Part 15

Mainitkaamme vielä pari sanaa Julija Mihailovnasta. Tämä naisparka (minun on häntä kovin sääli) olisi kyllä muutenkin saavuttanut kaiken sen, mikä häntä viekoitteli ja veti puoleensa (maine y.m.s.), vieläpä paljon vähemmällä pauhulla ja eksentrisyydellä, kuin mihin hän jo ensi askelellaan heittäytyi. Lieneekö hänessä runollinen mieli pyrkinyt pursumaan yli äyräidensä, vai johtuiko kaikki tämä ehkä hänen aikaisimmassa nuoruudessaan kärsimistään epäonnistumisista, niin että hän nyt, kun kohtalon lehti oli kääntynyt, tunsi olevansa aivan kuin johonkin erikoistehtävään valittu, melkeinpä kuin Herran voideltu, jonka ylle »tulen liekki oli leimahtanut», mutta tuossa liekissähän se vaara juuri piilikin. Tällainen liekki ei olekaan mikään irtopalmikko, joka sopii koristamaan minkä naisen päätä tahansa. Mutta tuskin kenenkään on tätä seikkaa niin vaikeata uskoa kuin juuri naisen. Hän ei ole kuulevinansakaan muita kuin niitä, jotka häntä osaavat yllyttää. Ja Julija Mihailovnaa yllytettiin joka puolelta. Tämä raukka joutui mitä erilaisimpien vaikutusten ristituleen ja piti koko ajan itseään jonakin erikoisuutena. Monen onnenonkijan onnistui lämmitellä käsiään hänen lähettyvillään, ja nämä kyllä osasivat käyttää hyväkseen hänen vilpittömyyttään tänä hänen lyhyenä kuvernöörikautenaan, ja mikä sekasotku syntyäkään tuosta n.s. itsenäisyydestä. Häntä miellytti yhtä hyvin sekä suurtilallisuus että aristokraattinen elementti, sekä kuvernöörin hallintovallan laajentaminen että demokraattinen elementti, sekä uudet laitokset että järjestys, vapaa-ajattelu, sosialistiset aatepahaiset, sekä aristokraattisen salongin hillitty sävy että häntä ympäröivän nuorison melkeinpä jo teetuvan tapoja muistuttava ujostelemattomuus. Hänen korkein halunsa oli luoda ympärilleen onnea ja sovittaa kaikki sovittamaton, s.o. saada kaikki ihmiset yhtymään vain hänen oman persoonansa ihailuun. Hänellä oli suosikkejakin. Sellainen oli Pjotr Stepanovitš, joka käytti valttinaan mitä räikeintä imartelua. Tälle Julija Mihailovna oli erikoisen suosiollinen. Tämä nuori mies viehätti häntä eräästä toisestakin syystä, mikä syy tosin oli perin kummallinen, mutta kuitenkin niin kuvaava tälle naisparalle. Julija Mihailovna uskoi, että Pjotr Stepanovitš kerran vielä paljastaisi hänelle valtiollisen salaliiton. Vaikka tällainen tuntuukin mahdottomalta, niin asia oli kuitenkin näin. Hänestä nimittäin näytti kuin näyttikin siltä, että kuvernementissa täytyi piillä jokin valtiollinen salaseura. Pjotr Stepanovitš oli itse saanut tämän merkillisen luulon juurtumaan häneen vain yhä syvemmälle toiselta puolen eräänlaisista asioista vaikenemalla, toiselta puolen taas eräillä viittailuillaan. Julija Mihailovna uskoi näet, että Pjotr Stepanovitšilla oli suhteita kaikkialla Venäjän vallankumouksellisten verkostossa, mutta että tämä oli häntä kohtaan ehdottomasti vilpitön, jopa että tämä suorastaan jumaloi häntä. Salaliiton ilmituleminen, Pietarista odotettavissa oleva kiitollisuudenosoitus, tuleva loistava virkaura, vaikuttaminen »lempeydellä» nuorisoon, joka siten voitaisiin estää menemästä äärimmäisyyksiin, kaikki tämä saattoi yht'aikaa mahtua hänen fantastiseen päähänsä. Olihan hän jo pelastanut, saanut Pjotr Stepanovitšinkin alistumaan. Tästä hän muuten oli aivan varma, miksi hän ei olisi samoin voinut pelastaa minuakin. Ei yksikään heistä saisi joutua turmioon, hän on pelastava heidät kaikki. Hän jakaa heidät eri ryhmiin, hän tiedoittaa heistä kustakin erikseen ylimpään paikkaan... hän on oleva itse oikeamielisyys, ja silloin ehkä historia sekä koko venäläinen liberalismi on vielä kerran siunaava hänen nimeänsä. Ja salaliittohan tulee joka tapauksessa paljastetuksi. Saadaan siis kaksi kärpästä yhdellä iskulla...

