Part 19

— Tunteistani toista tai toista naista kohtaan minun yleensä ei ole tapana puhua koskaan kenellekään kolmannelle henkilölle, olkoonpa tuo kolmas kuka tahansa, ei muille, kuin sille yhdelle ainoalle naiselle. Suonette anteeksi sellaisen rakenteeni omituisuuden. Mutta sen sijasta voin teille eräässä toisessa suhteessa olla täysin avomielinen: minä olen naimisissa, ja minun on siis aivan mahdotonta mennä enää uudelleen naimisiin ja »haeskella jonkun seuraa».

Mavriki Nikolajevitš hämmästyi niin, että horjahti nojatuolin selkämystää vastaan, ja katsoi jonkin aikaa liikkumattomasti Stavroginia kasvoihin.

— Uskottekohan, etten ole tullut sitä koskaan ajatelleeksi, — hän sammalsi, — te sanoitte silloin, sinä aamuna, että ette ole naimisissa... ja minä uskoin sen, uskoin, että te ette ole naimisissa...

Hän oli käynyt kalmankalpeaksi. Samassa hän voimiensa takaa jysähdytti nyrkkinsä pöytään.

— Jos te tuon tunnustuksenne jälkeen ette jätä Lizaveta Nikolajevnaa rauhaan ja jos te teette hänet onnettomaksi, niin tapan teidät kepillä kuten koiran lankkuaidan viereen!

Hän hypähti seisoalleen ja poistui nopeasti huoneesta. Pjotr Stepanovitš, joka samassa juoksahti huoneeseen, tapasi isännän hyvin omituisessa mielentilassa.

— Ahaa, tekö siellä, — alkoi Stavrogin nauraa ääneen. Hän näytti nauravan Pjotr Stepanovitšin olemukselle, kun tämä oli tullut huoneeseen niin ihmeen uteliaana...

— Te kai kuuntelitte salaa oven takana? Niin, mutta minkä vuoksi te oikeastaan tulitte tänne? Taisin luvata teille jotakin. Voi hyväinen aika! Nythän muistankin! »Meikäläisten» luo siis! Mennään vain sepä hauskaa. Tuskin olisitte osannut keksiä tällä kertaa mitään sen sopivampaa.

Hän sieppasi hattunsa, ja niin he molemmat lähtivät talosta.

— Teitä naurattaa jo edeltäkäsin se, että tapaatte »meikäläisiä», — lörpötteli Pjotr Stepanovitš iloisena milloin yrittäen astella seuralaisensa vieressä kapealla tiilikäytävällä, milloin taas juosten aivan keskellä katua pahimmassa loassa, sillä hänen seuralaisensa ei vähääkään huomannut astuvansa aivan keskellä jalkakäytävää, jota hän piti yksin hallussaan.

— Ei minua ollenkaan naurata, — vastasi Stavrogin äänekkään iloisesti, — päinvastoin olen aivan varma siitä, että siellä on koolla kaikkein totisinta väkeä.

— »Yrmeitä pölkkypäitä», kuten olette suvainnut kerran itse sanoa.

— Ei mikään olekaan hauskempaa kuin tuollainen »yrmeä pölkkypää».

— Niin, te tarkoitatte tietenkin Mavriki Nikolajevitšia. Olenpa jokseenkin varma siitä, että hän kävi äsken tarjoilemassa teille morsiantansa. Minähän se oikeastaan — tosin kiertoteitä, — yllytin hänet siihen. Uskotteko sen? Ja jollei suostu hyvällä luovuttamaan, niin me otamme itse, — vai mitä?

Pjotr Stepenovitš tiesi kyllä aivan hyvin, että oli ehkä hieman liian uskallettua käyttää tällaisia käänteitä, mutta kiihoittuneena ollessaan hän uskalsi heittäytyä mihin tahansa, — kunhan vain ei jäänyt mistään epätietoiseksi. Nikolai Vsevolodovitš naurahti vain...

