Part 20
Samassa hän muisti, ettei ollut lukenut raamattua ainakaan kolmeenkymmeneen vuoteen, ja — sen, mitä siitä muistikin, senkin hän muisti vain seitsemän vuotta sitten lukemansa Renan'n Vie de Jesus-nimisen teoksen mukaan. Koska hänellä ei ollut pientä rahaa, niin hän veti esille kaikki neljä kymmenenruplan seteliänsä, — siinä oli koko hänen omaisuutensa. Emäntä otti ne vaihtaakseen, ja tällöin hän vasta huomasi katsahdettuaan ympärilleen, että tupaan oli kerääntynyt jokseenkin paljon väkeä ja että kaikki tarkastelivat häntä, taisivatpa puhuakin hänestä. Siinä puheltiin yhtä jos toistakin, myös kaupungin tulipalosta, ja eniten puhui lehmän ja rattaiden omistaja, sillä olihan hän juuri äsken palannut sieltä. Mainittiin murhapoltosta ja špigulinilaisista.
»Mutta eipäs hän puhunut minun kanssani mitään tulipalosta tuodessaan minua tänne, vaikka muuten puhui jos jotakin», muisteli Stepan Trofimovitš.
— Isäkulta, Stepan Trofimovitš, tekö täällä hyvä herra, näenkö oikein? Kukapa tällaista olisi saattanut aavistaakaan... Vai ettekö muista? — Muudan keski-ikäinen mieshenkilö, joka ulkonäöltään muistutti vanhaa herraspalvelijaa, jonka parta oli ajeltu, jonka yllä oli viitta, minkä kaulus ulottui kauas harteille, huudahti näin. Stepan Trofimovitš säikähti kuullessaan nimeänsä mainittavan.
— Suokaa anteeksi, — hän murahti, — en muista teitä oikein...
— Olette unohtanut! Minähän olen Anisim, Anisim Ivanov. Olin herra Gaganov-vainajan palveluksessa, ja teidät, hyvä herra, olen kerran jos toisenkin nähnyt Varvara Petrovnan parissa Avdotja Sergejevna-vainajan luona. Monta kertaa sain käskyn tuoda häneltä teille kirjoja, toinpa pari kertaa häneltä teille pietarilaisia konvehtejakin.
— Ah, niin, muistan sinut, Anisim, — Stepan Trofimovitš hymähti. — Asutko täällä?
— En täällä, vaan lähellä Spasovia, V:n luostarin kyläkunnassa, Marfa Sergejevnan, Avdotja Sergejevnan sisarkullan luona. Ehkäpä suvainnette muistaa, särki jalkansa, hypähti ajoneuvoista, kun oltiin menossa tanssiaisiin. Nyt asustaa lähellä luostaria, ja minä olen hänen palveluksessansa. Mutta nyt, kuten näette, lähdin tänne kuvernementtiin omaisiani tervehtimään.
— Niin, aivan niin, aivan niin.
— Teidät nähdessäni ilostuin, armollinen olitte kovin, — Anisim hymyili riemullisena. — Mutta minnekä te, hyvä herra, oikein aiotte, lienettepä aivan ypö yksin... Tuskinpa lienette koskaan yksin matkustellut?
Stepan Trofimovitš katsahti häneen pelokkaana.
— Etteköhän vain aio meille Spasoviin? Kylläpä ne siellä ilostuvat. Ennen muinoin pitivät teitä niin kovin suuressa arvossa. Nytkin yhä vielä lakkaamatta muistelevat...
— Niin, Spasoviin juuri. Il me semble que tout le monde va à Spassof... [Minusta näyttää, että kaikki ovat menossa Spasoviin...]
— Pitipä sattua, pitipä sattua. Sitäpä ne talonpojat täällä ihmettelemään, tapasivat teidät muka, herra, maantiellä, jalan kävelemästä. Typerätä on tämä kansa.
— Minä... minä nimittäin... minä... tiedätkö, Anisim, löin vetoa... kuten on tapana englantilaisilla, että pääsen sinne jalkaisin, ja minä...
Hiki pisaroi hänen otsallaan ja ohimoillaan.
