Part 18

— Mutta jos, — sanoi Karmazinov vikisevin, hunajanmakein äänin sekä tarkoituksellisen painokkaasti, — jos todella on määrä täyttyä kerran kaiken sen... mitä suunnitellaan... niin... niin milloinkahan se voisi tapahtua?

— Mistä minä sen tiedän, — Pjotr Stepanovitš vastasi siihen tylysti. He katsoivat kumpainenkin toinen toistansa suoraan silmiin.

— Suunnilleen? Lähimain? — vikisi Karmazinov vieläkin makeilevammin.

— Ehditte te siksi myydä maatilanne ja ehditte päästä pakoonkin, — murahti Pjotr Stepanovitš vielä röyhkeämmin. He katsoivat entistäkin tiukemmin toisiansa silmiin.

Seurasi hetken hiljaisuus...

— Ensi toukokuussa se alkaa ja päättyy Pyhän Neitsyen esirukouksen-juhlaksi, — sanoi Pjotr Stepanovitš jo samassa.

— Kiitän teitä vilpittömästi, — lausui Karmazinov sortuneella äänellä puristaen hänen molempia käsiänsä.

»Ennätät sinä, rotta, paeta laivasta!» Pjotr Stepanovitš ajatteli itsekseen tultuaan kadulle. »Jos kerran tuo, milteipä valtiollinen äly noin varmana asiasta tiedustelee jo päivää ja hetkeä ja noin kohteliaasti kiittelee saamistaan tiedoista, niin ei meidänkään silloin enää sopine epäillä.» — Hän naurahti. — »Hm. Mutta hän ei tosiaankaan ole tyhmempi, ja... oikeastaan hän onkin vain asuinpaikkaa muuttava rotta, sellainen ei koskaan ilmianna!»

Ja hän lähti juoksujalkaa Jumalanilmestyksen kadulle Filippovin taloon.

VI.

Pjotr Stepanovitš pistäytyi ensin Kirillovin luo. Tämä oli, kuten tavallisesti, yksin ja voimisteli parhaillaan keskellä huonetta, s.o. seisoi jalat harallaan pyöritellen ojennettuja käsiänsä jollakin omituisella tavalla. Lattialla oli pallo. Pöydällä oli vielä aamutee, joka tosin oli jo jäähtynyt. Pjotr Stepanovitš pysähtyi hetkeksi huoneen kynnykselle.

— Te näytte muuten pitävän aivan erikoista huolta terveydestänne, — hän sanoi kuuluvasti ja iloisesti astuen huoneeseen. — Kuinka hauska pallo, hyi, miten se ponnahtelee. Onko sekin voimisteluväline?

Kirillov otti takin ylleen.

‒ On terveydeksi sekin, — hän murahti, —

‒ Poikkesin vain hetkeksi. Mutta istahdan kuitenkin. Olkoon terveyden laita miten tahansa, mutta tulin tänne muistuttamaan teitä sopimuksestamme. Meidän hetkemme »eräässä merkityksessä» on jo pian käsillä, — hän lopetti äkisti puheensa hieman kömpelösti.

— Mikä sopimus?

— Kuinka niin »mikä sopimus»? — Pjotr Stepanovitš hätkähti, melkeinpä säikähtikin.

— Se ei ole sopimus eikä velvollisuus, en ole sitoutunut mitenkään... teidän puoleltanne on erehdys.

— Mutta kuulkaahan, mitä te oikein aiotte tehdä? — Pjotr Stepanovitš hypähti aivan seisoalleen.

— Oman tahtoni.

— Minkä?

— Entisen.

— Niin, mutta... miten minun on tämä ymmärrettävä? Merkitseekö se sitä, että teillä on yhä vielä entiset aikomuksenne?

— Merkitsee. Mutta sopimusta ei ole eikä ole ollutkaan. On ollut vain oma tahto ja nytkin on vain oma tahto.

Kirillov ilmaisi ajatuksensa jyrkästi ja inhon ilmein.

