Part 22

— Ystäväni, — sai Stepan Trofimovitš viimein kauhuissaan sanotuksi.

— Sikarin, illalla, ikkunan luona... kuu paistoi... Lehtimajan jälkeen... Skvorešnikissa. Muistatko, muistatko sen, — hän hypähti paikoiltaan, sieppasi käsiinsä hänen pieluksensa ja pidellen sitä kahdesta vastakkaisesta nurkasta alkoi vatkata siinä sen nurkkien välissä hänen päätänsä. — Muistatko, sinä tyhjänpäiväinen, sinä jonninjoutava, mitätön, alhainen, ikuisesti, ikuisesti mitätön mies! — Näin hän kuiskaili raivokkaasti sähisten ja vain vaivoin pidättäytyen huutamasta. Lopulta hän jätti hänet rauhaan ja vaipui tuolille peittäen kasvonsa käsillään. — Riittää! — hän sanoi jyrkästi ja suoristautui. — Kaksikymmentä vuotta on kulunut, niitä ei saa enää takaisin; hölmö olen ollut minäkin.

— _Je vous aimais_. — Stepan Trofimovitš risti taas kätensä.

— Ja mitä sinä nyt suotta hoet minulle — _aimais_ ja _aimais_! Riittää jo, — hän hypähti taas seisoalleen. — Ja jollette nyt nuku heti paikalla, niin minä... te tarvitsette lepoa; nukkukaa, nukkukaa heti paikalla, sulkekaa silmänne. Ah, hyvä Jumala, ehkä hän tahtoo aamiaista! Mitä te söisitte? Mitä hän ylipäänsä syö? Ah, hyvä Jumala, missä on se? Missä on hän?

Taas syntyi hälinää. Mutta Stepan Trofimovitš yritti samassa lepertää heikosti, että hän olisi todellakin mielellään nukahtanut _une heure_, ja sitten — _un bouillon, un thé... enfin il esi si heureux_. Hän näytti todellakin hetkiseksi nukahtaneen (varmaankin hän teeskenteli). Varvara Petrovna odotti hetken ja lähti sitten varpaisillaan väliseinän toiselle puolelle.

Hän kävi istumaan isäntäväen huoneeseen, ajoi sieltä talonväen pois ja antoi Dašalle määräyksen, että hänen luokseen oli tuotava se. Alkoi vakava kuulustelu.

— Kerrohan nyt, emokulta, kaikki yksityiskohdat. Istu tähän viereeni, sillä tavalla. No!

— Stepan Trofimovitšin minä kohtasin... — Seis, vaiti. Sanon sinulle jo ennakolta, että jos valehtelet tai yrität peittää minulta jotakin, niin kuoltuasikin kaivan sinut vielä esiin maan alta. No?

— Stepan Trofimovitšin minä... nimittäin heti kun olin tullut Hatoviin... Sofja Matvejevna hengästyi jo aivan.

— Seis, vaiti, odotahan; kylläpä sinulta puhe luistaa! Ensinnäkin, mikäs lintu sinä itse oikein olet?

Sofja Matvejevna yritti aivan muutamin sanoin kertoa jotakin itsestänsä aina Sevastopolista alkaen. Varvara Petrovna kuunteli häntä ääneti istuen selkä suorana, ankarana ja itsepintaisesti katsoen kertojaa suoraan silmiin.

— Miksi olet noin pelästynyt? Miksi tuijotat maahan? — Pidän sellaisista, jotka katsovat kohti ja pystyvät väittelemään kanssani. Jatka.

Kertoja puhui tapaamisesta, kirjasista, siitä, miten Stepan Trofimovitš oli kestinnyt eukkoa viinalla...

— Sillä tavalla, sillä tavalla, et saa unohtaa pienintäkään seikkaa, — Varvara Petrovna rohkaisi tätä. Lopuksi tämä kertoi siitäkin, miten he sitten olivat lähteneet matkaan ja miten Stepan Trofimovitš yhä vain puhui, tosin »jo aivan sairaana», ja täällä sitten hän kertoi koko elämänsä, aivan alusta alkaen, kertoili siitä useita tunteja.

