Part 9

Tämä oli tapahtunut noin kuukautta ennen naittopuuhia. Stepan Trofimovitš oli hämmästynyt ja alkoi miettiä asiaa. Aikaisemmin olisi vielä saattanut elää toivossa, että poika ei ehkä koskaan palaisikaan, — näin saattoi käsittää asian tietysti vain joku syrjäinen henkilö. On muistettava, että Stepan Trofimovitš oli isä ennen kaikkea ja olisi siveellisesti raivostunut, jos joku olisi olettanut hänen hautovan sellaista mielessään. Oli miten oli, mutta näihin asti Petrušasta oli kulkenut mitä kummallisimpia huhuja. Suoritettuaan yliopistolliset tutkintonsa noin kuusi vuotta sitten hän oli ensin vetelehtinyt työttömänä Pietarissa. Kerran saimme äkkiä tiedon, että hän oli ottanut osaa erään salaisen julistuksen kokoonpanoon ja antautunut palvelemaan "aatetta". Sitten hän taas äkkiä joutui ulkomaille, Sveitsiin, Geneveen, karkasi ehkä sinne.

— Se minua ihmetyttää, — saarnaili Stepan Trofimovitš usein hyvin häpeissään, — Petruša c'est une si pauvre tète! Hän on hyvä, jalo, hellätunteinen, ja silloin Pietarissa jo iloitsin, häntä nykyaikaiseen nuorisoon verratessani, mutta e'est un pauvre sire tout de mème... Ja tiedättekö, se on sitä samaista epäkypsyyttä ja hentomielisyyttä! Ei heitä viehätä realismi, vaan sosialismin tunteellinen ja ihanteellinen puoli, niin sanoakseni, sen uskonnollinen sävy, runollinen haihattelu tietenkin. Ja miltä luulette minusta tuntuvan! Täällä minulla on joukoittain vihollisia, siellä vielä enemmän, sanovat vielä kaiken olevan isän vaikutusta... Hyvä Jumala! Petruša aatteemme työntekijänä! Millaisia aikoja elämmekään!

Petruša lähetti muuten ennen pitkää Sveitsin osoitteensa tavanmukaista rahalähetystä varten: hän ei siis saattanut oleskella ulkomailla emigranttinakaan. Ja nyt, oltuaan siellä nelisen vuotta, hän aikoi taas palata kotimaahansa ja ilmoitti pikaisesta saapumisestaan: sellainen henkilö ei saattanut olla syytettykään. Eikä sillä hyvä, hänellä oli ollut vielä erikoisia suosijoitakin. Hän kirjoitti Etelä-Venäjältä, jossa hän oli toimittamassa joidenkuiden yksityisasioita, sangen tärkeitä tosin, ja tuntui olevan hyvin huolissaan jostakin. Kaikki olisi muuten ollut erinomaista, mutta mistä saada loput, seitsemän-, kahdeksantuhatta, että maatilan "maksimum"-hinta olisi koossa hänen tulonsa varalta. Ja mitä sitten, jos tuon kuvitellun ylevän tapaamisen asemesta tulisikin riita ja oikeusjuttu? Stepan Trofimovitš tuntui aavistelevan, että tunteellinen Petruša ei niinkään hevillä luopuisi oikeuksistaan. "Mistähän se johtuu", hän kuiskasi kerran minulle, "että kaikki nuo innokkaimmat sosialistit ja kommunistit itse ovat hirvittäviä saitureita, ansaitsemisvimmaisia omaisuuden kokoonkäärijöitä, vieläpä niin, että mitä enemmän mies on sosialisti, mitä fanaattisempi, sitä valtavampi hänen omistushalunsakin... miksihän se on niin? Johtuukohan sekin vain hempeämielisyydestä?" En tiedä, lieneekö Stepan Trofimovitšin huomautus ollut oikea, mutta sen vain tiedän, että Petruša oli saanut vihiä lehdon myynnistä ja muustakin sekä että Stepan Trofimovitš tiesi tämän hyvin. Minä olin myös lukenut Petrušan isälleen kirjoittamia kirjeitä. Hän kirjoitti hyvin harvoin, kerran vuodessa tai harvemminkin. Vasta viime aikoina, kun hän oli tulostaankin ilmoittanut, hän oli lähettänyt kaksi kirjettä aivan peräkkäin. Kaikki nämä hänen kirjeensä olivat lyhyitä, kuivahkoja, ne sisälsivät vain toimintaohjeita, ja kun isä sekä poika jo Pietarin ajoilta olivat, vielä lisäksi muodin mukaan sinuja keskenään, niin nämä Petrušan kirjeet muistuttivat suorastaan niitä muinaisten tilanomistajien käskykirjelmiä, joita nämä lähettelivät pääkaupungista maatilansa hoitajiksi asettamilleen maaorjatilanhoitajille. Ja samassa tipahtivat nyt nuo kahdeksan tuhatta Varvara Petrovnan ehdotuksen mukana aivan kuin taivaasta. Kaiken lisäksi Varvara Petrovna antoi vielä selvästi ymmärtää, että tämä oli myös ainoa tie päästä niihin käsiksi. Olihan itsestään selvää, että Stepan Trofimovitš suostui.