— Mutta oletteko te yhä vielä aikeissa auttaa minua? — hän kysäisi.

— Jos te vain kutsutte. Mutta tiedättekö että on olemassa eräs hyvä keino.

— Tiedän jo keinonne.

— Tuskinpa vain, se on vielä salaisuus. Mutta pitäkää mielessänne, että salaisuus maksaa rahaa.

— Tiedänpä jo, kuinka paljon se maksaakin, — murahti Stavrogin aivan kuin itsekseen mutta hillitsi samassa taas itsensä ja vaikeni.

— Kuinka paljon? Mitä te sanoittekaan?

— Pjotr Stepanovitš kavahti.

— Sanoin vain: menkää hiiteen salaisuuksinanne päivinenne! Sanokaa minulle mieluummin, keitä sinne tulee? Tiedän, että menemme sinne nimipäiville, mutta keitä sinne oikeastaan tulee?

— Oo, mitä korkeimmassa potenssissa kaikenkarvaista väkeä! Vieläpä Kirillovkin.

— Ovatko ne kaikki eri ryhmien jäseniä?

— Piru vieköön, miten te kiirehditte! Tässä kun ei ole ehditty muodostaa vielä yhtään ainoata kunnollista ryhmää.

— Mitenkä te olette saanut levitellyksi niin paljon julistuksia?

— Siellä, minne nyt olemme menossa, ryhmien jäseniä on kaikkiaan vain neljä. Jäljelläolevat odottelevat vielä ja vakoilevat toinen toistansa kilpaa ja kantelevat minulle. Hyvin lupaavaa väkeä. Tämä on vain raaka-ainetta, joka on järjestettävä ja koottava. Tehän muuten itse kirjoititte sääntömmekin, turhaa on siis selitellä teille.

— Mitä, eikö oikein tahdo sujua? Onko tullut jokin este?

— Sujuako? Helpommin kuin luuksikaan. Kerronpa jotakin huvittavaa: parhaiten vaikuttaa — virkapuku. Sitä vaikuttavampaa ei ole mitään. Huvikseni olen suunnitellut virka-arvot ja -tehtävät. Minulla on sihteereitä, salaisia urkkijoita, rahastonhoitajia, puheenjohtajia, kirjaajia ja heidän apulaisiaan, — kaikki tämä miellyttää heitä suuresti ja menee heihin kuin häkä. Tämän jälkeen suurin tekijä on tietenkin sentimentaalisuus. Tiedättekö mitä? Sosialismi leviää meillä pääasiallisesti sentimentaalisuudesta. Mutta pahimpia ovat nuo puraisuvalmiit aliluutnantit. Niistä ei voi koskaan olla oikein varma. Sitten seuraavat todelliset konnat. Mutta nämäkin ovat oikeastaan oivallista väkeä, voivat joskus olla hyväänkin tarpeeseen, mutta niitä varten on varattava paljon aikaa ja hellittämätöntä valvontaa. Niin, ja lopuksi — kaikkein tärkein, päävoima — koossa pitävä sementti — on, että häpeää omaa vakaumustaan. Kas siinä voimakas tekijä! Ja entä kuka »kunnon veikko» on sen hyväksi tehnyt työtä ja hääräillyt niin, että kenenkään mieleen ei ole jäänyt ainoankaan omaperäistä ajatusta! Sellaistahan pidettäisiin suorastaan häpeänä!!

— Mutta jos kerran asia on sillä tavalla, niin miksikä te oikeastaan puuhailette niin paljon?