— Pitipä sattuakin, pitipä kuin pitikin... — Anisim tarkkasi puhetta säälimättömän uteliaana. Mutta Stepan Trofimovitšin oli vaikeata kestää enempää. Hän oli niin häpeissään, että aikoi jo nousta ja lähteä tuvasta. Mutta samassa tuotiin teekeitin, ja samana hetkenä palasi myös jonnekin äsken poistunut kirjainkaupustelijatar. Hukkuvan ilmein Stepan Trofimovitš kääntyi tämän puoleen tarjoillen hänelle teetä. Anisim hellitti vihdoinkin ja siirtyi syrjään.
Talonpoikien kesken oli todellakin oltu hämmästyneitä: »Mikä on miehiään? Kävelee jalkaisin maantiellä, sanoo olevansa opettaja, puku on ulkomaalaisen, ja järkensä puolesta taas on kuin lapsi ikään. Vastailee umpimähkään, aivan kuin olisi jostakin karannut, ja sillä on rahojakin.» Heräsi sellainenkin ajatus, että olisi kai ilmoitettava viranomaisille, — »koskapa kaiken lisäksi kaupungissa ei ole aivan rauhallista». Mutta tuossa tuokiossa Anisim oli saanut mielet rauhoittumaan. Tultuaan kuistikolle hän julisti kaikille, kuka vain tahtoi häntä kuulla, että Stepan Trofimovitš ei ollut ainoastaan opettaja, vaan että hän oli »suuri oppinut ja suurien tieteiden parissa toiminut ja on itse ollut täkäläinen tilanomistaja ja on nyt jo kaksikymmentäkaksi vuotta asunut kenraalitar Stavroginan luona päämiehen asemassa tämän kodissa ja että koko kaupunki häntä kunnioittaa erinomaisesti. Aatelisklubissa saattoi yhtenä iltana panna korttipelissä menemään tuhat ruplaa ja arvoltaan on neuvos, siis yhtä kuin sotaeverstiluutnantti, on siis arvoltaan vain yhtä astetta alempana kuin eversti. Ja jos taas hänellä on rahoja, niin niitä hän nyt saa kenraalitar Stavroginalta aivan määrättä. J.n.e., j.n.e.»
— Mais c'est une dame et très comme il faut [Mutta hänhän on hieno nainen ja aivan moitteeton], — Stepan Trofimovitš lepäili nyt Anisimin hyökkäyksen jälkeen ja mieluisan uteliaana tarkasteli naapuriansa, kirjainkaupustelijatarta, joka muuten joi teetä teevadilta »palan päälle». — »Ce petit morceau de sucre ce n'est rien. [Tuo pieni sokeripala ei tee mitään.] Hänessä on jotakin niin perin jaloa, — riippumattomuutta, mutta samalla kuitenkin — tyyneyttä. Le comme il faut tout pur [Säädyllisyyttä aivan puhtainta lajia], mutta tietenkin hieman toisessa muodossa.»
Ei kulunut aikaakaan, kun hän jo tiesi, että naishenkilö oli Sofja Matvejevna Ulitina ja että hän asusti oikeastaan K:ssa, jossa hänellä oli leskisisar, pikkuporvareita. Itse hän oli myös leski. Ja hänen miehensä, ansioista aliluutnantiksi kohotettu entinen vääpeli, oli kaatunut Sevastopolissa.
— Mutta tehän olette vielä niin nuori, vous n'avez pas trente ans. [Ettehän ole täyttänyt kolmeakymmentä vuotta.]
— Kolmekymmentäneljä jo, — Sofja Matvejevna hymyili.
— Kuinka, ymmärrättekö ranskaakin?
— Hieman vain. Olen sen jälkeen ollut neljä vuotta eräässä hienossa perheessä ja siellä opin sitä vähän lapsilta.
Hän kertoi, miten hän miehensä kuoleman jälkeen, jäätyään vain kahdeksantoista vanhaksi, oli ollut jonkin aikaa Sevastopolissa »sisarena», ja sen jälkeen hän on nyt ehtinyt olla jo useammassa paikassa ja kulkee parhaillaan myyskentelemässä raamatuita.
_Mais mon Dieu_, teilleköhän mahtoi sattua kaupungissamme eräs omituinen, perin omituinen juttu.