— Kerrohan elämästä.

Sofja Matvejevna hämmentyi hieman, ja hänen suunsa meni aivan tukkoon.

— En minä osaa tästä kohdasta kertoa yhtään mitään, — hän sanoi jo melkein itkien, — enkä minä siitä ymmärtänytkään juuri mitään.

— Valehtelet! Kyllä sinä siitä sentään jotakin ymmärsit!

— Kertoilivat mitä lienevät kertoilleet muutamasta tummatukkaisesta hienosta rouvasta, — Sofja Matvejevna punastui kauheasti huomatessaan samassa Varvara Petrovnan vaaleat hiukset sekä sen, että tämä ei vähääkään muistuttanut »tummaa kaunotarta».

— Tummatukkaisestako? Mitä hän kertoi? No, puhu!

— Siitä, miten tuo hieno rouva oli ollut häneen niin kovin rakastunut elämänsä kaiken, kokonaista kaksikymmentä vuotta, mutta ei vain uskaltanut koskaan sitä ilmaista ja häpesi häntä, koskapa lienee ollut liian lihava...

— Hölmö mies! — virkahti Varvara Petrovna päättäväisenä ja mietteissään.

Sofja Matvejevna ei enää itkenyt.

— En minä osaa kertoa mitään hyvin, sillä itsekin pelkäsin suuresti hänen puolestansa, enkä voinut edes käsittää kaikkea, sillä kovinpa näyttää olevan viisas...

— Ei ole sinun asiasi, tuollaisen variksen, arvostella hänen järkeänsä. Tarjoiliko kättänsä sinulle?

Kertoja alkoi väristä.

— Rakastuiko sinuun? Puhu! Tarjoiliko sinulle kättänsä? — kivahti Varvara Petrovna.

— Eiköhän tuo liene tarkoittanut sitä... — Sofja Matvejevna pisti taas itkuksi. — Mutta enpä minä pitänyt sitä minään, heidän sairautensa vuoksi, — hän lisäsi lujasti kohottaen katseensa.

— Mikä on nimesi, ristimänimesi ja isännimesi?

— Sofja Matvejevna.

— Tiedä siis, sinä, Sofja Matvejevna, että hän on kaikkein mitättömin, tyhjänpäiväisin ihminen tässä maailmassa... Hyvä Jumala, hyvä Jumala! Pidät kai minuakin kelvottomana?

Sofja Matvejevnan silmät revähtivät auki.

— Kelvottomana, tyrannina, joka on turmellut hänen elämänsä?

— Miten se olisi mahdollista, tehän näytte itsekin itkevän.

Varvara Petrovnan silmissä kiilsivät todella kyynelet.

— No, istu pois, istu, älä säiky. Katsohan minua vielä kerran silmiin, suoraan, mitä punastelet? Daša, tule tänne, katsohan häntä: luuletko sinä, että hänen sydämensä on puhdas...

Ja hämmästyksekseen, ehkäpä vielä enemmän kauhukseen Sofja Matvejevna tunsi, että Varvara Petrovna taputti häntä äkkiä poskelle.

— Sääli vain, että olet typerä — typerä enemmän kuin ikäsi sitä sallii. Hyvä on, rakkaani, otanpa sinut huostaani. Huomaan, että kaikki on pelkkää lorua. Elä hänen lähettyvillään, sinulle vuokrataan asunto ja minulta saat toistaiseksi ruoan ja kaiken... kunnes uudelleen otan asian puheeksi.

Sofja Matvejevna rohkeni säikähdykseltään vain inahtaa, että hänen oli muka kiire.

— Ei sinun ole minnekään kiire. — Kaikki kirjasi ostan minä, ja sinä saat istua toistaiseksi täällä. Vaiti, ei mitään vastustelua. Vaikken minäkään olisi tänne tullut, ethän kuitenkaan olisi häntä jättänyt?