— Minusta on yhdentekevää, olkoon vain oma tahtonne, kunhan tuo tahtonne ei vain muutu, — ja Pjotr Stepanovitš istuutui taas tyytyväisenä. — Te takerrutte sanoihin. Viime aikoina te olette käynyt erittäin ärtyisäksi. Sen vuoksi en ole täällä käynytkään. Olin muuten aivan varma, että te ette petä.

—- En pidä teistä, mutta voitte olla varma! Vaikka en tunnustakaan petosta enkä ei-petosta.

— Mutta tiedättekö, — Pjotr Stepanovitš aivan havahtui, — meidän pitäisi kerran puhua asia oikein selväksi, ettei tulisi mitään erehdystä. Tässä asiassa on tärkeätä olla täsmällinen, mutta te puhutte milloin niin, milloin näin. Sallitteko minun puhua asiasta?

— Puhukaa, — singahdutti Kirillov lyhyesti tuijottaen nurkkaan.

— Onko siitä jo kauankin, kun päätitte ottaa itsenne hengiltä... niin, tahdoin vain sanoa, että sellainenhan teillä lienee ollut aikomus. Olenko oikeassa? Enhän liene erehtynyt?

— Se on aikomus vieläkin.

— Hyvä. Pankaa merkille, teitä ei ole siis kukaan siihen pakottanut.

— Eipä tietenkään. Kuinka typerästi puhutte!

— Se ei tee mitään. Ilmaisin ajatukseni typerästi. Olisihan epäilemättä hyvin typerää pakottaa toista, sellaiseen. Mutta edelleen: te olitte järjestön jäsen jo sen ollessa entisessä kokoonpanossaan ja uskouduitte myös siiloin eräälle seuran jäsenelle.

— En uskoutunut, mainitsin vain, yksinkertaisesti.

— Samapa se. Ja naurettavaahan olisikin ollut »uskoutua», eihän tässä ole kysymys korvaripistä. Te vain mainitsitte, ja sillä hyvä.

— Ei ole hyvä. Te sotkette kovin. En ole teille tilivelvollinen, ja ajatuksiani te ette voikaan ymmärtää. Tahdon riistää itseltäni hengen, koska on tullut päähäni, koska en tahdo kuoleman kauhua, koska... koska... eikä teidän tarvitse sitä tietääkään... Mitäs te nyt? Tahdotte teetä? Kylmää. Antakaa, kun tuon teille toisen lasin.

Pjotr Stepanovitš oli todellakin tarttunut teekannuun ja etsi tyhjää juoma-astiaa, Kirillov toi kaapista puhtaan lasin.

— Söin äsken aamiaista Karmazinovin luona, — huomautti vieras, — hikosin aivan kuunnellessani hänen puhettansa ja hikosin myös tänne juostessani. Kuolen aivan janoon.

— Juokaa. Kylmä tee on hyvää.

Kirillov istuutui taas tuolilleen ja alkoi tuijottaa nurkkaan.

— Järjestössä on huomattu, — hän jatkoi samalla äänellä kuin aikaisemminkin, että voisin olla hyödyksi, jos tapan itseni. Ja kun te täällä panette kaikki mullin mallin ja kun syyllisiä ruvetaan hakemaan, niin minä ammun itseni ja jätän kirjeen, että olen yksin tehnyt kaiken, niin teitä ei ainakaan yhteen vuoteen ruveta epäilemään.

— Vaikkapa vain ei muutamaan päivään. Yksi päiväkin on kallis.

— Hyvä. Siinä suhteessa on minulle sanottu, että saisin, jos tahdon, odottaa. Sanoin, että odotan siksi, kunnes järjestö määrää ajan, sillä minusta on yhdentekevää.

— Niin, mutta ettekö muista luvanneenne, että sen kirjeen, jonka jätätte kuolemanne jälkeen, me suunnittelemme yhdessä ja että sitten täällä Venäjällä te olette minun... no niin, sanalla sanoen minun käytettävissäni, s.o. vain tässä ainoassa tapauksessa tietenkin, ja kaikissa muissa suhteissa te olette vapaa, — melkeinpä jo ystävällisesti Pjotr Stepanovitš lisäsi.