Mutta kuitenkin olisi ollut varsin välttämätöntä, että Andrei Antonovitš olisi, vaikkapa vain juhlan ajaksi, edes hieman piristynyt. Häntä oli välttämättä jotenkin ilahdutettava ja samalla rauhoitettava. Tässä tarkoituksessa Pjotr Stepanovitš sai komennuksen lähteä tämän luo, ja Julija Mihailovna uskoi varmasti hänen jollakin tunnetulla rauhoittamiskeinollaan saavan Andrei Antonovitšin temmatuksi edes hetkeksi alakuloisuuden pauloista. Pjotr Stepanovitšillahan saattoi olla jotakin ilmoitettavaa, ja tuntuihan aina paremmalta saada kuulla kaikki suoraan silminnäkijältä. Julija Mihailovna luotti täydellisesti Pjotr Stepanovitšin joustavuuteen. Tämä ei tosin ollut käynyt pitkään aikaan von Lembken työhuoneessa, ja nytkin hän sattui lennähtämään sinne juuri sellaisena hetkenä, jolloin potilas oli erikoisen kireässä mielenvireessä.

II.

Oli tapahtunut jotakin, jota herra von Lembke ei mitenkään saattanut käsittää mahdolliseksi. Siinä piirikunnassa, jossa Pjotr Stepanovitš muuten oli juuri äsken juhlinut, muudan aliluutnantti oli saanut lähimmältä päälliköltään suullisen muistutuksen. Tämä oli tapahtunut koko komppanian läsnäollessa. Aliluutnantti oli vielä nuori, äsken Pietarista saapunut, oli aina ollut vaitelias ja yrmeä, jopa mahtailevakin, vaikka olikin kasvultansa pieni, varreltansa lihavahko sekä punaposkinen. Hän ei ollut jaksanut kestää häväistystä, vaan oli hyökännyt päin komentajaa pää oudosti kallellansa ja omituisesti vingahdellen mikä oli juuri eniten hämmästyttänyt komppaniaa, lyödä läimähdyttänyt päällikköänsä sekä puraissut tätä olkapäähän. Töin tuskin hänet oli saatu tästä irroitetuksi. Ei ollut epäilemistäkään: mies oli tietenkin menettänyt järkensä, ainakin jälkeenpäin väitettiin, että nuori mies oli viime aikoina useamman kerran tehnyt itsensä syylliseksi mitä mahdottomimpiin tekoihin. Hän oli muun muassa kerran heittänyt ulos asunnostaan kaksi isäntäväkensä pyhäinkuvaa, joista toisen hän oli ensin lyönyt kirveellä aivan säpäleiksi. Omassa huoneessaan hän taas oli kolmelle eri telineelle asettanut yhdelle Vogtin, toiselle Moleschottin ja kolmannelle Büchnerin teokset, niin että niistä kukin muodosti ikäänkuin saarnatuolin, ja kunkin sellaisen eteen hän oli sytyttänyt vahakynttilän. Mikäli voi päätellä kirjoista, joita oli hänen huoneessaan, hän oli kaiketi lukenut paljon. Jos hän olisi omistanut viisikymmentätuhatta frangia, niin hän olisi varmasti purjehtinut jonnekin Marquesas-saaristoon, kuten se »kadetti», jota herra Herzen niin humoristisesti on kuvannut eräässä teoksessaan. Kun aliluutnantti oli vangittu, hänen huoneestaan oli löydetty kokonainen kimppu mitä hillittömimpiä julistuksia.

