Part 15

— Olenhan tosin nähnyt typeriä isiä, jotka tällaisissa tapauksissa menettävät järkensä kokonaan. Mutta ovathan he sitten ainakin...

— Lakatkaa tai jättäkää minut rauhaan... kuolemaan! Ette saa puhua sanaakaan, en tahdo, en tahdo! — Marie ratkesi huutamaan.

— Ei saa muka puhua enää sanaakaan, ettehän te itsekään ole tajussanne; sellaisena minä käsitän teidät tuossa tilassa. Mutta tässä täytyy ryhtyä toimeen: sanokaa, onko teillä jo kaikki valmiina? Vastatkaa te, Šatov, vaimollanne on nyt muutakin ajattelemista.

— Sanokaa, mitä pitäisi sitten olla?

— Ei siis ole mitään valmiina.

Hän luetteli kaiken, mikä oli aivan välttämätöntä, ja täytyi myöntää, että hän todella osasi rajoittua kaikkein välttämättömimpään. Kerjäläisilläkin olisi luullut olevan kaikkea tätä. Jotakin löytyi Šatoviltakin. Marie otti esille avaimen, ojensi sen Šatoville, niin että tämä saattoi ruveta hakemaan jotakin hänen matkalaukustaan. Koska hänen kätensä vapisivat, hän kopeloi sitä hieman kauemmin, kuin olisi ollut tarpeellista tuntematonta lukkoa availlessaan. Marie kiivastui, mutta kun Arina Prohorovna hypähti Šatovin luo ottaakseen tältä avaimen, niin Marie ei missään nimessä antanut lupaa tämän katsahtaa laukkuunsa, vaan oikullisesti huutaen ja itkien vaati, että Šatov yksin aukaisisi sen.

Eräitä esineitä täytyi sentään lähteä hakemaan Kirillovilta. Mutta tuskin Šatov oli käännähtänyt lähteäksensä, kun Marie taas raivoisasti kutsui häntä takaisin ja rauhoittui vasta sitten, kun suin päin hänen luoksensa portailta palannut Šatov yritti lohduttaa häntä sillä, että hän poistui vain hetkeksi, että se oli aivan välttämätöntä ja että hän aivan heti palaisi takaisin.

— No, hyvä rouva, teille on varsin vaikeata olla mieliksi, — Arina Prohorovna naurahti; — milloin on seisottava kasvot käännettyinä seinään päin, niin ettei toinen uskalla katsahtaakaan teihin, milloin taas ei saa hetkeksikään poistua, rupeatte heti itkemään. Tuolla tavallahan hän voi ruveta luulemaan teistä mitä tahansa. No, no, älkää oikutelko, älkää kiihoittako itseänne, minähän vain nauran.

-— Hän ei rohkene luulla mitään.

— Ta-ta-ta-, jos hän ei olisi teihin rakastunut kuin pässi, niin hän ei juoksentelisi pitkin katuja kieli pitkällä eikä hälyttelisi kaiken maailman koiria. Hän löi rikki ikkunankehykseni.

V.

Šatov tapasi Kirillovin yhä kävelemässä nurkasta nurkkaan huoneessaan. Hän oli niin hajamielinen, että oli jo taas aivan unohtanut kuulleensa äsken vaimon tulosta, kuunteli eikä ymmärtänyt yhtään mitään.

— Ah, niin, — hän muisti äkkiä aivan kuin erikoisesti ponnistellen päästäkseen hetkeksi irti jostakin ajatuksesta, joka oli saanut hänet valtaansa, — niin, eukko... vaimoko vai eukko? — Odottakaahan: sekä vaimo että eukko, eikö niin?

Muistan; olen käynyt... Eukko tulee, mutta ei heti. Ottakaa pielus. Mitä vielä? Aivan niin. Odottakaahan, sattuuko teille, Šatov, ikuisen harmonian hetkiä?

— Tiedättekö, Kirillov, te ette saa enää olla nukkumatta öisin.

