Part 20

Mitä tulee näihin syrjäisiin, niin luulenpa, että edellämainitut ensimmäisen viisikon jäsenet epäilivät, että Virginskien vieraiden joukossa tänä iltana oli mahdollisesti joidenkin muiden, tuntemattomien ryhmien samanlaisia jäseniä, ryhmien, joita oli muodostunut kaupungissamme tämän saman salaisen järjestön toimesta, nekin Verhovenskin johdolla, niin että loppujen lopuksi kaikki kokoontuneet epäilivät toinen toistansa ja ottivat toinen toisensa suhteen erilaisia asenteita, mikä antoikin tälle kokoukselle hyvin hajanaisen, vieläpä eräässä suhteessa romanttisenkin vivahduksen. Eihän näitä ihmisiä oikeastaan voinut epäillä keitään. Siellä oli muun muassa muudan majuri, Virginskin läheinen sukulainen kerossaan viaton mies, jota ei oltu edes kutsuttu mutta joka oli itse tullut onnittelemaan, niin että oli mahdotonta olla ottamatta häntä vastaan. Nimipäivien pitäjä oli kuitenkin aivan rauhallinen sillä majuri »ei voinut mitenkään ilmiantaa». Tyhmyydestään huolimatta hän aina oli mielellään liikkunut kaikkien äärimmäisten vapaamielisten parissa, ja vaikka hän itse ei aina ollutkaan samaa mieltä, niin hän kuunteli kuitenkin mielellään toisia. Eikä riittänyt vielä tämäkään, ei hänkään ollut maineeltaan täysin puhdas. Oli näet sattunut niin, että hänen nuoruudessaan hänen käsiinsä oli sattumalta joutunut »Kolokol»-lehtilähetyksiä ja julistuksiakin, ja vaikka hän ei uskaltanutkaan purkaa niitä edes siteistä, hän olisi kuitenkin pitänyt mitä alhaisimpana menettelynä kieltäytyä niitä levittelemästä, — sellainen käsitys saattaa olla monella nykypäivienkin venäläisellä. Muut vieraat edustivat joko sitä tyyppiä jonka ylevä itserakkaus on maahan poljettu, niin että se saa heidän sappensa kiehumaan, tai sitten sitä tyyppiä, josta parhaillaan pursuaa nuoruuden ensi kauden lämpö ja ylevämielisyys. Sellaisia oli pari kolme opettajaa, joista muudan oli ontuva, noin neljäkymmentäviisivuotias lukion opettaja, hyvin myrkkymielinen ja varsin kunnianhimoinen mies sekä pari kolme upseeria. Viimeksimainittua lajia taas oli muudan nuori tykistöupseeri, joka aivan näinä päivinä oli saapunut sotaopistosta, hiljainen nuorukainen, joka ei ollut edes ehtinyt vielä hankkia tuttavapiiriä. Hän oli ilmestynyt Virginskin luo lyijykynä kädessä, ei ottanut juuri ollenkaan osaa keskusteluun, vaan teki vähän väliä merkintöjä muistikirjaansa. Kaikki hänet huomasivat, mutta kuitenkin teeskentelivät, ikäänkuin eivät olisi häntä nähneet. Täällä oli myös se joutilaana vetelehtivä seminaarilainen, joka Ljamšinin avulla oli sujahduttanut kirjainkaupustelijan salkkuun rivot valokuvat. Tämä oli roteva nuorukainen, hyvin puhelias, mutta samalla