Part 14

Sen vuoksi, että kirjan lukeminen ja sen sidottaminen kuuluvat kumpikin aivan eri kehitysasteille, joiden ero on hyvin suuri. Ensiksi hän vähitellen oppii lukemaan, siihen kuluu vuosisatoja, mutta hän pitelee kirjaa pahoin, antaa sen vetelehtiä nurkassa pitäen sitä kaikkena muuna, mutta ei vakavana asiana. Side merkitsee jo, että kirjaa kunnioitetaan, se merkitsee, että hän ei ole oppinut ainoastaan rakastamaan kirjaa, vaan pitääpä sitä suorastaan jo vakavana asiana. Mutta tälle kehitysasteelle Venäjä ei vielä ole ehtinyt. Eurooppa on jo kauan sidottanut kirjoja.

— Vaikka tuo onkin hyvin pedanttisesti sanottu, niin ei kuitenkaan niinkään typerästi, ja se muistuttaa minulle sitä, mitä oli kolme vuotta sitten. Te saatoitte joskus olla sangen terävä-älyinenkin, kolme vuotta sitten.

Tämän kaiken hän sanoi inhon ilmein, aivan samoin kuin kaikki äskeisetkin oikulliset lauseensa.

— Marie, Marie, — Šatov kääntyi hänen puoleensa aivan sulaneena. — Oh, Marie, jospa tietäisit, mitä kaikkea on ollut ja miten paljon tapahtunut näinä kolmena vuotena! Kuulin sitten, että olit halveksinut minua, kun olin muka muuttanut mielipiteitäni. Kenet minä hylkäsin? Elävän elämän viholliset, taantumuksellisiksi muuttuneet vapaa-ajattelijapahaiset, jotka pelkäsivät menettävänsä oman riippumattomuutensa; ajatuksen lakeijat, yksilöllisyyden ja vapauden viholliset, kuolleen ja löyhkäävän lihan raihnaiset profeetat! Mitä he edustivat? Vain vanhuutta kultaista keskitietä, kaikkein poroporvarillisinta, alhaisinta lahjattomuutta, kademieliltä tasa-arvoa vailla itsetuntoa olevaa tasa-arvoa sellaisena kuin lakeija sen ymmärtää tai sellaisena kuin sen käsitti vuoden 93:n ranskalainen... Mutta pääasia on, että kaikki he ovat lurjuksia, lurjuksia!

— No, lurjuksia on paljon. — Näin Marja virkkoi katkonaisesti ja kipein tuntein. Hän loikoi hilaa ojentautuneena, aivan kuin olisi pelännyt liikahtaakin, pää ojennettuna pielukselle hieman syrjittäin, mutta kuumeinen ja väsynyt katse suunnattuna kattoon. Hänen kasvona olivat kalpeat, huulet kuivat ja tulehtuneet.

— Sinä myönnät sen, Marie, myönnät! — Šatov huudahti.

Vaimo oli tekemäisillään kieltävän liikkeen päällään, mutta samassa äskeinen suonenvetokohtaus uudistui. Hän piilotti taas kasvot pielukseen ja puristeli, niin että teki kipeätä, kokonaisen minuutin ajan kaikin voimin hänen luoksensa kiiruhtaneen ja kauhusta aivan kuin järkensä menettäneen Šatovin kättä.

— Marie, Marie! Mutta ehkä tämä on hyvinkin vaarallista, Marie?

— Olkaa vaiti... Minä en tahdo, en tahdo, — hän huudahti raivoissaan ja kääntyi taas niin, että kasvot tulivat näkyviin; — ette saa katsella minua noin myötätuntoisesti! Kävelkää huoneessa, puhukaa jotakin, puhukaa...

Hätääntyneenä Šatov alkoi taas jupista jotakin.

— Mitä te täällä oikeastaan toimittelette? — hän kysäisi inhonsekaisen kärsimättömästi keskeyttäen Šatovin puheen.

— Konttorissa olen, erään kauppiaan luona. Minä, Marie, jos vaan oikein tahtoisin, voisin saada täällä kokoon hyvät rahat.