Nainen punastui. Hän oli tuo sama henkilö.
— Ces vauriens, ces malheureux!... [Nuo heittiöt, kurjat...] — hän aloitti vihasta vapisevin äänin. Hänen sydämensä kutistui kokoon kipeästä ja inhoittavasta muistosta. Hetkeksi hän taas näytti vaipuvan ajatuksiinsa.
»Mutta hänhän on taas poistunut», hän säikähti huomattuaan, että nainen oli poistunut hänen viereltänsä. »Hän näkyy poistuvan usein ja puuhailee kovin. Huomaan, että hän on hieman levoton... Bah, je deviens égoïste!» [Olenpa jo tulemassa itsekkääksi.]
Hän kohotti katseensa ja näki taas Anisimin, mutta tällä kertaa jo mitä uhkaavimmassa ympäristössä. Koko tupa oli täynnä talonpoikia, heidät oli nähtävästi haalinut tänne mukanansa Anisim. Siinä oli talon isäntäkin, lehmänomistaja ja joitakuita muita talonpoikia pari kappaletta (ne olivat ajureita), vielä joku lyhytkasvoinen puolihumalainen mies, jolla oli talonpojan puku yllä, mutta jonka parta oli ajeltu, joka näytti rappiolle joutuneelta pikkuporvarilta ja joka puhui kaikkein eniten. Ja kaikkien puheet tarkoittivat häntä, Stepan Trofimovitšia. Lehmänomistaja koetti pitää oman päänsä vakuutellen, että rantaa pitkin tulisi neljänkymmenen virstan mutka ja että oli aivan välttämätöntä lähteä laivassa. Puolihumalainen pikkuporvari ja isäntä taas vastustivat häntä innokkaasti.
— Kyllähän on totta, veli hyvä, heidän jalosyntyisyydelleenpä tietenkin olisi laivassa järven poikki lyhyempi matka, niin se on kuin onkin, mutta laivahan ei ehkä täällä käykään.
— Käy, käy, viikon verran ainakin se käy vielä, — Anisim yritti muita innokkaampana.
— Niinhän se on kuin onkin! Mutta epäsäännöllisestihän tuo käy, aika on myöhäinen, sattuupa, että Ustjevissa saa odotella kolmin päivin.
-— Huomenna se tulee, huomenna kello kahdelta akuraatisti saavutte Spasoviin, herra, iltaan mennessä akuraatisti, — Anisim ei näyttänyt sopivan enää omaan nahkaansa.
— Mais qu'est ce qu'il a cet homme [Mitähän tuo mies hautonee...], — Stepan Trofimovitš värisi odotellen pelokkaana kohtalonsa ratkaisua.
Astuivat vihdoin esille myös ajurit ja alkoivat tarjoutua. Ustjeviin vaativat kolme ruplaa. Muut vakuuttelivat, ettei tätä sopinut panna pahaksi, että sellainen oli hinta ja että täältä Ustjeviin on koko kesä tästä hinnasta kyyditty.
— Mutta... täällä on myös hyvä olla... enkä minä tahdokaan, — Stepan Trofimovitš yritti jo virkkaa varovaisesti.
— Hyvä on, herra, siinä olette oikeassa, ja Spasovissa meillä on kuinka hyvä tahansa, ja Fjodor Matvejevitš teistä vasta oikein ilostuu.
— _Mon Dieu, mes amis_, kaikki tämä on minulle niin odottamatonta.
Lopultakin Sofja Matvejevna palasi. Mutta hän vaipui rahille niin kovin masentuneena ja surullisena.
— Ei ole minun sallittu päästä Spasoviin! — hän virkahti emännälle.
— Kuinka, aiotteko tekin Spasoviin, — Stepan Trofimovitš havahtui.
Hän sai kuulla, että muudan tilanomistajatar, Nadežda Jegorovna Svetlitsyna oli eilen käskenyt kirjainkaupustelijan odotella häntä Hatovissa ja oli luvannut kyyditä hänet Spasoviin, mutta eipä ollut tullutkaan.
— Mitä minä nyt teen? — toisteli Sofja Matvejevna.
