Part 17

Mutta samalla hetkellä aivan kuin tahallaan Blüm pisti päänsä esille. Sillä aikaa kuin Pjotr Stepanovitš oli ollut sisällä, tämä oli odotellut siinä lähettyvillä. Tämä Blüm lienee ollut kaukaista sukuakin Andrei Antonovitšille, hyvin kaukaista tosin, mutta kaiken ikänsä hän oli saanut sitä huolellisesti ja pelokkaasti pitää salassa. Pyydän lukijalta anteeksi, että tästä mitättömästä henkilöstä minun on tässä mainittava pari sanaa. Blüm oli noita omalla laillaan »onnettomia» saksalaisia, — eikä ollenkaan siitä syystä, että hän olisi ollut äärimmäisen lahjaton, vaan jostakin aivan käsittämättömästä syystä. »Onnettomat» saksalaiset eivät ole mikään myytti, vaan he ovat todella olemassa, vieläpä juuri Venäjällä, ja muodostavat aivan oman tyyppinsä. Andrei Antonovitš oli tuntenut häntä kohtaan mitä liikuttavinta myötätuntoa, ja aina, missä suinkin oli mahdollista, kohotessaan esim. itse virkaurallaan, hän oli aina samalla huolehtinut, että tämäkin sai silloin entistä korkeamman aseman hänen virastossaan, mutta tätä ei onnistanut sittenkään missään. Milloin tuo virka lakkautettiin, milloin vaihtuivat päälliköt, kerran hän oli joutua toisten mukana syytteeseenkin. Hän oli hyvin täsmällinen, mutta jollakin tavoin aivan aiheettomasti, ja hänen alakuloinen juroutensa häntä suorastaan vahingoitti. Hän oli punatukkainen, pitkähkö, kumaraselkäinen, ikävän surullinen, vieläpä hentomielinenkin, mutta kaikesta alistumisestaan huolimatta rajattoman itsepäinen ja omavaltainen kuten härkä, vaikka kaikkea tätä hän aina oli sopimattomana hetkenä. Andrei Antonovitšia kohtaan hän vaimoineen sekä lukuisine lapsineen oli aina osoittanut mitä hartainta kiintymystä. Hänestä ei pitänyt kukaan muu paitsi Andrei Antonovitš. Julija Mihailovna oli hylkinyt häntä alusta alkaen, mutta ei ollut jaksanut voittaa miehensä itsepäisyyttä. Tämä olikin aiheuttanut heidän ensimmäisen perheriitansa, joka oli tapahtunut aivan heti häiden jälkeen heidän ensimmäisinä kuherrusviikkoinaan, kun Julija Mihailovna oli äkännyt Blümin olemassaolon, tätä näet oli huolellisesti koetettu pitää häneltä piilossa, ja hänelle oli paljastunut heidän nöyryyttävä ja salainen sukulaisuutensa. Andrei Antonovitš oli silloin kädet ristissä rukoillut puolisoltaan myötätuntoa Blümiä kohtaan, oli tunteellisesti yrittänyt kertoa tämän elämäkerran ja heidän lapsuudenystävyytensä, mutta Julija Mihailovna oli pitänyt itseänsä ikuisiksi ajoiksi häväistynä, olipa käyttänyt tahtonsa perille ajamiseksi tehokkaaksi tunnettua pyörtymiskeinoakin. Mutta von Lembke ei ollut väistynyt askeltakaan, oli vain ilmoittanut, että hän ei luovu Blümistä ikänään eikä työnnä häntä luotaan, niin että Julija Mihailovnan oli lopulta ihmetellen alistuttava sietämään Blümiä. Silloin päätettiin, että heidänvälistä sukulaisuuttansa oli pidettävä salassa entistäkin huolellisemmin ja että, jos suinkin mahdollista, Blümin sekä nimi että isännimi muutettaisiin, sillä jostakin syystä tätäkin sanottiin Andrei Antonovitšiksi. Blüm ei meillä tutustunut kehenkään, paitsi erääseen saksalaiseen apteekkariin, ei käynyt koskaan vierailuilla kenenkään luona ja eli tapansa mukaan hyvin yksinäistä saiturin elämää. Hän oli jo kauan ollut selvillä myös Andrei Antonovitšin kirjallisista pikkusynneistä. Hänet kutsuttiin usein vartavasten ja salaa kuuntelemaan romaanin lukemista, niin että hänen toisinaan oli istuttava paikoillaan kuten tukki kuusikin tuntia peräkkäin. Hän hikoili, jännitti kaikki voimansa, ettei olisi nukahtanut ja koetti hymyillä. Kotiin tultuaan hän yhdessä pitkäraajaisen, kuivahkon laihan vaimonsa kanssa huokaili ajatellessaan hyväntekijänsä onnetonta heikkoutta venäläisen kirjallisuuden suhteen.