Kirillov havahtui ja — mikä omituisinta — alkoi äkkiä puhua aivan ymmärrettävästi, paremmin kuin koskaan ennen; selvästi saattoi huomata, että hän oli kaiken tuon jo ennakolta valmistanut, ehkäpä oikein kirjoittanutkin:

— On sekunteja, niitä saattaa olla kerrallaan vain viisi tai kuusi, jolloin te tunnette ikuisen jo aivan täydellisesti saavutetun harmonian läsnäolon. Se ei ole maallista; en minä sitäkään, että se olisi taivaallista, vaan sitä, että maallisessa muodossa oleva ihminen ei voi sitä kestää. Täytyy muuttua fyysillisesti tai kuolla. Tämä tunne on selvä ja kiistämätön. Aivan kuin te äkkiä aavistaisitte, millainen on koko luonto, ja äkkiä sanoisitte: niin, tämä on totta. Luodessaan maailman Jumala aina kunkin päivän lopussa sanoi: »niin, se on totta, tämä on hyvä». Tämä... tämä ei ole ihastumista, vaan se on vain muuten iloa. Te ette anna enää mitään anteeksi, koska ei ole enää mitään anteeksi annettavaa. Te ette enää vain rakasta, oi, tämä on korkeampaa kuin rakkaus! Peloittavinta on, että tämä kaikki on niin kauhean selvää, että syntyy niin suuri ilo, että jos se kestäisi viittä sekuntia kauemmin, niin sielu ei sitä kestäisi, vaan katoaisi olemattomiin. Näissä viidessä sekunnissa minä elän koko elämäni ja annan niistä vaikka koko elämäni, sillä se kannattaa sen. Voidakseen kestää kymmenen sekuntia täytyy muuttua fyysillisesti. Luulen, että ihmisen täytyy lakata synnyttämästä. Minkä vuoksi tarvittaisiin lapsia, minkä vuoksi kehitystä, jos kerran päämäärä on jo saavutettu? Raamatussa sanotaan, että uudestisyntyneenä ei enää synnytetä, vaan kaikki ovat kuin Herran enkelit. Se on viittaus. Teidän vaimonne synnyttää?

— Kirillov, tuleeko se teille usein?

— Kolmessa päivässä kerran, kerran viikossa. — Eihän teillä vain ole kaatumatautia?

— Ei ole.

— Siis te saatte sen. Olkaa varuillanne, Kirillov, olen kuullut, että juuri noin kaatumatauti alkaa. Muudan epileptikko kuvasi minulle tarkasti tämän kohtauksen edellä käyvän tuntemuksen, se oli aivan täsmälleen samanlainen kuin teidänkin; viisi sekuntia, niin arveli hänkin ja sanoi, että kauemmin ei olisi ollut mahdollista, — kestää. Muistakaa Muhammedin vesikannua, josta ei ehtinyt edes läikähtää yli, kun hän jo oli ehtinyt kiitää ratsullaan paratiisin halki. Vesikannu — se on nuo viisi sekuntia; aivan liiankin hyvin se muistuttaa teidän harmoniaanne, ja Muhammedhan oli epileptikko. Pitäkää varanne, Kirillov, se on kaatumatauti!

— Ei se ehdi. — Kirillov naurahti hiljaa.

VI.

