Part 13

Ja hän katsahti Šatoviin pitkään, kiusaantuneesti ja väsyneesti. Šatov seisoi pelokkaana hänen edessään, viiden askelen päässä hänestä, huoneen toisella puolella, mutta kuunteli kuitenkin häntä jokin uusi ja ennen olematon kirkastus kasvoillaan. Tämä voimakas, karkeasyinen mies, jonka turkki oli aina pörrössä, oli yht'äkkiä pehmentynyt ja jollakin tavoin kirkastunut. Hänen sielussaan värähti odottamattomasti jokin aivan outo kieli. Kolme vuotta kestänyt ero, joka oli seurannut rikkoutunutta avioliittoa, ei ollut tuhonnut mitään hänen sielussaan. Ja ehkäpä hän jok'ikinen päivä näinä kolmena vuotena olikin vain haaveillut hänestä, rakkaasta olennosta, joka joskus kerran oli ehkä sanonut hänelle: »rakastan». Koska tunnen Šatovin, voin sanoa jokseenkin varmasti, että hän tuskin koskaan olisi saattanut kuvitellakaan jonkun naisen sanovan hänelle: »rakastan». Hän oli puhdasmielinen ja kaino aivan äärimmäisyyteen saakka, piti itseään suorastaan epäsikiönä, inhosi kasvojansa ja luonnettansa, piti itseänsä jonakuna ihmeellisenä hirviönä, jota olisi saattanut näytellä vaikkapa rahasta markkinoilla. Tästä johtui, että hän piti korkeimpana avuna rehellisyyttä, ja vakaumuksissaan hän hipoi jo suorastaan fanaattisuutta, oli yrmeä, ylpeä, äksy ja vähäpuheinen. Mutta tämä ainoa olento, joka oli rakastanut häntä kahden viikon ajan (hän oli aina, aina uskonut, että asia oli niin), tämä olento, jonka hän aina oli asettanut itseänsä paljon korkeammalle, siitäkin huolimatta, ettei ollenkaan sulkenut silmiänsä hänen hairahduksiltansa, olento, jolle hän olisi saattanut antaa anteeksi kaiken, aivan kaiken (vaikka mistään sellaisesta ei oikeastaan voinut olla kysymystäkään, hän päinvastoin luuli jotakin päinvastaista, mistä johtui, että hän tunsi itse olevansa jollakin tavoin syyllinen), tämä nainen, tämä Marja Šatova, oli taas hänen kodissaan, taas hänen luonansa, sitähän oli suorastaan mahdotonta käsittää! Hän oli niin kovin hämmästynyt, tähän tapahtumaan sisältyi hänen mielestänsä jotakin perin kauheata ja samalla niin äärettömät määrät onnea, että hän ei tietenkään voinut, ehkäpä ei tahtonutkaan, ei ainakaan rohjennut havahtua täysin sitä tajuamaan. Tämä oli unta. Mutta kun Marie katsahti häneen kiusaantuneesti, hän ymmärsi äkkiä, että tuo hänen rakastamansa olento kärsi, ehkäpä häntä oli loukattukin. Hänen sydäntänsä ahdisti. Kipein ilmein hänen katseensa viipyi tämän piirteissä: Jo kauan sitten ensi nuoruuden hohde oli kadonnut näistä väsyneistä kasvoista. Tosin hän oli yhä vieläkin sangen sievä, — ainakin Šhatovin silmissä hän, kuten ennenkin, oli suorastaan kaunotar. (Itse asiassa Marie oli noin kaksikymmenviisivuotias nainen, hyvin lujarakenteinen, keskikokoinen, Šatoviakin pitempi, hänellä oli tummanruskeat, tuuheat hiukset, kalpeat, soikeat kasvot, suuret, tummat silmät, jotka välähtelivät nyt kuumeesta kiiltävinä.) Mutta entinen kevytmielisen rehevä ja suora elämäntarmo, jonka hän niin hyvin tunsi, oli muuttunut synkäksi ärtyneisyydeksi, pettymykseksi, melkeinpä kyynillisyydeksi, johon hän ei ollut edes itse tottunut ja joka häntä itseäänkin näytti kiusaavan. Mutta pääasia oli, että hän oli sairas, sen Šatov näki aivan selvästi. Huolimatta pelostansa, jota hän tunsi Marieta kohtaan, hän kuitenkin lähestyi tätä ja otti tämän molemmat kädet omiinsa.