jollakin tavoin epäluotettava, hänen huulillansa oli ainainen poleeminen hymy, mutta samalla hän oli rauhallisen varma ja tietoinen omasta täydellisyydestään. En tiedä, minkä vuoksi siellä oli myös kaupunginpään poika, se samainen kunnoton pojannulikka, joka oli elähtänyt enemmän kuin hänen vuosilleen olisi ollut luvallista ja josta jo kerran mainitsinkin kertoessani luutnantin pikku rouvasta. Tämä oli kaiken iltaa vaiti. Ja ikäänkuin kaiken huippuna oli muudan lukiolainen, tulinen ja pörrötukkainen nuorukainen, noin kahdeksantoistavuotias, joka istui synkän näköisenä, kuten ainakin nuorimies, jonka omanarvontuntoa on loukattu ja joka kärsii siitä, että hän ei ole enempää kuin kahdeksantoistavuotias. Tämä pikku raukka oli jo erään itsenäisen salaliittolaisten ryhmäkunnan päällikkö, ryhmän, joka oli muodostunut lukion ylimmällä luokalla, mikä myöhemmin kävi selville kaikkien hämmästykseksi. En ole vielä maininnut Šatovia, joka oli asettunut pöydän takimmaiseen päähän, hän oli vetänyt tuolinsa hieman erilleen muista, katseli maahan ääneti ja yrmeänä, kieltäytyi juomasta teetä ja ottamasta leipää sekä piteli koko ajan käsissään lippalakkiansa, aivan kuin siten olisi tahtonut huomauttaa, että hän ei ollut vieras, vaan oli tullut vain asialle, ja että hän saattoi nousta ja lähteä, milloin häntä suinkin halutti. Hänen lähelleen oli asettunut Kirillov. Tämäkin oli vaiti, mutta hän ei kuitenkaan katsellut maahan, vaan päinvastoin suoraan silmiin jokaista puhujaa. Hänen liikkumaton katseensa oli himmeä, ja hän kuunteli kaikkea ilman vähintäkään levottomuutta tai ihmetystä. Muutamat vieraista, jotka eivät olleet nähneet häntä koskaan ennen, tarkastelivat häntä salaa ja mietteissään. On epätietoista, tiesikö itse mme Virginskaja mitään viisikosta. Luulen kuitenkin, että hän tiesi kaiken ja oli ehkä kuullut kaikesta mieheltään. Naisylioppilas taas itse ei kuulunut mihinkään, mutta hänellä oli toinen huoli: hän aikoi viipyä täällä vain päivän tai pari ja lähteä sitten yhä edelleen kaikkiin yliopistokaupunkeihin »ottaakseen osaa ylioppilasraukkojen kärsimyksiin ja herättääkseen heidät vastarintaan». Hänellä oli mukanaan useita satoja kappaleita monistettuja julistuksia, jotka hän itse nähtävästi oli laatinut. Huomautettakoon, että lukiolainen aivan ensi hetkestä lähtien alkoi vihata tätä aivan verisesti, vaikka näkikin hänet ensi kerran elämässään. Samoinkuin naisylioppilas hänet. Majuri oli tytön setä, jota tämä ei ollut tavannut kymmeneen vuoteen. Kun Stavrogin ja Verhovenski tulivat, tytön posket hohtivat parhaillaan kuten karpalot, — hän oli äsken juuri suutahtanut väitellessään setänsä kanssa naiskysymyksestä.

