Part 16
— Minähän jo sanoin teille, että heitä nähtävästi on kaiken kaikkiaan viitisen miestä, no, ehkäpä kymmenenkin, mistä minä sen tietäisin?
— Ette siis tiedä?
— Mistäpä sen tietäisin, piru vieköön!
— Mutta tiesittehän kuitenkin, että Šatov on yksi osallisista.
— Oh!... Pjotr Stepanovitš viittasi kädellään, aivan kuin olisi tahtonut päästä pakoon kiusallisen tarkkanäköistä kyselijää. — No niin, kuulkaa sitten, sanon teille suoraan: Julistuksista en tiedä yhtään mitään, en tuon taivaallista, piru vieköön, ymmärrättehän te kai, mitä merkitsee _ei mitään_! No niin, tietysti se aliluutnantti, ehkäpä vielä joku muukin täällä... No niin, ehkä Šatov ja ehkä vielä joku, mutta siinä kaikki viheliäisiä houkkioita... mutta minä puhun vain Šatovin puolesta, hänet on saatava pelastetuksi sillä tämä runo — on hänen, hänen itsensä sepittänsä ja hänen toimestaan painettu ulkomailla! Kas tämän tiedän aivan varmasti, mutta julistuksista ei minulla ole aavistustakaan.
— Jos runot ovat hänen, niin silloinhan ovat julistuksetkin hänen. Mutta mitä todisteita teillä on, todisteita, jotka saavat teidät epäilemään herra Šatovia?
Pjotr Stepanovitšin kärsivällisyys oli nyt kokonaan lopussa. Hän riuhtaisi esille taskustaan lompakkonsa ja otti sieltä esille paperilapun.
— Kas tässä ovat todisteet! — hän huudahti ja heitti paperin pöydälle. Lembke levitti sen auki. Kävi selville, että se oli kirjoitettu noin puoli vuotta sitten täältä jonnekin ulkomaille, se oli aivan lyhyt, pari sanaa sisältävä:
»Kirkasta sielua en voi täällä saada painatetuksi enkä muutakaan. Painattakaa ulkomailla.
Iv. Šatov.»
Lembke katsoi tarkasti Pjotr Stepanovitšiin. Varvara Petrovna oli ollut oikeassa väittäessään, että tällä joskus oli selvästi lampaan katse, joinakin hetkinä erittäin.
— Kas, tämä tahtoo sanoa siis, — ehätti Pjotr Stepanovitš sanomaan, — että hän on kirjoittanut sen täällä puoli vuotta sitten, mutta että hän ei voinut täällä sitä painattaa jossakin salaisessa kirjapainossa tietenkin, ja sen vuoksi pyysi painattamaan sen ulkomailla... Onhan tämä kai selvää?
— On kyllä, aivan selvää, mutta kenelle hän tämän on osoittanut? Tämähän tässä toistaiseksi on vähemmän selvää, — Lembke huomautti viekkaan ironisesti.
Kirilloville tietenkin, kirjehän on kirjoitettu Kirilloville ulkomaille... ettekö muka tietänyt sitä? Sehän tässä harmittaakin, että te ehkä vain heittäydytte noin tietämättömäksi ja että itse asiassa jo kauan olette tietänyt runoista ja kaikesta muustakin. Mistä ne ovat joutuneet tähän teidän pöydällenne? Ovatpa kuin ovatkin vain osanneet ilmestyä. Mitä te minua suotta kysymyksillänne härnäätte, jos asia kerran on niin?
Suonenvedontapaisesti hän nenäliinallaan alkoi pyyhkiä hikeä otsaltaan.
— Ehkä tiedänkin jotakin... — Lembke osasi taitavasti välttää kysymyksen, — mutta kuka on tuo Kirillov?
— No, sehän on tuo äsken tänne saapunut insinööri, joka oli Stavroginin sekundanttinakin, maniaakki, täysi hullu. Teidän aliluutnanttinne sai varmasti vain ohimenevän raivokohtauksen, mutta tämä on aivan mielipuoli — täydellisesti, sen minä takaan. Voi, Andrei Antonovitš, jos hallitus tietäisi, millaisia nämä ihmiset kaikki järjestään ovat, niin se ei koskisi niihin sormellaankaan, vaan yksinkertaisesti lähettäisi heidät niin pitkälle kuin pippuri kasvaa. Sveitsissä minä kongresseissa, näin sellaisia aivan tarpeekseni.
— Sielläkö, josta käsin johdetaan täkäläistä liikettä?