— Marie... tiedätkö, sinä olet ehkä hyvinkin väsynyt. Jumalan tähden, älä suutu... jospa sinä suostuisit... esimerkiksi... vaikkapa teetä... vai mitä? Tee vahvistaa, vai mitä? Jospa suostuisit!...

— Mitä tässä on suostumista, tietenkin minä suostun, millainen lapsi te olette yhä vielä. Jos kerran sitä on saatavissa, niin antakaa. Kuinka ahdasta täällä on! Kuinka teillä on kylmä!

— Voi, tuon heti puita, puita... puita minulla on! — Šatov alkoi kävellä edestakaisin; — puita, se on, no... muuten, teetä minä aivan heti, — hän viittasi kädellään, aivan kuin olisi epätoivoissaan tehnyt jonkin päätöksen, ja sieppasi lippalakkinsa.

— Minne nyt? Teillä ei siis ole kotona teetä? — Sitä tulee, tulee, tulee, heti tulee kaikkea... minä... — hän sieppasi hyllyltä revolverin. Minä myyn heti tämän revolverin... tai panttaan sen...

— Mitä tyhmyyksiä ja miten kauan kaikki tuo kestää! Ottakaa nämä rahani, jos kerran teillä ei ole mitään. Tässä lienee kahdeksankymmentä kopeekkaa, siinä kaikki. Teillähän on täällä kuin hullujenhuoneessa.

— Älä sinä, ei sinun rahojasi tarvita, tulen heti, odota hetkinen, minä ilman revolveriakin...

Ja hän syöksyi suoraa päätä Kirillovin luo. Tämä kaikki tapahtui nähtävästi kahta tuntia ennen sitä, kuin Pjotr Stepanovitš Liputinin keralla oli tullut Kirillovin luo. Šatov ja Kirillov, vaikka asuivatkin samassa talossa, eivät juuri koskaan tavanneet toisiansa, ja jos tapasivatkin, niin eivät tervehtineet toisiansa eivätkä puhelleet keskenänsä. He olivat näet »loikoilleet» yhdessä liian pitkät ajat Amerikassa ollessaan.

— Kirillov, teillä on aina teetä. Onko teillä parhaillaan valmiina teetä ja teekeitin?

Kirillov, joka käveli edestakaisin huoneessa (hänen tapanaan oli kävellä kaiken yötä nurkasta nurkkaan), pysähtyi samassa ja katsahti tarkkaavaisena sisään syöksähtänyttä ilmaisematta muuten erikoisempaa ihmetystä.

— Teetä on, sokeria on, ja teekeitin on. Mutta teekeitintä ei tarvita, tee on kuumaa. Istukaa ja juokaa vain.

— Kirillov, me loikoilimme yhdessä Amerikassa... Vaimo tuli luokseni... Minä... Antakaa teetä... Täytyisi saada teekeitin.

— Jos kerran vaimo, niin täytyy myös teekeitin. Mutta teekeitin myöhemmin. Minulla on kaksi. Mutta nyt ottakaa pöydältä teekannu, kuumaa, aivan kuumaa. Ottakaa kaikki. Ottakaa sokeri! Kaikki. Leipä... Leipää on paljon. Kaikki. On vasikanlihaa. Rupla rahaa.

— Anna, ystäväni, saat takaisin huomenna! Ah, Kirillov!

— Sekö vaimo, joka Sveitsissä? Se on hyvä. Ja se, että tulitte noin, sekin on hyvä.