Yö kului. Šatovia läheteltiin jonnekin, soimattiin, kutsuttiin luo. Marie oli joutunut kuolemanpelkonsa kaikkein äärimmäiselle asteelle. Hän huusi, että hän tahtoi elää, »välttämättä, välttämättä!» ja että hän pelkäsi kuolemaa. »En tahdo, en tahdo!» hän toisteli. Jos Arina Prohorovnaa ei olisi ollut, niin olisi käynyt huonosti. Vähitellen hän sai potilaansa kokonaan valtaansa. - Tämä alkoi, kuten lapsi, totella hänen jokaista sanaansa, jokaista neuvoansa. Arina Prohorovnan tunnussanana oli ankaruus eikä lempeys, mutta työnsä hän teki mestarillisesti. Aamu alkoi jo kajastaa. Arina Prohorovna keksi äkkiä, että Šatov oli käväissyt äsken portailla rukoilemassa Jumalaa, ja alkoi nauraa hänelle. Marie naurahti myös vihamielisesti, myrkyllisesti, aivan kuin tuo nauru olisi tuonut hänelle lievitystä. Lopulta Šatov ajettiin kokonaan ulos. Oli valjennut kostea, kylmä aamu. Šatov oli nojautunut nurkkaan kasvot seinään päin, aivan kuten eilen illalla, silloin kun Erkel oli käynyt. Hän vapisi kuin puun lehti, ei rohjennut ajatella, mutta mieli takertui kuitenkin ajatukseen, kehräsi kuvitelmiansa, kuten sattuu unessa. Mielikuvat veivät hänet alituisesti mukaansa, alituisesti taas äkkiä katkeilivat kuten mädäntynyt lanka. Huoneesta kajahteli lopulta ei ainoastaan valituksia, vaan kauheita, puhtaasti eläimellisiä huutoja, sietämättömiä, mahdottomia. Hän tahtoi tukkia korvansa, mutta ei voinut, jysähti polvilleen tiedottomasti toistaen vain: »_Marie, Marie!_» Ja kas vihdoin kajahti huuto, uusi huudahdus, joka sai Šatovin vavahtamaan ja hypähtämään pystyyn polvistuneesta asennosta, pienokaisen huudahdus, heikko, tukahtunut. Hän teki ristinmerkin ja hyökkäsi huoneeseen. Arina Prohorovnan käsissä kirkui ja liikahteli pienin, pikkuruikkuisin käsin ja jaloin pienen pieni, punainen, ryppyinen olento, joka oli kauhistuttavan avuton ja pelkästään toisten varassa kuin pölyhiukkanen, jonka tuulenhenki olisi voinut pyyhkäistä, mutta joka huusi ja ilmaisi itsensä, aivan kuin sillä myös olisi ollut mitä täydellisin oikeus astua elämään... Marie oli tunnottomana, mutta hetken kuluttua hän aukaisi silmänsä ja omituista omituisemmin katsahti Šatoviin: tämä katse näytti olevan aivan uusi, mutta millainen, sitä Šatov ei jaksanut ymmärtää, mutta koskaan aikaisemmin hän ei muistanut nähneensä vaimollaan tällaista katsetta.

— Poika? Poikako? — äänessä kipeä tuntu synnyttäjä kysäisi Arina Prohorovnalta.

— Pojanpenikka! — tämä huudahti vastaukseksi käärien lasta.

Kun hän oli saanut sen käärityksi ja oli jo aikeissa asettaa sen poikkipuolin vuoteelle kahden pieluksen väliin, hän antoi sen hetkiseksi Šatoville pideltäväksi. Aivan kuin salaa ja Arina Prohorovnaa aristellen Marie nyökkäsi hänelle. Šatov käsitti hänet ja vei pienokaisen hänen nähtäväkseen.

— Kuinka... sievä... — kuiskasi Marie heikosti hymähtäen.

— Hyi, miten hän katselee! — Arina Prohorovna alkoi nauraa iloisen riemullisesti katsahdettuaan Šatovin kasvoihin; — minkä näköinen naama!

— Iloitkaa, Arina Prohorovna, tämä on suuri ilo... — leperteli Šatov idioottimaisen autuas ilme kasvoillaan Hän oli aivan kirkastunut kuultuaan nuo kaksi Marien sanaa lapsesta.

— Mikä suuri ilo se nyt teille on olevinaan?

— Arina Prohorovna hääräili iloisena, kokoili tavaroita ja teki työtä kuin pakkotyövanki.

— Uuden olennon ilmestymisen ihme, suuri ja käsittämätön mysteeri, Arina Prohorovna, ja miten sääli, että te ette sitä ymmärrä!

Šatov jupisi näin ihastuneena ja epäselvästi aivan kuin sumun lävitse. Aivan kuin jotakin olisi aivan itsestänsä liikahdellut hänen päässänsä ja aivan kuin jotakin hänen tahdostansa riippumatonta olisi vuotanut esille hänen sielustansa.