— Mais, ma chère et nouvelle amie [Kallis, uusi ystäväni], voinhan minä kyyditä teidät sinne kylään yhtä hyvin kuin tuo tilanomistajatarkin, mikä sen nimi taas olikaan, jonne minäkin olen ottanut kyydin, ja huomenna, — no niin, ja huomenna sitten yhdessä Spasoviin?
— Oletteko tekin sitten menossa Spasoviin?
— Mais que faire, et je suis enchanté! [Minnepähän minä muuallekaan, ja olen sitäpaitsi sangen hyvilläni!] Olen äärettömän iloinen saadessani kyyditä teitä. Kas nuohan ne niin kovin tahtovat; ja minä olen jo sopinut... Kuka teistä lupasikaan lähteä minua kyytiin, — Stepan Trofimovitšin mieli alkoi tehdä yhtäkkiä Spasoviin.
Neljännestunnin kuluttua he jo istuutuivat katettuihin vankkureihin. Stepan Trofimovitš eloisana ja täysin tyytyväisenä, ja kirjankaupustelijatar pusseineen kiitollinen hymy huulillaan hänen vieressään. Anisim autteli heitä matkalle.
— Onnea matkalle, herra, — hän puuhaili vankkurien äärellä, minkä kerkesi; — kylläpä ilostuvatkin teistä!
— Hyvästi, hyvästi, ystäväni, hyvästi!
— Fjodor Matvejevitšin tapaatte, herra´...
— Niin, ystäväni, niin... Fjodor Petrovitšin... mutta hyvästi sentään...
II.
— Nähkääs, ystäväni, sallinette minun nimittää teitä ystäväkseni, _n'est-ce pas_? — Stepan Trofimovitš alkoi hätäillä, heti kun vankkurit vain lähtivät liikkeelle. — Minä, nähkääs... J'aime le peuple, c'est indispensable, mais il me semble que je ne l'avais jamais vu de près. Stazie... cela va sans dire gu'elle est aussi du peuple... mais le vrai peuple [Rakastan kansaa, sehän on välttämätöntä, mutta minusta näyttää, etten koskaan ole nähnyt sitä läheltä. Stazien kyllä, ja onhan selvää, että hänkin kuuluu rahvaaseen, mutta tarkoitan aito rahvasta sellaisenaan...], se on, tuota oikeata, jonka tapaa valtamaantiellä, minusta tuntuu, että hän ei pyrikään muuhun kuin saamaan tietää, minne minä matkustan... Mutta, unohtakaamme loukkaukset. Taidan puhua hieman sekavasti, mutta se johtuu kai hätäilemisestäni.
— Ette liene oikein terve, — virkkoi tarkkanäköisesti, mutta kuitenkin kohteliaasti häntä tarkastellen Sofja Matvejevna.
‒ Olen, olen — täytyy vain kääriytyä lämpimämmin, ja tuulikin on niin kovin raikas, ehkäpä liiankin raikas, mutta unohtakaamme se. Minä, enhän minä oikeastaan tahtonut sanoa sitä, Chère et incomparable amie [Kallis, verraton ystäväni], minusta tuntuu, että olen melkeinpä onnellinen, ja siihen olette syynä — te. Mutta minulle ei ole edullista olla onnellinen, sillä silloin minä heti riennän suomaan anteeksi vihollisilleni...
— Mitäpä siitä, sehän on oikein tehty.
— Ei aina, chère innocente. L'Evangile... Voyez vous, désormais nous le prècherons ensemble [Viaton ystävä. Evankeliumi... nähkääs vastedes julistamme sitä yhdessä.] Kansa on ja mielelläni minä rupean myymään teidän kauniita kirjasianne. Niin, tunnen, että se saattaa olla aate sekin, quelque chose, de très nouveau dans ce genre [jotakin lajia aivan uutta], uskonnollismielistä, _c'est admis_, mutta se ei tunne vielä raamattua. Minä selitän sille sitä... Suullisessa esityksessä saattaa hyvin korjata kaikki tämän merkillisen kirjan virheet, kirjan, jota kuitenkin kunnioitan mitä suurimmasti. Minusta saattaa siis olla hyötyä maantielläkin. Olen aina ollut hyödyksi, olen aina sanonut sen _heille_ et à cette chère ingrate... [ja tuolle rakkaalle kiittämättömälle...] voi, suokaamme, suokaamme ennen kaikkea ja aina anteeksi kaikille... Toivokaamme, että myös meille suodaan anteeksi. Niin, sillä kaikki me ja jokainen meistä on aina jotakuta kohtaan rikkonut. Me olemme kaikki syyllisiä!...