— Ja kuka sitä sitten johtaa? Kolme ja puoli miestä. Kun niitä aikansa katselee, niin rupeaa haukotuttamaan. Ja mikä on tuo täkäläinen liike olevinaan? Ovatko nämä julistukset sitä olevinaan? Ja ketä he ovat saaneet joukkoonsa värvätyksi, juoppohulluja aliluutnantteja ja pari, kolme ylioppilasta! Te olette viisas mies, vastatkaa siis kysymykseeni: Miksi he eivät saa värvätyksi joukkoonsa vähän huomattavampia henkilöitä miksi vain ylioppilaita ja kaksikymmenkaksivuotiaita nulikoita? Ja paljonko on niitäkään? Miljoonan verran koiria on pantu nuuskimaan, ja paljonko on oikeastaan saatu selville. Kaikkiaan seitsemän miestä. Saatte uskoa, tämä on jo suorastaan ikävää.
Lembke kuunteli huomaavaisesti, mutta näytti kuitenkin samalla aivan kuin ajattelevan: »Ei satakieli tarinoista kostu.»
— Mutta sallinette kai huomauttaa: te suvaitsitte vakuuttaa, että tämä kirje oli muka osoitettu ulkomaille, mutta eihän tässä ole osoitettakaan. Mistä te siis tiedätte, että se oli osoitettu nimenomaan herra Kirilloville ja lisäksi vielä ulkomaille ja... ja... että sen todella on kirjoittanut herra Šatov?
— Verratkaa sitä heti paikalla Šatovin käsialaan. Onhan teillä kansliassanne jokin hänen allekirjoituksensa. Ja mitä Kirilloviin tulee, niin hän näytti sen minulle itse.
— Te siis olette itsekin...
— No, tietysti minä olen itsekin. Näytettiin minulle siellä yhtä jos toistakin. Ja mitä taas tulee tähän runoon, niin sen oli Herzen-vainaja muka itse kirjoittanut Šatoville muistoksi ja kehoitukseksi sekä suositukseksi hänen ulkomailla vaeltaessaan, no, ja piru... ja Šatov levittelee nyt sitä nuorison keskuuteen. Kas, mitä Herzen muka minusta ajattelee.
— Tje! — tje — tje, — Lembke oli vihdoinkin pääsevinään asiasta perille, — sitähän minäkin, julistukset — ne vielä ymmärtää, mutta miksi tämä runo?
— Miten te nyt ette sitä ymmärrä. Ja piru sen tietää, miksi minä olen teille tässä lörpötellyt. Kuulkaahan, antakaa Šatov minulle, ja periköön sitten piru kaikki muut, Kirillovinkin, joka nyt piileskelee lukkojen takana samassa talossa kuin Šatovkin. He eivät pidä minusta siksi, että olen palannut... Mutta luvatkaa minulle Šatov, ja silloin minä tuon teille kaikki muut samalla tarjottimella. Minusta voi olla teille hyötyä, Andrei Antonovitš. Arvioin tuota säälittävää joukkiota olevan noin yhdeksän, kymmenen henkilöä. Pidän itse niitä koko ajan silmällä, aivan omasta aloitteestani. Kolmestahan me olemme jo selvillä: Šatovista, Kirillovista ja tuosta aliluutnantista. Toisia minä vasta parhaillaan alan tarkkailla... muuten, en ole niinkään likinäköinen. Tämä on aivan kuten siellä H:skin kuvernementissa: siellähän on tavattu julistuksia kahdelta ylioppilaalta, yhdeltä lyseolaiselta, kahdelta kaksikymmenvuotiaalta aatelismieheltä, yhdeltä opettajalta ja yhdeltä virkaerossa olevalta majurilta, noin kuusikymmenvuotiaalta, joka on juoppoudesta aivan hölmistynyt, ja siinä kaikki. Ja saatte uskoa, että siinä on kaikki, olivat aivan ihmeissään, ettei ilmennyt muuta. Mutta tarvitaan kuusi päivää aikaa. Olen jo tehnyt laskuni: kuuden päivän kuluttua eikä ennemmin. Jos toivotte tuloksia, — älkää koskeko heihin ennen kuin kuuden päivän kuluttua. Ja silloin saatte ne minulta kaikki yhdessä kimpussa, mutta jos rupeatte pöyhimään aikaisemmin, — koko poikue pyrähtää pakoon. Mutta antakaa minulle vain Šatov. Šatovin puolesta minä... Kaikkein parasta olisi kutsua hänet tänne salaa, ystävänä, vaikkapa tänne työhuoneeseen, kuulustella häntä, kohottaa hieman esirippua... Ja silloin hän on varmasti itkien heittäytyvä jalkoihinne. Hän on hermostunut ja onneton. Hänen vaimonsa huvitteleikse Stavroginin parissa. Suojelkaa häntä, ja hän on itse ilmaiseva teille kaiken, mutta siihen tarvitaan kuusi päivää... Mutta pääasia on ei puolta sanaa tästä Julija Mihailovnalle. Salaisuus. Voitteko säilyttää salaisuuden?