Andrei Antonovitš katsahti äsken tulleeseen Blümiin surullisin ilmein.

— Pyytäisin sinua, Blüm, jättämään minut nyt rauhaan, — hän alkoi puhua levottoman nopeasti, nähtävästi peläten, että keskustelu, jonka Pjotr Stepanovitšin tulo oli äsken katkaissut, jatkuisi edelleen.

— Ja kuitenkin, senhän voisi järjestää aivan huomaamattomasti, ilman vähintäkään hälinää, teillähän on kaikki valtuudet, — kunnioittavasti, mutta lujasti Blüm yritti inttää vastaan ja läheni selkä köyryssä pienin askelin yhä lähemmäksi Andrei Antonovitšia.

— Blüm, sinä olet minulle niin uskollinen ja aina niin valmis tekemään palveluksia, että minua joka kerta sinut nähdessäni oikein peloittaa.

— Te puhutte aina niin terävästi ja olette itse aina niin tyytyväinen sanoihinne, että ilmilausuttuanne sanottavanne nukahdatte heti rauhallisesti. Mutta sillä te juuri vahingoitatte itseänne.

— Blüm, pääsin äsken juuri varmuuteen siitä, ettei ole ollenkaan kysymys siitä, ei ollenkaan.

— Eihän tämä vain liene selvinnyt teille tuon viekkaan ja irstaan nuoren miehen sanoista, miehen, jota te itsekin epäilette. Hän on mairittelemalla kirjallista kykyänne lumonnut teidät.

— Blüm, sinä et sitten ymmärrä yhtään mitään. Sinun suunnitelmasi on järjetön, sanon sen sinulle. Me emme saa mitään selville, vaan nostatamme aika hälinän, sitten meille nauretaan ja sen jälkeen Julija Mihailovna...

— Epäilemättä me saamme selville sen, mitä haluammekin, -— Blüm lähestyi von Lembkeä lujin askelin oikea käsi sydämellä. — Tarkastus on toimitettava äkkiarvaamatta varhain aamulla, koko ajan noudattaen kuitenkin hienotunteisesti ja ankarasti lain vaatimia muodollisuuksia Nuoret miehet, Ljamšin ja Teljatnikov, vakuuttavat aivan varmasti, että löydämme kaiken, mitä etsimme. He ovat olleet siellä lukemattomia kertoja. Herra Verhovenskiä kohtaan tuskin kukaan on myötämielinen. Kenraalitar Stavroginakin on jo aivan selvästi sanonut kieltäytyvänsä huolehtimasta hänestä, ja jokainen kunniallinen ihminen tässä kaupungissa — jos sellaisia tässä raakalaiskaupungissa on edes ainoatakaan, — on aivan varma siitä, että siellä on ollut aina kaiken epäuskon ja sosialististen oppien lähde. Hänen luonaan säilytetään kiellettyä kirjallisuuttakin, kuten Rylejevin _Mietteitä_ ja Herzenin teoksia... Kaiken varalta olen hankkinut likimääräisen luettelonkin.