— Kirillov! — Šatov huudahti siepaten kainaloonsa teekannun ja molempiin käsiinsä sokeria ja leipää. — Kirillov! — Jospa te voisitte luopua kauheista kuvitelmistanne ja jättää ateistiset houreenne... Voi, millainen ihminen te olisittekaan, Kirillov.

— Näin, että rakastatte vaimoa Sveitsin jälkeenkin. Se on hyvä, että Sveitsin jälkeenkin. Kun tulee tarvis teetä, tulkaa taas. Tulkaa kaiken yötä, en nuku ollenkaan. Teekeitin joutuu. Ottakaa rupla, kas tässä. Menkää vaimon luo, minä jään ja ajattelen teitä sekä vaimoa.

Marie Šatova oli nähtävästi tyytyväinen, että kaikki kävi nopeasti, ja alkoi ahnaasti juoda teetä, mutta teekeitintä hakemaan Šatovin ei enää tarvinnut lähteä. Hän joi kaiken kaikkiaan puoli kupillista ja nielaisi vain pienen murusen leipää. Vasikanlihasta hän kieltäytyi inhon ja kiukun ilmein.

— Sinä olet sairas, Marie, kaikki tuo sinussa on sairaalloista... — huomautti Šatov arasti puuhaillen arkana hänen äärellään.

— Tietenkin olen sairas, mutta istuutukaa, olkaa hyvä. Mistä te sieppasitte teen, kun teillä ei ollut?

Šatov kertoi Kirillovista kevyesti, lyhyesti. Marja oli kuullut jotakin hänestä.

— Tiedän, että hän on hullu. Riittää jo; ei niitä ole niinkään vähän, tuollaisia hölmöjä! Te olette siis ollut Amerikassa? Kuulin siitä, te kirjoititte.

— Niin, minä... kirjoitin Pariisiin.

— Riittää, ja pyydän, ei mitään siitä muusta. Oletteko vakaumukseltanne slavofiili?

— En voi oikeastaan sanoa, että minä... Koska on mahdotonta olla venäläinen, niin minusta on tullut slavofiili, — hän hymähti väkinäisesti, suu vetäytyi kieroon, hän oli laskenut sopimatonta leikkiä eikä jaksanut itsekään pysyä leikin tasalla.

— Ettekö muka ole venäläinen?

— En, en ole venäläinen.

— Se on kaikki joutavaa. Istukaahan, pyydän, lopultakin. Miksi te kävelette aina edestakaisin? Luuletteko, että hourin? Ehkäpä tässä vielä houritaankin. Sanoitte, että te olette vain kahden tässä talossa?

— Kahden... alhaalla.

— Ja kaikki yhtä viisaita? Mitä te tarkoititte tuolla »alhaalla»? Te sanoitte alhaalla?

— Ei, en mitään.

— Mitä ei mitään? Haluan tietää sen?

— Ajattelin vain sanoa, että me olemme nyt vain kahden koko pihassa ja että aikaisemmin täällä asuivat Lebjadkinit...

— Nekö, jotka viime yönä murhattiin? — hän heräsi äkkiä. — Olen kuullut. Heti kun tulin, kuulin sen. Teillä on ollut tulipalo?

— Niin, Marie, niin, ja ehkä minä parhaillaan menettelen hyvin huonosti suodessani anteeksi roistoille... — hän nousi äkkiä ja alkoi kävellä huoneessa edestakaisin kohottaen kiihkossaan molemmat kätensä ylös.

Mutta Marie ei ymmärtänyt häntä täydelleen. Hän kuunteli hänen sanojansa hajamielisenä; hän kyseli, mutta ei kuunnellut.

— Kylläpä teillä onkin täällä tehty tekosia. Uh, miten kaikki on alhaista, millaisia roistoja kaikki! Mutta istuutukaahan, pyydän teitä, lopultakin, voi miten te minua kiusaatte! — ja herpaantuneena hän laski päänsä pielukselle.

— Marie, minä lakkaan... Ehkäpä sinä kävisit hieman pihkaksesi, Marie?