— En olisi jättänyt missään tapauksessa, — virkkoi Sofja Matvejevna hiljaa mutta lujasti kyyneliänsä pyyhkiellen.

Tohtori Salzfisch tuotiin vasta myöhään yöllä. Tämä oli kunnianarvoisa vanha ukko ja sangen taitava lääkäri, joka oli meillä menettänyt virkansa jonkin hänen ja hänen esimiestensä välillä syntyneen riidan vuoksi, jonka hän oli katsonut arvolleen loukkaavaksi. Varvara Petrovna oli silloin samana hetkenä alkanut häntä kaikin voimin suosia. Lääkäri tutki sairaan huolellisesti, teki välttämättömät kysymyksensä ja ilmoitti Varvara Petrovnalle varovasti, että »kärsivän» tila oli sangen epäilyttävä, koska sairauden kulku oli osoittaunut monivivahteiseksi, ja että saattoi odottaa »myös kaikkein pahinta». Varvara Petrovna, joka kahdenkymmenen vuoden aikana ei koskaan ollut tottunut siihen, että Stepan Trofimovitšin taholta olisi ollut odotettavissa jotakin vakavaa, oli nyt syvästi järkyttynyt, lieneepä kalvennutkin.

— Eikö todellakaan ole mitään toivoa?

— Onhan aivan mahdotonta ajatellakaan sellaista, että ei olisi minkäänlaista toivoa, mutta...

Varvara Petrovna ei mennyt sinä yönä nukkumaan, ja hänen oli vaikeata odottaa aamua. Sairas oli tuskin ehtinyt avata silmänsä ja tulla tajuihinsa (hän oli yhä tajuissaan, vaikka heikkenikin hetki hetkellä), kun Varvara Petrovna päättäväisenä tuli hänen luoksensa:

— Stepan Trofimovitš, on valmistauduttava kaiken varalta, — olen lähettänyt hakemaan pappia. Teidän on täytettävä velvollisuutenne...

Tuntien hyvin hänen vakaumuksensa Varvara Petrovna oli pelännyt tämän kieltäytyvän vastaanottamasta pappia. Stepan Trofimovitš katseli häntä ihmeissään.

— Loruja, loruja! — Varvara Petrovna vingahti luullen hänen jo yrittävän kieltäytyä. — Nyt ei enää sovi leikitellä. Olette jo tarpeeksi hullutellut.

— Mutta... olenko minä sitten... niin sairas?

Hän suostui mietteissään. Ja muutenkin minä suureksi ihmeekseni kuulin Varvara Petrovnalta, että hän ei ollut vähääkään säikähtänyt kuolemaa. Ehkäpä hän yksinkertaisesti ei uskonut sitä ja piti sairauttansa yhä vain ohimenevänä.

Hän ripittäytyi ja nautti ehtoollista sangen halukkaasti. Kaikki, myös Sofja Matvejevna sekä palvelusväki, kävivät häntä onnittelemassa.

Kaikki järjestään itkivät pidättyvästi nähdessään hänen pieniksi käyneet ja murtuneet kasvonsa sekä hänen vaalenneet, vavahtelevat huulensa.

— _Oui, mes amis_, ja ihmettelen vain, että te tuolla tavalla... puuhailette. Huomenna minä ehkä jo nousen ja me... lähdemme matkalle... _Toute cette cérémonie_... jolle minä tietenkin annan kaiken tarpeellisen...

— Pyytäisin teitä, isäkulta, välttämättä jäämään sairaan luo, — Varvara Petrovna pysähdytti näin sanoen jo kauhtanansa riisuneen papin.

— Heti kun on tarjoiltu teetä, pyydän teitä keskustelemaan hänen kanssaan jumalisista, se voisi tukea hänen uskoansa.

Pappi alkoi puhua; toiset istuivat tai seisoskelivat sairaan vuoteen lähettyvillä.