Heti Varvara Petrovnan lähdettyä hän kutsutti luokseen minut, mutta kieltäytyi vastaanottamasta ketään muita. Itki tietenkin aluksi, puhui paljon ja kauniisti, vaikkakin sekavasti, sanoi ohimennen sukkeluudenkin ja oli itse siihen hyvin tyytyväinen. Lopuksi hän sai lievän koleriinikohtauksen. Sanalla sanoen: kaikki kävi oikeassa järjestyksessä. Lopuksi hän otti esille jo kaksikymmentä vuotta sitten kuolleen saksattarensa valokuvan ja alkoi nyyhkien valittaa: "Suotko minulle tämän anteeksi?" Hän oli aivan suunniltaan. Maistelimmekin jonkin verran suruumme. Pian hän kaikesta huolimatta nukahti makeasti. Aamulla hän sitoi taidokkaasti kaulaliinansa, pukeutui huolellisesti, kurkistellen tuon tuostakin peiliin. Pirskottipa hieman hajuvettäkin nenäliinaansa, mutta kun hän samassa ikkunaan katsahtaessaan huomasi Varvara Petrovnan jo tulevan, hän otti toisen nenäliinan ja piilotti hajuvedelle tuoksuvan pieluksensa alle.

— Erinomaista! — kehui Varvara Petrovna kuultuaan hänen suostumuksensa. — Ensinnäkin, teissä on siis sittenkin lujan ylevää päättäväisyyttä, ja toiseksi, olette kerrankin totellut järjen ääntä, jota te harvoin tottelette yksityisissä asioissanne. On muuten turhaa kiirehtiä, — hän lisäsi tarkastellen hänen kaulaliinansa valkeata solmua, — toistaiseksi olkaa vaiti, minä vaikenen myös. Pian on syntymäpäivänne, ja silloin tuon hänet luoksenne. Te tarjoatte meille iltateetä, ette saa suinkaan hankkia viinejä eikä mitään syötävää: muuten, järjestän kaiken tuon itse. Kutsukaa joitakuita ystäviänne myös, muuten vain valittuja, ja valinnan toimitamme me yhdessä. Edellisenä iltana voitte puhua asiasta jo Darjallekin, jos tahdotte; ja illalla sitten huomautamme yksinkertaisesti, miten asiat ovat, ilman minkäänlaisia juhlallisia kihlauksen julkaisuja ja välipuheita. Ja sitten, noin parin viikon kuluttua, vietetään häät välttäen silloinkin turhaa humua... Voisitte ehkä heti vihkimisen jälkeen matkustaa jonnekin, vaikkapa Moskovaan. Minä luultavasti tulen itse mukaan... Mutta ennen kaikkea, pitäkää siihen saakka suunne kiinni.