II.

Verhovenski heittäytyi aivan silmäänpistävän välinpitämättömän näköisenä pöydän yläpäähän tervehtimättä ketään. Hänen kasvoillaan oli melkeinpä ylpeä inhon ilme. Stavrogin kumarsi niin puoleen kun toiseenkin kohteliaasti, mutta huolimatta siitä, että kaikki olivat odottaneet juuri heitä, kaikki kuitenkin aivan kuin käskystä muuttuivat sen näköisiksi, kuin eivät olisi heitä edes huomanneet. Emäntä kääntyi ankaran näköisenä Stavroginin puoleen, heti kun tämä oli istuutunut.

— Stavrogin, tahdotteko teetä?

— Antakaa, — vastasi puhuteltu.

— Teetä Stavroginille, — komensi emäntä kääntyen teenkaatajan puoleen. — Entä te? — hän kysyi sen jälkeen Verhovenskilta.

— Antakaa, kuka sellaista kyselee vierailta? Ja antakaa myös kermaa, teillä saa aina vain jotakin moskaa teen asemesta, vaikka talossa on olevinaan nimipäivät.

— Mitä, hyväksyttekö tekin nimipäivänviettotavan? — naurahti naisylioppilas samassa. Äsken juuri puhuimme siitä.

— Vanhanaikaista, — murahti lukiolainen pöydän toisesta päästä.

— Mikä on vanhanaikaista? Sekö, että tahtoo unohtaa vaikkapa kaikkein viattomimmatkin ennakkoluulot? Se ei ole vanhanaikaista, vaan päinvastoin, se on häpeäksemme tunnustettava, aivan näihin asti se on ollut vielä aivan uutta, ‒ naisylioppilas ehätti samassa vastaamaan innoissaan aivan ojentautuen tuoliltaan. — Sitäpaitsi ei ole olemassakaan viattomia ennakkoluuloja, hän lisäsi itsetietoisen julmasti.

‒ Tahdoin vain sanoa, — lukiolainen oli kauhean hämmästynyt, — että vaikka ennakkoluulot ovatkin jotakin vanhentunutta, joka on hävitettävä, niin mitä tulee nimipäiviin, tietäväthän jo kaikki, että niiden viettäminen on typerää ja perin vanhanaikaista ja ettei ole syytä turhaan kuluttaa kallista aikaa, jota koko maailma jo muutenkin on liikaa kuluttanut, ja että kukin voisi käyttää terävää älyänsä mieluimmin sellaisiin asioihin, jotka sitä enimmin kaipaisivat...

— Liian pitkäveteistä, tuosta ei ymmärrä mitään, — huudahti naisylioppilas.

— Minusta tuntuu, että jokaisella meistä on aivan yhtäläinen puheoikeus, ja jos minä kerran haluan ilmaista mielipiteeni aivan kuin joku toinenkin, niin...

— Eihän teiltä kukaan ole yrittänytkään riistää puheoikeuttanne, — katkaisi itse emäntä jyrkästi väittelyn, — on vain pyydetty teitä ilmaisemaan ajatuksenne selvemmin, sillä eihän teitä kukaan ymmärrä.

— Mutta, sallitte kai minun huomauttaa, että te ette nähtävästi kunnioita minua. Se, etten voinut ilmaista ajatustani selvästi, ei johdu siitä, että minulla ei olisi ajatuksia, vaan paremminkin siitä, että minulla on niitä liian paljon... — lukiolainen yritti pitää puoliaan melkein epätoivoisena ja sotkeutui lopullisesti sanoihinsa.

— Jollette osaa puhua, niin olkaa vaiti, — sanoa paukautti naisylioppilas.

Lukiolainen aivan hypähti seisoalleen tuolilta.

— Tahdoin vain sanoa, — hän huudahti häpeästä aivan polttavan kuumana ja uskaltamatta katsoa edes ympärilleen, — että teitä halutti vain näyttää omaa viisauttanne, kun tänne saapui herra Stavrogin, — kas niin se on!

— Teidän ajatuksenne on likainen, epäsiveellinen ja osoittaa teidän henkisen kehityksenne alamittaisuutta. Pyydän teitä, älkää puhutelko minua enää, — ärähti naisylioppilas.

— Stavrogin, — emäntä aloitti keskustelun, — ennen teidän tuloanne täällä väiteltiin perheen oikeuksista, ja kas, tämä upseeri (hän nyökkäsi sukulaistansa, majuria kohti). — Enhän minä tietenkään aio tässä vaivata teitä noilla vanhoilla loruilla, josta jo on aikoja sitten sovittu. Mutta mistä kuitenkin on otettu nuo perheen oikeudet ja velvollisuudet siinä ennakkoluulon muodossa, ennakkoluulon, jona ne nyt esiintyvät? Kas siinä kysymys. Mitä te arvelette?

— Mistä ne on muka otettu? — toisti Stavrogin kysymyksen.