— Mitä te sanoitte? — Lembken silmät revähtivät selko selälleen. — Ettekö te sitten ole ilmaissut mitään Julija Mihailovnalle?
— Hänellekö? Jumala minua siitä suojelkoon ja varjelkoon. E-ei, Andrei Antonovitš nähkääs: hänen ystävyyttään minä pidän liian suuressa arvossa ja kunnioitan häntä liian syvästi... No, ja kaikki se, mikä koskee sitä puolta... mutta minäpä en iskekään kirvestäni kiveen. Minä en koskaan vastusta häntä, sillä tiedättehän itsekin, mitä merkitsee olla hänen kanssaan eri mieltä, se olisi vaarallista. Olen ehkä ohimennen maininnutkin hänelle jonkin sanan, sillä se häntä miellyttää, mutta kaukana siitä, että olisin hänelle mitään ilmaissut, kuten nyt teille, nimiä tai muuta sen tapaista, taatto kulta. Minkä vuoksi te oikeastaan luulette minun kääntyneen teidän puoleenne? Tietenkin teen tämän sen vuoksi, että olette miehinen mies, vakava, jolla on vanhanaikaisen luja virkatottumus. Te olette nähnyt yhtä jos toistakin, tämäntapaisissa asioissa, luulen minä, teille on jo Pietarin ajoilta jokainen askel enemmänkin kuin tuttu. Mutta jos minä hänelle sanoisin vaikkapa vain nämä kaksi nimeä, niin siitä jo nousisi semmoinen melu... Hänhän on aikeissa ihmetyttää koko Pietarin. E-ei, onpa liian kuumaverinen, kas niin on asia.
— Aivan niin, hänessä on hieman liiaksi vauhtia, — Andrei Antonovitškaan ei saattanut olla mielihyvin huomauttamatta, vaikkakin hän samalla oli hyvin pahoillaan, että tuo moukka rohkeni puhella Julija Mihailovnasta hieman liian tuttavallisesti. Pjotr Stepanovitšista taas nähtävästi tuntui siltä, että tämäkään ei ollut vielä tarpeeksi, vaan että löylyä oli lisättävä, jotta »Lembka» olisi tullut tarpeeksi imarrelluksi ja että hän olisi saanut tästä täydelleen ylivallan.
— Aivan niin, vauhtia, — hän myönteli, — onhan hän tosin nerokas, kirjallisesti sivistynyt nainen, mutta — hän voi kuin voikin säikyttää varpuset piiloon. Hän ei malttaisi pitää suutansa kiinni kuuttakaan tuntia, vielä vähemmän sitten kuutta päivää. E-ei, Andrei Antonovitš, älkää panko naista kuuden päivän koetukselle. Tunnustattehan, että minulla näissä asioissa on hieman kokemusta. Onhan minulla näistä asioista jo jonkin verran tietoa, tehän itse tiedätte, että minulla on sitä. En minä vallattomuuttani pyydä teiltä näitä kuutta päivää, vaan siksi, että on tosi kysymyksessä.
— Kuulin... — von Lembke ei oikein rohjennut ilmaista ajatustaan, — kuulin, että te palattuanne ulkomailta itse olitte tehnyt tarkan selon kaikesta siellä, missä se oli tarpeellista... ja teitte sen jonkinlaisen katumuksen muodossa.
— No, olipa sen asian laita miten tahansa.
— Enhän minä tietenkään tahtonut mitenkään... mutta minusta vain tuntui, että te nyt täällä olette puhunut aivan toisessa äänilajissa kristillisestä uskosta esimerkiksi, yhteiskunnallisista laitoksista ja loppujen lopuksi hallituksestakin...
— Vähänkös minä olen puhunut kaiken näköistä. Puhunhan minä nytkin, mutta eihän näitä ajatuksia saa selittää siten, kuin nuo hölmöt tekevät, se on otettava huomioon. Muuten, onko nyt siinäkin olevinaan jotakin, että hän puraisi olkapäähän? Myönsittehän tekin, että se oli oikein, olitte vain sitä mieltä, että se oli liian aikaista.