— En ole siihen velvollinen, suostuin vain muuten, sillä minusta on yhdentekevää.

— Mainiota... Minulla ei ole pienintäkään aikomusta loukata itserakkauttanne, mutta...

— Se ei ole itserakkautta.

— Mutta ettekö muista, että teille kerättiin kaksikymmentä taaleria matkarahoiksi, te olette siis ottanut vastaan rahoja.

— Ei se ole sitä, — Kirillov punastui, — en minä rahoja sen vuoksi. Ei niitä sen vuoksi oteta.

— Kyllä jotkut ottavat.

— Valehtelette. Minä ilmoitin kirjeessä Pietariin ja siellä maksoin teille kaksikymmentä taaleria, annoin suoraan käteenne... ja ne on lähetetty sinne, jos te vain ette pidättänyt niitä luonanne.

— Hyvä, hyvä, en väitä vastaan, lähetetty on. Pääasia on, että te ette ole muuttanut mieltänne.

— En ole. Kun tulette ja sanotte: »On aika» niin täytän kaiken. Mitä, kohtako?

— Ei kestä enää montakaan päivää... mutta muistakaa, kirjeen me sepitämme yhdessä, samana yönä.

— Vaikka jo päivällä. Sanoitte, että on vastattava julistuksista.

— Ja vielä muustakin.

— En ota kaikkea syykseni.

— Mitä ette ota? — Pjotr Stepanovitš säpsähti.

— Sitä, mitä en tahdo. Riittää. En tahdo enää puhua siitä.

Pjotr Stepanovitš koetti hillitä itseänsä ja muutti puheenaihetta.

— No, muusta sitten, — hän huomautti, — menettekö tänään meikäläisten luo? Tänään on Virginskin nimipäivä, se on kokoontumisemme tekosyynä.

— En tahdo.

— Tehkää kuten pyydän, tulkaa. Se on välttämätöntä. Täytyy koettaa vaikuttaa lukumäärällä ja kasvoilla... Teillä on kasvot, no, sanalla sanoen teillä on kohtalokkaat kasvot.

— Todellako? — naurahti Kirillov. — Hyvä, tulen, mutta en kasvojen vuoksi. Milloin?

— Jo vähän aikaisemmin, puoli seitsemältä. Ja tiedättekö, te voisitte mennä sinne, käydä istumaan, eikä teidän tarvitse puhua kenenkään kanssa, olkoonpa niitä sitten siellä kuinka paljon tahansa. Mutta, tiedättekö, teidän pitäisi ottaa mukaanne kynää ja paperia.

— Minkä vuoksi?...

— Eikö teistä ole yhdentekevää ja minä pyytäisin sitä erikoisesti. Te vain istutte, ette puhu kenenkään kanssa mitään, kuuntelette ja teette joskus muistiinpanoja. Voittehan te vaikka piirustaa jotakin.

— Mitä joutavaa, miksi?

— Mutta kun teistä kerran on yhdentekevää. Tehän aina vakuutatte, että teistä on yhdentekevää.

— Ei, mutta miksi?

— Kas siksi, että järjestön tarkastaja on nyt Moskovassa, ja minä olen jo jollekulle ilmoittanut, että ehkä saapuu tarkastaja. Kas, he voivat näin luulla, että te olette tuo tarkastaja, ja koska te olette ollut täällä jo kolme viikkoa, niin he ovat vieläkin enemmän ihmeissään.

— Temppuilua. Ei Moskovassa ole minkäänlaista tarkastajaa.

— No, älköön olko sitten, piru hänet periköön, mitä se teitä liikuttaa ja mitä vaikeutta se teille tuottaisi? Olettehan itsekin järjestön jäsen.

— Sanokaa heille, että olen tarkastaja. Istun siellä ääneti, mutta lyijykynää ja paperia en tahdo.

— Mutta minkä vuoksi?