— Niin, mehän tiedämme esimerkiksi, että Jumala-ennakkoluulomme on johtunut ukkosesta ja salamasta, — naisylioppilas heittäytyi taas keskustelun pyörteeseen hyökäten silmillään Stavroginin kimppuun. — On liiankin tunnettua, että ihmiskunta alkuasteellaan säikkyessään ukkosta ja salamaa teki jumalaksi näkymättömän vihollisensa tuntiessaan oman heikkoutensa. Mutta mistä on johtunut tuo perhe-ennakkoluulo? Mistä on johtunut itse perhe?

— Tämä ei nyt ole aivan sama asia... — yritti emäntä pysähdyttää hänet.

— Luulenpa, että vastaus tähän kysymykseen olisi hieman sopimaton, — vastasi Stavrogin.

— Kuinka niin? — ryntäsi naisylioppilas eteenpäin.

Mutta opettajien ryhmästä alkoi kuulua hiljaista hihitystä, johon pöydän toisesta päästä vastasivat Ljamšin ja lukiolainen sekä sukulaismajuri, joka käheästi nauraa hohotti aivan ääneen.

— Te olisitte kai oikea mies kirjoittamaan huvinäytelmiä, — huomautti emäntä Stavroginille.

— Se ei tosiaankaan ole teille ollenkaan kunniaksi, en tiedä, mikä lienee nimenne, — sanoa tokaisi suutahtanut naisylioppilas päättäväisesti.

— Mutta älä sinä lennä toisten silmille! — sanoa jymähdytti majuri, — sinä olet nuori neiti, ja sinun on käyttäydyttävä siivosti, mutta sinähän näytät istuvan aivan kuin neuloilla.

— Suvaitkaa vaieta. Kuinka rohkenette lähestyä minua noilla tuttavallisen ruokottomilla vertauksillanne. Näen teidät ensi kerran enkä tahdo tietää sukulaisuudestamme tuon taivaallista.

— Mutta olenhan setäsi. Minähän olen kanniskellut sinua imeväisenä näillä käsilläni.

— Mitä se minua liikuttaa, mitä te olette kanniskellut. En minä pyytänyt teitä kanniskelemaan itseäni, vaan lienee se nähtävästi tuottanut teille itsellenne, herra epäkohtelias upseeri, suurta mielihyvää. Ja sallikaa minun huomauttaa, että teillä ei ole oikeutta sinutella minua. Jollette sinuttele minua kansalaisena, niin kiellän jyrkästi sinuttelun.

— Kas tuollaisia ne ovat kaikki! — majuri lyödä jysähdytti nyrkkinsä pöytään ja kääntyi häntä vastapäätä istuvan Stavroginin puoleen. — E-ei, sallikaahan minunkin sanoa sanani, minä pidän vapaamielisyydestä ja kaikesta nykyaikaisesta, kuuntelenpa mielelläni viisaita keskustelujakin, mutta vaan — miesten suusta. Mutta naisia, noita nykyaikaisia tuulihattuja, niitä en siedä, se on nyt kerta kaikkiaan minun heikkouteni! Älä pyöri siinä! — hän tiuskaisi naisylioppilaalle, joka levottomana siirtelihe tuolillaan, — e-en, täytyy minullakin olla puheenvuoro, minua on loukattu.

— Te vain häiritsette muita ettekä itse osaa sanoa ainoatakaan viisasta sanaa, — sanoa tokaisi emäntä suutahtaneena.