— Hyvä Jumala, kuinka yksinkertainen sinä olet, minun Blüm poikani, nuo teoksethan on kenellä tahansa.

— Ja useita julistuksiakin, — jatkoi Blüm huomautuksista välittämättä. — Saatte nähdä, me pääsemme kuin pääsemmekin vielä täkäläisten oikeiden julistusten jäljille. Tuo nuori Verhovenski on kuin onkin minusta hyvin epäilyttävä.

— Mutta sinä sekoitat toisiinsa isän ja pojan. He eivät ole keskenään sovussa. Poika tekee pilkkaa isästään aivan ilmeisesti.

— Se on vain pelkkä naamari.

‒ Blüm sinä olet kai vannoutunut kiusaamaan minut kuoliaaksi. Ajattelehan onhan hän sentään merkkihenkilö. Hän on ollut professorina, tunnettu henkilö siis, hän nostaa aika melun kaupungilla se voi herättää naurua, saamme vain häpeät palkaksemme... ja ajattelehan Julija Mihailovnaa...

Blüm puski vain eteenpäin kuulematta mitään.

— Hän oli vain dosenttina, kaiken kaikkiaan vain dosenttina, ja arvoltaan hän on vain virasta eronnut kollegiasessori, — hän löi nyrkillään rintaansa, — hänellä ei ole ritarimerkkejä, hänet on erotettu virasta, koska hänen on epäilty salaisesti vehkeilleen hallitusta vastaan. Hän on ollut valvonnanalaisena, onpa ehkä parhaillaankin. Ja jos epäjärjestystä ilmenee, niin teillä on epäilemättä myös velvollisuuksia. Mutta te päinvastoin jätätte tilaisuuden käyttämättä ja osoitatte suopeamielisyyttä syyllistä kohtaan.

— Julija Mihailovna! Mene tie-hesi, Blüm, — huudahti von Lembke äkkiä kuultuaan vaimonsa äänen viereisestä huoneesta.

Blüm vavahti, mutta ei hellittänyt.

— Mutta sallikaahan minun, sallikaahan... — hän jatkoi yhä hyökkäystään puristellen molempia käsiään rintaansa vastaan.

— Mene tiehesi! — sähähti Andrei Antonovitš hampaidensa välistä, — tee kuten tahdot.. myöhemmin... voi hyvä Jumala!

Oviverho kohosi, Julija Mihailovna tuli huoneeseen. Hän pysähtyi arvokkaan ylhäisesti huomatessaan Blümin, katsahti häneen loukkaavan yliolkaisesti, aivan kuin tämän henkilön pelkkä läsnäolokin jo olisi ollut loukkaus häntä kohtaan. Blüm kumarsi syvään, ääneti, kunnioittavasti ja aivan kyyryssä pelkästä kunnioituksesta hiipi varpaillaan ovelle kädet levällään sivuilla.

Liekö kaikki johtunut siitä, että hän todella käsitti Andrei Antonovitšin viimeisellä hysteerisellä huudahduksellaan tarkoittaneen sitä, että hänen oli lupa menetellä kuten tahtoi, vai liekö hän tässä tapauksessa hieman tinkinyt omantuntonsa kanssa hyväntekijänsä ehdottomaksi hyödyksi, liiankin varmana siitä, että loppu työn kaunistaa mutta, kuten näemme myöhemmin, tästä päällikön ja hänen apulaisensa keskustelusta oli kuitenkin mitä odottamattomin seuraus mikä sai monen hyvälle tuulelle. Asia tuli julkiseksi, herätti Julija Mihailovnan julman vihan, ja kaikki tämä sai Andrei Antonovitšin aivan lopullisesti pois raiteilta kaikkein kriitillisimpänä aikana sekä syöksi hänet mitä surkeimpaan epävarmuuteen.

V.