— En tahdo.

Pjotr Stepanovitš suuttui, kävi kasvoiltaan aivan vihertäväksi, mutta hillitsi taas itsensä, nousi seisoalleen ja otti hattunsa.

— Mutta tuo... onko hän luonanne? — hän kysäisi puoliääneen.

— On.

— Hyvä. Minä tarvitsen häntä kohta, älkää olko huolissanne.

— En olekaan. Hän on täällä vain yötä. Eukko on sairaalassa ja miniä on kuollut. Olen kaksi päivää ollut yksin, osoitin hänelle paikan lauta-aidassa, josta saa laudan irralleen. Hän voi siitä pujottautua, ei kukaan näe.

— Kohta minä häntä tarvitsen.

— Hän kertoi, että hänellä on monta yöpaikkaa.

— Hän valehtelee. Häntä haetaan, mutta täällä hän on piilossa. Keskusteletteko hänen kanssaan?

— Keskustelen kaiken yötä. Hän moittii teitä. Luin hänelle yöllä Johanneksen ilmestyskirjaa, ja — teetä. Kuunteli tarkasti, oikein tarkasti koko yön.

— Hyi piru, ettehän te vain saa häntä kääntymään kristilliseen uskoon.

— Hän on jo kristillisessä uskossa. Älkää olko levoton. Hän murhaa. Kenet te tahdotte murhata?

— En minä sen vuoksi pidä häntä, vaan toisesta syystä... Mutta tietääkö Šatov Fedjkasta?

— En puhu Šatovin kanssa enkä tapaa häntä.

— Onko hän vihoissaan vai mitä?

— Emme ole vihoissa, mutta kartamme toisiamme. Liian kauan makailimme yhdessä Amerikassa.

— Pistäydyn kohta hänen luokseen.

— Miten haluatte.

— Me ehkä pistäydymme vielä Stavroginin kanssa luoksenne sitten sieltä, noin kello kymmeneltä.

— Tulkaa.

— Minun on puhuttava hänen kanssaan tärkeistä asioista... Mutta ettekö lahjoittaisi minulle palloanne? Mitä te sillä teette? Minäkin tarvitsisin sitä nyt voimistellessani. Ehkäpä maksankin teille vielä siitä.

— Ottakaa ilmaiseksi.

Pjotr Stepanovitš pisti pallon takataskuunsa.

— Mutta en anna teille mitään Stavroginia vastaan, — huudahti Kirillov hänen jälkeensä saattaessaan vierasta. Tämä katsahti häneen ihmeissään, mutta ei vastannut mitään.

Kirillovin viimeiset sanat hämmästyttivät Pjotr Stepanovitšia erikoisesti. Hän ei ehtinyt edes tajuta niitä oikein, mutta ehdittyään jo Šatovin portaille hän yritti vaihtaa tyytymättömän näkönsä tyytyväiseen ilmeeseen. Šatov oli kotona ja hieman sairas. Hän loikoi vuoteella, tosin täysissä pukimissa.

— Mikä onneton sattuma! — huudahti Pjotr Stepanovitš jo kynnykseltä, — oletteko pahastikin sairas?

Hänen kasvojensa lempeä ilme katosi samassa, ja hänen silmissään välähti jotakin ilkeätä.

— En ollenkaan, — Šatov hypähti hermostuneesti seisoalleen, — en ole sairas, päätä vain hieman...

Hän tuli hämilleen. Tällaisen vieraan äkillinen ilmestyminen säikähdytti hänet kokonaan.