Itse asiassahan julistukset eivät ole oikeastaan yhtään mitään, eikä niitä mielestäni kannata säikkyä. On niitä nähty ihmeempiäkin. Sitäpaitsi nämä julistukset eivät olleet edes uusia: olihan aivan äskettäin levitetty H:skin kuvernementissa aivan samanlaisia, — kuten kerrottiin, — ja Liputin, joka noin puolitoista kuukautta sitten o liikkunut tuossa samaisessa piirikunnassa se myös naapurikuvernementissa, oli lisäksi vielä tietänyt kertoa, että hän jo siellä muka oli nähnyt aivan samanlaisia lehtisiä. Andrei Antonovitšia hämmästyttikin eniten se, että Špigulinien tehtaan isännöitsijä oli aivan samoihin aikoihin jättänyt poliisilaitokselle pari, kolme pakallista aivan samoja lehtisiä, joita oli tavattu tuolta aliluutnantiltakin, ja sanonut, että nämä pakat oli yön aikana heitetty tehtaalle. Näitä pakkoja ei oltu edes vielä päästetty irti niitä ympäröivästä siteestä, eikä siis ainoakaan työmiehistä ollut ehtinyt niitä lukea. Eihän tämä ollut asia eikä mikään, mutta sittenkin se vain sai Andrei Antonovitšin miettimään. Asia näytti hänestä mielenkiintoisen monimutkaiselta.

Tässä Špigulinien tehtaassa oli silloin juuri kehittymäisillään se samainen »špigulnilainen juttu», josta meillä aikomaan puhuttiin niin paljon ja joka mitä ihmeellisimpinä toisintoina kierteli aikansa myös kummankin pääkaupunkimme sanomasanomalehdissä. Noin kolme viikkoa sitten joku oli tehtaalla sairastunut ja kuollutkin aasialaiseen koleraan. Tämän jälkeen oli jo sairastunut useampiakin. Kaupungissa säikähdettiin, sillä kolera uhkasi naapurikuvernementista käsin. Mainittakoon, että meillä oli kyllä jo ryhdytty sangen tyydyttäviin terveydenhoidollisiin toimenpiteisiin tämän kutsumattoman vieraan varalta. Mutta Špigulinien tehtaaseen, jonka omistajat olivat monimiljonäärejä ja joilla oli suhteita, ei tarkastuksessa oltu kajottu tarpeeksi. Ja senvuoksi alettiinkin ennen pitkää huhuilla, että siellä muka olikin se, kaiken pahan juuri ja sairauden taimitarha ja että sekä itse tehtaaseen että erikoisesti tehtaan työväen asuntoihin oli kaikkinainen lika jo siinä määrin juurtunut, että vaikka kolera ei uhkaisikaan muualla, niin se näissä pesissä syntyisi jo aivan itsestänsäkin. Silloin ryhdyttiin tietenkin heti tarmokkaisiin toimenpiteisiin, ja Andrei Antonovitš itse valvoi sangen tarkasti, että määräykset pantiin kiireellisesti toimeen. Vajaassa kolmessa viikossa saatiin näin koko tehdas puhdistetuksi, mutta Špigulinien veljekset jostakin käsittämättömästä syystä siitä huolimatta sulkivat tehtaansa kokonaan. Toinen veljeksistä asui vakinaisesti Pietarissa, ja toinen taas matkusti Moskovaan heti, kun viranomaisten toimesta suoritettu tehtaan puhdistus oli ohi. Tehtaan isännöitsijä oli ryhtynyt heti tekemään tiliä työmiesten kanssa, ja kuten myöhemmin kävi selville, hän oli näitä röyhkeästi pettänyt. Työmiehet olivat alkaneet napista, olivat vaatineet oikeudenmukaista tilintekoa, hölmöydessään olivat kääntyneet poliisilaitoksenkin puoleen, mutta — se täytyy tunnustaa — he eivät suinkaan pitäneet asiasta liian suurta melua eivätkä olleet kovinkaan kiihoittuneita. Kas, tällöinpä juuri Andrei Antonovitšille olikin jätetty nuo isännöitsijältä saadut julistukset.