— Ei, nyt puhun kerrankin suuni puhtaaksi — majuri tulistui kääntyen Stavroginin puoleen. — Teihin, herra Stavrogin, luotan kuten ainakin uuteen ihmiseen, vaikka minulla ei olekaan kunniaa tuntea teitä. Ilman miehiä tuollaiset joutuvat hukkaan aivan kuten kärpäset, — kas, se on minun mielipiteeni. Koko tuo heidän naiskysymyksensä — se on vain pelkkää omaperäisyyden puutetta. Vakuutan teille, että koko tuon naiskysymyksen juuri miehet ovat hölmöyttään keksineet, vieläpä itse itselleen vahingoksi. Jumalan kiitos, etten minä ainakaan ole naimisissa! Ei pienintäkään omaperäisyyttä, eivät osaa keksiä edes yhtä ainoata yksinkertaista kuviota, nekin on miesten keksittävä! Kas tässäkin, olen kantanut tuota sylissäni, hän ei ollut kuin kymmenvuotias, niin jo tanssin hänen kanssaan masurkkaa, ja tänään, kun hän saapui ja kun aivan sananmukaisesti lensin tänne syleilläkseni häntä, niin hän jo keskustelumme toiseksi sanaksi julistaa paukahduttaa, että Jumalaa muka ei ole. Jospa hän olisi sanonut sen vaikkapa vasta kolmanneksi sanaksi, mutta annapa olla, kiiruhtaa jo toiseksi sanaksensa sen pölähdyttämään! Myönnettäköön, että viisaat ihmiset eivät enää usko, mutta sehän ainakin johtuu sitten järjestä, mutta entäs sinä, sanon, tyllerö, mitä sinä ymmärrät Jumalasta. Se on kaikki vain jonkun ylioppilaan hänen päähänsä ajamaa opetusta, mutta jos se samainen ylioppilas olisi opettanut sinua sytyttelemään lamppuja pyhäinkuvien eteen, niin silloin sytyttelisit sinä nyt niitä.

— Te valehtelette, te olette ilkeä ihminen, ja äskenhän todistin aivan selvästi teidän tyhmyytenne, — sanoi siihen naisylioppilas halveksuvasti, aivan kuin ei olisi viitsinyt ryhtyä pitkiin selvittelyihin tuollaisen henkilön kanssa. — Sanoinhan teille nimenomaan äsken, että katkismuksen mukaan meille kaikille on opetettu: »Jos kunnioitat isääsi ja vanhempiasi, niin saat kauan elää ja sinun pitää saaman kaiken maailman rikkaudet». Ja tämä sisältyy kaikkiin kymmeneen käskyyn. Jos kerran Jumala on pitänyt välttämättömänä luvata palkintoa rakkaudesta, niin sellainen Jumala on epäsiveellinen. Näin minä äsken teille sen todistin, eikä, kuten te sanoitte, »toiseksi sanaksi», vaan sen vuoksi, että te vetositte oikeuksiinne. Kuka siihen on syypää, että te olette tylsä ettekä vielä näihin saakka ole päässyt mistään selville. Tämä harmittaa teitä, ja siksi te olette vihoissanne, — kas, siinä on koko teidän sukupolvenne arvoituksen ratkaisu.

— Hupsu tyttö! — sanoi majuri.

— Ja te olette hölmö.

— Hauku vain!

— Niin, mutta, Kapiton Maksimovitš, tehän sanoitte äsken itse, että ette usko Jumalaan, — huomautti Liputin vikisevin äänin pöydän päästä.

— Mitä se merkitsee, mitä minä sanon, minä,— sehän on aivan toinen asia! Ehkäpä uskonkin, vaikka en täydellisesti. Ja vaikk'en uskokaan täydellisesti, niin en kuitenkaan mene sanomaan, että Jumala olisi ammuttava. Jo husaarina ollessani ajattelin usein Jumalaa. Kaikissa runoissa on tapana laulaa, että husaari muka juo ja elää iloisesti. Aivan niin, ehkäpä minäkin join, mutta uskotteko, että joskus kuitenkin saatoin yöllä nousta vuoteeltani ja mennä sukkasillani pyhäinkuvien eteen rukoilemaan, että Jumala antaisi armossaan minun uskoa, sillä siihen aikaan en mitenkään saattanut rauhoittua, ennenkuin olin saanut vastauksen kysymykseen: onko Jumalaa vai eikö ole? Siinä määrin se asia minua kiusasi! Aamulla tietenkin saivat ajatukset muuta askartelua, ja usko hävisi olemattomiin. Ja muutenkin olen huomannut, että usko aina päivisin katoaa.