Stepan Trofimovitš oli ihmeissään. Hän yritti varovasti huomauttaa, että eihän hän noin vain ilman muuta saattanut suostua, puhumatta edes morsiamen kanssa, mutta Varvara Petrovna ärjäisi siihen hermostuneesti:

— Minkä vuoksi se olisi tarpeellista? Voihan käydä, että tästä kaikesta ei tulekaan mitään.

— Miksi ei tulisi? — sulhanen huomautti jo kokonaan neuvottomana.

— Muuten vain. Katsotaan vielä... Kaikki käy muuten niin kuin jo sanoin, älkää olko huolissanne, kyllä minä hänet valmistan. Teidän on tarpeetonta siihen sekaantua. Kaikki, mikä kerran on tarpeellista, tulee sanotuksi ja tehdyksi. Pysytelkää te vain alallanne. Mitä te hänestä oikein tahdotte? Mitä osaa te oikeastaan mielisitte hänelle näytellä? Ei, istukaa te vain kotonanne älkääkä kirjoitelko kirjeitä. Ei hiiskahdustakaan, pyydän. Minä vaikenen samoin.

Varvara Petrovna ei tahtonut puhua asiasta sen enempää ja lähti kaikesta päättäen hyvin huonotuulisena kotiinsa. Hän ei ollut sentään odottanut, että Stepan Trofimovitš olisi ollut noin vain ilman muuta heti paikalla valmis kaikkeen. Voi, eihän Stepan Trofimovitš vähääkään ymmärtänyt asemaansa, eivätkä eräät asianhaarat olleet selvinneet hänelle vähimmässäkään määrässä. Hänen puheeseensa tuli äkkiä aivan uusi sävy, voitonvarma ja kepeä. Hän mahtailikin jo:

— Tämäpä vasta hauskaa! — hän huudahteli käsiään levitellen. — Oletteko kuullut? Hän tahtoo saada minut niin pitkälle, etten lopuksi enää suostukaan koko hommaan. Voinhan minäkin lopulta kadottaa kärsivällisyyteni enkä... enkä suostukaan. "Istukaa kotona ja pysytelkää alallanne!" Mutta miksikä minun sitten oikeastaan on mentävä naimisiin? Senkö vuoksi vain, että hän sai sellaisen naurettavan päähänpiston? Mutta minäpä olenkin vakavasti ajatteleva mies. Voihan käydä, etten alistukaan mielettömän naisen joutaviin oikkuihin! Minulla on velvollisuuksia poikaani, niin... ja itseänikin kohtaan! Minähän tässä aion uhrautua, eikö hän sitä käsitä? Ehkä olen suostunut tähän vain sen vuoksi, että olen kyllästynyt elämään ja että minusta kaikki on yhdentekevää. Mutta hän saa minut suuttumaan, ja silloin ehkä minusta ei lähimainkaan kaikki ole yhdentekevää; minä loukkaannun ja kieltäydyn. Et enfin ridicule... [Ja sehän on naurettavaa.] Mitä ajateltaisiin tästä klubissa? Mitä sanookaan Liputin? "Voihan käydä, että tästä kaikesta ei tulekaan mitään" — kuulitteko! Se on jo kaiken huippu! Sehän on jo... no, mitä tämä nyt oikeastaan on? — Je suis un forçat, un Badinguet, un [Minä olen pakkotyövanki, narri] seinää vastaan litistetty mies!...

Ja kuitenkin vilahteli näiden valittelujen lomasta sentään tuon tuostakin eräänlainen oikullinen tyytyväisyys ja ilakoiva leikillisyysmaila me taas hieman maistelimme.

KOLMAS LUKU.

Toisen synnit.

I.

Viikko oli kulunut, ja asia alkoi jo hieman selvetä.