— Oli kaksi, ja yhtäkkiä ilmestyy kolmas, uusi olento, uusi henki, eheä, kokonainen, jollaista ihmiskädet eivät voi luoda; uusi ajatus ja uusi rakkaus, aivan peloittaa... Ei ole mitään, joka maailmassa olisi korkeampaa!

— Jopa taas tuli joutavia! Yksinkertaisesti vain elimistön edelleen kehittymistä eikä muuta mitään, ei minkäännäköistä ihmettä. — Arina Prohorovna nauroi iloisena ja sydämensä pohjasta. — Tällä tavoinhan jokainen kärpänenkin olisi ihme. Mutta sen minä sanon: liikoja ihmisiä ei kannattaisi syntyä maailmaan. Takokaa ensin kaikki niin valmiiksi, että niistä ei tule liikoja, ja sitten vasta synnyttäkää niitä. Tuotakin on nyt ylihuomenna riepoteltava orpokotiin... Muuten, onhan sekin niinkuin ollakin pitää.

— Ei koskaan hän lähde minun luotani orpokotiin. — Šatov lausui näin lujasti tuijottaen lattiaan.

— Otatteko omaksenne?

— Hänhän on minun poikani.

— Tietenkin hän on Šatov, lain mukaan Šatov, mutta eihän teillä ole mitään syytä näytellä ihmissuvun hyväntekijän osaa. Ei jakseta elää ilman korkealentoisia sanoja. No, hyvä on, hyvä, mutta nähkääs, hyvä herrasväki, — hän lakkasi lopulta puuhailemasta, — minun on aika lähteä. Tulen vielä huomenaamulla ja illallakin tulen, jos tarvitaan, mutta nyt, kun kerran kaikki kävi aivan liiankin hyvin, minun täytyy käväistä muidenkin luona, ovat jo kauan odotelleet. Teillä taitaa, Šatov, joku eukko istua siellä jossakin; eukko eukkona, mutta älkää tekään häntä jättäkö, aviomieskulta. Istukaa lähellä, ehkäpä vielä hyvinkin kelpaatte; Marja Ignatjevnalla nähtävästi ei ole suinkaan halua ajaa teitä pois. No, no, no, minähän lasken leikkiä...

Portilla, jonne Šatov oli hänet saattanut, hän vielä kerran mainitsi hänelle erikoisesti:

— Riittääpä tuosta minulle huvia aivan loppuiäkseni; rahaa en teiltä ota; unissakin vielä tälle nauran. Huvittavampaa, kuin mitä tänä yönä näin, en ole nähnyt vielä koskaan.

Hän poistui täysin tyytyväisenä. Šatovin näöstä ja tämän puheista oli käynyt hänelle päivänselväksi, että tämä mies »hankkiutui isien joukkoon ja oli vihoviimeinen rätti mieheksi». Vaikka olisi ollutkin suorinta käväistä erään lähellä olevan toisen potilaan luona, hän sittenkin tahtoi ensin poiketa kertomaan tästä kaikesta Virginskille.

— Marie, hän sanoi, että sinun pitäisi koettaa nukkua jonkin aikaa, vaikka näenkin että se on hirveän vaikeata... — Šatov aloitti keskustelun arkana. — Minä istun tässä ikkunan luona ja vartioin sinua, vai mitä?

Ja hän istuutui ikkunan luo sohvan taakse, niin ettei Marie saattanut mitenkään häntä nähdä. Mutta tuskin oli kulunut minuuttiakaan, kun tämä jo kutsui häntä ja nenäänsä nyrpistäen pyysi korjaamaan pielustansa. Šatov alkoi asetella sitä uudelleen. Vaimo katsoi vihaisesti seinään.

— Ei sillä tavalla, oh, ei sillä... millaiset kädet!

Šatov yritti kohentaa sitä vielä kerran.