— Mutta eikö teillä ole pelikortteja? — Verhovenski kääntyi emännän puoleen ja haukotteli minkä jaksoi.

— Tunnen mitä suurinta myötätuntoa tätä kysymystä kohtaan! — Naisylioppilasta suututtivat majurin sanat niin, että hänen kasvonsa aivan hehkuivat.

— Kulutetaan turhaan kallista aikaa typeriä keskusteluja kuunneltaessa, — lausahti emäntä ja katsahti merkitsevästi mieheensä.

Naisylioppilas oli jo taas ennallaan:

— Tahdoin vain ilmoittaa kokoukselle ylioppilaiden kärsimyksistä ja vastalauseista, mutta koska aika kuluu epäsiveellisiin keskusteluihin...

— Ei ole olemassa mitään siveellistä enempää kuin epäsiveellistäkään! — lukiolainen ei malttanut taas olla huomauttamatta, heti kun naisylioppilas oli sanonut sanottavansa.

— Sen minä, herra lukiolainen, olen tietänyt jo paljon ennemmin, kuin se oli ehditty opettaa teille.

— Mutta minä vain varmasti vakuutan, — tämä yltyi, — että te, Pietarista tänne meitä valistamaan saapunut lapsi, ette voi sanoa muuta, kuin mitä me tiedämme jo ennestäänkin. Te sanoitte, että käsky: »kunnioita isääsi ja äitiäsi» — jota te muuten ette näy edes osaavan ulkoa — että se on, se on epäsiveellinen, mutta senhän koko Venäjä jo tietää Belinskin teoksista.

— Mutta tuleekohan tästä koskaan loppua? — mme Virginskaja kääntyi päättäväisesti miehensä puoleen. Emäntänä hän aivan punastui keskustelujen mitättömyyttä, erikoisesti huomattuaan muutamia hymähdyksiä ja hämmästeleviä katseita, joita ensikertalaiset vieraat vaihtoivat keskenään.

— Hyvät herrat, — Virginski koroitti ääntään, — jos jollakulla olisi halua puhua jostakin paremmin tilaisuuteen sopivasta aiheesta tai jos jollakulla olisi jotakin ilmoitettavaa, niin ehdottaisin, että hän viivyttelemättä tekisi aloitteen.

— Rohkenisin tehdä erään kysymyksen, — virkahti tähän asti vaiti ollut ja erikoisen arvokkaana istunut rampa opettaja. — Tahtoisin tietää, onko tämä täällä olevinaan jonkinmoinen istunto vai onko tämä jonkinlainen vieraskäynnille tulleiden aivan tavallisten kuolevaisten kokous? Kysyn tätä enemmän vain järjestyksen vuoksi ja ettei tarvitsisi olla epätietoisuudessa.

»Ovela» kysymys teki vaikutuksensa. Kaikki katsahtivat toisiinsa, aivan kuin olisivat odottaneet toisiltansa vastausta, ja samassa kaikki kuin komennuksesta käänsivät katseensa Verhovenskin ja Stavroginin puoleen...

— Ehdotan yksinkertaisesti äänestystä kysymyksestä: »Muodostammeko istunnon vai emmekö.» — sanoi mme Virginskaja.

— Yhdyn täydellisesti ehdotukseen, — puuttui Liputin puheeseen, — vaikka kysymys onkin hieman epämääräinen.

— Minäkin yhdyn, minäkin, ja minä, — kuului ääniä eri puolilta.

— Ja minusta tuntuu todellakin, siltä, että näin saadaan aikaan enemmän järjestystä, — varmensi Virginski ehdotusta.

— Äänestämään siis, — ilmoitti emäntä, — Ljamšin, menkää te pianon ääreen, voitte te äänestää sieltäkin, sitten kun aloitetaan.

— Joko taas, — huudahti Ljamšin, — enkö minä ole teille jo tarpeeksi rummuttanut?