— Minulla olisi juuri sellaista asiaa, että teillä ei olisi nyt vähintäkään oikeutta sairastella, — jatkoi Pjotr Stepanovitš hyvin nopeassa tahdissa ja ikäänkuin valtaansa näytellen. — Sallitte kai minun istua, ja te voitte istuutua taas tuonne vuoteellenne, kas niin. Virginskin syntymäpäivä on tekosyynä, ja hänen luokseen kokoontuu meikäläisiä, eikä muuta vivahdusta koko kokoontumiselle annetakaan, on jo ryhdytty toimenpiteisiin sen varalta. Minä tuon muassani Nikolai Stavroginin. Koska tiedän teidän nykyiset mielipiteenne, en aikonut kehoittaa teitä ollenkaan tulemaan mukaamme, nimittäin sitä varten, ettemme teitä suotta kiusaisi, eikä suinkaan sen vuoksi, että ajattelisimme teidän voivan ilmiantaa meidät. Mutta kuitenkin on nyt käynyt niin, että teidän on kuin onkin tultava sinne. Siellä te tapaatte kaikki ne, joiden kanssa on lopullisesti sovittava siitä, millä tavoin teidän on mahdollista jättää järjestö ja kenen haltuun voitte jättää sen, mitä teillä on ollut hallussanne. Kaikki tämä tapahtuu huomaamatta: minä vien teidät syrjään jonnekin nurkkaan, —; sinne tulee paljon ihmisiä, ja tarpeetonta on kaikkien tietää. Täytyy tunnustaa, että minun on pitänyt kuitenkin piestä kieltäni teidän vuoksenne, mutta nyt he nähtävästi suostuvat siihen, nimittäin siihen, että te jätätte haltuumme kirjapainimen ja kaikki paperit. Sitten saatte mennä vaikkapa yht'aikaa kaikille neljälle ilmansuunnalle.

Šatov kuunteli kulmat kurtussa ja vihamielisen näköisenä. Äskeinen hermostunut säikähdys oli kokonaan haihtunut.

— En tunnusta, että olisin velvollinen tekemään tiliä, piru tiesi, kenelle tahansa, — hän sanoi jyrkästi. — Ei kukaan voi päästää minua mihinkään vapauteen.

— Asia ei ole aivan sillä tavalla. Teille on uskottu paljon. Teillä ei ole oikeutta katkaista äkkiä yhteyttä. Ja lopuksi, ette ole koskaan selvästi ilmoittanut, vaan asemanne on aina ollut kaksimielinen.

— Tultuani tänne ilmoitin aivan selvästi kirjeessä.

— Ei, se ei ollut selvä, — intti Pjotr Stepanovitš vastaan rauhallisena, — minähän lähetin teille esimerkiksi _Kirkkaan sielun_ sitä varten, että te painattaisitte sen täällä ja säilyttäisitte sitten jossakin luonanne siksi, kunnes teiltä se vaaditaan takaisin, samoin kaksi julistusta. Te palautitte ne kirjeen ohella, kirjeen, joka ei merkinnyt yhtään mitään.

— Kieltäydyin jyrkästi painattamasta.

— Niin, mutta ei jyrkästi. Te kirjoititte: »En voi», mutta ette selittänyt syytä. »En voi» ei merkitse: »en tahdo». Saattoihan käsittää, että ette voinut aineellisista syistä. Siten se käsitettiinkin ja oltiin sitä mieltä, että te kuitenkin suostutte edelleenkin olemaan yhteydessä järjestön kanssa ja että edelleenkin voitiin uskoa teille tehtäviä, mikä näin ollen merkitsisi samaa kuin saattaa järjestö huonoon huutoon. Täällä väitettiin, että te yksinkertaisesti olitte tahtonut pettää, ja sittenkuin olisitte saanut jonkin tärkeän tiedoituksen, olisitte ilmiantanut. Minä puolustelin teitä minkä jaksoin, näytinpä teidän kahden rivin pituisen kirjeellisen vastauksennekin, jonka oli määrä olla asiakirjana teidän hyväksenne. Mutta minun on itsekin tunnustettava nyt luettuani sen uudelleen, että nämä kaksi riviä ovat epäselvät ja vievät lukijan harhaan.

— Oletteko sitten niin huolellisesti säilyttänyt kirjeen?

— Miksikä en? Se on minulla parast'aikaakin.

— Olkoon sitten, piru... — huudahti Šatov raivoissaan. — Luulkoot nuo hölmöt, että olen ilmiantanut. Mitä se minua liikuttaa, haluttaisipa nähdä, mitä he minulle voivat.