— Kumartukaa puoleeni, — hän virkkoi äkkiä oudosti, koettaen olla katsomatta Šatoviin.

Šatov vavahti, mutta kumartui kuitenkin.

— Vielä... Ei sillä tavalla... lähemmäksi, — ja samassa hän äkillisin liikkein kietoi vasemman kätensä hänen kaulallensa, ja Šatov tunsi otsallansa hänen lujan ja kostean suudelmansa.

— Marie!

Vaimon huulet vavahtelivat, hän koetti pysyä lujana, mutta äkkiä hän kohottautui ja silmät leimahtaen virkkoi:

— Nikolai Stavrogin on roisto!

Ja taas hän vaipui voimattomasti kuten katkaistu kukka pielukselle, kasvot siihen painettuina, ja alkoi hysteerisesti itkeä, lujasti pidellen omassaan Šatovin kättä.

Tästä hetkestä alkaen hän ei enää päästänyt tätä luotansa, vaan vaati häntä istumaan vuoteensa pääpuolella. Hän ei voinut paljoa puhua, mutta katseli vain Šatovia ja hymyili tälle kuten autuas ainakin. Hän oli äkkiä muuttunut aivan kuin tyttöhupakoksi. Hänessä oli tapahtunut perinpohjainen mullistus. Šatov milloin itki, kuten pikku poika, milloin puhui rajusti, hämärästi, innostuneesti. Jumala sen oikein tiesi, mitä kaikkea hän sanoi suudellen vaimonsa käsiä; Marie kuunteli häntä juopuneena, ehkä hän ei kaikkea ymmärtänytkään, heikontuneella kädellään hän vain lempeästi hyväili tämän hiuksia, silitteli niitä, katseli häneen ihastuneena. Šatov puhui hänelle Kirillovista, siitä, kuinka he nyt aloittavat elämänsä »uudelleen ja ainiaksi», Jumalan olemassaolosta, siitä, että kaikki ovat hyviä... riemuissaan he ottivat pienokaisenkin uudelleen tarkasteltavakseen.

— Marie, — hän huudahti pidellen käsissään lasta, — jättäkäämme entiset haaveet, häpeä ja kuolema! Ruvetkaamme tekemään työtä ja lähtekäämme uutta polkua pitkin kolmisin, niin, niin! Niin, mutta, mutta miksi me hänet oikein nimitämme?

— Hänetkö? Miten nimitämme? — Marja sanoi ihmeissään, ja samassa taas hänen kasvoilleen levisi hirvittävän katkera ilme. Hän löi kätensä yhteen, katsahti moittivasti Šatoviin ja painautui taas pielukseensa.

— Marie, mikä sinun on? — huudahti Šatov katkeran hämmästyneenä.

— Ja te saatoitte, saatoitte. Voi kiittämätön.

— Marie, suo anteeksi Marie... Minä vain kysyin, miksi hänet nimitämme. Enhän minä tiedä.

— Ivaniksi, Ivaniksi, — vaimo kohotti hohtavat ja kyynelien kastamat kasvonsa; — kuinka te saatoittekaan ajatella, että olisin tahtonut nimitettäväksi hänet jollakin toisella, kauhealla nimellä?

— Marie, rauhoitu, voi, kuinka hermostunut olet!

‒ Uusi raakuus taas, miksi te syytätte hermostuneisuutta, lyönpä vetoa, että jos minä olisin sanonut: hänet on nimitettävä... sillä kauhealla nimellä, niin te olisitte heti suostunut, ette olisi sitä ehkä huomannutkaan! Voi, te epäjalot, te alhaiset, te kaikki, kaikki!

Hetken kuluttua he tietenkin olivat jo taas sopineet. Šatov tyynnytteli ja maanitteli häntä nukahtamaan. Hän nukahtikin, mutta ei vieläkään päästänyt miehensä kättä omastaan, heräsi tuon tuostakin, katsahti aina häneen aivan kuin peläten, että tämä lähtisi pois, ja nukahti taas aina uudelleen.