Hän ei vastannut, vaan sulki voimattomana silmänsä. Hänen kalpeat kasvonsa muistuttivat kuolleen kasvoja. Hän nukahti melkein samassa silmänräpäyksessä. Šatov katsahti ympärilleen, korjasi kynttilää, katsahti vielä kerran levottomana Marien kasvoihin, puristi lujasti kätensä yhteen rinnalleen ja varpaisillaan hiipi huoneesta kuistille. Portaiden yläpäässä hän kätki kasvonsa, nurkkaan nojaten, ja seisoi näin ainakin kymmenen minuuttia äänettömänä ja liikkumatta. Hän olisi seisonut, ehkä kauemminkin, ellei samassa olisi alkanut kuulua alhaalta hiljaisia, varovaisia askelia. Joku kohosi portaita ylös. Šatov muisti unohtaneensa sulkea portin.

— Ken siellä? — hän kysäisi kuiskaten.

Tuntematon tulija kohosi portaita kiirehtimättä ja mitään vastaamatta. Päästyään ylös hän pysähtyi. Pimeydessä oli aivan mahdotonta nähdä häntä. Äkkiä kajahti hänen varovainen kysymyksensä:

— Ivan Šatovko?

Šatov vastasi puhutteluun mutta ojensi samassa kätensä pysähdyttääkseen tulijan. Tämä sieppasi häntä silloin kädestä, ja Šatov vavahti, aivan kuin olisi koskettanut johonkin inhoittavaan matelijaan.

— Seisokaa täällä, — hän kuiskasi nopeasti. — Älkää tulko sisään, en voi ottaa teitä nyt vastaan. Vaimo on palannut luokseni. Tuon tänne kynttilän.

Kun hän palasi kynttilöinensä, hän näki edessänsä seisovan jonkun nuoren upseerin; hänen nimeänsä hän ei tietänyt, mutta jossakin hän lienee hänet nähnyt.

— Erkel, Erkel, — tämä esitti itsensä. — Olette nähnyt minut Virginskeillä.

— Muistan, te istuitte ja kirjoittelitte. — Kuulkaahan, — Šatovin sisu kiehahti samassa, hän lähestyi vierasta kiihkeänä mutta puhui kuitenkin entiseen tapaan kuiskaamalla, — äsken te annoitte minulle merkin tarttuessanne käteeni. Mutta tiedättekö, minä saatan sylkäistä kaikille noille merkeille, jos niin sattuu! Minä en tunnusta, en tahdo... Minä voin heittää teidät portaita alas, tiedättekö sen?

— En, en tiedä siitä mitään enkä ymmärrä vähääkään, mistä te olette minuun niin suuttunut, -— ilman vihan häivettäkään ja melkeinpä yksinkertaisen ystävällisesti vieras vastasi. — Minulla on vain jotakin teille sanottavaa, ja senvuoksi tulinkin tänne, ja tärkeintä oli, etten tahtonut hukata aikaa. Teillä on kirjapainin, joka ei kuulu teille ja josta te olette velvollinen tekemään tiliä, kuten itse hyvin tiedätte. Minulle on annettu määräys, että se on luovutettava meille jo huomenna, täsmälleen kello seitsemältä jälkeen puolenpäivän, Liputinille. Sitäpaitsi on käsketty ilmoittaa, että mitään muuta ei teiltä koskaan enää tulla vaatimaan.

— Eikö mitään?

— Ei kerrassaan mitään. Teidän pyyntöönne suostutaan, ja te pääsette kokonaan irti kaikesta. Täsmälleen näin minun on käsketty teille ilmoittaa.

— Kuka on käskenyt ilmoittaa?

— Ne, jotka ilmaisivat minulle merkin.

— Tuletteko ulkomailta?

— Sehän... sehän on luullakseni teille aivan yhdentekevää.

— Eh, piru! Miksikä te ette ole tullut aikaisemmin, jos kerran olette saanut sellaisen määräyksen?