— Pyydän teitä pyytämällä, soittakaa meille. Vai ettekö te tahdokaan auttaa yhteistä asiaamme?

— Vakuutan teille, Arina Prohorovna, että meitä ei kukaan kuuntele. Se on pelkkää luulottelua. Ja ikkunatkin ovat korkealla, ja kuka tästä ymmärtäisi mitään, vaikka kuuntelisikin.

— Emmehän me tässä itsekään ymmärrä mistä on kysymys, — murahti jokin ääni.

— Mutta minä sanon teille, että varovaisuus ei koskaan ole haitaksi. Ja sen varalta, että meitä vakoiltaisiin, — hän kääntyi Verhovenskin puoleen selityksillään, — kuulkoot kadulle, että meillä on nimipäivät ja musiikkia.

— Voi piru! — kirosi Ljamšin ja istahti pianon ääreen sekä alkoi jyskyttää valssia aivan tarkoituksettomasti, suorastaan hakaten nyrkeillään koskettimia.

— Ne teistä, jotka haluavat, että pidettäisiin istunto, nostavat ylös oikean kätensä, — ehdotti mme Virginskaja.

Toiset nostivat, toiset eivät. Oli sellaisiakin, jotka nostivat ja taas laskivat alas. Laskivat kätensä ja nostivat sen taas uudestaan.

— Hyi piru! Minä en ymmärrä mitään, — huudahti muudan upseeri.

— En minäkään ymmärrä, — huudahti toinen.

— Mutta minä ymmärrän, — huudahti kolmas, — jos tarkoittaa _kyllä_, niin käsi on nostettava.

— Niin mutta mitä merkitsee tuo »kyllä»?

— Se merkitsee: istunto.

— Ei se merkitse istuntoa.

— Mutta minä äänestin istuntoa, — huudahti lukiolainen rouva Virginskajan puoleen kääntyen...

— No, miksikä te sitten ette nostanut kättänne.

— Minä katselin teitä, ja kun te ette nostanut, niin en nostanut minäkään.

— Kuinka typerää, minä en nostanut sen vuoksi, että itse tein ehdotuksen. Hyvät herrat, ehdotan, että äänestetään uudestaan: se, joka kannattaa istuntoa, istukoon kohottamatta kättään, mutta se, joka ei tahdo, se nostakoon oikean kätensä.

— Siis »joka ei tahdo»? — kysyi lukiolainen uudelleen.

— Tahallannehan te taidatte tuolla tavalla... — huudahti mme Virginskaja suuttuneena.

— Ei, mutta on määriteltävä hieman tarkemmin, mitä joku tahtoo ja mitä joku ei tahdo, — pari kolme ääntä kajahti taas.

— Se, joka ei tahdo, ei tahdo.

— Niin, mutta mitä on tehtävä, onko nostettava vai eikö ole nostettava, jos tahtoo? — kiljahti upseeri.

—- Voi, me emme ole vielä kypsiä perustuslaillisuuteen! — majuri huomautti.

— Herra Ljamšin, malttakaahan, te jyskytätte niin, ettei kuule mitään, — huomautti rampa opettaja.

— Ei meitä, Jumala sen takaa, Arina Prohorovna, kukaan kuuntele, — Ljamšin hypähti samassa paikoiltaan. — Minä en tahdo soittaa, ja sillä hyvä! Tulin vierailulle enkä rummuttelemaan pianoa!

‒ Hyvät herrat, vastatkaa huutoäänestyksellä, — ehdotti Virginski, — onko tämä istunto vai eikö ole?

— Istunto, istunto! — kajahti joka puolelta.

‒ Jos kerran seikka on semmoinen, niin muuta äänestystä ei tarvitakaan. Ollaanko tyytyväisiä tähän, vai onko äänestys tarpeellinen?

— Ei tarvita, ei tarvita, selvä on!

‒ Mutta jos joku ei haluaisi istuntoa.

‒ Ei eikö mitä, mehän tahdomme sitä kaikki.