— Kun kerran kaikki on niin yksinkertaista, että on suorastaan suuhun tipahtamaisillaan, niin miksi ei sitä suuhunsa sujahduttaisi! Aivan kuin ette tahtoisi uskoa menestykseemme. Ehei, uskoa ei kylläkään puutu, mutta tarvitaan myös tahtoa. Niin, ja juuri tuollaisten avulla voitto onkin mahdollinen. Sanon sen teille: minun ei tarvitse muuta kuin vihjaista, että joku ei ole tarpeeksi vapaamielinen, niin silloin tämä jo on valmis heittäytymään vaikka tuleen. Hölmöt moittivat minua siitä, että olen petkuttanut heitä keskuskomitealla ja sen »epälukuisilla alahaarautumilla». Ettekö te itsekin moittinut minua siitä samasta? Mitä petosta siinä olisi? Keskuskomitea on: minä ja te, ja haarautumia saadaan kuinka paljon tahansa.

‒ Ja kaikki pelkästään — roskaväkeä!

— Materiaalia. Ovat vielä hyvään tarpeeseen nekin.

— Yhäkö te vielä teette laskelmianne minun suhteeni?

— Te olette johtaja, teillä on suuri vaikutusvalta. Minä olen vain siinä teidän sivussanne sihteerinä. Tiedättekö, kerran vielä me käymme purteen, jossa on »airot vaahteraiset, purjeet sulkkuiset, perässä neito sorja, päivänkaunis Lizaveta Nikolajevna», — vai miten siinä laulussa, piru sen tietää, oikein lauletaan...

— Siinäpä otti kiinni! — Stavrogin alkoi ääneensä nauraa. — Ei, mutta minäpä kerron tuohon satuunne kauniin lopun. Kas, te laskette oikein sormillanne, mistä aineksista ryhmät olisi muodosteltava. Kaikki tuo on vain virkamiesmäisyyttä ja sentimentaalisuutta. Kaikki tuo on hyvää liisteriä, mutta on jotakin, joka on vieläkin parempaa: saakaa neljä jäsentä ryhmästä ottamaan hengiltä viides, muka sen vuoksi, että tämä on aikeissa ilmiantaa, niin silloin te tämän vuodatetun veren avulla saatte heidät sidotuiksi yhteen mitä tiukimmin. Heistä tulee silloin teidän orjianne, eivätkä he uskalla sitten enää kapinoida eivätkä vaatia teitä mistään tilille. Hahahaa!

»Mutta... mutta noista sanoistasi sinä vielä saat minulle kalliisti maksaa», — Pjotr Stepanovitš ajatteli itsekseen, — »vieläpä jo tänä iltana. Sinä uskallat jo liikoja.»

Tähän tapaan tai ainakin suunnilleen näin Pjotr Stepanovitšin täytyi ajatella. He lähestyivät muuten jo Virginskin taloa.

— Tietenkin te olette taas esittänyt minut siellä jonakuna ulkomailta äsken saapuneena jäsenenä, joka on suhteissa Internationaleen, tai ehkäpä jonakin tarkastajana? — kysäisi Stavrogin samassa.

— Ei, ei tarkastajana. Tarkastajana ette tule olemaan te, te olette ulkomailta palannut perustajajäsen, joka on selvillä kaikista tärkeimmistä salaisuuksista, — kas se on teidän osanne. Tietenkin te aiotte myös puhua?

— Mistä te sen päättelette?

— Teidän on velvollisuus puhua.

Stavrogin pysähtyi aivan hämmästyksestä keskelle katua, Pjotr Stepanovitš kesti rauhallisena ja röyhkeän näköisenä hänen katseensa. Stavrogin sylkäisi ja lähti edelleen.

— Mutta te, te kai puhutte? — hän kysyi Pjotr Stepanovitšilta.

— En, kuuntelen mieluummin teitä.

— Piru teidät periköön! Te annoitte minulle todellakin ajatuksen.

— Minkä? — Pjotr Stepanovitš hypähti aivan hänen eteensä.

— Minä saatan ehkä siellä puhuakin, mutta jälkeenpäin te saatte minulta aika tavalla selkäänne, ja tiedättekö? Oikein aika tavalla.