— Teidän nimenne pidettäisiin muistissa, ja heti, kun ensimmäiset vallankumousyritykset onnistuisivat, teidät — hirtettäisiin.

— Silloinko, kun te otatte ylimmän vallan ja alistatte sen alle koko Venäjän?

—- Älkää naurako. Toistan, että puolustin teitä. Olkoon asia niin taikka näin, mutta kuitenkin kehoittaisin teitä tänään saapumaan. Mitä kannattaa puhua korkealentoisia sanoja, — sehän on vain teennäistä ylpeyttä, eikö olisi parempaa erota ystävinä? Joka tapauksessahan teidän on jätettävä takaisin kirjapainimen kirjasimet sekä vanhat paperit, — kas, siitähän meidän juuri oli puhuttava.

— Minä tulen, — murahti Šatov antaen ajatuksissaan päänsä vaipua rinnalle. Pjotr Stepanovitš tarkasteli häntä syrjästä omalta paikaltaan.

— Tuleeko Stavrogin? — kysyi Šatov samassa päätään kohottaen.

— Tulee välttämättä.

— Hehe!

He olivat taas hetken vaiti. Šatov hymähteli hermostuneesti, inhon ilme suupielissä.

— Ja tuo teidän inhoittava _Kirkas sielunne_, jota minä en tahtonut painattaa, onko se jo painettu?

— On.

Ja lukiolaisille vakuutellaan, että muka itse Herzen on kirjoittanut sen muistikirjaani?

— Itse Herzen.

He olivat taas vaiti kolmisen minuuttia. Šatov nousi viimein vuoteeltaan:

— Menkää tiehenne täältä, en tahdo olla yhdessä teidän kanssanne.

— Lähden kyllä, — sanoi Pjotr Stepanovitš miltei iloisesti kohoten seisomaan, — mutta vielä pari sanaa: Kirillov taitaa olla nyt sivurakennuksessa ypö yksinään, ilman palvelijaa?

— Ypö yksin. Menkää, en saata olla samassa huoneessa kanssanne.

»Kylläpä olet hyväkäs», ajatteli Pjotr Stepanovitš iloisena kadulle tultuaan. »Hyvä olet varmasti illallakin, ja sellaisena minä juuri sinut tarvitsenkin. Ei voi parempaa toivoakaan, ei voi toivoakaan. Itse venäläinen Jumalakin näkyy jo auttavan meitä.»

VII.

Varmaankin hän oli paljon puuhannut tänä päivänä juoksennellessaan toimittelemassa mitä erilaisimpia asioita, ja varmasti hän oli saanut paljon aikaankin, mikä näkyi hänen itsetyytyväisestä kasvojensa ilmeestä, kun hän illalla täsmälleen kello kuudelta ilmestyi Nikolai Vsevolodovitšin luo Mutta tämän luokse hän ei kuitenkaan päässyt aivan heti: Nikolai Vsevolodovitšin työhuoneessa oli nimittäin parhaillaan Mavriki Nikolajevitš, ja ovi oli lukossa. Tämä sanoma huolestutti häntä hieman. Hän istuutui aivan työhuoneen oven luo odottamaan vieraan lähtöä. Puheen saattoi kuulla, mutta sanoja ei kuitenkaan voinut erottaa. Käynti ei kestänyt kauan. Kuului samassa hälinää, kajahti kuuluva, jyrkkä ääni, ja pian sen jälkeen avautui ovi ja siitä tuli ulos Mavriki Nikolajevitš aivan kalpeana kasvoiltaan. Hän ei huomannut Pjotr Stepanovitšia, vaan meni ohitse. Pjotr Stepanovitš juoksi heti työhuoneeseen.

En saata olla tekemättä tarkemmin selkoa siitä lyhyestä kohtauksesta, jolloin nämä kaksi »kilpailijaa» tapasivat toisensa. Kohtauksen olivat synnyttäneet nähtävästi aivan mahdottomiksi käyneet olosuhteet, niin että se oli käynyt aivan välttämättömäksi.