‒ En minä myöntämiselläni oikeastaan sitä tarkoittanut, enkä sitäkään, että se olisi ollut aikaista...
— Kylläpä olettekin varovainen, teillähän on jok'ikinen sana pistetty eri koukkuun hehe varovainen mies! — huomautti Pjotr Stepanovitš iloisena. — Kuulkaahan, ystävä kallis, olihan minun tutustuttava teihin, ja kas, siksihän minä sillä tavoin puhuin. Näin minä olen päässyt tuttavuuteen monen muunkin kanssa. Ehkäpä minun oli päästävä selville teidänkin luonteestanne.
— Mitäs te minun luonteestani?
— Enpä tiedä sitä itsekään — hän naurahti taas. — Katsokaahan, kallis ja suuresti kunnioitettu Andrei Antonovitš, te olette ovela, mutta niin pitkällä ei kai sentään vielä olla, eikä niin pitkälle kai koskaan päästäkään, ymmärrättehän? Ehkäpä ymmärrätte hyvinkin? Vaikka annoinkin tarpeelliset selitykset siellä, missä se oli tarpeellista, ulkomailta palattuani, enkä ymmärrä sitä, miksi ihminen, jolla on määrätynlaisia vakaumuksia, ei voisi myös toimia noiden vilpittömien vakaumustensa mukaisesti... mutta siellä ei siitä huolimatta vielä kukaan tilannut minulta teidän luonnettanne, enkä ole vastaanottanut siellä vielä muitakaan sentapaisia tilauksia. Ajatelkaahan nyt itsekin, eihän minun olisi tarvinnut mainita teille näitä paria, kolmea nimeä, vaan olisinhan hyvin voinut antaa pienen viittauksen suoraan sinne, missä toin esiin aikaisemmatkin selitykseni. Ja jos tämä taas olisi minulle finanssikysymys tai jos muuten olisi minun oma etuni kysymyksessä, niin eihän olisi mitään järkeä menetellä, niin kuin nyt teen, näin Ollenhan te korjaatte kiitoksen enkä minä. Minä tahtoisinkin vain pyytää Šatovin puolesta, — lisäsi Pjotr Stepanovitš jalomielisesti, — yksinomaan vain Šatovin puolesta, entisen ystävyytemme nimessä niin ja ehkä vielä, jos kerran otatte kynän käteen kirjoittaaksenne sinne tiedotuksen, niin voit ei kehaista minuakin, jos nyt niin välttämättä tahdotte... en minä vastaankaan pane, hehe. _Adieu_, kylläpä olenkin viipynyt, eikä olisi oikeastaan ollenkaan pitänyt tällä tavoin lörpötellä, — hän lisäsi nähtävästi itseensä hyvin tyytyväisenä ja nousi sohvalta.
— Päinvastoin, olen hyvin iloinen, että tämä asia, niin sanoakseni, alkaa vähitellen olla arvioitu, — von Lembke nousi samoin hyvin myhäilevänä, nähtävästi erikoisesti tyytyväisenä viimeksilausumiinsa sanoihin.—-Kiitän tarjoamastanne avusta, ja saatte olla varma siitä, että olen tekevä voitavani mainitakseni sopivassa tilaisuudessa ansioistanne...
— Kuusi päivää, se on tärkeintä, kuusi päivää aikaa, ja että noina päivinä ei ryhdyttäisi minkäänlaisiin toimenpiteisiin, kas, se olisi minulle välttämätöntä.
— Olkoon niin.
— Enhän minä tietenkään kokonaan voi sitoa käsiänne, enhän rohkenisikaan sitä. Ettehän te tietystikään voi olla tarkkailematta. Mutta älkää pelästyttäkö poikuetta ennen aikojansa, ja kas, siinä minä juuri luotankin teidän järkeenne ja kokemukseenne. Mahtaa teillä olla varattuna ajokoiria jo aika liuta, hehe! — Pjotr Stepanovitš sanoa pamahdutti iloisesti ja harkitsemattoman kevytmielisesti, kuten nuorten tapa on.
— Asia ei ole sentään aivan niin, — Lembkestä näytti olevan mieluista torjua tämä epäluulo. — Ne ovat — nuorison ennakkoluuloja, ei niitä ole niinkään... Mutta apropos, sallinette minun vielä kysäistä? Tuo Kirillovhan oli Stavroginin sekundanttina, siinä tapauksessahan herra Stavroginkin on...