Pjotr Stepanovitš lennähti työhuoneeseen ilmoittautumatta, kuten ainakin perheen ystävä, ja olihan hänellä sitäpaitsi Julija Mihailovnan käskystä erikoistehtävä suoritettavanaan. Nähtyään hänet von Lembke kurtisti kulmiansa ja otti hänet vastaan pahantuulisen ja epäystävällisen näköisenä seisahtuen pöydän luo. Tätä ennen hän oli näet kävellyt edestakaisin työhuoneessaan ja keskustellut jostakin kahdenkesken kansanvirkamiehen Blümin kanssa, joka oli hyvin kömpelön ja tylyn näköinen saksalainen ja jonka hän on tuonut mukanansa Pietarista huolimatta Julija Mihailovnan voimakkaista vastalauseista. Pjotr Stepanovitšin tultua huoneeseen virkamies väistyi ovelle päin lähtemättä kuitenkaan poiskaan. Pjotr Stepanovitšista näytti miltei siltä, että tämä samalla vaihtoi paljon puhuvan katseen päällikkönsä kanssa.

O-ho, sainpas teidät kiinni, piileskelevä kaupunginpää, — huudahti Pjotr Stepanovitš nauraen ja peitti kämmenellään pöydällä olevan julistuksen, — tästä kai tulee lisäys kokoelmaanne, vai mitä?

Andrei Antonovitš sävähti tulipunaiseksi. Hänen kasvonsa aivan vääristyivät.

— Antakaa olla, antakaa olla sen,— hän huudahti vihasta vavahtaen, — ettekä te... herra saa...

— Mitäs te nyt? Ette kai te suuttunut?

— Sallikaa minun huomauttaa teille, arvoisa herra, etten aio tästä lähtien enää sietää teidän _sans façon'ianne_ ja pyydän teitä pitämään mielessänne...

— Hyi, piru, tehän taidatte olla aivan tosissanne!

— Vaiti, vaiti! — von Lembke tömisytti jalkojaan mattoon, — te ette saa...

Jumala sen tietää, mikä tästä olisi voinut lopulta tulla. Voi, tässä oli kaiken muun ohella vielä eräs seikka, josta Pjotr Stepanovitš ei tietänyt mitään, eipä tietänyt edes itse Julija Mihailovnakaan. Onneton Andrei Antonovitš oli viime aikoina siinä määrin kiihoittunut, että oli suorastaan alkanut olla mustasukkainen Pjotr Stepanovitšille vaimostansa. Näin hän tunsi etenkin yksin ollessaan, ja erikoisesti öisin hän sai kestää mitä hirveimpiä hetkiä.

— Ja minä kun ajattelin, että jos ihminen kerran kaksi päivää peräkkäin aina puoliyöhön lukee teille romaaniaan ja tahtoo tietää mielipiteenne siitä, niin silloin luulisi hänen olevan aivan välinpitämättömän ainakin tämmöisistä muodollisuuksista... Julija Mihailovnahan kohtelee minua sangen tuttavallisesti. Kuka teistä täällä ottaa oikein selvän? — huomautti Pjotr Stepanovitš melkeinpä arvokkaasti. — Apropos, tässä on teidän romaaninnekin, — ja hän pani pöydälle isohkon, painavan, rullalle käärityn vihon jonka ympärillä oli sininen paperikääre.