Sinä päivänä Pjotr Stepanovitšilla oli paljon puuhaa. Von Lembken luota hän lähti kiireesti Jumalanilmestyksenkadulle, mutta kulkiessaan Häränkadulla sen talon ohitse, jossa Karmazinov piti asuntoaan, hän äkkiä pysähtyi, naurahti ja meni tämän luo. Hänelle vastattiin: »Teitä odotetaan», mikä huvitti häntä suuresti, koska hän ei ollut ollenkaan ilmoittanut tulostaan.

Mutta suuri kirjailija odotti todella häntä, olipa odottanut jo eilenkin ja toissa päivänä. Neljä päivää sitten hän oli jättänyt Pjotr Stepanovitšille »Merci'nsä» käsikirjoituksen, hänenhän oli määrä lukea se Julija Mihailovnan järjestämän juhlan yhteydessä pidettävässä kirjallisessa matineassa, ja tämän hän oli tehnyt vain pelkästä ystävällisyydestään, täysin varmana siitä, että hän tällä tavoin suuresti mairitteli nuoren miehen itserakkautta näyttäessään hänelle suurteoksensa jo ennakolta. Pjotr Stepanovitš oli jo kauan sitten pannut merkille, että tämä kunnianhimoinen, hemmoiteltu ja suorastaan loukkaavan eristäytyväinen niiden suhteen, joita hän ei hyväksynyt, tämä miltei »valtiollinen äly» aivan yksinkertaisesti haeskeli hänen suosiotansa, vieläpä ihmeteltävän ahnaasti. Minusta tuntuu siltä, että nuori mies lopulta aavisti, että vaikka tämä ei pitänytkään häntä koko Venäjän salaisesti vallankumouksellisen joukon esiratsastajana, niin ainakin hän oli tämän mielestä muudan kaikkein huomatuin henkilö, jolle koko Venäjän vallankumouksen pyhimmät salaisuudet oli uskottu ja jolla oli kiistämätön vaikutusvalta nuorisoon. Pjotr Stepanovitšia huvitti tämän »Venäjän viisaimman miehen» ajatusten juoksu, mutta kuitenkin hän oli erinäisistä syistä aina näihin asti väitellyt mielipiteiden vaihtoa.

Suuri kirjailija asui tilanomistajatar-sisarensa kodissa. Tämä oli erään kamariherran vaimo, ja molemmat aviopuolisot suorastaan jumaloivat kuuluisaa sukulaistaan. Mutta tämän tällä kertaa saapuessa vierailulle he molemmat olivat suureksi mielipahakseen Moskovassa, niin että vain kamariherran hyvin kaukaisella ja köyhällä sukulaiseukolla, joka asui näiden talossa ja oli jo pitkän aikaa huolehtinut kokonaan näiden taloudesta, oli kunnia ottaa vieras vastaan. Koko talo oli varpaillaan herra Karmazinovin tulon johdosta. Eukon oli määrä ilmoittaa Moskovaan melkeinpä jok'ikinen päivä siitä, miten tämä oli suvainnut nukkua, mitä oli suvainnut syödä, olipa tämä kerran lähettänyt sellaisenkin sähkösanoman, jossa oli tiedoitettu, että kuuluisan kirjailijan oli kerran ollut pakko kaupunginpään luona pidettyjen kutsupäivällisten jälkeen ottaa lusikallinen määrätynlaista lääkettä. Kirjailijan huoneeseen eukko ei uskaltanut tulla juuri koskaan, vaikka tämä kohtelukin häntä ystävällisesti — tosin hyvin pidättyvästi — ja puhui hänen kanssaan vain, milloin se oli ehdottomasti välttämätöntä. Kun Pjotr Stepanovitš tuli huoneeseen, kirjailija oli parhaillaan syömässä aamiaiskyljystänsä, jota seurasi puoli lasillista punaviiniä. Pjotr Stepanovitš oli ollut hänen luonaan ennenkin ja tavannut hänet aina tämän aamiaiskyljyksen parissa. Kuuluisa mies oli syönyt aamiaisensa hänen läsnäollessaan kertaakaan tarjoamatta sitä hänelle. Kyljyksen jälkeen tuotiin pieni kupillinen kahvia. Lakeijalla, joka toi ruoan, oli yllään hännystakki ja jaloissa pehmeät, kuulumattomat jalkineet sekä käsissä hansikkaat.