— Muuten, kerroin äsken Karmazinoville teidän sanoneen, että hänet muka olisi piestävä, eikä suinkaan miksikään kunnianosoitukseksi, vaan häntä olisi ruoskittava kuten talonpoikaa, niin että koskisi kipeästi.

— Mutta ennän minä ole koskaan niin sanonut, hahhahhaa!

— Ei se tee mitään. _Se non é vero_.

— Kiitos siitä, sydämellinen kiitos.

— Tiedättekö, mitä Karmazinov sanoo. Hän väittää, että oikeastaan meidän oppimme on kunniakäsitteen olemassaolon kieltämistä ja että venäläistä ei saa millään niin hyvin puolelleen kuin antamalla hänelle rehellisesti oikeuden tehdä kunniattomia tekoja.

— Suurenmoista puhetta. Kultaisia sanoja! — huudahti Stavrogin. — Se osui kuin naulan päähän. Oikeus kunniattomiin tekoihin, — nehän rientävät kaikki meidän luoksemme, sinne ei jää jäljelle kohta ainoatakaan! Kuulkaahan, Verhovenski, ettehän te vain kuulu ylimpään poliisikuntaan?

— Se, joka tuollaista ajattelee, ei puhu siitä ääneen.

— Ymmärrän, mutta mehän olemme kotona.

— En, toistaiseksi en kuulu ylimpään poliisikuntaan. Riittää, olemme perillä. Ottakaapas sopiva kasvojenilme, Stavrogin. Niin teen minäkin aina, kun tulen heidän luokseen, vain hieman enemmän totisuutta, ja siinä kaikki, muuta ei tarvita mitään. Temppu ei ole kovin ovelakaan.

SEITSEMÄS LUKU.

Meikäläisten parissa.

I.