Lembke punastui hämmennyksissään.

— Mistä te sen löysitte? — hän kysyi varovaisesti voimatta peittää iloansa, jonka esilletulemista hän koetti estää kaikin voimin.

— Ajatelkaahan, aivan sellaisenaan tötterössä se oli vierinyt lipaston taakse. Luulen, että olin sen silloin heti huolimattomasti heittänyt lipastolle. Vasta toissa päivänä se löytyi, kun pestiin lattioita, mutta kylläpä te annoittakin minulle tehtävän!

Ankaran näköisenä Lembke loi silmänsä maahan.

— Teidän ansiostanne en ole nukkunut kahteen yöhön peräkkäin. Kaksi päivää sitten se jo löytyi, mutta tahdoin lukea sen, ja kun ei ollut päivällä aikaa, niin luin öisin. No niin, en ole tyytyväinen: ajattelen toisin. Mutta syljen minä koko jutulle, en ole koskaan ollut arvostelijana, mutta — en voinut riistäytyä irtikään, taattoseni, en voinut, vaikka en ollutkaan tyytyväinen. Neljäs ja viides luku... ne ovat suorastaan... suorastaan... suorastaan... piru oikein tietää, mitä ne ovat. Ja miten paljon huumoria te olette saanutkaan siihen tungetuksi, nauroin ääneen. Miten te osaattekaan pistää pilkaksi _sans que cela paraisse_! No, ja sitten yhdeksännessä, kymmenennessä, niissähän on pelkästään vain rakkautta, ei kuulu meille. Muuten hyvin vaikuttavaa. Igrenevin kirjettä lukiessani olin vähällä ruveta pusertamaan itkua, vaikka olettekin kuvannut hänet niin sattuvasti. Tiedättekö, se on tunteellista, mutta kuitenkin te tahdotte osoittaa hänen teennäisyytensä, ei totta? Arvasinko oikein vai en? Niin, ja loppu minua suututti eniten, olisin suorastaan lyönyt teitä. Mitä te kaikella sillä oikein tahdotte sanoa? Sehän on tuota iänikuisen perheonnen, lukuisien lasten ja pääomien ihannoimista, on elää retuutettu ja maallista hyvyyttä kartutettu, voi hyvä Jumala! Kyllä te osaatte lumota lukijan, en minäkään malttanut jättää sitä kesken, mutta sehän on sitä pahempi. Lukija on tyhmä jo entisestään, viisaiden ihmisten velvollisuus olisi saada hänet hereille, mutta te... No, mutta riittää nyt, ja hyvästi tällä kertaa. Ette saa suuttua toisellakaan kertaa. Oikeastaan tulin tänne sanoakseni teille pari totuuden sanaa, mutta te olette tänään niin...

Sillä välin Andrei Antonovitš oli ottanut romaaninsa ja sulkenut sen lukon taakse tammiseen kirjakaappiinsa sekä ohimennen antanut merkin Blümille, että tämän oli häivyttävä. Tämä poistuikin kasvoillaan pingoittunut ja surullinen ilme.

— En minä ole tänään... minä vain muuten... aina vain ikävyyksiä, — hän murahti kulmat kurtussa mutta aivan leppyneenä ja istahti pöytänsä ääreen. — Istukaa tekin ja sanokaa ne pari sanaanne. En ole nähnyt teitä pitkään aikaan, Pjotr Stepanovitš, älkääkä te enää pitäkö tapananne lennähtää noin...joskus, kun on asioita, niin...

— Tavat ovat minulla aina samat...

— Tiedän sen ja uskon, että te aivan tarkoituksettomasti, mutta joskus, kun on kiireitä... istukaahan.

Pjotr Stepanovitš asettui mukavasti sohvalle ja oli melkein jo samassa hetkessä istuessaan vetänyt jalkansakin alleen.

III.