— Ahaa! — Karmazinov kohottautui sohvalta pyyhkiellen suutaan ruokaliinalla. Hän näytti vilpittömän iloiselta ja lähestyi syleilemään, mikä on hyvin luonteenomaista venäläisille, jotka jo ovat tulleet hieman liian kuuluisiksi. Mutta Pjotr Stepanovitš muisti hyvin jo entisestään, että tämä oli kyllä itse syleilevinään, mutta oikeastaan hän vain ojensikin poskensa, ja siten tapahtui aina sama temppu: vain kaksi poskea kohtasi toinen toisensa. Karmazinov ei näyttänyt huomaavan mitään, vaan istahti sohvalle ja miellyttävästi osoitti Pjotr Stepanovitšille istumapaikan viereiseen nojatuoliin, johon tämä heti retkahtikin mukavasti.

—- Ette kai te... ette kai haluaisi aamiaista?

— Isäntä kysyi tällä kertaa vastoin tapaansa, mutta kuitenkin tavalla, joka osoitti selvästi, että hän odotti vastaukseksi kohteliasta kieltäytymistä. Pjotr Stepanovitš ilmoitti kuitenkin haluavansa syödä. Isännän kasvot peitti varjo, hän oli loukkaantunut ja ihmeissään, mutta tätä kesti vain hetken. Hermostuneesti hän soitti palvelijaa ja huolimatta hienosta kasvatuksestaan inhon vivahdus äänessään käski tuoda toisen aamiaisen.

— Haluatteko kyljyksen vaiko kahvia? — hän tiedusteli vielä kerran.

‒ Sekä kyljyksen että kahvia, ja viiniäkin pitäisi saada lisäksi, olen nälkäinen kuin susi, Pjotr Stepanovitš vastasi aivan rauhallisena tarkastellen isäntänsä pukua. Herra Karmazinovin yllä oli jonkinlainen vanusisusteinen kotinuttu, joka muistutti naisten ruumiinmukaista takkia, jossa oli helmiäisnapit ja joka oli melkeinpä liian lyhyt niin että se ei ollenkaan soveltunut hänen pyöreähkölle vatsalleen eikä jalkojen yläosiin, jotka olivat tiukan pyöreät nekin. Hänen polviaan peitti lattiaan saakka ulottuva villainen, ruudullinen matkavaippa, vaikka huoneessa oli jokseenkin lämmin.

— Oletteko sairas, vai mitä? — huomautti Pjotr Stepanovitš.

— En, en ole, mutta pelkään tulevani sairaaksi tässä ilmanalassa, — kirjailija vastasi kirkuvalla äänellä, vaikka hän tosin lausuikin jokaisen sanan herttaisen selvästi ja miellyttävästi, herraskaisesti, teennäisen hienostelevasti. — Odotin teitä jo eilen.

— Minkä vuoksi? Enhän minä luvannut tulla.

— Niin, mutta teillähän on käsikirjoitukseni. Te... Te olette kai sen lukenut?

— Käsikirjoitusko? Minkälainen? Karmazinov säikähti.

— Niin, mutta olette te kai sentään tuonut sen mukananne? — Hän oli niin levoton ja säikähtynyt, että lakkasi syömästäkin,-ja hämmennyksissään katsoi Pjotr Stepanovitšiin.

— Niin, tarkoitatteko tuota »Bonjour'ianne»...

— »Merci'tä».

— No vaikkapa niinkin. Olen aivan sen unohtanut, enkä ole sitä lukenutkaan, ei ole ollut aikaa. En todellakaan tiedä, ei tunnu olevan taskuissakaan... ehkä se jäi jonnekin, ehkä pöydälleni. Älkää olko huolissanne, kyllä se löytyy — Ei, mutta... parasta olisi sentään lähettää heti sitä hakemaan. Sehän voi hukkua, ja sehän voidaan varastaa.