— Tänä meidän syntisenä aikakautenamme, — pappi aloitti tasaisen sujuvasti puheensa pidellen teekuppia kädessään, —usko Kaikkein Korkeimpaan on ihmiskunnan ainoa tuki ja turva kaikissa elämän murheissa ja koetuksissa, samoinkuin usko iankaikkiseen autuuteen, joka on hurskaille luvattu...

Stepan Trofimovitš näytti elpyvän. Hieno hymähdys käväisi hänen huulillaan.

— Mon père, je vous remercie, et vous êtes bien bon, mais... [Isähyvä, kiitän teitä, olette sangen hyvä, mutta...]

— Ei ollenkaan _mais_, ei suinkaan _mais_! — Varvara Petrovna huudahti pyrähtäen pystyyn tuoliltaan. — Isäkulta, — hän kääntyi papin puoleen, — tämä, tämä mies on sellainen, tämä on sellainen mies... tunnin kuluttua olisi pakko jo uudelleen ripittää hänet! Kas, sellainen mies tämä on.

Stepan Trofimovitš hymähti pidättyväisesti.

— Ystäväni, — hän virkkoi, — Jumala on minulle tarpeellinen jo yksistään sen vuoksi, että hän on ainoa olento, jota saattaa rakastaa ikuisesti. Lieneekö hän todellakin ruvennut uskomaan, vai liekö suurenmoinen sakramentinjako-seremonia saanut hänet järkytetyksi ja herkistänyt vielä lisää hänen luontonsa jo muutenkin taiteellista vastaanottavaisuutta, mutta ainakin väitettiin, että hän lujasti ja tuntehikkaasti oli ilmilausunut muutamia sanoja, jotka monessa suhteessa olivat peräti ristiriitaisia hänen entisten vakaumustensa kanssa.

— Minun kuolemattomuutenikin on välttämätön siksi, että Jumala ei tahdo menetellä väärin eikä sammuttaa kokonaan rakkauden tulta, joka on leimahtanut minun sydämessäni. Rakkaus on olemassaoloa korkeampi, rakkaus on olevaisen kruunu, ja miten olisi mahdollista, että olevainen ei kumartaisi sitä? Jos kerran olen alkanut rakastaa Häntä ja iloitsen tuosta rakkaudestani, niin voisiko olla mahdollista, että Hän sammuttaisi minut sekä iloni ja tekisi meistä vain nollan? Jos Jumala on olemassa, niin olen minä myös kuolematon. _Voilà ma profession de foi_. [Kas tässä minun uskontunnustukseni.]

— Jumala on olemassa, Stepan Trofimovitš, vakuutan teille, että hän on olemassa, — Varvara Petrovnan ääni oli rukoileva. — Kääntykää, jättäkää tuo typeryytenne, vaikkapa vain kerran elämässä! (Hän ei nähtävästi ollut ymmärtänyt oikein Stepan Trofimovitšin _profession de foita_).

— Ystäväni, — Stepan Trofimovitš kävi yhä henkevämmäksi, vaikka hänen äänensä pettikin tuon tuosta, — ystäväni, kun ymmärsin... tuon ojennetun toisen posken... minä... siinä samassa minä ymmärsin jotain muutakin. J'ai menti toute ma vie [Olen valehdellut koko elämäni ajan], koko elämäni ajan. Tahtoisin... muuten huomenna... huomennahan lähdemme.

Varvara Petrovna alkoi itkeä. Stepan Trofimovitš näytti hakevan jotakuta silmillään.

Kas täällä, täällä hän on! — Varvara Petrovna sieppasi Sofja Matvejevnaa kädestä ja vei hänet Stepan Trofimovitšin luo. Stepan Trofimovitš hymyili hellästi.

— Voi, tahtoisin taas mielelläni elää! — hän huudahti tuntiessaan uuden elinvoiman puuskan. — Jokaisen hetken, jokaisen elämän tuokion tulisi olla ihmiselle autuus... Tulisi... tulisi välttämättä olla! Ihmisen oma velvollisuus on järjestää se sillä tavalla. Se on hänen lakinsa... salainen, mutta välttämätön... Oi, tahtoisin nähdä Petrušan... ja heidät kaikki... myös Šatovin!