Kaikki oli käynyt näin. Nikolai Vsevolodovitš oli torkkunut työhuoneessaan sohvalla päivällisen jälkeen, kun Aleksei Jegorovitš ilmoitti odottamattoman vieraan tulosta. Kuultuaan tämän nimen Stavrogin hypähti paikaltaan eikä ollut uskoa korviaan. Mutta samassa levisi hänen huulilleen hymy, — ylimielisen voitonvarmuuden hymy, ja samassa siinä kuitenkin oli jotakin tylsän epäluuloista ihmettelyä. Huoneeseen tullut Mavriki Nikolajevitš nähtävästi hämmästyi tätä hymyn ilmettä, ainakin hän äkisti pysähtyi keskelle huonetta aivan kuin epäillen, astuako peremmälle vai lähteäkö takaisin. Isäntä ehti kuitenkin jo samassa muuttaa ilmettänsä ja otti askelen vierasta kohti vakavan hämmästelevänä. Vieras ei kuitenkaan tarttunut hänen ojennettuun käteensä, vaan kömpelösti tavoitti tuolia ja sanaakaan sanomatta istahti sille, vieläpä ennen isäntää, odottamatta edes tämän kehoitusta. Nikolai Vsevolodovitš istuutui vinoon vieraastansa lepo sohvalle katsellen ääneti ja odottelevana Mavriki Nikolajevitšiin.

— Jos voitte, niin menkää naimisiin Lizaveta Nikolajevnan kanssa, — sanoa tokaisi vieras odottamatta, ja, mikä huvittavinta, hänen äänensä sävystä ei saattanut ollenkaan päätellä, mitä hän oikeastaan tarkoitti: oliko tämä pyyntö, suositus, myönnytys vaiko määräys.

Nikolai Vsevolodovitš oli yhä vaiti. Mutta vieras näytti sanoneen kaiken, mitä hänellä olikin sanottavaa ja minkä vuoksi hän tänne oli tullut, sekä istui nyt tiukasti katsoen isäntää ja odotellen vastausta.

— Jollen erehdy (vaikka luulen tietäväni aivan varmasti), Lizaveta Nikolajevna lienee kihlattu morsiamenne, — sai Stavrogin lopulta sanotuksi.

— Olemme kihloissa ja kuulutetut, — vakuutti Mavriki Nikolajevitš lujasti.

— Te olette siis... riitaantuneet? Suonette minulle anteeksi, Mavriki Nikolajevitš.

— Emme, hän »kunnioittaa ja rakastaa» minua, kuten hän itse on sanonut. Hänen sanansa ovat minulle mitä kalleimmat.

— Sitä ei saatakaan epäillä.

— Mutta tietäkää se, että vaikka hän seisoisi jo alttarin äärellä vihille menossa ja te silloin kutsuisitte häntä, niin hän jättäisi minut ja kaiken sekä tulisi luoksenne.

— Vihiltäkin?

— Sen jälkeenkin.

— Etteköhän vain erehdy?

‒ En. Sen hän on varmasti tekevä, koska hän tuntee teitä kohtaan ainaista, todellista ja kaikkein täydellisintä vihaa, jossa joka hetki välähtelee myös rakkautta ja... mielettömyyttä... mitä vilpittömintä ja äärettömintä rakkautta sekä — mielettömyyttä! Aivan päinvastoin kuin siinä rakkaudessa taas, jota hän tuntee minua kohtaan ja joka samoin on aivan vilpitöntä, joka hetki välähtelee mitä valtavinta vihaa! En olisi koskaan aikaisemmin voinut kuvitellakaan... tällaisia metamorfooseja mahdollisiksi.

— Mutta ihmettelen sittenkin, miten saatoitte tulla tänne tarjoilemaan Lizaveta Nikolajevnan kättä? Onkohan teillä oikeutta siihen? Vai onko Lizaveta Nikolajevna itse ehkä valtuuttanut teidät siihen?