— Kas tuon suvaitsitte sanoa oikein hyvin.
— Niin, niin... tunnen puhuvani hyvin. Minä puhun myös heille hyvin, mutta mikä olikaan pääasia, josta tahdoin mainita? Minun ajatukseni katkeilevat, enkä muista... Sallittehan, etten enää eroa teistä? Tunnen, että teidän katseenne ja... ihmettelen käyttäytymistänne: te olette yksinkertaisen hyvä, te puhutte kansanomaisesti, asetatte kupin alassuin teevadille... ja tuo inhoittava sokerinpala, mutta sittenkin teissä on jotakin ihastuttavaa ja teidän kasvojanne piirteistä näen... Oo, älkää punastuko, älkää pelätkö minua... miehenä. Chère et incomparable, pour moi une femme c'est tout. Minä en voi elää ilman naista, mutta en tahdo muuta kuin olla hänen vain lähettyvillänsä... mutta, kuinka kauhean, kauhean sekavasti minä puhun... En mitenkään jaksa muistaa, mitä oikeastaan tahdoin sanoa. Voi, autuas se, jolle Jumala aina lähettää jonkun naisen ja... luulenpa, että olen suorastaan riemastunut. Maantielläkin saattaa siis löytää elämänsä tarkoituksen! Kas — kas, sitähän minä tahdoinkin sanoa, kas nythän sen muistankin, oli niin vaikeata palata taas siihen ajatukseen. Ja miksi he lähtivät viemään meitä eteenpäin? Olihan sielläkin niin hyvä olla, mutta täällä, mutta täällä — cela devient trop froid. A propos, j'ai en tout quarante roubles et voilà cet argent, ottakaa, ottakaa, en minä osaa, minä siedän kaikkea, ja minulta otetaan... Minusta tuntuu, aivan kuin minua nukuttaisi ja aivan kuin jotakin pyörisi päässäni. Aivan niin, pyörii, pyörii, pyörii. Voi, kuinka te olette hyvä, millä te minua peittelettekään?
— Te taidatte olla vakavasti vilustunut, peitän teidät vaipallani, mutta rahoista minä...
— Voi, Herran tähden, n'en parlons plus, parce que cela me fait mal, voi kuinka hyvä te olette! Hän katkaisi puheensa jokseenkin äkkiä ja nukahti sangen pian horkkaiseen uneen. Maantie, jota myöten he ajoivat nämä seitsemäntoista virstaa, ei ollut kaikkein sileimpiä, ja ajoneuvo töyssähtelivät tuon tuostakin. Stepan Trofimovitš heräsi vähän väliä, kohotti päänsä aina nopeasti pieneltä tyynyltä, jonka Sofja Matvejevna oli sujahduttanut hänen päänsä alle, ja sieppasi matkatoverinsa käden tiedustellen: »Olettehan täällä?» — aivan kuin olisi pelännyt tämän poistuvan luotansa. Hän kertoili nähneensä unissaan jonkin ammottavan leuan, jossa oli hampaita, ja että se tuntui hänestä inhoitta valta. Sofja Matvejevna alkoi olla jo hänen puolestansa hyvin levoton.