— Sitä parempi teille...

— Voi, älä ajattele mitään sellaista, Marie, sanoin sen vain...

— Mutta mitä muuta te teette? Mitä te saarnailette nykyjään? Ettehän te voi olla jotakin julistelematta, sellainen on luonteenne!

— Saarnailen Jumalasta, Marie.

— Johon ette itsekään usko. Tästä aatteesta en koskaan ole päässyt selville.

— Jättäkäämme tuo, Marie, sitten myöhemmin.

— Mikä oli olevinaan tuo Marja Timofejevna?

— Siitä me myös ehdimme myöhemmin.

— Kuinka te uskallatte tehdä minulle tuollaisia huomautuksia! Onko totta, että tämän kuolemakin voi olla... noiden ihmisten konnantöitä...?

— Ehdottomasti se on niin, — sähähti Šatov hampaidensa välistä.

Marja kohotti samassa päätänsä ja kipeän tuntu äänessään huudahti:

— Ette saa koskaan puhua minulle tästä, ette saa koskaan, ette koskaan!

Ja taas hän vaipui vuoteeseen äskeiseen suonenvedontapaiseen kohtaukseen, mutta tällä kertaa hänen valittelunsa kävi äänekkäämmäksi, kajahti jo suorastaan valitushuutoja.

— Voi, kuinka sietämätön ihminen! Voi, kuinka suututtava ihminen! — hän heittelehti sinne tänne jo suorastaan varomattomasti, tuupaten syrjään hänen puoleensa kumartuneen Šatovin.

— Marie, teen kuten tahdot... Minä kävelen, puhun...

— Ettekö te sitten näe, että se on alkanut?

— Mikä on alkanut, Marie?

— No, mistäs minä sen tiedän? Tiedänkö minä sitten tästä yhtään mitään? Voi, kirottu! Olkoon kirottu kaikki jo alusta alkaen!

— Marie, jospa sanoisit, mikä on alkanut... Sillä enhän minä... enhän minä ymmärrä mitään, jos sinä tuolla tavalla.

— Te olette abstraktinen, hyödytön lörpöttelijä... Voi, olkoon kirottua kaikki tässä maailmassa.

— Marie! Marie! — Šatov ajatteli jo aivan vakavasti, että hänen vaimonsa oli tullut hulluksi.

— Mutta ettekö te sitten todellakaan näe, että synnytyspoltot ovat alkaneet. — Hän kohottautui hieman katsoen Šatoviin kauhein, vihasta ja kivusta vääristynein kasvoin. — Olkoon jo ennakolta kirottu tämä lapsi!

— Marie, — huudahti Šatov lopultakin ymmärtäen, mistä oli kysymys. — Marie... miksi et sanonut sitä aikaisemmin? — hän tajusi samassa kaiken ja toimeliaan päättäväisenä sieppasi lippalakkinsa.

— Tiesinkö minä itsekään sitä tänne tullessani? — Olisinko minä siinä tapauksessa tullut teidän luoksenne? Minulle sanottiin, että siihen kuluisi vielä kymmenen päivää! Minne te nyt, minne te nyt, ette saa mennä!

— Kätilöä hakemaan! Myyn revolverin; ennen kaikkea tarvitaan nyt rahaa!

— Ette saa tehdä mitään, ette saa tuoda kätilöä, tuokaa vain joku apuvaimo, eukko, kukkarossani on kahdeksankymmentä kopeekkaa... Synnyttäväthän maalaisvaimotkin ilman kätilöä... Ja jos kuolen, niin se on sitäkin parempi...

— Tuon sekä apuvaimon että eukon. Mutta miten, miten saatan jättää sinut yksin, Marie?

Mutta käsitettyään, että oli parempi jättää hänet yksin nyt, hänen raivoisasta vastustamisestaan huolimatta, kuin jättää hänet avutta myöhemmin, hän yrittäen olla kuulematta hänen valituksiansa ja vihanpurkauksiansa sekä luottaen jalkoihinsa lähti suin päin portaita alas.