Kirillov oli lähettänyt eukon »onnittelemaan» ja tuomaan kuumaa teetä, äsken paistettuja kyljyksiä sekä lihalientä valkoisen leivän kera »Marja Ignatjevnalle». Sairas joi suuhunsa ahnaasti lihaliemen, eukko kapaloi lapsen uudelleen, Marie pakotti Šatovinkin syömään kyljyksen.

Aika kului.. Voimattomana Šatov nukahti itsekin tuolillensa nojaten päätänsä Marien pielukseen. Tässä asennossa heidät tapasi Arina Prohorovna, kun hän lupauksensa mukaan tuli heitä katsomaan ja iloisena herätti heidät, keskusteli Marien kanssa siitä, mikä oli välttämätöntä, tarkasti lapsen ja kielsi taas Šatovia poistumasta. Nakattuaan vielä muutamia teräväkielisiä huomautuksia »aviopuolisoista» halveksumisesta ja ylimielisyydestä värähtelevällä äänellä hän poistui yhtä tyytyväisenä kuin äskenkin.

Oli jo aivan pimeä, kun Šatov havahtui. Hän sytytti kiireisesti kynttilän ja lähti hakemaan eukkoa. Mutta tuskin hän oli tullut portaille, kun hän hämmästyksekseen kuuli jonkun hiljaiset ja hitaat askelet, jonkun, joka nähtävästi kohosi häntä vastaan. Tulija oli Erkel.

— Ei saa tulla sisään! — Šatov kuiskasi ja siepaten äkillisin liikkein häntä kädestä alkoi viedä häntä muassaan portille. — Odottakaa täällä-, tulen heti, minä unohdin, unohdin kokonaan teidät! Voi, millä tavoin te muistutitte itsestänne.

— Hän oli niin kiireissään, että ei edes käväissyt Kirillovin luona, pyysi vain eukkoa tulemaan. Marie joutui aivan epätoivoon ja vihastui kuullessaan, että hän »saattoi ajatella edes mahdolliseksi jättää hänet yksin».

— Mutta, — huudahti Šatov riemuissaan, — tämä onkin sitten viimeinen askel! Sitten alkaa uusi polku, emmekä me koskaan, emme koskaan muistele tuota vanhaa, kauheata!

Hän sai tuskin Marjan tyynnytellyksi ja lupasi palata täsmälleen kello yhdeksältä, suuteli häntä lujan hellästi, suuteli lasta ja juoksi nopeasti Erkelin luo.

Molemmat lähtivät Skvorešnikiin, Stavroginien puistoon, johon noin puolitoista vuotta sitten, yksinäiseen paikkaan aivan puiston laitaan, siihen, mistä alkoi mäntymetsä, oli kaivettu maahan hänelle uskottu kirjapainin. Paikka oli karu ja autio, sitä oli vaikea löytää, Skvorešnikin päärakennuksesta se oli jotensakin kaukana. Filippovin talosta sinne oli matkaa noin puoli neljättä virstaa, ehkäpä neljäkin.

— Menemmekö koko matkan jalkaisin? Minä otan ajurin.

— Pyydän erikoisesti olemaan sitä ottamatta, — vastasi Erkel, — siitä varoitettiin aivan erikoisesti. Ajuri saattaisi käydä todistajasta.

— No... olkoon sitten... piru! Yhdentekevää, kunhan tämä vain loppuisi, loppuisi!

He alkoivat astua nopeasti.

— Erkel, te pikkuinen poika! — huudahti, Šatov, — oletteko Le koskaan ollut onnellinen?

— Mutta te itse ainakin lienette hyvin onnellinen, — huomautti Erkel uteliain ilmein.

KUUDES LUKU.

Vaivalloinen yö.

I.