Huomautan, että Šatovista ei kukaan heistä, ei Darja Pavlovna, ei Varvara Petrovna eipä edes Salzfischkaan, vaikka oli viimeisimpänä saapunut kaupungista, tietänyt mitään.

Stepan Trofimovitš kävi yhä levottomammaksi, sairaalloisesti, yli voimiensa.

— Ja tuo ainainen ajatus siitä, että on olemassa jotakin määrättömän paljon oikeamielisempää ja onnellisempaa, kuin mitä minä itse olen, herättää mielessäni määrätöntä liikutusta ja — ylistystä; — oi, olinpa sitten millainen tahansa, teenpä mitä tahansa! Välttämättömämpää kuin oma onni ihmiselle on tietää ja joka hetki uskoa siihen, että on olemassa jossakin aivan täydellistä ja levollista onnea, jota ulottuu kaikille ja kaikkeen... koko ihmiskunnan olemuksen peruslaki on siinä, että ihminen aina saattaa kumartua jonkin määrättömän ylevän edessä. Jos ihmisiltä otetaan pois määrättömän ylevä, niin he eivät rupea elämään, vaan kuolevat epätoivoissaan. Määrätön ja loppumaton ovat myös ihmiselle aivan välttämättömiä, aivan samoin kuin se pieni planeettakin, jota hän asuu... Ystäväni, kaikki te, kaikki, eläköön Ylevä Ajatus! Ikuinen, määrättömän korkea Ajatus! Jokaiselle ihmiselle, olkoonpa hän kuka tahansa, on välttämätöntä kumartaa Ylevän Ajatuksen olemassaoloa. Kaikkein typerinkin ihminen tarvitsee aina jotakin ylevää. Petruša... oh... miten mielelläni tahtoisin nähdä taas heidät kaikki! He eivät tiedä, eivät tiedä, että heissäkin elää tuo ikuisesti Ylevä Ajatus!

Tohtori Salzfisch ei ollut näissä menoissa läsnä. Tultuaan äkkiä hän kauhistui ja ajoi kokoontuneet tiehensä pitäen aivan välttämättömänä, että sairasta ei saanut tehdä levottomaksi.

Stepan Trofimovitš kuoli kolmen päivän kuluttua täydellisesti tajuttomana. Hän sammui vain hiljaa, aivan kuin loppuunpalanut kynttilä. Toimitettuaan kuolinpaikalla sielumessun Varvara Petrovna vei ystäväparkansa ruumiin Skvorešnikiin. Hänen hautansa on kirkkotarhassa, ja sinne on jo ennätetty saada marmoripatsaskin. Muistokirjoitus ja aitaus valmistuvat vasta keväällä.

Varvara Petrovnan poissaoloa kaupungista kesti noin kahdeksan päivää. Hänen muassaan, hänen vierellään vaunuissa saapui kaupunkiin myös Sofja Matvejevna, joka nähtävästi jää nyt hänen luoksensa ikuisiksi ajoiksi. Huomautan, että tuskin Stepan Trofimovitš oli menettänyt tajunsa (se tapahtui jo samana aamuna), kun Varvara Petrovna jo taas lähetti Sofja Matvejevnan pois, kokonaan pois tuvasta, ja hoiteli sairasta itse, aivan yksin loppuun asti. Mutta tuskin oli henki tästä lähtenyt, kun hän jo taas kutsui Sofja Matvejevnan luokseen. Hän ei tahtonut kuunnella vähääkään tämän vastusteluja ja ehdotti kauheasti säikähtäneelle Sofja Matvejevnalle (oikeammin antoi määräyksen), että hän siirtyisi tästä lähin ikuisiksi ajoiksi Skvorešnikiin.

— Loruja kaikki tyynni! Minä itse lähden kanssasi myyskentelemään raamatulta. Ei ole minulla enää ketään tässä maailmassa.