‒ Mitä kiireitä teillä nyt on? Ettehän vain tarkoita näitä? — Hän osoitti julistuksia. — Tällaisia lehtisiä voin hankkia teille kuinka paljon tahansa, jo H:skin kuvernementissa minulla oli kunnia tutustua niihin.

— Siis silloin, kun te oleskelitte siellä?

— Tietenkin silloin eikä sieltä poistuttuani. Yhdessä oli vinjettikin, ylös oli piirretty kirves. Sallittehan — hän otti julistuksen, — no niin onhan tässäkin kirves. Aivan tarkalleen sama.

— Niin, kirves. Näettehän selvästi: kirves.

— Niin, kirvestäkö säikähditte?

— En minä kirvestä... en minä säikähtänyt, mutta on asioita... asia on semmoinen, tässä on seikkoja...

— Minkälaisia? Tarkoitatteko niitä, joita tehtaalta tuotiin? Ohoo! Mutta tiedättekö, että tuossa tehtaassa työmiehet itse rupeavat pian kirjoittelemaan julistuksia.

— Kuinka niin? — kysäsi von Lembke ankaran ihmettelevästi.

— Aivan yksinkertaisesti. Pitäkääpä silmällä niitä. Olette liian pehmeä mies, Andrei Antonovitš. Kirjoittelette romaaneja. Ja tässä kun pitäisi toimia vanhan tavan mukaan.

— Minkä vanhan tavan mukaan, mitä neuvoja nuo ovat olevinaan? Tehdas on puhdistettu. Annoin määräyksen, ja se puhdistettiin.

— Mutta työmiehethän kapinoivat. Ne olisivat selkäsaunaa vailla. Sillä olisi koko juttu selvä.

— Kapinoivat? Se on tyhjää puhetta. Annoin määräyksen, ja puhdistus tehtiin.

— Oi voi, olette pehmeäluontoinen mies, Andrei Antonovitš.

— Minä, ensinnäkään minä en ole niinkään pehmeäluontoinen, ja toiseksi... — von Lembke oli loukkaantunut. Hän oli keskustellut nuoren miehen kanssa puoliväkisin, vain uteliaisuudesta, saadakseen tietää häneltä jotakin uutta.

— Ahaa, taaskin vanha tuttu! — Näin sanoen Pjotr Stepanovitš keskeytti hänen puheensa tarttuen toiseen paperipainimen alla olevaan julistukseen, joka nähtävästi oli painettu ulkomailla ja kirjoitettu runomittaan. — No, tämän minä osaan aivan ulkoa: _Kirkas sielu!_ Katsotaanpa, niinhän se on kuin sanoin, _Kirkas sielu_, toden totta. Tähän sieluun tutustuin jo ulkomailla. Mistä te olette sen kaivanut esiin?

— Sanoitte nähneenne ulkomailla? — von Lembke havahtui.

— Aivan niin, neljä kuukautta sitten, tai ehkäpä siitä on jo viisikin.

— Miten paljon näittekään siellä ulkomailla, — von Lembke huomautti terävästi. Pjotr Stepanovitš kuulematta häntä levitti auki paperin ja luki ääneen runon:

KIRKAS SIELU.

Syntyjään ei ollut suuri, rahvaaseen vei sukujuuri. Mutta tsaarin kostotöistä, aateliston pakkovöistä tarpeen sai ja teille lähti, joill' on tyrmä johtotähti: Haastoi vapautta uutta, veljein yhdenvertaisuutta.

Vastarinnan lipun nosti. Paollansa maasti osti suojan tsaarin pyöveliltä, ruoskalta ja pihtimiltä. Kansa, sorron painon alla, kapinoimaan kaikkialla oli valmis. Taškentissa, — Smolenskissa mielet kuohui.

Ylioppilasta kotiin vartoi kaikki suuriin sotiin: lyömään aateliston kasaan, maassa omaisuudet tasaan jakamaan ja pakottamaan hornan suureen tuuttiin samaan kirkot, vihkimiset, perheet — ajan menneen julkierheet.