III.

Ensimmäiseksi hän meni Kirillovin luokse. Oli jo melkein puoliyö. Kirillov seisoi keskellä huonetta.

— Kirillov, vaimo synnyttää!

— Se on, kuinka?

— Synnyttää, synnyttää lapsen!

— Te... Ettekö erehdy?

— Voi, en, en, — hänellä on polttoja!... Täytyy saada apuvaimo, joku eukko. Välttämättä, aivan heti... Voisiko nyt saada? Teillä oli täällä paljon eukkoja...

— Hyvin ikävää, etten osaa synnyttää, — Kirillov vastasi mietteissään, — en tahtonut sanoa, etten osaa itse synnyttää, vaan etten voi tehdä niin, että osaisin synnyttää... tai... en osaa sitä sanoa.

— Te tahdoitte kai sanoa, että te ette osaa itse auttaa synnytyksessä; mutta en tarkoittanut sitä; eukkoa, eukkoa, apuvaimoa, hoitajaa, palvelustyttöä pyydän!

— Eukko saadaan, mutta ehkä ei aivan heti. Jos tahdotte, niin tulen asemesta.

— Voi, sehän on mahdotonta; lähden Virginskille, kätilön luo.

— Ilkimys!

— Voi, niinhän hän on, Kirillov, niin on, mutta hän on sittenkin paras kaikista! Voi, niin, kaikki tulee tapahtumaan ilman hartautta, ilman iloa, inhoten, sättien, Jumalaa pilkaten — näin suuren ihmeen tapahtuessa, uuden olennon ilmestyessä... Voi, hän kiroaa sen jo nyt!

— Jos tahdotte, niin minä...

— Ei, ei, mutta sillä aikaa, kuin minä lähden hakemaan (voi, minä tuon vaikka väkisin tuon Virginskajan), te voitte joskus käydä portaillani hiljaa kuuntelemassa. Mutta ette saa mennä sisään, te säikytätte hänet, ette missään tapauksessa saa mennä sisään. Kuunnelkaa vain... kaiken kauhean varalta. Vasta kaikkein äärimmäisessä tapauksessa saatte mennä sisälle.

— Ymmärrän, rahaa vielä rupla. Tässä. Tahdoin huomenna kanan, nyt en tahdo. Juoskaa kiireesti, juoskaa kaikin voimin. Teekeitin kaiken yötä.

Kirillov ei tietänyt mitään Šatoviin kohdistuvista aikeista, eikä hän koskaan aikaisemminkaan ollut täysin ollut selvillä tätä uhkaavasta vaarasta. Hän tiesi vain, että tällä oli joitakin selvittämättömiä tilejä »noiden ihmisten» kanssa, ja vaikka hän omalta kohdaltansakin oli tähän asiaan sotkeutunut saatuaan ulkomailta joitakin toimintaohjeita (muuten sangen ylimalkaisia, sillä koskaan hän ei ollut mihinkään kuulunut läheisesti), niin viime aikoina hän oli luopunut kaikesta, ei ottanut enää suorittaakseen tehtäviä, oli kokonaan irtaantunut kaikista asioista ja ennen kaikkea »yhteisestä asiasta» sekä oli heittäynyt pelkästään mietiskelevään elämään. Vaikka Pjotr Verhovenski olikin pyytänyt Liputinin mukaansa Kirillovin luo, että tämä olisi saanut varmuuden Kirillovista ja siitä, että tämä sovittuna hetkenä todella ottaa »Šatovin asian» syykseen, hän ei Kirillovin kanssa keskustellessaan ollut maininnut sanaakaan Šatovista, ei edes viitannut häneen, varmaankin pitäen sellaista epäpoliittisena tekona. Kirilloviinkaan hän ei ehkä täysin luottanut ja jätti siis kaiken huomiseen, sitten kun teko olisi jo tehty ja kun Kirilloville sitten jo kaikki olisi »yhdentekevää»; näin ainakin Pjotr Stepanovitš ajatteli Kirillovista. Liputin oli myös huomannut selvästi, että lupauksesta huolimatta Šatovista ei oltu mainittu sanaakaan, mutta Liputin oli ollut liian hermostunut voidakseen ilmaista tyytymättömyytensä.