Virginski oli päivän kuluessa tarvinnut ainakin pari tuntia saadakseen ilmoitetuksi kaikille _meikäläisille_, että Šatov ei missään tapauksessa ilmiantaisi heitä, sillä vaimo oli palannut hänen luoksensa, lapsi oli hänelle syntynyt eikä, »sikäli kuin ihmissielua voi ymmärtää», mitenkään saattanut olettaa, että hän tällaisena hetkenä voisi käydä vaaralliseksi. Mutta hämmästyksekseen hän ei tavannutkaan kotoa ketään muuta kuin Erkelin ja Ljamšinin. Erkel oli kuunnellut häntä ääneti ja katsellen häntä kirkkaasti suoraan silmiin, hänen kysymykseensä taas: »Meneekö hän sinne kello kuudelta vai eikö», hän oli vastannut kirkkaasti hymyillen, että »tietenkin hän menee».

Ljamšin makasi nähtävästi kovin pahasti sairaana, pää peitteen sisässä hupussa. Sisäänastuvaa Virginskiä hän säikähti, ja heti kun tämä oli alkanut puhua, hän oli yht'äkkiä ruvennut huitomaan käsillään, jotka hän oli vetänyt esiin peitteen alta, ja rukoili tätä jättämään hänet rauhaan. Mutta sen, mikä koski Šatovia, hän kuitenkin kuunteli. Ilmoituksen, että Virginski ei ollut tavannut ketään muita kotoa, hän otti vastaan hyvin hämmästyneenä. Kävi selville, että hän oli jo saanut tietää (Liputinilta) Fedjkan kuolemasta ja kertoili tästä kiirehtien ja katkonaisesti Virginskillekin, mikä taas sai tämän vuorostaan hämmästymään. Virginskin suoraan kysymykseen, oliko lähdettävä vai eikö, hän vain vastaukseksi alkoi taas huitoa käsillään ja rukoili rukoilemalla tätä »jättämään hänet rauhaan» ja että »hän oli syrjäinen eikä tietänyt mistään mitään». Virginski palasi kotiinsa aivan lamaantuneena ja hyvin levottomana; raskasta hänestä oli sekin, että hänen oli pakko salata kaikki perheeltänsä; hän oli tottunut olemaan aina avomielinen vaimollensa, ja jos hänen kuumeisissa aivoissansa tänä hetkenä ei olisi syttynyt erästä aivan uutta ajatusta, joka oli sovittava kaikki tulevaiset suunnitelmat, niin varmasti hän olisi joutunut vuoteen omaksi kuten Ljamšinkin. Mutta tämä uusi suunnitelma antoi hänelle voimaa, eikä siinä vielä kyllin, suorastaan kärsimättömästi hän alkoi odotella määrähetkeä, läksipä vielä aikaisemmin kuin olisi ollut tarpeellistakaan kokoontumispaikalle.

Paikka oli hyvin synkkä, Stavroginien äärettömän laajan puiston perällä. Myöhemmin minä aivan tahallani kävin sitä katsomassa. Kuinka synkältä se mahtoikaan näyttää tänä tylyn koleana syysiltana. Siitä kauempana oli vanha rauhoitettu metsä; mahtavat satavuotiset hongat piirtyivät pimeyteen tummina ja epäselvinä läikkinä. Oli niin pimeätä, että kahden askelen päästä oli mahdotonta erottaa ihmistä, mutta Pjotr Stepanovitš, Liputin ja Erkel olivat tuoneet muassaan lyhdyt. On tuntematonta, miksi ja milloin tänne oli aikoina, joihin ei edes muisti ulottunut, hiomattomista kivenlohkareista muodosteltu hauskannäköinen luola. Pöytä ja penkit luolan sisällä olivat jo aikoja sitten mädäntyneet ja lahonneet. Noin kahdensadan askelen päähän oikealle päin ulottui puiston järjestyksessä kolmas lammikko. Nämä kolme lammikkoa, joista ensimmäinen oli aivan talon edustalla, olivat kaikki perätysten, niin että viimeinen niistä oli noin virstan päässä talosta, aivan puiston laidassa. Tuskin oli luultavaa, että minkäänlainen hälinä, huuto tai vaikkapa laukauskin saattoi kuulua Stavroginin talon asukkaiden korviin, talon, josta isäntäväki oli poistunut. Kun Nikolai Vsevolodovitš oli eilen lähtenyt ja samoin myös Aleksei Jegorytš, ei koko taloon ollut jäänyt muuta kuin noin viisi, kuusi henkeä ja nekin niin sanoakseni invalidiväkeä. Joka tapauksessa saattoi pitää täysin varmana, että vaikkapa joku näistä täällä yksinäisyydessä oleskelevista asukkaista kuulisikin huutoja tai avunpyyntöjä, niin se enintään herättäisi kauhua, mutta tuskin ainoakaan heistä liikahtaisi hyvin lämmitetyiltä uuneiltansa ja lämpöisiltä pankoiltansa kenenkään avuksi.