Huomautan ohimennen, että tämä onneton viikko tuotti minullekin paljon surua, olinhan naitettavan ystäväparkani lähin uskottu. Eniten vainosi häntä häpeä, vaikka emme koko aikana ketään tavanneet ja vaikka pysyttelimme itse kotosalla; mutta hän häpesi minuakin, ja mitä enemmän hän minulle asioitaan uskoi, sitä enemmän hän oli minuun myös harmistunut. Luulevaisuudessaan hän epäili, että kaikki olivat jo asiassa perillä, eikä sen tähden rohjennut näyttäytyä kaupungilla, ei klubissa, ei edes lähimmässä ystäväpiirissään. Kävelemäänkin hän aina lähti, välttämätöntä ruumiin liikuntoa saadakseen, vasta pilkkopimeällä.

Oli kulunut viikko, eikä hän vieläkään tietänyt varmasti, oliko hän sulhanen vai ei, eikä saanut siitä varmuutta, vaikka kuinka olisi yrittänyt. Morsiantaan hän ei ollut vielä tavannut, ei edes tietänyt, oliko Darja hänen morsiamensa. Ei hän tietänyt sitäkään, oliko tätä kaikkea edes otettava oikein vakavalta kannalta! Jostakin syystä Varvara Petrovna ei tahtonut häntä ottaa vastaan millään ehdolla. Erääseen hänen ensimmäisistä kirjeistään (hän oli kiellosta huolimatta kirjoittanut niitä joukoittain) Varvara Petrovna oli vastannut, että hän ei tahtonut olla hänen kanssaan minkäänlaisissa tekemisissä, sillä hänellä oli kiireitä, mutta sanoi kyllä itselläänkin olevan hänelle tärkeätä sanomista ja odotti vain itsekin sopivaa hetkeä sekä lupasi ajan tullen itse ilmoittaa, milloin hänen sopisi ottaa vastaan. Kirjeet hän uhkasi lähettää avaamattomina takaisin, sillä kaikki sellainen oli hänestä "vain pelkkää vallattomuutta". Tämän kirjelappusen luin minäkin, Stepan Trofimovitš itse näytti sen minulle.

Mutta Varvara Petrovnan kovakouraisuus ja toiselta puolen epäluuloisuus eivät suinkaan vaivanneet häntä eniten. Eräs toinenkin epäilys kiusasi häntä lakkaamatta, niin että hän laihtui ja masentui kokonaan. Se oli jotakin sellaista, jota hän itsekin häpesi ajatella, eikä hän millään muotoa tahtonut puhua siitä minullekaan, vaan valehteli ja teeskenteli kuin koulupoika. Mutta siitä huolimatta hän ei voinut olla yksikseen kahtakaan tuntia, olin hänelle yhtä tarpeellinen kuin ilma tai vesi.

Hänen käyttäytymisensä loukkasi hieman itserakkauttani... On itsestään selvää, että jo kauan sitten olin päässyt hänen salaisuutensa perille ja nähnyt hänen lävitsensä. Minun senaikuisten syvimpien vakaumusteni mukaisesti tämän salaisuuden, Stepan Trofimovitšin päähuolen, tunnetuksi tuleminen ei olisi suinkaan kohottanut hänen arvoansa minun silmissäni, ja nuori kun olin, paheksuin hieman hänen tunteidensa karkeutta ja eräiden hänen epäilystensä alastonta rumuutta. Tulistuessani moitin häntä ehkä liikaakin. (Onhan tunnustettava, että olin vain ikävissäni ruvennut hänen uskotukseen, kun ei muutakaan tekemistä ollut.) Julmuudessani houkuttelin häneltä hänen oman tunnustuksensa, vaikka myönsinkin toisaalta, että vaikeata on mennä uskoutumaan eräissä asioissa edes ystävilleen. Hän ymmärsi hänkin hyvin minun ajatukseni, toisin sanoen, hän tiesi, että näin hänet aivan sellaisena kuin hän oli ja että olin hänelle suuttunut. Mutta silloin hänkin suutahti minulle sen vuoksi, että olin suuttunut hänelle ja näin hänen lävitsensä. Kiivastumiseni oli ehkä pikkumaista ja typerää, mutta onhan tunnettua, että ainaisesta kahdenkeskisestä yhdessäolosta ystävyydelle on hyvin usein vain pelkkää vahinkoa. Eräältä näkökannalta katsoen hän oli täydellisesti ymmärtänyt asemansa, osasipa sangen hyvin määritelläkin sen, mitä tulee eräisiin asianpuoliin, joita hän ei pitänyt tarpeellisena salata minullakaan.