— No, kuka siitäkin nyt välittäisi. Ja mitä te suotta olette niin säikähtynyt. Julija Mihailovnahan kertoi, että teillä aina on useita jäljennöksiä, yhtä niistä kai säilyttää joku notaari ulkomailla, toista säilytetään Pietarissa, kolmatta Moskovassa, ja taidatte lähettää vielä yhden pankkiinkin säilyyn.

— Niin, mutta Moskovakin voi palaa ja sen mukana minun käsikirjoitukseni. Ei, parasta on lähettää heti hakemaan.

— Seis, kas tässähän se on! — Pjotr Stepanovitš veti takataskustaan esille postipaperipinkan. Se oli hieman rypistynyt. — Ajatelmaahan, aivan sellaisenaan, kuin sain sen teiltä, se on siitä saakka ollut takataskussani nenäliinani kera.. Unohdin kokonaan.

Karmazinov sieppasi ahnaasti käsikirjoituksensa ja hartaan varovaisesti alkoi sitä tarkastella, laski arkit ja arvokkaasti asetti ne toistaiseksi viereensä eri pöydälle, mutta niin, että hän näki ne joka hetki.

— Te ette taida lueskella paljoakaan? — hän ei malttanut olla huomauttamatta.

— En, en liikoja.

— Ja venäläistä kaunokirjallisuutta ette kai ensinkään?

— Venäläistä kaunokirjallisuutta? Odottakaahan, kyllä minä jotakin olen lukenut... »Sama matka»... tai »Matkalle»... tai »Tienristeyksessä», niinkö sen nimi lienee ollut, en muista. Siitä on jo kauan sitten, ehkä siitä on jo noin viisi vuotta. Ei ole aikaa.

Seurasi hetken äänettömyys.

— Tultuani tänne vakuuttelin kaikille, että olette sangen viisas mies, ja nyt lienevät kaikki teihin aivan silmittömästi ihastuneet...

— Kiitän, — virkkoi Pjotr Stepanovitš rauhallisesti.

Tuotiin aamiainen. Pjotr Stepanovitš hyökkäsi ahnaasti kyljyksen kimppuun, söi sen siinä samassa hetkessä, joi viinin ja hörppäsi suihinsa kahvin.

»Tuo tolvana», Karmazinov katseli häntä mietteissään syrjäsilmin, kun hän pisti suuhunsa viimeisen ruokapalan ja joi viimeisen kulahduksen, »tuo tolvana lienee tajunnut oikein pisteliäät sanani... ja käsikirjoituksenikin hän on lukenut varmasti uteliaana, vaikka pitääkin jostakin syystä velvollisuutenaan valehdella. Mutta saattaahan olla niinkin, että hän ei valehtele, vaan on aivan vilpittömästi hölmö. Ei hän tosiaankaan liene suurikaan nero, piru hänet muuten periköön.»

Hän nousi sohvalta ja alkoi kävellä huoneessa nurkasta toiseen saadakseen ruumiinliikuntoa, hän teki näin säännöllisesti joka aamiaisen jälkeen.

— Joko piankin lähdette täältä? — kysäisi Pjotr Stepanovitš istuen yhä nojatuolissaan ja sytytettyään savukkeen.

— Tulin oikeastaan tänne myymään maatilaani, kaikki on tilanhoitajani toimenpiteiden varassa.

— Tehän lienette tullut tänne senkin vuoksi, että siellä odotettiin sodan jälkeen kulkutauteja?