Mavriki Nikolajevitš veti kulmansa kurttuun ja painoi hetkeksi päänsä alas.

— Nuo ovat vain turhia sanoja, — hän jatkoi jo taas, — koston ja voitonriemun sanoja. Olen aivan varma siitä, että osaatte lukea rivien välistä ja ettei luulisi turhamielisen pöyhkeilyn olevan tässä paikallaan. Ettekö ole jo saanut tyydytystä tarpeeksi? Onko tässä tarpeellista enää teeskennellä ja asetella i:n pilkkuja paikoilleen. Jos alennustilani on teille aivan välttämätön, niin sallikaa minun siinä tapauksessa asettaa nuo i:n pilkut paikoilleen: oikeutta ei minulla ole eikä valtakirjaakaan, — sehän olisi mahdottomuus. Lizaveta Nikolajevna ei tiedä yhtään mitään, ja hänen sulhasensa taas on kadottanut viimeisenkin järjenhivenensä sekä ansaitsisi oikeastaan tulla suljetuksi hullujenhuoneeseen, josta kaikesta hän vielä päälle päätteeksi on itse tullut tänne raportteeraamaan. Te olette ainoa tämän ilman kannen alla, ainoa, joka voi tehdä hänet onnelliseksi, ja minä yksin vain teen hänet — onnettomaksi. Te ette soisi häntä muille, te seurailette häntä, mutta ette mene naimisiin. Jos se, mitä on tapahtunut ulkomailla, oli vain rakastavaisten kinastelua ja jos sen sovittamiseksi on tarpeellista uhrata minut, niin tehkää se. Hän on liian onneton, enkä minä jaksa sitä kestää. Tämä ei ole minun puoleltani mitään »luvan» antamista, eikä se ole määräyskään, eikä sen siis myöskään luulisi olevan loukkaavaa itserakkaudellenne. Jos te haluaisitte ottaa paikkani alttarin äärellä, niin voisittehan te sen tehdä ilman minkäänlaista »lupaa» minun puoleltani, eikä minulla siis myöskään olisi oikeastaan mitään syytä tulla tänne mielettömyyksineni, sitäkin suuremmalla syyllä, koska meidän häämme tämä nyt ottamani askel tekee joka tapauksessa aivan mahdottomiksi. Enhän mitenkään voi enää viedä häntä alttarille tämän menettelyni jälkeen. Se, mitä parhaillaan teen, se, että petän hänet ja jätän hänet teidän käsiinne, teidän, joka ehkä olette hänen leppymättömin vihamiehensä, on sellainen roiston teko, jota tuskin jaksan kestää.

— Ammutteko ehkä itsenne ennen vihille menoa?

— En silloin, vaan vasta paljon myöhemmin. Miksi tahrisin verelläni hänen hääpukunsa. Voi käydä niinkin, etten ammukaan itseäni, en nyt enkä myöhemminkään.

— Tuolla puheellanne te kai tahdotte vain rauhoittaa minua.

— Teitäkö? Mitä merkitsisi teille vielä yksi verenpirskahdus lisää?

Puhuja kalpeni, ja hänen silmänsä välähtivät. He olivat hetken vaiti...

— Suonette minulle anteeksi esittämäni kysymykset, — aloitti Stavrogin uudelleen keskustelun. — Eräitä niistä ei minulla oikeastaan ollut oikeutta esittää, mutta yhteen minulla on täysi oikeus: sanokaapa minulle, mitkä syyt ovat antaneet teille aihetta päätellä tuollaista tunteistani Lizaveta Nikolajevnaa kohtaan? Tarkoitan tietenkin sitä tunteen astetta, josta te olette niin varma, että se on saanut teidät tulemaan tänne, minun luokseni... ja saanut teidät tekemään ehdotuksenne.

— Mitä te sanoitte? — Mavriki Nikolajevitš vavahti melkein hieman.

— Ettekö te muka sitten olisi hakenut hänen seuraansa? Ettekö haeskele sitä yhä vieläkin?