Kyytimiehet veivät heidät suoraan neli-ikkunaiseen isoon tupaan, jonka pihassakin oli asuttavia ulkorakennuksia. Havahtunut Stepan Trofimovitš kiiruhti suoraan toiseen, kaikkein avarimpaan ja parhaimpaan talon huoneeseen. Hänen unisiin kasvoihinsa tuli puuhakas ilme. Heti kohta hän teki selväksi emännälle, pitkälle, rotevalle, noin nelikymmenvuotiaalle eukolle, jolla oli sysimustat hiukset ja selvät viikset, että hän vaati haltuunsa koko huoneen ja että »huoneen ovi suljettaisiin ja ettei sinne päästettäisi ketään muita, parce que nous avons à parler. Oui, j'ai beaucoup à vous dire. chère amie. Minä maksan, maksan teille!» Näin hän käsillään huitoen vakuutteli emännälle. Vaikka hän hätäilikin puhuessaan, hänen kielensä tuntui sittenkin liikkuvan perin kankeasti. Emäntä kuunteli häntä epäystävällisesti, mutta vaikeni kuitenkin myöntymyksen merkiksi, vaikka tässä myöntyväisyydessäkin saattoi tuntea piilevän jotakin uhkaavaa. Mutta hän ei huomannut mitään, vaan puuhakkaasti (hän puuhaili kauheasti) vaati, että tämä poistuisi ja antaisi hänelle niin pian kuin mahdollista päivällistä »vähääkään viivyttelemättä». Viiksekäs eukko ei enää malttanut pitää suutansa kiinni.
— Ei tämä ole mikään majatalo, herra, ei meillä ole varattu päivällistä matkustavia varten. Rapuja voidaan keittää, teekeitin saatetaan sytyttää, mutta ei ole muuta meillä mitään. Tuoretta kalaakin saadaan vasta huomenna.
Mutta Stepan Trofimovitš huitoi vain käsillään hokien suuttuneen kärsimättömänä: »Maksan kunhan vain saan pian.» Sovittiin kalakeitosta ja paistetusta kanasta. Emäntä ilmoitti, ettei koko kylästä saisi kanaa. Hän suostui kuitenkin menemään hakemaan, mutta sen näköisenä, että olisi luullut hänen suorittavan jotakin aivan tavatonta palvelusta.
Tuskin hän oli poistunut, kun Stepan Trofimovitš oli jo asettunut sohvalle ja vetänyt vierelleen Sofja Matvejevnan. Huoneessa oli sekä sohva että nojatuoleja, mutta ne olivat hirvittävässä kunnossa. Huone oli muuten jokseenkin iso (väliseinällä oli erotettu vuoteenpaikka), seinäpaperit olivat keltaiset, vanhat, repeytyneet, seinillä oli jumalaistarustoa esittäviä kauheannäköisiä kivipainoksia pitkän pyhäinkuvarivin jatkona, huonekalut olivat haalitut kokoon mikä mistäkin. Tämä sekoitus oli samalla jotakin kaupunkilaista ja samalla aito talonpoikaista. Mutta hän ei näyttänyt huomaavankaan tätä, ei katsahtanut ikkunasta edes järvelle, joka ulottui kymmenen sylen päähän talosta.
— Lopultakin me olemme kahden emmekä päästä tänne ketään! Tahdon kertoa teille kaiken, kaiken aivan alusta alkaen.
Sofja Matvejevna yritti pysähdyttää hänet hyvin levottomana:
— Tietänetteköhän, Stepan Trofimovitš
— Comment, vous savez déjà mon nom? [Mitä, tehän tiedätte jo nimenikin?] — hän hymyili riemullisesti.
— Kuulin äsken sen Anisim Ivanovitšilta, kun keskustelitte hänen kanssansa. Mutta kas, — minäkin rohkenisin omasta puolestani...
Ja hän alkoi hätäisesti kuiskailla Stepan Trofimovitšille vilkuen suljettuun oveen päin nähtävästi peloissaan, että heitä kuunneltaisiin: — Täällä, tässä kylässä, voi millaista täällä onkaan. Kaikki täkäläiset talonpojat, vaikka ovatkin kalastajia, oikeastaan vain keinottelevat ja ottavat joka kesä yövierailta maksua niin paljon kuin suinkin ilkeävät. Tämä kylä ei ole valtatien varrella, vaan syrjässä, eikä tänne kukaan muutoin tulisikaan, ellei laiva tänne pysähtyisi, sillä jos ilma on vähänkin huonompi, niin se ei saavu ollenkaan, ja silloin kerääntyy kansaa monena päivänä niin, että väkeä on joka kylän tuvassa, ja sitähän ne isännät vain odottelevatkin. Jokaisesta esineestä kiskotaan sitten kolminkertainen hinta, ja täkäläinen isäntämies on ylpeä ja koppava, sillä täkäläisen seudun eläjä on rikas, jo pelkkä heidän nuottansa maksaa tuhat ruplaa.