Kuin vihuri Šatov lennähti Muurahaiskadulle kiroten pitkää matkaa, joka ei koskaan näyttänyt loppuvan.

Oli tömistettävä Virginskit hereille: heillä oli jo kauan nukuttu. Mutta Šatov kolisteli kaikin voimin ja vähääkään siekailematta ikkunaluukkua. Pihalla kahlekoira yritti käydä häneen kiinni ja ensin ulvahtaen rupesi haukkumaan vihaisesti. Kadun muut koirat yhtyivät siihen; alkoi yhteinen haukunta.

— Mitä te kolistelette ja mitä te tahdotte? — kajahti lopulta ikkunan ääreltä itse Virginskin pehmeä ääni, joka ei ollenkaan kuulostanut »loukkaantuneelta». Luukku avautui, avautuipa tuuletusruutukin.

— Kuka siellä, joku roistoko? — vihaisena vingahteli vanhanpiian, Virginskin sukulaisen, ääni, joka todella tuntui loukkaantuneelta.

— Olen Šatov, vaimo on palannut luokseni ja synnyttää parhaillaan.

— No synnyttäköön meidän puolestamme, menkää matkaanne!

— Tulin hakemaan Arina Prohorovnaa, ilman Arina Prohorovnaa en lähde täältä!

— Ei hän voi juosta jokaisen luona, öisin hoitavat praktiikkaa toiset... Menkää Makšejevan luo ettekä saa hälistä enää! — sapekas naisääni rätisi yhä näin. Saattoi kuulla Virginskin koettavan häntä tyynnytellä, mutta vanhapiika koetti inttää vastaan eikä antanut perään.

— Minä en lähde! — huudahti Šatov taas.

— Odottakaa! Odottakaahan! — Virginski sai viimein huutaneeksi torjuen luotaan vanhanpiian. — Pyydän, Šatov, odottakaa viisi minuuttia, herätän Arina Prohorovnan, mutta älkää jyrisyttäkö noin älkääkä huutako noin... Voi, kuinka kauheata tämä kaikki on!

Iankaikkisuudelta tuntuneiden viiden minuutin kuluttua ilmestyi Arina Prohorovna.

— Onko vaimonne tullut luoksenne? — Hänen äänensä kajahti tuuletusruudusta, ja hämmästykseksensä Šatov huomasi, että ääni ei ollut vihainen, vaan ainoastaan tavalliseen tapaansa tiukka. Mutta Arina Prohorovnahan ei koskaan voinut muuten puhuakaan.

— Niin, vaimo, ja synnyttää.

— Marja Ignatjevna? Niinkö?

— Niin, Marja Ignatjevna. Tietenkin Marja Ignatjevna!

Syntyi hiljaisuus. Šatov odotti. Talosta kuului kuiskailua.

— Onko hän tullut jo kauan sitten? — kysäisi mme Virginskaja taas.

— Tänä iltana, kello kahdeksalta. Olkaa hyvä, kiiruhtakaa.

Taas kuului kuiskailua, neuvoteltiin nähtävästi jostakin.

— Kuulkaahan, ettehän te vain erehdy? Käskikö hän itse minua hakemaan?

— Ei, ei hän käskenyt hakemaan teitä, hän tahtoo eukkoa, tavallista apuvaimoa, että minulle ei tulisi liikoja kuluja, mutta olkaa rauhassa, minä maksan.

— Hyvä, tulen, maksakaa sitten tai ei. Olen aina pitänyt arvossa riippumattomia tunteitani Marja Ignatjevnaa kohtaan, vaikka hän ei ehkä muistakaan minua. Onko teillä itsellänne kaikki välttämättömät tarpeet?

— Ei ole mitään, mutta saadaan, saadaan, saadaan kaikkea.