— Olen seurannut erinäisiä ohjeita enkä ollut aivan yksin.

— Ymmärrän, ymmärrän, ette ole voinutkaan olla yksin. Voi... piru. Mutta miksi Liputin ei tullut itse?

— Minä tulen siis huomenna hakemaan teitä täsmälleen kello kuudelta illalla, ja me menemme sinne jalkaisin. Paitsi meitä kolmea sinne ei tule ketään muita.

— Tuleeko Verhovenski?

— Ei, hän ei tule. Verhovenski matkustaa huomenaamuna kaupungista kello yhdentoista aikaan.

— Sen minä aavistin, — Šatov kuiskasi näin raivoissaan ja löi nyrkillä reiteensä; — se karkaa, lurjus!

Hän oli kiihtynyt ja vaipui mietteisiinsä. Erkel katsoi häneen tarkkaavaisena, oli ääneti ja odotti.

— Mitenkä te sen otatte haltuunne? Eihän sitä voi niin vain ottaa käsiinsä ja lähteä kantamaan.

— Se ei ole tarpeellistakaan. Te vain osoitatte paikan, niin että pääsemme vain varmuuteen siitä, että se todella on sinne kätketty. Mehän tiedämme paikan vain suunnilleen. Oletteko te muutoin ehkä näyttänyt jo jollekulle paikan?

Šatov katsahti häneen.

— Te, te olette sellainen poikanen, hölmö poikanen, — te olette myös tunkeutunut sinne pää edellä kuten lammas? Niin, niin, tuollaista mehua ne juuri tarvitsevatkin! No, menkää nyt! Voi, voi! Se roisto on vetänyt teitä kaikkia nenästä ja paennut.

Erkel katseli häneen kirkkain ja rauhallisin ilmein ymmärtämättä häntä oikein.

— Verhovenski on paennut, Verhovenski! sähähti Šatov raivoisasti hampaidensa välistä.

— Mutta hänhän on täällä, eihän hän ole vielä lähtenyt. Hän lähtee vasta huomenna, — huomautti Erkel pehmeästi ja vakuuttavasti.

Pyysin häntä erikoisesti läsnäolemaan todistajana, nuo ohjeeni sain juuri häneltä (hän oli avomielinen kuten ainakin nuori, kokematon poikanen). Mutta valitettavasti hän ei suostunut ja syytti matkaansa. Todellakin hän näkyi jonnekin kiiruhtavan.

Šatov vilkaisi vielä kerran säälivästi tähän yksinkertaiseen poikaseen, mutta samassa kuitenkin viittasi kädellään, aivan kuin olisi ajatellut: »kannattaako nyt tuotakin sääliä».

— Hyvä, hyvä, minä tulen, — hän virkkoi äkkiä, — mutta menkää nyt matkaanne, mars!

-— Siis täsmälleen kello kuudelta huomenna minä tulen, — Erkel kumarsi kohteliaasti ja kiirehtimättä alkoi laskeutua portaita alas.

— Hölmö! — Šatov ei malttanut olla huudahtamatta portaiden yläpäästä näin hänen jälkeensä.

— Mitä niin? — kajahti alhaalta.

— Ei mitään, menkää vain.

— Luulin teidän sanoneen jotakin.

II.