Stepan Trofimovitš katseli Sofja Matvejevnan eloisaksi käyneitä kasvoja melkeinpä moittivasti ja yritti useammankin kerran pysähdyttää hänet. Mutta tämä ei hellittänyt, vaan sai kuin saikin sanottavansa loppuun: hänen puheensa mukaan hän oli jo ollut täällä kesällä erään »sangen jalosyntyisen rouvan kera» kaupungista tullessaan, ja silloinkin he olivat olleet täällä yötä laivaa odotellessaan, vieläpä kaksi kokonaista päivää, ja olivat saaneet niin paljon pahaa mieltä, että vieläkin peloitti sitä muistellessa.
— Kas nytkin, kun te, Stepan Trofimovitš, suvaitsitte pyytää jättämään tämän huoneen yksin teidän huostaanne... Minä vain teitä varoittaakseni... Tuolla toisessa huoneessa on jo matkustavia, muudan keski-ikäinen herra ja muudan nuori mies sekä joku rouva lapsineen, ja huomiseen mennessä, ennenkuin kello on kaksi, niitä kerääntyy tupa täyteen, sillä laiva, se kun ei ole käynyt kahteen päivään, tulee tänne varmasti. Niin tästä erikoishuoneesta ja siitä, että olette pyytänyt heiltä päivällistä, ja jo kaikkien muiden matkustavien kiusaksikin he pyytävät teiltä sellaisen maksun, ettei pääkaupungeissakaan ole sellaisia hintoja.
Mutta Stepan Trofimovitš kärsi, kärsi aivan todella.
— Assez, mon enfant, rukoilen teitä, nous avons notre argent et après — et après le bon Dieu. [Riittää jo, lapseni... onhan meillä rahamme ja sitten, sitten saa hyvä Jumala auttaa.] Ihmettelen suorastaan, että te, jolla on niin korkeat käsitykset... Assez, assez, vous me tourmentez [Riittää, riittää, te kiusaatte minua], — hän lausui hysteerisesti: — Meidän edessämmehän on koko tulevaisuutemme, ja te saatte minut pelkäämään tulevaisuutta...
Ja sitten hän taas alkoi eritellä koko tätä juttua siinä määrin hätäillen, että aluksi oli suorastaan vaikeata häntä ymmärtää, mutta se ei kestänyt kauan. Tuotiin pöytään kalakeitto, tuotiin kana, tuotiin lopulta teekeitinkin, mutta hän vain yhä haasteli. Hän ilmaisi kaiken hieman omituisesti, sairaalloisesti, mutta hänhän oli todella sairas. Tämä oli äkillistä järjen voimien pingoittumista, jota — tätä Sofja Matvejevna pahoin pelkäsi koko kertomuksen ajan — oli tietenkin seuraava aivan täydellinen voimien lamaantuminen tässä epäkuntoon joutuneessa elimistössä. Hän aloitti aivan lapsuudesta asti, jolloin hän »puhtain rinnoin kierteli ketoja»; vasta tunnin kuluttua hän oli ehtinyt molempiin avioliittoihinsa saakka sekä Berliinissä vietettyyn aikaan. En oikeastaan rohkene nauraa hänelle. Hänen mielestänsä tässä oli jotakin ylevää ja, uusimpaan tyyliin puhuen, suorastaan taistelua olemassaolosta. Hän näki edessänsä sen, jonka hän oli valinnut tulevan retkensä kumppaliksi, ja hän kiiruhti nyt niin sanoakseni näyttämään hänelle kaikkein pyhimpänsä. Hänen nerokkuutensa ei saisi jäädä tälle salaisuudeksi... Ehkä hän liioittelikin Sofja Matvejevnan suhteen, mutta kerta kaikkiaan hän oli nyt hänet valinnut. Hän ei voinut tulla toimeen ilman naista. Hän huomasi kyllä itsekin tämän kasvoista, että tämä ei näyttänyt häntä ymmärtävän, ei edes kaikkein tärkeintä.
— Ce n'est rien, nous attendrons [Se ei tee mitään, me odotamme], mutta toistaiseksi hän käsittää sen vaistollansa.