— Mitä herra Stavrogin on?
‒ Tahdoin vain sanoa, että jos he kerran ovat niin läheisiä ystäviä...
— E-ei ei, ei, ei. Nyt te erehdyitte, vaikka olettekin ovela. Te saatte minut suorastaan hämmästymään. Luulin, että teille, jos kenelle oli siitä ilmoitettu... Hm... Stavrogin — hän on jotakin aivan päinvastaista, aivan täydelleen _Avis au lecteur!_ [»Huomautus lukijalle», salaviittaus.]
— Oikeinko totta? Voiko se olla mahdollista? — Lembke huudahti epäluuloisesti. — Julija Mihailovna on kertonut minulle, että hänen tietojensa mukaan — hän lienee saanut ne tiedot Pietarista — hänen pitäisi olla henkilö, jonka suhteen on annettu niin sanoakseni jonkinlaisia ohjesääntöjä.
— Minä en tiedä mitään, en kerrassaan mitään, en yhtään mitään. _Adieu. Avis au lecteur!_ — huomautti Pjotr Stepanovitš jyrkästi.
Hän oli jo ovella.
— Sallikaahan minun, Pjotr Stepanovitš, — huudahti Lembke, — vain muutama sana, en pidätä teitä enää kauan.
Hän otti pöytälaatikostaan esille kirjekuoren.
— Tässä on lisäksi vielä tuohon samaan kategoriaan kuuluva kappale, ja näyttäessäni sen teille osoitan kai sillä luottavani teihin täydellisesti. Kas tässä, mitä arvelette tästä?
Kirjekuoressa oli hyvin merkillinen nimetön kirje, joka oli osoitettu Lembkelle ja jonka hän nähtävästi oli saanut vasta eilen. Harmikseen Pjotr Stepanovitš sai lukea siitä seuraavaa:
»Teidän Ylhäisyytenne.
Sillä se vastaa todella virka-arvoanne. Täten ilmoitan, että on kysymyksessä kenraalinarvoisten henkilöiden ja isänmaan elämä. Sillä suoraan siihen se vie. Itse olen herkeämättä levitellyt koko elämäni ajan. Samoin myös jumalattomuutta. Kapinaa valmistellaan ja julistuksia on tuhansittain. Ainakin sata ihmistä on valmiina lähtemään liikkeelle jokaisen sellaisen kehoituksesta kieli pitkällä, jollei hallitus ajoissa saa kerätyksi käsiinsä. Sillä runsaastipa on luvattu palkkiota ja oppimaton kansa on typerää ja lisäksi viina. Kansa kunnioittaessaan syyllistä saattaa perikatoon niin toisen kuin toisenkin, ja pelätessäni niin toista kuin toistakin olen tunnustanut olevani syypää sellaiseenkin, mitä en ole tehnyt, sillä sellaisissa olosuhteissa on meikäläisen elettävä. Jos tahdotte isänmaan, kirkkojen ja pyhäinkuvien pelastamista, niin minä yksin voin. Mutta vain sillä ehdolla, että minulle viipymättä sähköteitse tulee armahdus kolmannesta osastosta, mutta kaikki toiset vastuuseen. Ovenvartijan ikkunalle asettakaa merkiksi joka ilta kello seitsemältä palava kynttilä. Nähtyäni uskon ja tulen suutelemaan armollista pääkaupungin kämmentä, mutta ehdolla, että saan eläkkeen, sillä milläs minä eläisin? Ette tule katumaan, saattehan te tähden. Hiljaa vain, muuten väännetään niskat nurin.
Teidän Ylhäisyytenne onneton ihminen.
Heittäytyy jalkoihinne katumukseen tullut vapaa-ajattelija Incognito.»
Von Lembke sanoi selitykseksi, että kirje oli eilen ilmestynyt ovenvartijan huoneeseen silloin kun siellä ei ollut ketään.
— No, mitä te tästä ajattelette? — kysäisi Pjotr Stepanovitš melkeinpä karkeasti.
— Luulisin, että se on nimetön häväistyskirje, pilkaksi aiottu...
— Se lienee luultavinta. Teitä ei petetä.
— Ihmeellisintä on, että se on niin kömpelön typerä.
‒ Oletteko aikaisemminkin saaneet häväistyskirjeitä?...
— Olen, parisen kertaa, nimettömiä.