Erkel oli senlaatuinen »hölmö», jonka päästä puuttui järjen tärkein osa ja jolla ei siis ollut »kuningasta päässään», mutta jolla oli kyllä pientä alistuvaa järkeä aivan riittävästi, aina oveluuteen saakka. Intomielisenä, lapsellisen uskollisena »yhteiselle asialle», ja oikeastaan siis Pjotr Verhovenskille, hän toimi saamiensa ohjeiden mukaisesti, ohjeiden, jotka hän oli saanut meikäläisien istunnossa silloin, kun oli kaikesta sovittu ja osat jaettu huomista varten. Määrätessään hänelle lähetin osan Pjotr Stepanovitš oli ehtinyt puhella hänen kanssansa syrjässä ehkä kymmenisen minuuttia. Tälle vähäpätöiselle, heikkojärkiselle, joka alituisesti janosi alistua vieraaseen tahtoon, oli välttämätöntä toimia jonakuna toimeenpanijana — eikä tietenkään koskaan muutoin kuin »yhteisen» tai »ylevän» asian hyväksi. Mutta tämäkin vielä oli yhdentekevää, sillä vähäpätöiset intoilijat, kuten Erkel, eivät koskaan ymmärrä oikein palvella aatetta, elleivät he voi yhdistää sitä johonkuhun henkilöön, joka heidän käsityksensä mukaan juuri edustaa tätä aatetta. Tunteellinen, lempeä ja hyvä Erkel oli ehkä kaikkein tunteettomin niistä murhaajista, jotka olivat aikeissa tappaa Šatovin, eikä hänellä ollut vähintäkään henkilökohtaista vihaa tätä vastaan. Erkel olisi voinut silmäänsä rävähdyttämättä olla läsnä tämän tapossa. Hänelle oli annettu määräys siitä, että hänen oli muun muassa tarkoin otettava selville, miten Šatov asui, ja kun Šatov ottikin hänet vastaan portailla sekä tuli maininneeksi kuumeessaan, ehkäpä huomaamattaan, että vaimo oli palannut hänen luoksensa, — Erkel oli heti osannut vaistomaisen oveluutensa ohjaamana olla osoittamatta vähintäkään uteliaisuutta, siitäkin huolimatta, että hänen mieleensä oli välähtänyt arvelu siitä, että vaimon palaaminen saattoi ehkä mitä merkityksellisimmin ja tehoavimmin vaikuttaa heidän yrityksensä onnistumiseen...

Ja niinhän asia olikin: vain tämä tapaus pelasti »ilkiöt» Šatovin aikeilta, ja samalla se myös auttoi heitä »pääsemään hänestä irti»... Tämä tapaus sai ensinnäkin Šatovin levottomaksi, hän joutui pois raiteiltaan, se riisti häneltä hänen tavallisen tarkkanäköisyytensä ja varovaisuutensa. Kaikkein vähimmin saattoi pälkähtää hänen päähänsä nyt, kun hänen mieltänsä askarruttivat aivan toiset asiat, ajatus hänen omasta vaaranalaisuudestaan. Päinvastoin hän suorastaan hurmaantuneena heittäytyi uskomaan, että Pjotr Verhovenski huomenna karkaisi: se soveltui niin erinomaisen hyvin hänen aavisteluihinsa! Palattuaan huoneeseensa hän istuutui taas nurkkaan, nojasi kyynärpäitään polviinsa ja peitti kasvot käsiinsä. Katkerat ajatukset kiusasivat häntä...

Ja yhä uudelleen hän kohotti päätään, nousi varpailleen ja kävi tuon tuostakin katsahtamassa Marie'hin: »Hyvä Jumala! Huomiseksi tuo kuume varmasti hänessä jo kypsyy, ehkäpä jo aamuun mennessä, ehkäpä se jo on alkanutkin! Hän on tietenkin vilustunut. Hän ei ole tottunut tähän kauheaan ilmanalaan, ja lisäksi vielä olo rautatievaunussa, kolmannessa luokassa, tuulessa, vihurissa ja sateessa, ja hänellä ei ole muuta kuin tuo ohut lyhyt takki yllään, eihän hänellä ole vaatteitakaan minkäännäköisiä... Ja nytkö voisin hänet jättää, heittää avutta! Ja matkalaukku, matkalaukku, kuinka pikkuruikkuinen, kevyt, rypistynyt, painaa kymmenisen naulaa kaikkiaan! Raukka, miten hän on vaivaantunut, miten paljon kärsinyt! Hän on ylpeä ja siksi hän ei valita. Mutta ärtyisä hän on! Se on sairautta: Enkelikin muuttuu sairaana ärtyisäksi. Kuinka kuiva ja kuuma lieneekään hänen otsansa, kuinka tummat silmien alukset ja... kuinka ihana kuitenkin on tuo kasvojen soikeus ja nuo tuuheat hiukset, kuinka...»