— Voi, mitenkä toisenlainen hän oli silloin! — hän puheli joskus Varvara Petrovnasta. — Miten toisenlainen hän oli ennen, kun me yhdessä istuimme ja keskustelimme... Tiedättekö, silloin hän vielä osasi puhua. Voitteko uskoa, että silloin hänellä oli ajatuksia, omia ajatuksia. Nyt on kaikki toisin. Ja hän saattaa sanoa, että se kaikki entinen oli vain vanhanaikaista lörpöttelyä! Hän hal-vek-sii entisyyttä... Hänestä on tullut vouti, taloudenhoitaja, katkeroitunut ihminen, ja aina hän on vihoissaan...

— Mistä hän saattaisi olla vihoissaan? Olettehan suostunut hänen vaatimuksiinsa, — yritin vastata hänelle.

Hän katsahti minuun pilkallisen hienostelevasti hymähtäen.

— _Cher ami_, jos en olisi suostunut, hän olisi ollut kauhean, kau-he-an vihainen, mutta ei kuitenkaan niin vihainen kuin nyt, kun suostuin kaikkeen.

Itse hän oli hyvin tyytyväinen sanoihinsa, ja illalla me tyhjensimme taas pullosen loppuun. Mutta iloa kesti vain hetken, seuraavana päivänä hän oli taas kahta kauheampi ja yrmeämpi.

Mutta eniten minua harmitti se, että hänestä ei ollut edes lähtijäksi äsken palanneiden Drozdovien luo, jonne hänen välttämättä olisi ollut tehtävä vieraskäynti tuttavuuden uudistamiseksi, nämä kun itse tuntuivat sitä toivovan, olivatpa kyselleetkin hänestä, ja olihan hän itsekin heitä usein ikävöiden muistellut. Lizaveta Nikolajevnasta hän aina puhui käsittämättömän ihastuneesti. Epäilemättä hän muisteli Lizaveta Nikolajevnaa sellaisena, kuin hän oli tätä lapsena rakastanut, mutta sen lisäksi hän vielä kuvitteli, että tämän läheisyydessä hän heti saisi lievennystä tuskilleen, ehkäpä jonkin ratkaisunkin suuriin epäilyksiinsä. Lizaveta Nikolajevna oli hänen mielikuvituksessaan joku ihmeolento, mutta sittenkään hän ei kyennyt lähtemään hänen luokseen, vaikka joka päivä aikoi. Tärkeintä oli, että itse olisin niin mielelläni tahtonut tulla tälle esitellyksi, ja siinä suhteessa minua ei voinut auttaa kukaan muu kuin Stepan Trofimovitš. Valtavan vaikutuksen minuun olivat tehneet ne kerrat, jolloin olin tullut Lizaveta Nikolajevnaa vastaan kadulla, hänen ratsastaessaan ratsastuspuvussaan ihastuttavan hevosen selässä n.s. sukulaisensa, nuoren, kauniin upseerin, kenraali Drozdov-vainajan sisarenpojan seurassa. Huumaukseni kesti vain silmänräpäyksen. Ymmärsin aina heti haaveeni mahdottomuuden, mutta vaikkapa vain hetkenkin, niin se sittenkin oli ollut todella olemassa, ja voitte siis ymmärtää, kuinka raivostunut olin ystäväparalleni hänen itsepintaisesta erakkona pysyttelemisestään.