Kello oli tuskin kahtakymmentä minuuttia yli kuuden, kun kaikki muut, paitsi Erkel, joka oli komennettu hakemaan Šatovia, olivat jo koolla. Pjotr Stepanovitš ei ollut tällä kertaa viivytellyt. Hän oli tullut Tolkatšenkon mukana. Tolkatšenkon kulmat olivat kurtussa, ja hän näytti huolestuneelta; kaikki teeskentely ja röyhkeän kehuskeleva päättäväisyys oli tipo tiessään. Hän pysytteli Pjotr Stepanovitšin lähellä, ja näytti siltä, kuin hän äkkiä olisi käynyt tälle rajattoman uskolliseksi: usein hän hätäillen tunkeusi kuiskaamaan tälle jotakin; mutta tämä ei juuri koskaan vastannut hänelle mitään, joskus vain murahti jotakin päästäkseen hänestä irti.

Šigaljov ja Virginski olivat tulleet jo hieman aikaisemmin kuin Pjotr Stepanovitš, ja tämän tultua he siirtyivät hieman syrjään, vaipuen syvään ja selvästi tahalliseen äänettömyyteen: Stepanovitš kohotti lyhtyä ja tarkasteli heitä välinpitämättömän ja loukkaavan huolellisesti.

»Haluavat nähtävästi puhua», vilahti hänen mielessään.

— Eikö Ljamšinia ole? — hän kysäisi Virginskilta. Kuka teistä sanoi hänen olevan sairaana?

— Minä olen täällä, — Ljamšin yht'äkkiä huudahti ilmestyen samassa puun takaa. Hänen yllään oli talvitakki, ja hän oli matkapeitteeseen kiedottu, niin että oli sangen vaikeata nähdä hänen kasvojansa edes lyhdyn avulla.

— Liputin siis vain puuttuu?

Ja äänettömänä Liputin astui esiin luolasta.

Pjotr Stepanovitš kohotti taas lyhtyänsä.

— Miksi olette piiloutunut sinne, miksi ette tule esille?

— Oletan, että meillä sentään kaikilla on henkilökohtainen vapaus... ohjata itse toimiamme, — mörähti Liputin käsittämättä oikein itsekään selvästi, mitä hän oikeastaan tahtoi sanoa.

— Hyvät herrat, — Pjotr Stepanovitš koroitti ääntänsä, ensi kerran luopuen kuiskaavasta puhetavastansa, mikä teki vaikutuksensa. — Luulen teidän täydellisesti ymmärtävän, että teidän ei nyt sovi konstailla. Eilenhän jo keskusteltiin kaikesta ja märehdittiin kaikki valmiiksi, suoraan ja ratkaisevasti. Mutta, kuten näen naamoistanne, joillakuilla lienee vielä jotakin sydämellänsä; siinä tapauksessa pyydän teitä kiiruhtamaan. Piru vieköön, aika on täpärällä, aika on täpärällä, ja Erkel voi tuoda hänet minä hetkenä hyvänsä...

— Hän tuo hänet varmasti, — Tolkatšenko piti jostakin syystä tarpeellisena sanoa tokaista.

— Jollen erehdy, niin ensin tapahtuu kirjapainimen luovuttaminen? — tiedusteli Liputin, aivan kuin ei olisi oikein tietänyt itsekään, minkä vuoksi hän teki tuon kysymyksensä.