— Onhan teillä sentään poika, — uskalsi Salzfisch huomauttaa.

— Ei ole minulla poikaa! — Varvara Petrovna katkaisi keskustelun jyrkästi ja — aivan kuin hän näin sanoen olisi ennustanut jotakin.

KAHDEKSAS LUKU.

Jälkilause.

Kaikki tapahtuneet ilkityöt ja rikokset paljastuivat perin nopeasti, paljon nopeammin kuin Pjotr Stepanovitš oli olettanut. Kaikki sai alkunsa siitä, että onneton Marja Ignatjevna sinä yönä, jolloin hänen miehensä murhattiin, heräsi aamunkoitteessa, ja kun hänen miehensä ei ollut palannut, hän joutui kuvaamattoman levottomuuden valtaan. Hänen luonaan oli silloin ollut yötä Arina Prohorovnan palkkaama apuvaimo. Tämä ei saanut häntä mitenkään rauhoittumaan, ja heti kun alkoi tulla valoisampaa, apuvaimo lähti itse hakemaan Arina Prohorovnaa vakuutellen lähtiessään sairaalle, että tämä kyllä tietäisi, missä hänen miehensä oli ja milloin hän palaisi. Mutta Arina Prohorovnakin oli hieman huolissaan: hän oli jo saanut tietää mieheltänsä yöllä Skvorešnikissa tapahtuneesta urotyöstä. Virginski oli palannut kotiin vasta noin yhdentoista aikaan ennen puoltayötä kauheassa mielentilassa ja kauhean näköisenä. Käsiänsä väännellen hän oli heittäytynyt suin päin vuoteeseen suonenvedontapaisesti itkusta nytkähdellen ja hokien: »Tämä ei ole sitä, tämä ei ole sitä; tämä ei ole sitä lainkaan!» Tietenkin kaikki päättyi siten, että hän tunnusti hänen luoksensa ehättäneelle Arina Prohorovnalle kaiken, — muuten, vain yksin hänelle koko talossa. Anna Prohorovna vaati häntä jäämään vuoteeseen neuvoen ankarana, että »jos hän kerran välttämättä tahtoo tyrskiä, niin tyrskiköön sitten mieluummin pielusten suojassa», että se ei kuuluisi muualle ja että hän on hölmöjen, hölmö, jos hän »huomenna ulkonäöllään aikoo jollakin tavoin ilmaista sen». Kuitenkin hän alkoi ajatella asiaa vakavammin ja rupesi kaiken varalta penkomaan tavaroitansa: liiat paperit, kirjat, ehkäpä vielä julistuksetkin hän ehti piilottaa tai muuttaa tuhkaksi. Kaiken tämän ohella hän kuitenkin päätteli itseksensä, että eihän oikeastaan hänen enemmän kuin hänen sisarensakaan, hänen tätinsä ja naisylioppilaan eikä hänen pitkäkorvaisen veljensäkään tarvinnut pahoin pelätä. Kun Marja Ignatjevnan apuvaimo aamulla tulla tupsahti hänen luoksensa, hän lähti empimättä lapsivaimon luo. Häntä halutti muutoin kauheasti tietää, oliko mitään perää siinä, mitä hänen puolisonsa eilen oli kuiskannut hänelle pelokkain ja mielettömin kuiskauksin, mikä oli oikeastaan muistuttanut hourailua, viittaillut Pjotr Stepanovitšin aikeisiin, joita tällä »yhteisedun vuoksi» oli Kirillovin suhteen. Mutta Marja Ignatjevnan luo hän saapui liian myöhään. Lähetettyään palvelusnaisen