Kaikille ystävillemme oli alun perin virallisesti ilmoitettu, että Stepan Trofimovitš tahtoi jonkin aikaa pysytellä aivan rauhassa eikä voinut ottaa ketään vastaan. Hän itse oli tosin tahtonut, että tästä olisi ilmoitettu kiertokirjein, mutta minä sain kuitenkin hänet siitä ajatuksesta luopumaan. Hänen pyynnöstään kävin sitten vain kunkin ystävämme luona erikseen saattamassa heidän tietoonsa, että Varvara Petrovna oli jättänyt "vanhuksemme" (siten me keskenämme nimitimme Stepan Trofimovitšia) tehtäväksi jonkin kiireellisen työn, oli muka järjestettävä jokin vanha kirjeenvaihto, ja että hän sen vuoksi oli nyt sulkeutunut huoneeseensa, että itse autoin häntä j.n.e., j.n.e. Vain Liputinin luo en vielä ollut ehtinyt ja siirsin käyntiäni yhä tuonnemmaksi. Ja totta puhuen en oikein uskaltanutkaan sinne mennä. Tiesin jo edeltäkäsin, että hän ei uskoisi ainoatakaan sanaa, vaan alkaisi varmasti epäillä, että tässä piili jokin salaisuus, joka tahdottiin pitää salassa häneltä, ja tuskin ehtisin hänen luotaan, kun hän jo heti lähtisi kaupungille ottamaan asiasta tarkempaa selkoa ja alkaisi juoruta. Näissä mietteissäni ja näin viivytellessäni sattui kerran, että tapasinkin hänet kadulla. Kävi selville, että hän oli jo kuullut meikäläisiltä asiasta. Mutta omituista kyllä, hän ei ollut vähääkään utelias eikä kysellyt Stepan Trofimovitšista sen enempää, keskeyttipä vielä minutkin, kun aloin pyydellä anteeksi, etten ennemmin tullut hänelle tästä ilmoittaneeksi, ja heti käänsi puheen toisaalle. Oli tosiaankin kertynyt jo paljon kerrottavaa; hän oli hyvin innostunut ja ilostui saadessaan minusta kuuntelijan. Hän alkoi kertoa kaupungin uutisia, kuvernöörinrouvan tulosta, joka oli ilmestynyt luoksemme "uudenaikaisine keskusteluineen", klubissa syntyneestä vastustuksesta, siitä, että kaikki vain huutavat uusista aatteista, se on kuin tartuntaa, joka on levinnyt, j.n.e., j.n.e. Hän puheli hyvinkin neljännestunnin ajan ja niin huvittavasti, etten malttanut keskeyttää. Vaikka en pitänytkään hänestä, on kuitenkin myönnettävä, että hänellä oli todella kertojan lahjat ja että hän sai aina kuulijan mukaansa, etenkin, jos hän jostakin oli suuttunut. Tämä mies oli mielestäni oikea synnynnäinen vakoilija. Joka hetki hän oli valmis tekemään selkoa kaikkein viimeisimmistä uutisista ja tiesi kaupunkimme salaisimmatkin asiat, erittäinkin kaiken sen, mikä oli huonoa ja alhaista. On ihmeellistä, miten hän saattoi ottaa sydämelleen asiat, sellaisetkin, jotka eivät liikuttaneet häntä itseään vähimmässäkään määrässä. Minusta tuntui aina, että hänen luonteensa pääpiirteenä oli kateus. Kun vielä samana iltana kerroin Stepan Trofimovitšille tästä aamullisesta kohtauksesta, hän säikähti kovasti ja teki merkillisen kysymyksen: "Tietääkö Liputin vai eikö?" Yritin todistella, että hänenhän oli aivan mahdotonta tietää mitään, mutta Stepan Trofimovitš piti päänsä:

— Uskokaa tai olkaa uskomatta,— hän rupesi vakuuttelemaan lopulta aivan odottamatta, — mutta itse olen aivan varma siitä, että hän tuntee meidän asemamme sen yksityiskohtia myöten ja sen lisäksi vielä jotakin sellaista, jota ette te enemmän kuin minäkään vielä tiedä, emmekä ehkä saakaan sitä koskaan tietää, tai saamme tietää ehkä vasta sitten, kun jo on myöhäistä, kun ei enää voi mitään korjata!...