»Onpa noissakin ihmisissä sentään jalomielisyyttä!» — Šatov ajatteli näin suunnaten askelensa Ljamšinin luo. — »Vakaumukset ja ihminen — ne lienevätkin monessa suhteessa kaksi aivan eri asiaa. Olen luultavasti monella tapaa tehnyt itseni syylliseksi heitä kohtaan!... Kaikki ovat syyllisiä, kaikki ovat syyllisiä ja... Jospa vain kaikki tietäisivät sen!...»

Hänen ei tarvinnut kovinkaan kauan kolistella Ljamšinin luona. Hän aivan hämmästyi, kun tämä tuskin silmänräpäyksen kuluttua avasi tuuletusruudun hypähtäen vuoteeltaan paljain jaloin ja alusvaatteissaan pelkäämättä edes nuhaa, vaikka olikin sangen varovainen ja alinomaa huolehti terveydestänsä. Mutta tähän herkkyyteen ja kiireellisyyteen oli oma erikoinen syynsä: Ljamšin oli vapissut kaiken iltaa eikä ollut näihin asti voinut nukkua levottomuudeltaan, joka oli tarttunut häneen meikäläisten kokouksessa; hänelle kummittelivat yhä erinäiset kutsumattomat vieraat, joita ei varsin mielellään odotettu. Eniten häntä vaivasi Šatovin ilmianto... Ja kas, silloin juuri aivan kuin tahallisesti alettiin niin hirveästi kolistella hänen ikkunaansa...

Hän pelästyi niin, nähdessään Šatovin, että paiskasi tuuletusruudun kiinni ja pakeni takaisin vuoteeseen. Šatov alkoi uudelleen huutaa ja jyskyttää, minkä jaksoi.

— Kuinka te uskallatte kolistella noin keskellä yötä? — huudahti Ljamšin ankarasti kauhusta jäykistyen, mutta vasta noin kahden minuutin kuluttua, päätettyään lopultakin avata tuuletusruudun ja päästyään varmuuteen siitä, että Šatov oli tullut yksin.

— Kas, tässä on teille revolveri; ottakaa se takaisin ja antakaa viisitoista ruplaa.

— Mitä tämä on, oletteko juovuksissa? Tämä on ryöstöä; vilustun suotta. Odottakaahan, otan peitteen hartioilleni.

— Antakaa heti viisitoista ruplaa. Jollette anna, niin jyristelen ja huudan aamunkoittoon asti; lyön ikkunan rikki.

— Mutta minäpä huudan apua, ja teidät pistetään putkaan.

— Olenko minä sitten mykkä, vai mitä luulette? Enkö minä osaa huutaa apua? Kenen on enemmän syytä pelätä sitä, teidänkö vaiko minun?

— Ja te saatatte hautoa tuollaisia ilkeitä ajatuksia... Minä tiedän, mihin te viittailette... Seis, seis, älkää Jumalan tähden jyriskö! Hyväinen aika, kenellä nyt on rahaa yöllä? Mutta miksi tarvitsette rahaa, kun ette kerran ole juovuksissa?

— Vaimo on palannut luokseni. Annan teille kymmentä ruplaa halvemmalla, en ole kertaakaan ampunut. Ottakaa revolveri, ottakaa heti paikalla.

Ljamšin pisti koneentapaisesti kätensä ulos tuuletusruudusta vastaanottaakseen revolverin, odotteli hieman ja samassa jo veti päänsä pois jupisten aivan kuin puoleksi tiedottomana kylmien väreiden karmiessa hänen selkäpiitänsä.

— Te valehtelette, ei teidän luoksenne ole tullut vaimoa... Te, te vain yksinkertaisesti tahdotte livistää pakoon.

— Hölmö olette, minne minä pakenisin? Teidän Pjotr Verhovenskinne, hän paetkoon, mutta en minä. Olin äsken kätilö Virginskajalla, ja hänkin suostui tulemaan luokseni. Kysykää häneltä. Vaimo on tuskissaan. Tarvitaan rahaa; antakaa rahaa!