— Se nyt on tietty, panisivatkos ne nimensä Ovatko olleet erityylisiä? Eri käsialaa?
— Sekä erityylisiä että eri käsialalla kirjoitettuja.
— Onko ollut tällaisia narrin kädestä lähteneitäkin, kuten tämä?
— On ollut sellaisiakin ja... tiedättekö, joskus hyvinkin iljettäviä.
— No, jos niitä kerran on ollut ennenkin, niin lienee tämä samantapainen.
— Mutta, mikä ihmeellisintä, tämähän on typerästi kirjoitettu. Nehän ovat kaikki sivistyneitä eivätkä varmaankaan kirjoittaisi tällä tavoin.
— Niin, sehän on totta.
— Mutta entäs, jos tämä onkin joku, joka todella aikoo ilmiantaa?
— Se on hyvin vähän luultavaa, — huomautti Pjotr Stepanovitš kuivasti. — Mitä merkitsee tuo sähkösanoma kolmanteen osastoon ja eläke? Sehän on ilmeinen häväistyskirje.
— Kyllä niinkin, — Lembke oli jo hieman häpeissään.
— Tiedättekö mitä? Antakaahan se minulle, minä varmasti saan tästä selvän. Otan siitä selvän pikemmin kuin tuosta muusta.
— Ottakaa se, — von Lembke suostui tähän tosin hieman epäröivänä.
— Oletteko jo näyttänyt sitä jollekulle?
— En, en suinkaan, en kenellekään.
— Ei siis Julija Mihailovnallekaan?
— Jumala siitä varjelkoon, älkää Herran nimessä tekään hänelle sitä näyttäkö! — huudahti Lembke kauhistuen. — Hän voi joutua aivan suunniltaan... ja suuttuu minuun kauheasti.
— Aivan niin, te siitä ensimmäisenä saisitte kärsiä, sanoisi vielä, että kai te sen ansaitsettekin, koskapa kerran teille sellaista kirjoitetaan. Kyllä me tiedämme, mitä on naisen logiikka. Mutta hyvästi nyt. Jos hyvin käy, niin ehkäpä jo kolmen päivän kuluttua voin esitellä teille tekijän. Mutta muistakaa välipuhettamme!
IV.
Pjotr Stepanovitš ei ehkä ollut niinkään tyhmä, mutta hän oli mies, joka, kuten pakkotyövanki Fedjka oli sanonut, »päättää, että ihminen on sitä tai tätä, ja elää sitten rauhassa niine tuumineen». Nytkin hän lähti von Lembken luota täysin varmana siitä, että hän ainakin kuudeksi päiväksi oli saanut tämän rauhoittumaan, ja tämä aika taas oli hänelle äärimmäisen välttämätön. Mutta koko laskelma oli aivan väärä. Ja kaikki perustui vain siihen, että hän itse luulotteli alusta alkaen ja kerta kaikkiaan, että Andrei Antonovitš oli täydellinen typerys.
Kuten jokainen sairaalloisen epäluuloinen ihminen, niin Andrei Antonovitškin joka kerta oli ollut iloisen luottavainen aina ensi hetkenä epätietoisuudesta selvittyään. Asian uusi käänne näyttäytyi hänelle aluksi hyvin miellyttävässä valossa, siitäkin huolimatta, että se oli omiaan aikaansaamaan uusia, sangen monimutkaisia puuhia. Ainakin kaikki entiset epäilykset hävisivät nyt olemattomiin. Kaiken lisäksi hän viime päivinä oli ollut hyvin väsynyt, oli tuntenut olevansa niin perin vaivautunut ja avuton, että hänen sielunsa suorastaan janosi rauhaa. Mutta voi, nyt hän oli taas levoton. Pitkäaikainen Pietarissa oleskelu oli jättänyt hänen sieluunsa, lähtemättömät jäljet. »Uuden polven» sekä julkiset että salaiset vaiheet hän tunsi kyllin tarkasti, olihan hän utelias mies, kokoilipa julistuksiakin mutta koskaan hän ei ollut ymmärtänyt, miten ne olivat saaneet alkunsa, ja nyt hän oli aivan kuin metsässä. Kaikilla vaistoillaan hän aavisti, että Pjotr Stepanovitšin sanoissa oli jotakin aivan mahdotonta jotakin muodotonta ja suhteetonta, — »vaikka piru sen oikein tietää, mitä kaikkea tuossa uudessa polvessa voi tapahtua», — hän mietiskeli kokonaan eksyen kuvitteluihinsa.