Ja kiireesti hän vei pois silmänsä, kiireesti siirtyi pois, aivan kuin olisi säikähtänyt huomatessaan hänessä jotakin muuta kuin pelkästään onnettoman, kärsineen olennon, jota täytyi auttaa. »Voivatko tässä enää tulla kysymykseen mitkään toiveet! Voi, kuinka alhainen, kuinka paha on ihminen!» ja hän siirtyi taas nurkkaansa, istuutui, peitti taas kasvot käsiinsä ja haaveili taas, muisteli entisiä... ja taas alkoi mielessä kajastaa toivo.

»Oh, väsyttää, väsyttää!» hän muisteli näitä hänen huudahduksiansa, hänen heikkoa, särkynyttä ääntänsä. »Hyvä Jumala! Voisinko jättää hänet nyt, hänellä ei ole kuin kahdeksankymmentä kopeekkaa; ojensi kukkaronsa, risaisen, pikkuruikkuisen! On tullut hakemaan työpaikkaa, — mitä hän ymmärtää työpaikoista mitä he ymmärtävät ylipäänsä Venäjänmaasta He ovat vain oikullisia lapsia, jotka seuraavat omia haihattelujansa, jotka ovat heidän omia luomiansa Ja suututtelee sitten, raukka, että Venäjä ei muka olekaan heidän ulkomaisten harhakuvittelujensa mukainen! Voi teitä, te onnettomat, viattomat... täällä on todellakin sangen kylmä»...

Hän muisti vaimonsa valittaneen kylmyyttä ja että hän oli luvannut lämmittää uunin. »Puitakin täällä on, niitä voisi tuoda. Kunhan en vain herättäisi häntä. Luulen, että se käy päinsä. Mutta mitä tekisin tuolle vasikanlihalle? Kun nousee, niin ehkäpä tahtoo jotakin syödäkseen. Mutta senhän voi myöhemminkin. Kirillov ei nuku koko yönä. Millä peittäisin hänet, hän nukkuu niin sikeästi. Mutta varmaankin hänen on kylmä, voi, jos hänen lie kylmä!»

Ja vielä kerran hän tuli katsahtaakseen vaimonsa puoleen. Marien hame oli kietoutunut hänen kääntyessään niin, että toinen puoli oikeata oikeata jalkaa polveen saakka oli jäänyt peitotta. Šatov käännähti poispäin, melkein säikähtäneenä riisui yltään lämpimän päällystakkinsa, niin että hänen yllensä jäi vain vanhahko, pitkäliepeinen takki, ja peitti sillä paljaaksi valahtaneen kohdan koettaen olla katsomatta siihen.

Puiden sytytteleminen, varpaillaan hiipiminen nukkuvan tarkasteleminen, nurkkahaaveet ja sitten taas uudelleen makaavan katseleminen olivat vieneet paljon aikaa. Oli kulunut pari kolme tuntia. Ja kas tänä aikana juuri olivat Kirillovin luona ehtineet käväistä Verhovenski ja Liputin. Lopulta hän oli itsekin torkahtanut nurkkaansa, kajahti vaimon valitus. Tämä oli herännyt ja kutsui nyt häntä. Šatov hypähti aivan kuin rikoksentekijä.

— Marie! Olin vähällä nukahtaa... Voi, millainen roisto olen, Marie!

Marie kohottautui hieman, katseli ympärilleen ihmeissään, aivan kuin ei olisi käsittänyt, missä oli, ja samassa hän jo heräsikin täyteen tajuunsa suuttuneena ja kiukuissaan:

— Olen ottanut teidän vuoteenne, nukuin, koska olin aivan nääntynyt väsymyksestä. Kuinka te saatoitte olla minua herättämättä? Kuinka rohkenette luulla, että aion olla teille vastuksena?

— Kuinka olisin saattanut herättää sinut. Marie?