Kokonainen ajatusten ilotulitus välähti Ljamšinin monilokeroisessa mielessä. Kaikki sai yhtäkkiä aivan toisen käänteen. Mutta pelko ei sittenkään antanut vielä hänen selvästi ajatella.

— Miten se on mahdollista?... Ettehän te asu yhdessä vaimonne kanssa?

— Mutta minä murskaan päänne tuollaisten kysymystenne vuoksi.

— Ah, ah, ah Jumalani, ymmärrän, minä vain jouduin ymmälle... Mutta minä ymmärrän, ymmärrän... mutta´... mutta — tuleeko Arina Prohorovna todellakin? Te sanoitte äsken, että hän on jo mennyt? Mutta tiedättehän hyvin, että se ei ole totta, nähkääs, nähkääs, nähkääs, miten te joka askelella valehtelette.

— Hän varmaankin istuu jo vaimoni luona, älkää viivästyttäkö minua, enhän minä ole syypää siihen, että te olette typerä.

— Se ei ole totta, minä en ole typerä. Suokaa anteeksi, minä en mitenkään voi...

Ja aivan lopullisesti hämmentyneenä hän kolmannen kerran yritti sulkea ikkunan, mutta Šatov kiljahti niin, että hänen oli pakko samassa silmänräpäyksessä taas pistää päänsä esille.

— Mutta tämähän on jo suoranaista väkivaltaa? Mitä te minulta oikeastaan vaaditte, mitä, mitä, sanokaa se selvästi? Huomatkaa, nyt on yö!

— Vaadin viittätoista ruplaa, pässinpää!

— Mutta ehkä minä en halua ollenkaan ottaa takaisin revolveria. Ei teillä ole oikeutta. Te olette ostanut esineen, ja sillä hyvä, eikä teillä ole oikeutta. Sellaista summaa minä en mitenkään voi näin yöllä. Mistä minä sieppaan sellaisen summan näin yöllä?

— Sinulla on aina rahaa; annan sinulle kymmentä ruplaa halvemmalla, mutta sinä olet tunnettu jutikka-paha.

— Tulkaa ylihuomenna, — kuuletteko, ylihuomenaamuna täsmälleen kello kahdeltatoista, ja minä annan kaiken, eikö tehdä niin?

Šatov alkoi raivoissaan lyödä uudelleen ikkunankehykseen:

— Anna heti kymmenen ruplaa ja huomenna aamun sarastaessa viisi.

‒ Ei, ylihuomenna aamulla viisi, mutta huomenna ei Jumalan nimessä tule mitään. Parempi on, että ette tulekaan, parempi on, että ette tulekaan.

— Antakaa kymmenen; voi, sinä roisto!

— Miksikä te noin sätitte, odottakaahan, täytyy ottaa tulta; kas, lienette särkenyt lasin... Kuka nyt öisin tuolla tavoin sättii. Kas näin! — hän ojensi ikkunasta setelin.

Šatov tarttui siihen, — se oli viiden ruplan seteli.

— Jumalan nimessä, minä en voi, tappakaa minut, mutta en voi, ylihuomenna voin antaa kaiken, mutta nyt en voi.

— En poistu! — kiljui Šatov.

— Ottakaa sitten tämä, tässä on vielä, näettehän tässä, mutta enempää en anna. Huutakaa niin paljon kuin kurkustanne lähtee, en anna, olipa miten tahansa, en anna enkä anna!

Hän oli aivan suunniltaan, epätoivoissaan, aivan hiessä. Kaksi seteliä, jotka hän oli ojentanut lisää olivat kumpikin ruplan rahoja. Kaiken kaikkiaan Šatoville oli kertynyt siis seitsemän ruplaa.

— No, mene sitten hiiteen, tulen huomenna. Pieksän sinut, Ljamšin, ellet siihen mennessä varaa kahdeksaa ruplaa.

»Mutta minäpä en ole silloin enää kotona, hölmö!» ajatteli Ljamšin itsekseen.

— Seis, seis! — hän huudahti raivokkaasti Šatovin jälkeen, joka jo oli lähtenyt juoksemaan. — Seis, palatkaa. Sanokaa, olkaa hyvä, onko tosiaankin totta, että vaimo on palannut luoksenne?