— En, en minä nyt aivan senkään vuoksi, — jatkoi herra Karmazinov hyväntahtoisesti ja korostellen lausuen joka sanan, sekä joka kerta kääntyessään nurkasta toiseen hermostuneesti sätkähdyttäen oikeata jalkaansa, vaikka tosin aivan huomaamattomasti.— Minä tosin, — hän hymähti myrkyllisesti — aion elää niin kauan kuin suinkin mahdollista. Venäjän herraspiirin yksilöt kuluvat liian nopeasti joka suhteessa. Mutta minä tahdon säilyä mahdollisimman kauan ja aionkin nyt siirtyä kokonaan ulkomaille. Siellä on ilmanala, nähkääs, suotuisampaa, koko rakennelma kivestä ja muutenkin kaikki lujatekoisempaa. Toivottavasti Eurooppa kestää vielä minun ikäni luulen. Mitä te ajattelette?

— Mistäpä sen tietäisin.

— Hm! Saattaahan tosin olla, että sielläkin kerran Baabelin torni romahtaa ja että sen kaatuminen tulee olemaan suuri (josta muuten olen aivan samaa mieltä kanssanne, vaikka tosin luulenkin, että minun ikäni se kyllä vielä kestää), mutta eihän meillä Venäjällä oikeastaan olekaan mitään, mikä edes voisi romahtaa, tietenkin suhteellisesti puhuen. Meillä eivät romahda maahan kivet, vaan kaikki vetelöityy lokamereksi. Pyhä Venäjä ei mitenkään saata olla itse itselleen tukena. Yksinkertainen kansa vielä toistaiseksi jotenkuten pysyy pystyssä venäläisen Jumalansa varassa, mutta viimeaikaisten tietojen mukaan venäläinen Jumalakaan ei ole ollut oikein luotettava, talonpoikaisreforminkin se vain hädintuskin kesti, ja silloinkin se jo horjahti pahasti. Ja kun lisäksi tulevat vielä rautatiet, ja kun tekin vielä... Venäläiseen Jumalaan en minä ainakaan usko vähääkään.

— Mutta entä eurooppalaiseen?

— En usko mihinkään. Minua on häväisty Venäjän nuorison silmissä. Olen aina seurannut myötätuntoisesti sen kaikkia liikkeitä. Minulle on näytetty täkäläisiä julistuksia. Ne hämmästyttävät, sillä niiden muotoahan eniten säikytään; mutta kaikki ovat sittenkin aivan varmoja niiden vaikuttavuudesta, vaikkakaan eivät aina myönnä sitä. Täällä ovat kaikki olleet kulkemassa alamäkeä jo kauan, ja kaikki sen itse tietävät, mutta ei ole vain, mihin voitaisiin tarrautua kiinni ja estää sitä. Tämän salaisen propagandan menestymisestä olen aivan varma jo senkin vuoksi, että Venäjä on nykyjään oikeastaan ainoa paikka koko maailmassa, jossa ilman pienintäkään vastustusta saattaa tapahtua aivan mitä tahansa. Ymmärrän liiankin hyvin, miksi varakkaat venäläiset vuosi vuodelta yhä enemmän ovat alkaneet tulvia ulkomaille. Se osoittaa, että heissä on itsesäilytysvaistoa. Jos laivan on määrä hukkua, niin rotathan siitä ensiksi pakenevat. Pyhä Venäjä on puinen rakennelma, köyhä kuin kerjäläinen ja... vaarallinen, ylimmissä kerroksissaan kunnianhimoisia kerjäläisiä elättelevä maa, mutta jonka enemmistö asuu kananjalkaperustuksille kyhätyissä hökkeleissä. Tämä kansa ihastuu jokaiseen ratkaisumahdollisuuteen, kunhan asia vain tehdään sille täysin tajuttavaksi. Hallitus yksin tekee enää vastarintaa, mutta sekin huitoo vain seipäällä pimeässä ja osuu omiinsa. Tässä on kaikki jo ennakolta määrätty ja päätetty. Venäjällä, sellaisena kuin se nyt on, ei ole tulevaisuutta. Minusta on tullut saksalainen, vieläpä pidän suorastaan kunniana olla sitä.

— Niin, mutta tehän mainitsitte julistuksista, sanokaahan kaikki, mitä ajattelette niistä.