‒ Mikä on sitten »istunto»? — kuului ääni, mutta siihen ei vastattu.

— On valittava presidentti, — huudettiin eri tahoilta.

— Valitaan isäntä, isäntä tietenkin!

— Hyvät herrat, jos asia on siten, — aloitti valittu Virginski, — niin teen uudelleen aikaisemman ehdotukseni: jos jollakulla olisi halua puhua jostakin tilaisuuteen paremmin sopivasta aiheesta tai jos jollakulla olisi jotakin ilmoitettavaa, niin ehdottaisin, että hän viivyttelemättä tekisi aloitteen.

Syntyi hiljaisuus. Kaikkien katseet kääntyivät taas Stavroginiin ja Verhovenskiin.

— Verhovenski, eikö teillä ole mitään ilmoitettavaa? — kysäisi emäntä aivan suoraan.

— Ei kerrassaan mitään, — hän venyttäytyi haukotellen tuolillaan. — En panisi muuten pahaksi, jos saisin lasin konjakkia.

— Stavrogin, ehkä te haluaisitte?

— Kiitän, minä en juo.

— Tarkoitin, ettekö haluaisi puhua, en tarkoittanut konjakkia.

— Puhuako? Mistä sitten? En, en halua.

— Teille tuodaan kyllä konjakkia, — emäntä vastasi Verhovenskille.

Naisylioppilas nousi taas seisoalleen. Hän oli jo useamman kerran yrittänyt hypähtää pystyyn.

— Olen tullut tänne tehdäkseni ilmoituksen onnettomien ylioppilaiden kärsimyksistä ja herättääkseni heidät kaikkialla vastarintaan...

Puhe katkesi kesken. Pöydän toisessa päässä kohosi jo hänelle kilpailija, ja kaikkien katseet kääntyivät nyt tähän. Pitkäkorvainen Šigaljov nousi hitaasti paikaltaan synkän yrmeänä, melankolisen näköisenä asettaen eteensä pöydälle tiheällä käsialalla kirjoitetun vihkon. Hän seisoi kotvan ääneti. Monet läsnäolijoista — vilkaisivat hämmentyneinä vihkoon, mutta Liputin, Virginski ja rampa opettaja näyttivät olevan jostakin syystä hyvin tyytyväisiä.

— Pyydän puheenvuoroa, — ilmoitti Šigaljov yrmeästi ja lujasti.

— Se suodaan teille.

Puhuja istuutui ja hetken vaiti oltuaan aloitti juhlallisesti:

— Hyvät läsnäolijat!...

— Kas tässä olisi konjakkia, — sanoa mörähdytti inhon ilmein ja halveksuvasti hymähtäen sukulaisneiti, joka kaateli teetä ja joka oli käynyt hakemassa konjakkia. Hän asetti sen Verhovenskin eteen pöydälle samoin kuin pikarinkin, jonka hän oli tuonut sormiensa välissä ilman tarjotinta tai lautasta.

Häiritty puhuja vaikeni arvokkaasti.

— Jatkakaa vain, en minä kuitenkaan kuuntele, — tokaisi Verhovenski kaataen konjakkia pikariin.

— Hyvät läsnäolijat, - huomatkaa, — alkoi Šigaljov uudelleen, — ja kuten myöhemmin huomaatte, vedotessani teidän apuunne tässä äärimmäisen tärkeässä kohdassa en voi välttää pientä alkulausetta.

— Arina Prohorovna, olisikohan teillä saksia? — kysäisi Pjotr Stepanovitš samassa.

— Mitä te saksilla tekisitte? — rouvan silmät revähtivät ihmetyksestä selko selälleen.

— Kynnet unohtuivat leikkaamatta. Kolme päivää jo olen aikonut sen tehdä, — vastasi puhuteltu tarkastellen röyhkeän huolettomasti pitkiä, likaisia kynsiään.

Arina Prohorovna punastui suuttumuksesta, mutta neiti Virginskajaa tämä nähtävästi miellytti.