Virginski asui omassa talossaan, toisin sanoen vaimonsa talossa, Muurahaiskadulla. Talo oli puinen, yksikerroksinen, eikä siinä ollut vuokralaisia. Isännän syntymäpäivän johdosta vieraita oli kokoontunut viitisentoista henkeä, mutta nämä iltakutsut eivät ollenkaan muistuttaneet tavallisia pikkukaupunkilais-nimipäiväkutsuja. Jo aivan yhdyselämänsä alkuaikoina Virginski-puolisot olivat päättäneet yksimielisesti ja kerta kaikkiansa, että oli hyvin typerää koota nimipäiviksi luokseen vieraita ja »ettei ollut vähintäkään syytä iloita mistään». Näin heidän oli onnistunut muutamassa vuodessa vieroittaa kokonaan luotansa kaikki ihmiset. Virginski itse, vaikka olikin sangen kyvykäs eikä suinkaan mikään »raukka», oli kaikkien mielestä kuitenkin jollakin lailla omituinen mies, joka oli rakastunut yksinäisyyteen ja joka sitäpaitsi aina puhui hyvin »ylimielisesti». Mme Virginskaja taas, joka harjoitti kätilönammattia, jo pelkästään sen vuoksi oli yhteiskunnalliselta asemaltaan sen kaikkein alimmalla asteella, vieläpä alempana kuin papinrouva, miehensä upseerinarvosta huolimatta... Mutta hänen säätyänsä vastaavaa alistumista hänessä ei saattanut huomata vähääkään. Jo tuon typerän ja anteeksiantamattoman julkisen suhteensa vuoksi, jonka hän oli yksistään »periaatteen vaatimuksesta» solminut tuon roiston, kapteeni Lebjadkinin kanssa, kaikkein suvaitsevaisimmatkin meidän naisistamme käänsivät inhoten hänelle selkänsä. Mutta mme Virginskaja alistui kohtaloonsa, aivan kuin olisi sitä odottanutkin. On myös pantava merkille, että kaikki ne samaiset ankarat rouvat ollessaan määrätynlaisessa tilassa kääntyivät kuitenkin aina mikäli mahdollista juuri Arina Prohorovnan, se on rouva Virginskajan puoleen, syrjäyttäen kaikki kolme muuta kaupunkimme kätilöä. Lähetettiinpä häntä joskus hakemaan maaseudullekin tilanomistajien rouvien luo, — siinä määrin kaikki kuitenkin luottivat hänen taitoonsa, hänen tuottamaansa onneen ja kätevyyteen ratkaisevissa tapauksissa. Kaikki päättyi siihen, että häntä alettiin käyttää vain kaikkein rikkaimmissa perheissä, ja rahan suhteen hän olikin suorastaan ahne. Tuntiessaan oman voimansa hän lopulta ei enää vähääkään yrittänyt hillitä luonnettansa. Kun hänet kutsuttiin hyvin huomattuihin perheisiin, hän saattoi toisinaan aivan tahallisesti peloitella heikkohermoisia synnyttäjävaimoja jollakin ennenkuulumattoman nihilistisellä, kaikkia tapoja vastaan sotivalla puuskallansa, vieläpä saattoi suorastaan pilkata »kaikkea pyhää» ja nimenomaan juuri sellaisena hetkenä, jolloin juuri »pyhä» olisi ollut enemmän kuin tarpeellista. Meidän esikuntalääkärimme Rozanov, jonka erikoisalana oli myös synnytykset, oli saanut aivan selvät todistukset siitä, että kerrankin, kun synnyttäjä tuskissaan vaikeroi ja huusi avukseen kaikkivoivan Jumalan nimeä, juuri sinä samana hetkenä jokin Arina Prohorovnan äkillinen ja sangen vapaamielinen huomautus, joka tuli kuin »laukaus pyssyn suusta», säikähdytti potilaan niin, että tämä edisti, mitä nopeimmin synnytyksen kulkua. Vaikka Arina Prohorovna olikin nihilisti, hän ei halveksinut sentään suurmaailman eipä edes vanhojen sukujen kaikkein ennakkoluuloisimpiakaan tapoja, jos ne vain jollakin tavoin saattoivat olla hänelle hyödyksi.. Hän ei koskaan esimerkiksi laiminlyönyt kunnioittamasta läsnäolollaan niitä juhlallisuuksia, joissa hänen avullaan maailmaan saatettu pienokainen tuli kastetuksi. Ristiäisiin hän ilmestyi aina pitkälaahustiminen, viheriäinen silkkipuku yllään, irtotukka käherrettynä mitä moninaisimpiin kiharoihin, vaikka hän muina aikoina tavallisesti oli mitä suurimmassa määrin huolimaton ulkoasunsa suhteen. Ja vaikka hän itse pyhän toimituksen aikana olikin »mitä ylimielisimmän» näköinen, niin että suorastaan saattoi pappisväen hämilleen, hän aina, kun menot olivat ohi, välttämättä itse kantoi aina samppanjalasit esille, — sitä varten hän nimenomaan oli koristautunut ja saapunutkin sinne, — ja olisittepa te yrittänyt silloin tarttua lasiin panematta tarjottimelle hänen hyväkseen »puurorahoja», niin olisitte nähnyt, mitä olisi tapahtunut.