pois ja jäätyään yksin Marja Ignatjevna ei ollutkaan malttanut olla nousematta vuoteestapa heitettyään yllensä vain jonkin verran vaatteita, mitä sattui saamaan käsiinsä, jotakin sangen ohutta ja tähän vuoden aikaan aivan sopimatonta, hän lähti Kirillovin luo sivurakennukseen ajatellen, että ehkäpä tämä kaikkein varmimmin voisi antaa joitakin tietoja hänen miehestänsä. Voitaneen käsittää, miten lapsivaimoon vaikutti se, mitä hän näki siellä. On huomattava, että hän ei ehtinyt lukea Kirillovin kirjelappusta, jonka tämä oli kirjoittanut ennen kuolemaansa ja joka oli pöydällä, sangen näkyvällä paikalla muuten. Säikähdyksissään hän ei ollut sitä edes huomannut. Hän riensi takaisin ullakkohuoneeseen, sieppasi syliinsä pienokaisen ja lähti se mukanaan kadulle. Aamu oli kostean kolea ja sumuinen. Syrjäisellä kadulla kukaan ei tullut häntä vastaan. Hän riensi yhä hengästyneenä kylmässä, upottavassa liejussa ja lopulta alkoi kolistella talojen oviin. Eräässä talossa hänelle ei ollenkaan avattu, samoin toisessa oltiin kauan avaamatta. Kärsimättömänä hän jätti kolistelun sikseen ja meni kolmanteen taloon. Tämä oli erään meikäläisen kauppiaan, Titovin, talo. Täällä hän nosti aika hälinän, huutaa pauhasi ja koetti katkonaisesti selitellä, että »hänen miehensä oli murhattu». Šatov ja osittain koko hänen historiansa tunnettiin Titoveilla: he säikähtivät kauheasti, että Marja Ignatjevna, omien sanojensa mukaan vasta vuorokausi sitten synnyttäneenä, juoksenteli nyt tuollaisissa pukimissa ja näin kylmällä ilmalla pitkin katuja sylissään pienokainen, jonka ympärillä ei myöskään ollut liikoja verhoja. Ensiksi luultiin hänen hourailevan, sitäkin suuremmalla syyllä, koska hän ei mitenkään saanut selvästi sanotuksi, kenet oli murhattu: Kirillovko vaiko hänen miehensä? Arvattuaan, että häntä ei uskottu, hän oli jo lähtemäisillään eteenpäin, mutta hänet pysähdytettiin väkisin, ja kerrottiin hänen silloin kauheasti huutaneen ja riuhtoneen itseään. Lähdettiin Filippovin taloon, ja kahden tunnin kuluttua koko kaupunki jo tiesi Kirillovin itsemurhasta sekä hänen jälkeensä jättämästään kirjelipusta. Poliisi alkoi tiedustella asiaa synnyttäjävaimolta, joka silloin vielä oli tajussaan. Tällöin kävi selville sekin, että hän ei ollut lukenut Kirillovin kirjettä, mutta sitä, mistä hän oli päätellyt, että hänen miehensä oli murhattu, häneltä ei saatu selville. Hän vain huusi, että »jos kerran se on murhattu, niin miehenihän on murhattu; he olivat yksissä!» Puoleen päivään mennessä hän oli käynyt jo täysin tajuttomaksi eikä hän siitä enää selvinnytkään, vaan kuoli kolmen päivän kuluttua. Vilustunut lapsi kuoli jo häntä aikaisemmin.