[Suomentanut J.G. Vuoriniemi. Suom. huom.]

— Te olette varmasti saanut sen tuolta upseerilta, vai mitä? — kysäisi Pjotr Stepanovitš.

— Te kai tunnette tuon upseerinkin?

— Tunnenpa tietenkin. Mehän juhlimme siellä yhdessä hänen kanssaan pari päivää. Oli oikein että hän tuli hulluksi.

— Ehkä hän ei tullutkaan hulluksi.

— Senkö vuoksi te sitä epäilette, koska hän puraisi?

— No niin, mutta jos te kerran näitte nuo runot ulkomailla, ja sitten löydettiin täältä samanlaisia tuolta upseerilta...

— Mitä? Terävä huomautus. Te, Andrei Antonovitš, taidattekin kuulustella minua? Katsokaas, — hän aloitti samassa tavattoman arvokkaasti, — siitä, mitä minä näin ulkomailla, olen sieltä palattuani tehnyt jo jollekulle selvää, ja selityksiäni on pidetty tyydyttävinä, sillä muutenhan minä en olisi voinut onnellistuttaa tätäkään kaupunkia läsnäolollani. Olen siis sitä mieltä, että tässä suhteessa on kaikki selvää, enkä minä ole enää velvollinen tekemään mistään kenellekään tiliä. Eikä kaikki ole selvää sen vuoksi, että olisin ilmiantaja, vaan sen vuoksi, etten ole voinut muutenkaan menetellä. Ja ne henkilöt, jotka olivat Julija Mihailovnalle kirjoittaneet minusta, tiesivät kyllä suosittelevansa rehellistä miestä... Mutta kaikki tämä hiiteen, ja tänne olen nyt tullut puhuakseni teille eräästä tärkeästä asiasta, ja sen vuoksi on hyvä, että lähetitte pois tuon nokikolarinne. Asiani on tärkeä, Andrei Antonovitš, pyytäisin teiltä jotakin sangen vakavaa.

— Syytäisitte? Hm... Olkaa hyvä, odotan ja olenpa uteliaskin. Minun on muutenkin teitä ihmetteleminen, Pjotr Stepanovitš.

Von Lembke oli jokseenkin hermostunut. Pjotr Stepanovitš heitti toisen jalkansa toisen yli.

Pietarissa, — hän aloitti selityksensä, — minä monesta asiasta puhuin hyvin avomielisesti, mutta eräistä seikoista kuitenkin, kuten tästä esimerkiksi (hän osoitti sormellaan _Kirkasta sielua_), minä vaikenin, ensinnäkin siitä syystä, että siitä ei kannattanut puhua, ja toiseksi, koska en tahtonut tuoda esille sellaista, jota minulta ei kysyttykään. En tahdo mielelläni tällaisissa asioissa tarpeettomasti kiirehtiä, tässä suhteessahan roisto juuri eroaakin kunnian miehestä, jonka yksinkertaisesti vain on joskus alistuttava olosuhteisiin. Sanalla sanoen, jättäkäämme tämä puoli syrjään. No niin, ja nyt... nyt, kun nämä hölmöt... nyt, kun kaikki on saatu ilmi ja kun asia on tullut jo teidänkin tietoonne ja, kuten näen, teiltä ei voi enää mikään pysyä salassa, sillä onhan teillä silmät päässä eikä teiltä voi mitään pitää piilossa... nämä hölmöt kuitenkin, minä... minä... no niin, minä vain sanalla sanoen tulin tänne puhumaan erään hölmön puolesta, erään, joka ehkä on mielipuoli, ja nyt tahtoisin hänen nuoruutensa, hänen onnettomuuksiensa ja teidän humaanisuutenne nimessä... Sillä ette te kai sentään ole humaaninen yksinomaan vain omatekoisissa romaaneissanne! — hän katkaisi äkkiä puhetulvansa röyhkeän sarkastisesti ja kärsimättömästi.