Kaikissa niissä vieraissa, jotka tällä kertaa olivat kokoontuneet Virginskien luo (ne olivat melkein järjestään miehiä), oli jokin satunnaisen erikoinen leima. Ei tarjoiltu voileipiä eikä pelattu korttia. Keskelle isoa vierashuonetta, joka oli paperoitu silmiinpistävän vanhoilla, vaaleansinisillä seinäpapereilla, oli asetettu kaksi pöytää, joita peitti ei aivan puhdas iso liina, ja pöydillä seisoi kaksi kiehuvaa teekeitintä. Pöytien toisessa päässä oli tavattoman iso tarjotin, johon oli asetettu kaksikymmentäviisi teelasia ja korillinen suuriin kimpaleisiin leikattua aivan tavallista ranskanleipää, aivan kuten on tapana tarjota teetä »parempien ihmisten» lasten täyshoitoloissa. Teetä kaatoi emännän sisar, kolmikymmenvuotias neito, jolla oli aivan vaalea tukka ja näkymättömät kulmakarvat. Tämä olento oli hiljainen ja myrkkymielinen. Mutta hän oli omaksunut kaikki uudet mielipiteet, ja kotioloissa itse Virginskikin pelkäsi häntä kauheasti. Kaikkiaan oli naisia huoneessa kolme: itse emäntä, hänen kulmakarvaton sisarkultansa sekä Virginskin oma sisar, neitsyt Virginskaja, joka parahiksi oli tulla pyrähtänyt Pietarista. Arina Prohorovna, noin kaksikymmentäseitsemänvuotias rouva, jossa oli sekä kokoa että näköä, oli huolimattomasti sukinut tukkansa ja pukeutunut jokapäiväiseen, vihertävään arkipukuunsa. Hän istui siirrellen rohkeakatseisia silmiänsä vieraasta toiseen, aivan kuin olisi kiirehtinyt katseellaan sanomaan: »Näettehän, etten pelkää yhtään mitään». Äsken saapunut neiti Virginskaja, ylioppilas ja nihilisti, ei ollut myöskään hullumman näköinen: hän oli pullea ja tanakka kuin pallo, posket punaistakin punaisemmat, ja kasvultaan pienehkö. Hän oli asettunut Arina Prohorovnan viereen yhä matkapuku yllään, jokin paperikäärö kädessään ja tarkasteli vieraita kärsimättömin, pyörivin silmin. Itse Virginski ei tänä iltana ollut oikein terve, mutta oli kuitenkin tullut istumaan teepöydän ääreen. Vieraat istuivat myös, ja arvokkaassa pöydän ympäri tuoleille asettumisessa oli jonkinlainen kokouksen tuntu. Kaikki näyttivät odottelevan jotakin, ja odottaessaan he keskustelivat äänekkäästi, mutta kuitenkin toistaiseksi vielä muista, vähemmän tärkeistä asioista. Kun Stavrogin ja Verhovenski ilmestyivät, kaikki hiljenivät.

Täsmällisyyden vuoksi rohkenen liittää tähän pienen selityksen.