— Niitä pelätään, niiden vaikutus on siis suuri. Julistus paljastaa valheen ja osoittaa, että meillä ei ole mitään, mihin voisi tarttua kiinni ja mistä saisi tukea. Ne ovat äänessä silloin, kun kaikki muut vaikenevat. Vaikuttavinta niissä on — huolimatta muodosta — niiden näihin asti ennenkuulumaton rohkeus katsoa totuutta suoraan silmiin. Tämä kyky katsoa totuutta suoraan silmiin on ominaista vain venäläiselle kansanheimolle. Ei, ei Euroopassa olla vielä niin rohkeita. Siellä on vielä kivinen hallitushuone, siellä voi vielä nojata johonkin. Sikäli kuin olen nähnyt ja voin päätellä, niin koko Venäjän vallankumouksellisen aatteen ydin on, että se kieltää kunniakäsitteen olemassaolon. Minua miellyttää, että kaikki tuo on ilmituotu niin rohkeasti ja pelkäämättä. Ei, Euroopassa ei sitä vielä tajuta, mutta meillä takerrutaan juuri tuohon. Venäläiselle on kunnia vain liikanainen, tarpeeton taakka. Se on ollut sille rasituksena sen historian kaikkina aikoina. Ei millään voi sitä niin viekoitella puoleensa kuin tunnustamalla rehellisesti, että »kunniattomuus on oikeutettua». Kuulun vanhaan polveen ja minun on tunnustettava, että pidän vielä kunniaa arvossa. Minua miellyttävät vain vanhat muodot, olen nähkääs sellainen raukka. Täytyyhän sitä kunkin jotenkuten elää aikansa loppuun.

Hän vaikeni samassa.

»Minä tässä puhun ja puhun», hän ajatteli; »ja tuo vain on vaiti ja odottelee. On kai tullutkin tänne sen vuoksi, että tekisin kysymykseni suoraan. Annapa kun teenkin sen.»

— Julija Mihailovna pyysi minua saamaan teiltä urkituksi, mikä on se yllätys, jonka te olette järjestänyt ylihuomiseen juhlaan? — Pjotr Stepanovitš kysyi samassa.

— Se on todella yllätys, ja minä todella aion yllättää... — mahtaili Karmazinov, — mutta teille en voi ilmaista salaisuutta.

Pjotr Stepanovitš tyytyi siihen.

— Täällä on joku Šatov, — tiedusteli suuri kirjailija, — mutta ajatelkaahan, en ole häntä tavannut.

— Kunnon mies. Mitä sitten?

— Muuten vain, hänellä kuuluu olevan omaperäisiä mielipiteitä. Eikö hän juuri lyönyt Stavroginia poskelle?

— Hän se oli.

— Mitäs te arvelette Stavroginista?

‒ Enpä oikein tiedä, mikä he naissankari.

Karmazinov ei sietänyt Stavroginia sen vuoksi, että tämä ei ollut häntä koskaan näkevinänsäkään.

‒ Jos kerran toteutuu se, mitä te ennustelette noissa julistuksissanne, — hän sanoi nauraa hihittäen, — niin tuon naissankarin ne varmasti ensimmäiseksi vetävät puun oksaan roikkumaan.

— Ehkä jo ennemminkin, — sanoi Pjotr Stepanovitš siihen.

— Se on oikein, — Karmazinov ei enää nauranut, vaan myönteli näin aivan totisena.

— Tiedättekö, että olette sanonut sen jo kerran ennenkin, ja minä kerroin sen hänelle.

— Oletteko tosiaankin kertonut? — Karmazinov naurahti uudelleen.

— Ja hän sanoi, että jos hänet ripustetaan oksaan, niin silloin riittää hyvin, että te saatte vain selkäsaunan, mutta ei minään kunnianosoituksena, vaan noin vain, kuten talonpoikia on tapana ruoskia.

Pjotr Stepanovitš otti hattunsa ja nousi seisoalleen. Karmazinov ojensi hänelle hyvästiksi molemmat kätensä.