— Pölkkypää! — Šatov sylkäisi ja läksi juoksemaan minkä jaksoi kotiansa kohti.

IV.

Huomautan, että Arina Prohorovna ei tietänyt yhtään mitään eilisessä kokouksessa tehdystä — päätöksestä. Virginski ei ollut uskaltanut kotiin palattuaan, hämmästyneenä ja heikentyneenä, ilmoittaa hänelle päätöstä, mutta hän ei kuitenkaan ollut malttanut olla ilmaisematta toista puolta, — s.o. Verhovenskin tekemää ilmoitusta siitä, että Šatovilla oli vakava aikomus ilmiantaa heidät; mutta tällöin hän oli samalla huomauttanut, että hän ei uskonut tähän täydellisesti. Arina Prohorovna säikähti kauheasti. Kas tämän vuoksihan hän olikin Šatovin tullessa häntä hakemaan viipymättä suostunut lähtemään, vaikka olikin sangen väsyksissä puuhailtuaan kaiken viime yötä erästä synnyttäjää auttaessaan. Hän oli aina ollut varma siitä, että »sellainen joutavanpäiväinen kansalainen kuin Šatov saattoi tehdä itsensä syypääksi kuinka alhaiseen tekoon tahansa»; mutta Marja Ignatjevnan tulo oli saattanut hänet katselemaan asiata hieman toiselta näkökannalta. Šatovin säikähdys, hänen pyyntöjensä epätoivoinen sävy, hänen apua rukoileva katseensa osoittivat että kavaltajan tunteissa oli tapahtunut muutos — olisi luullut, että mies, joka oli päättänyt ilmiantaa itsensä saadakseen vain toiset turmioon, näytti aivan toisenlaiselta ja että hänen puheellaan oli aivan varmasti toisenlainen sävy. Sanalla sanoen, Arina Prohorovna päätti tarkastaa kaikkea tätä omin silmin. Virginski oli hyvin tyytyväinen tästä hänen päättäväisyydestään, — tuntui kuin olisi viiden puudan paino vierähtänyt pois hänen hartioiltansa! Hänessä heräsi jo uusi toivo: Šatovin käyttäytyminen ei vähääkään vastannut Verhovenskin olettamusta.

Šatov ei ollut erehtynyt. Palattuansa hän jo tapasi Arina Prohorovnan Marjan luona. Tämä oli saapunut aivan äsken, oli halveksivin ilmein ajanut pois Kirillovin, joka oli seisoskellut portaiden alapäässä, hetimiten tutustunut Marjaan, joka ei ollut tunnustanut häntä aikaisemmin tunteneensa; hän näki, että tämä oli »mitä parhaimmassa tilassa», toisin sanoen vihaapuhkuva, järkyttynyt ja »mitä raukkamaisimmin epätoivoissaan», ja tuskin oli kulunut viittä minuuttia, kun hän oli jo anastanut täyden ylivallan tämän vastusteluista huolimatta.

— Mitä te oikein taas olette lörpötellyt, ette muka tahdo kallista kätilöä? — hän puhui juuri sinä hetkenä, kun Šatov tuli huoneeseen. — Turhaa lörpötystä, vääriä käsityksiä, jotka johtuvat vain epänormaalista tilastanne. Jonkun tavallisen eukon, kansannaisen keralla teillä olisi viisikymmentä eri mahdollisuutta siihen, että kaikki kävisi huonosti; ja silloinhan olisi sekä puuhaa että menoja enemmän kuin kalliin kätilön kanssa. Mistä te tiedätte, että olen kallis kätilö? Maksatte sitten myöhemmin, enkä minä ota teiltä liikoja, mutta takaan, että kaikki käy hyvin. Minun käsissäni te ette kuole, on niitä nähty ihmeempiäkin. Ja lapsenkin minä voin vaikkapa jo huomenna lähettää orpokotiin ja sitten maalle kasvatettavaksi, ja siinä koko juttu. Ja sitten te paranette, ryhdytte järkevästi työhön, ja pienessä ajassa saatte korvatuksi Šatoville menot asunnosta sekä muusta, eikä niitä tulekaan kovin paljoa...