Luulenpa, että kaikki nämä herrat olivat todellakin kokoontuneet toivoen saavansa kuulla jotakin hyvin huvittavaa ja että kaikille heille oli jotakin ennakolta vihjaistu. Kaikki nämä tunnustivat vapaamielisyyden kaikkein tulipunaisinta väriä tässä meidän hyvässä, vanhanaikaisessa kaupungissamme, ja Virginski oli varta vasten valinnut heidät juuri tätä »istuntoa» varten. Huomautan vielä, että muutamat heistä, tosin vain hyvin harvat, eivät vielä koskaan ennen olleet käyneet hänen luonaan. Suurimmalla osalla vieraista ei ollut aivan selvää käsitystä siitä, mikä oli oikeastaan kaiken tämän tarkoituksena. Kaikki he tosin pitivät silloin Pjotr Stepanovitšia ulkomailta saapuneena salalähettinä, jolla oli valtakirja. Tämä ajatus oli juurtunut hyvin nopeasti, ja tietenkin se oli heistä mieluinen. Tässä yhteenkokoontuneiden kansalaisten joukossa, kansalaisten, jotka oikeastaan oli kutsuttu viettämään nimipäiviä, oli jo muutamia, joille oli tehty aivan suoria ehdotuksiakin. Pjotr Verhovenski oli ennättänyt muovata jo meilläkin »viisikon», samoinkuin hän oli jo aikaisemmin tehnyt Moskovassakin, ja, kuten saatiin myöhemmin selville, hän oli saanut sen siellä syntymään upseerien kesken. Väitettiin, että hänellä olisi ollut yksi sellainen myös H:skin kuvernementissa. Nämä viisi valittua istuivat nyt yhteisen pöydän ääressä ja osasivat sangen taitavasti näytellä aivan tavallisia ihmisiä, niin että kukaan ei olisi voinut aavistaakaan heidän olevan joitakuita erikoisia. Niitä olivat, nyt kun tämä ei ole enää mikään salaisuus, ensinnäkin Liputin, sitten itse Virginski, pitkäkorvainen Šigaljov, rouva Virginskajan veli, Ljamsin sekä joku Tolkatšenko, hyvin omituinen mies, noin nelikymmenvuotias, joka oli kuuluisa kansan erikoistuntija — hänen erikoisalansa olivat roistot ja ryövärit —, joka tahallaan kulki kapakoissa (ei tosin aina pelkästään vain tutustuakseen kansaan), joka keikaili huonoilla vaatteillaan ja rasvanahkasaappaillaan katseli aina silmät sirrillään ja viekkaan näköisenä sekä käytteli puheessaan kansanomaisia sanansutkauksia ja puheenkäänteitä. Kerran tai pari Ljamšin oli tuonut hänet mukaansa Stepan Trofimovitšinkin illanviettoihin, missä hän ei kuitenkaan ollut tehnyt mitään erikoista vaikutusta. Kaupunkiimme hän ilmestyi silloin tällöin erikoisesti ollessaan toimettomana. Hän oli tavallisesti rautatien palveluksessa. Nämä viisi työntekijää muodostivat ensimmäisen ryhmänsä uskoen lämpimästi siihen, että he olivat vain yksi sadoista ja tuhansista samanlaisia viisikoista, joita oli hajallaan ympäri koko Venäjänmaata, ja että heitä hallittiin jostakin suuresta salakeskuksesta, joka vuorostaan oli elimellisessä yhteydessä koko Euroopan yleismaailmallisen vallankumouksen kanssa. Mutta ikäväkseni minun täytyy tunnustaa, että jo niihin aikoihin heidän keskuudessaan alkoi ilmetä erimielisyyttä. Asia oli näet niin, että vaikka he jo keväästä alkaen olivatkin odottaneet Pjotr Verhovenskia, jonka tulosta Tolkatšenko ensin ja sitten Šigaljov oli ilmoittanut, vaikka he odottivatkin häneltä suorastaan ihmeitä ja asiata sen enempää harkitsematta jo heti hänen ensi kehoituksestansa kaikki yhtenä miehenä olivat liittyneet kerhoon, niin kuitenkin heti sen jälkeen, kuin viisikko oli muodostettu, he kaikki näyttivät jostakin loukkaantuneen, ja luuulenpa, että heitä nimenomaan suututti tämä heidän suostumuksensa äkillisyys. Kaikki he tietenkin olivat liittyneet kerhoon pelkästä ylevämielisyydestä, että jälkeenpäin ei olisi tarvinnut hävetä ja ettei olisi sanottu, että he eivät muka uskaltaneet. Mutta tästä huolimatta Pjotr Verhovenskin heidän mielestänsä olisi tullut antaa oikea arvo tälle heidän urotyöllensä, ja hänen olisi ainakin pitänyt palkkioksi kertoa heille itse tuo »pääjuttu». Mutta Verhovenski ei näyttänyt tahtovan vähääkään tyydyttää heidän oikeutettua uteliaisuuttansa, eikä hän kertoillut liikoja. Hän näytti muuten kohtelevan heitä aivan kuten häntä kulloinkin sattui miellyttämään, hyvin ankarasti, vieläpä välinpitämättömän ylimielisesti. Tämä sai kerhon suorastaan hermostumaan, ja sen jäsen Šigaljov kehoitteli jo muita »vaatimaan tilintekoa», mutta tämä ei tietenkään saanut tapahtua Virginskeillä, jossa oli koolla liian paljon syrjäisiä.