Sanalla sanoen näkyi selvästi, että mies oli suoraluonteinen mutta kömpelö ja taitamaton, ehkäpä kaikkea tätä vain liiallisesta humaanisuudesta ja hienotunteisuudesta. Joka tapauksessa tämä mies ei ollut järjellä pilattu, kuten Lembke heti tämän jälkeen arvostelussaan terävästi teki yhteenvetonsa ja kuten hän erikoisesti viime viikon aikana oleskellessaan yksin työhuoneessaan ja erikoisesti juuri öisin oli moittinut häntä itsekseen löytämättä selitystä siihen käsittämättömään menestykseen, jonka tämä oli saavuttanut Julija Mihailovnan ympärillä hääriessään.

— Kenenkä puolesta te oikeastaan puhutte ja mitä tämä kaikki merkitsee? — von Lembke tiedusti mahtavana yrittäen kuitenkin salata uteliaisuutensa.

— Tämä on... tämä on... piru... Enhän minä ole syypää siihen, että luotan teihin täydellisesti! Olenko minä syynä siihen, että pidän teitä mitä jaloluonteisimpana miehenä, ja mikä tärkeintä, sangen järkevänä... lahjakkaana, se on, joka ymmärtää... piru...

Tämä raukka ei nähtävästi saanut mitenkään ilmaistuksi sanottavaansa.

— Ettekö te jo viimeinkin ymmärrä, — hän jatkoi, — ettekö ymmärrä, että ilmaistessani hänen nimensä teille jätän hänet niin sanoakseni teidän käsiinne, petän hänet, eikö totta? Eikö totta?

— Mutta enhän minä voi mitenkään asiata arvata, ellette te voi sitä ilmaista?

— Siinäpä se, aina te osaatte yllättää tuolla teidän logiikallanne, piru... no niin, piru... tämä »kirkas sielu», tämä »ylioppilas» on — Šatov. Kas siinä kaikki!

— Šatov? Kuinka niin Šatov?

— Šatov on juuri se »ylioppilas», josta tässä mainitaan. Hän asuu täällä, on entinen maaorja, sama mies, joka äsken antoi korvapuustin..

— Tiedän, kyllä tiedän! — Lembke siristi silmiään. — Mutta sallinette kysyä, mistä häntä oikeastaan syytetään ja mitä te oikeastaan hänen puolestaan tahdotte saada toimeksi?

— Minähän tahdon hänet pelastaa, ettekö ymmärrä. Olenhan tuntenut hänet kahdeksan vuotta, olen ehkä ollut hänen ystävänsäkin. ‒ Pjotr Stepanovitš oli hyvin kiihoittunut. — Mutta enhän minä ole velvollinen tekemään teille tiliä entisestä elämästäni, — hän viittasi kädellään, kaikki tämä ei ole yhtään mitään, kaikkiaan heitä on kolme ja puoli miestä, ja jos otetaan ulkomailla olevat lukuun, niin sittenkään tuskin saadaan heitä kymmentä kokoon, ja mikä on pääasia — olen aina luottanut humaanisuuteenne, järkeenne. Te ymmärrätte kaiken ja osaatte esittää asian sen oikeassa valossa eikä Jumala ties jonakin merkillisyytenä, vain mielettömän houkkion typeränä haaveena... syynä ovat onnettomuudet, huomatkaa se, pitkäaikaiset onnettomuudet, eikä, piru sen tietää, mikään tuiki olematon valtiollinen salaliitto...

Hän oli melkein hengästynyt.

— Hm. Huomaan, että hän on syyllinen noihin kirvesjulistuksiin, — päätteli Lembke melkeinpä suurenmoisen ylevämielisesti, — mutta katsokaahan, jos hän olisi ainoa, niin miten hän yksin olisi saattanut levitellä niitä sekä täällä että maaseuduilla, vieläpä H:skin kuvernementissa ja... lopuksi on tärkeintä, mistä hän on saanut ne käsiinsä.