— Enhän minä sitä... minulla ei ole oikeutta olla taakaksi...

— Järkeviä kansalaisen tunteita, mutta uskokaa, Šatov ei kärsi tästä juuri mitään, jos häntä vain pisarankin verran haluttaa kerrankin muuttua haihattelevasta herrasta todelliseksi aatteen ihmiseksi. Ei tarvita muuta kuin olla vain tekemättä tyhmyyksiä, ei kannata lyödä hätärumpua ja juosta pitkin kaupunkia kieli pitkällä. Jos häntä ei pitele kiinni, niin hän varmasti aamuun mennessä saa liikkeelle kaikki täkäläiset lääkärit; johan hän meidän kadullammekin sai liikkeelle kaikki koirat. Lääkäreitä ei tarvita, sanoinhan, että vastaan kaikesta, Eukon ehkä voi ottaa palvelustöitä suorittamaan, se ei maksa mitään. Muuten, ehkä häntä itseänsäkin voi ainakin johonkin käyttää, ehkä hän sentään osannee tehdä muutakin kuin tyhmyyksiä. Kädet hänellä on, jalat myös, juoskoonpa vaikka apteekkiin. Eikä luulisi hänen tämmöisellä armeliaisuudella ainakaan loukkaavan teidän tunteitanne. Mitä pirun armeliaisuutta! Eikö hän itse juuri ole saattanut teidät tuohon tilaan? Eikö hän juuri ollut aiheena siihen riitaan, joka syntyi teidän ja sen perheen välillä, jossa te olitte kotiopettajattarena, ja eikö kaiken sen tarkoituksena ollut vain itsekäs päämäärä mennä teidän kanssanne naimisiin? Kyllä siitä on kuultu... Muuten, hänpä tuo näkyy itse juosseenkin meille aivan mielipuolena ja huusi niin, että katu raikui. Minä en tuppaudu kenenkään seuraan ja tulin tänne ainoastaan teidän vuoksenne, periaatteesta, sillä meidän velvollisuutemme on olla solidaarisia keskenämme; heitin sen hänelle vasten kasvoja, ennenkuin oli lähtenyt kotoani. Jos olen mielestänne täällä liikaa, niin hyvästi; kunhan vain ei tapahtuisi onnettomuutta, jonka niin helposti voisi välttää.

Ja hän kohottautui todellakin tuoliltaan.

Marie oli niin avuton, kärsi niin kovasti, ja totta puhuen hän oli siinä määrin säikähtänyt sitä, mitä piti tapahtuman, ettei rohjennut päästää häntä luotansa. Mutta samassa hän alkoi myös vihata tätä naista; hän ei puhunut sitä, mitä olisi pitänyt puhua, ei mitään tuontapaista liikkunut Marien sielussa! Mutta mahdollisen kuoleman ennustus, siinä tapauksessa, että hän joutuisi kokemattoman puoskarieukon käsiin, voitti vastenmielisyyden. Mutta Šatovia kohtaan hän tästä hetkestä alkaen tuli yhä vaativammaksi, yhä armottomammaksi. Hän meni lopulta niin pitkälle, että kielsi tätä ei ainoastaan katsomasta häneen, vaan kokonaan seisomastakin kasvot häneen päin käännettyinä. Kärsimykset kävivät yhä ankarammiksi, kiroukset, vieläpä solvauksetkin kävivät yhä raivokkaammiksi.

— Oh, voimmehan me lähettää hänet ulos,

— Arina Prohorovna sanoi näin ratkaisevasti. — Hänhän on aivan muuttunut kasvoiltaan, peloittelee vain suotta teitä; aivan kalpea on kuin kuollut! Mikäs teidän on ollessanne, sanokaahan, naurettava hölmö? Voi tätä komediaa!

Šatov ei vastannut; hän oli päättänyt olla mitään vastaamatta.