— Kyllä te sen olisitte voinut tehdä, velvollisuutenne olisi ollut tehdä se! Eihän teillä ole täällä toista huonetta, ja minä otin teidän vuoteenne. Teidän ei olisi pitänyt saattaa minua kieroon asemaan. Vai luuletteko, että olen tullut tänne käyttääkseni armeliaisuuttanne hyväkseni? Suvaitkaa ottaa heti paikalla haltuunne tämä vuode, ja minä käyn tuonne nurkkaan tuoleille...

— Marie, täällä ei ole niin paljon tuoleja, eikä ole mitään niille levitettävääkään.

— Käynpähän sitten paljaalle lattialle. Täytyisihän teidän itsennekin nukkua lattialla. Tahdon lattialle, heti, heti!

Hän nousi, aikoi astua askelen, mutta samassa voimakas suonenvedontapainen kipu vei häneltä yhdellä kertaa kaikki voimat sekä kaiken päättäväisyyden, ja hän kaatui ääneensä valittaen vuoteelle. Šatov juoksi luo, mutta Marja peitti kasvot pielukseen, sieppasi hänen kätensä ja alkoi kaikin voimin puristella ja väännellä sitä omassaan. Tämä kesti hetken.

— Marie, kyyhky kulta, jos vain tarvitaan, niin täällä on tohtori Frenzel, tunnen hänet, hyvin... Juoksisinkohan hakemaan häntä?

— Loruja!

— Kuinka niin, loruja, sano, sano, Marie?

Mihin sinuun koskee? Voisihan panna kääreitä... Vatsalle esimerkiksi... Voinhan sen minäkin, ilman lääkäriä... tai ehkä sinappikääreitä?

— Mitähän tämä on? — kysäisi Marja omituisesti kohottaen päätänsä ja säikähtyneenä katsoen Šatoviin.

— Mikä niin, Marie? — Šatov ei ymmärtänyt.

— Mitä sinä kysyt? Voi hyvä Jumala, enhän ollenkaan tiedä, mitä olisi tehtävä, Marie? Suo anteeksi, etten ymmärrä mitään.

— Oh, jättäkää tuo, ei ole teidän asianne ymmärtääkään sitä. Olisihan suorastaan naurettavaa... — hän hymähti katkerasti. — Puhukaa minulle jotakin. Kävelkää edestakaisin ja puhukaa. Älkää seisoko tuossa vierelläni, älkää katsoko minuun, olen pyytänyt sitä teiltä jo ainakin viisisataa kertaa.

Šatov alkoi kävellä edestakaisin huoneessa tuijottaen lattiaan ja koettaen kaikin voimin olla katsahtamatta häneen.

— Tässä, älä suutu, Marie, rukoilen sinua, — tässä olisi vasikanlihaa, teetäkin on tuossa lähellä... Sinä söit niin vähän äsken...

Vaimo alkoi inhon ilmein viittoa vihaisesti kädellään. Epätoivoissaan Šatov puraisi kieltänsä.

— Kuulkaahan, olen aikonut perustaa tänne kirjansitomon, tietenkin järkevästi, osuuskuntana: koska asutte vakituisesti täällä, niin mitä te siitä arvelette? Onnistuisikohan se vai eikö?

— E-ei, Marie, eihän meillä vielä luetakaan kirjoja, eikä niitä oikeastaan olekaan. Ja rupeaisiko hän nyt sitten vielä sidottamaan kirjaa?

— Kuka hän?

— Täkäläinen lukija ja täkäläinen asujain yleensä, Marie.

— Sanokaakin sitten niin, selvästi. Te sanotte: hän, mutta kuka hän, — se ei käy selville. Olette unohtanut kieliopin.

— Se kuuluu tämän kielen henkeen, Marie, — murahti Šatov.

— Voi, lakatkaa jo tuosta hengestänne, se kyllästyttää minua. Minkä tähden täkäläinen asujain eli lukija ei sitten rupeaisi sidottamaan?