Kun Arina Prohorovna tullessaan ei tavannut Marja Ignatjevnaa eikä lasta, hän oli heti oivaltanut, että asiat olivat hullusti, ja oli aikonut ensin rientää kotiinsa, mutta olikin pysähtynyt portille ja lähettänyt vain apuvaimon »kysymään sivurakennuksen herralta, oliko Marja Ignatjevna hänen luonansa tai tiesikö tämä ehkä jotakin hänestä». Apuvaimo palasi huutaen raivoisasti, niin että koko katu sen kuuli. Saatuaan hänen suunsa tukituksi tuolla tunnetulla argumentilla: »joudut syytteeseen», Arina Prohorovna oli livahtanut tiehensä.

On itsestään selvää, että hänen luoksensa tultiin tiedustelemaan jo heti samana aamuna, olihan hän ollut synnyttäjän kätilönä, mutta häneltä ei saatu paljoa tietää: hän kertoi hyvin asiallisesti ja kylmäverisesti kaiken, mitä itse oli nähnyt ja kuullut Šatovilla, mutta kaikesta muusta tapahtuneesta hän ei sanonut tietävänsä eikä ymmärtävänsä mitään.

Voitaneen käsittää, millainen hälinä syntyi kaupungissamme. Taas uusi »juttu», taas murha! Mutta tähän liittyi nyt jo muutakin: kävi päivän selväksi, että todella oli olemassa jokin salainen murhamiesten, murhapolttaja-vallankumouksellisten ja kapinallisten liitto. Lizan kauhea kuolema, Stavroginin vaimon murha, itse Stavrogin, murhapoltto, kotiopettajattaria varten järjestetty juhla, Julija Mihailovnan ympärillä rehoittanut tapainturmelus... Vieläpä Stepan Trofimovitšin katoamisessakin tahdottiin välttämättä nähdä jotakin salaperäistä. Paljon, paljon kuiskailtiin myös Nikolai Vsevolodovitšista. Ennenkuin päivä oli ehtinyt iltaan, saatiin tietää Pjotr Stepanovitšin poistumisesta, ja mikä omituisinta, hänestä puhuttiin kuitenkin vähimmin. Mutta eniten sinä päivänä puhuttiin sentään »senaattorista». Filippovin talon luota väkijoukko ei poistunut koko aamuna. Viranomaiset oli Kirillovin jättämä kirjelappu vienyt todella harhaan. Uskottiin sekä se, että Kirillov oli murhannut Šatovin, että »murhaajan» itsemurha. Vaikka esivalta ensin joutuikin hieman neuvottomaksi, niin ei kuitenkaan pitkäksi aikaa. Sana »puisto» esimerkiksi, joka oli niin epämääräisesti mainittu Kirillovin kirjelapussa, ei vienyt ketään harhaan, kuten Pjotr Stepanovitš oli olettanutkin. Poliisi suuntasi heti askelensa Skvorešnikiin eikä suinkaan yksistään sen vuoksi, että vain siellä oli puisto, jollaista ei ollut missään muualla, vaan suorastaan jo jonkinlaista vaistoansa noudattaen, koskapa viime päivien kaikki kauhut olivat olleet joko suoranaisessa tai ainakin kaukaisessa yhteydessä Skvorešnikin kanssa. Näin ainakin minä arvelen. (Huomautan, että Varvara Petrovna oli varhain aamulla tietämättä vielä mitään tästä kaikesta lähtenyt ajamaan takaa Stepan Trofimovitšia.) Ruumis löydettiin lammikosta sinne johtavista jäljistä vielä saman päivän iltana. Murhapaikalta oli löytynyt Šatovin lippalakkikin, jonka murhaajat olivat sangen kevytmielisesti unohtaneet sinne. Lääkärintarkastuksessa ilmenneet seikat sekä muutamat muut merkit ja arvelut herättivät jo ensi askelella epäilyksen: Kirillovilla oli täytynyt olla tovereitakin. Saatiin selville Šatov Kirillovilaisen salaisen järjestön olemassaolo siihen liittyvine julistuksineen. Mutta keitä olivat nämä toverit? _Meikäläisistä_ ei silloin vielä epäilty ainoatakaan. Saatiin selville, että Kirillov asusti aivan erakkona ja niin ypö yksin, että hänen luonansa, kuten myöhemmin saatiin selville kirjeestä, oli saattanut hyvin piileskellä useita päiviä Fedjkakin, jota oli kaikkialta haettu... Eniten harmitti se, että koko tästä sekasotkusta ei saanut mitenkään esille mitään yhtenäistä ja sitovaa. Vaikeata on kuvitella, millaisiin johtopaatoksiin ja millaisiin perättömiin luuloihin olisi lopulta takertunut meidän jo suorastaan pakokauhuisesti pelästynyt väestömme, ellei kaikki olisi selvinnyt Ljamšinin avulla jo heti seuraavana päivänä.