Pidin suuni kiinni, mutta näillä sanoilla ohi tehty rohkeita ja selviä viittailuja. Sen jälkeen emme viiteen vuorokauteen maininneet sanaakaan Liputinista; oli selvää, että Stepan Trofimovitšia harmitti: olihan hän tullut paljastaneeksi minulle epäilyksiään ja puhunut vähän liikoja.

II.

Kerran aamulla — noin seitsemäntenä tai kahdeksantena päivänä siitä lukien, kun Stepan Trofimovitš oli sulhoksi lupautunut, — kiirehtiessäni yhdentoista ajoissa tavallisuuteni mukaan surevan ystäväni luo minulle sattui matkalla pieni välikohtaus.

Kohtasin näet Karmazinovin,[18] "kuuluisan kirjailijan", kuten Liputin hänestä oli maininnut. Karmazinovia olin lukenut jo lapsena. Hänen novellinsa sekä kertomuksensa tuntee hyvin sekä edellinen että nykyinen sukupolvi. Minäkin luin niitä aivan hurmaantuneena. Niiden lukeminen kuului poikaikäni ja nuoruuteni nautintoihin. Myöhemmin hänen kynänsä ei minua enää lämmittänyt, tendenssinovellit, joita hän viime aikoina kirjoitteli, eivät enää olleet makuuni kuten hänen ensimmäiset tuotteensa, joissa oli niin paljon välitöntä runoutta; ja hänen kaikkein viimeisimmät tuotteensa eivät viehättäneet minua enää vähääkään.

Yleensä puhuen, jos rohkenen ilmilausua mielipiteeni näin arkaluontoisesta asiasta, kaikki nuo meidän keskitasomme herrat kyvyt, joita heidän eläessään pidetään melkeinpä neroina, eivät ainoastaan katoa kuoltuansa äkkiä ja odottamatta ihmisten muistista, vaan voipa sattua, että he jo eläessäänkin, kun uusi polvi on vähänkin varttunut ja anastanut paikan, jossa he ovat vaikuttaneet, vaipuvat unholaan ja tulevat hylätyiksi. Se voi joskus käydä yhtä nopeasti kuin kulissien muutos teatterissa. Tämä ei koske vähääkään Puškineja, Gogoljeja, Molièreja, Voltaireja, kaikkia niitä, jotka ovat tulleet sanomaan jotakin uutta! Totta on sekin, että kaikki nuo keskitason herrat kyvyt kirjoittavat tavallisesti itsensä tyhjiin hyvin pian, itsekään sitä usein huomaamatta. Voihan sattua, että kirjailija, jota on pidetty erittäin syvämielisenä ajattelijana ja jonka on odotettu vaikuttavan sangen voimakkaasti ja aivan erikoisella tavalla yhteiskunnallisiin virtauksiin, paljastaakin lopulta perusidea-pahaisensa ohuuden ja mitättömyyden siinä määrin, että kukaan ei enää edes sääli sitä, että hän niin pian on ennättänyt itsensä tyhjentää. Mutta harmaahapsiset ukkopahat eivät sitä itse usein huomaa, ja senvuoksi he kiukkuilevat. Heidän itserakkautensa paisuu aivan erikoisesti heidän elämänuransa lopulla, niin että se ansaitsee jo suorastaan ihmettelyä. Jumala tietää, mitä he oikeastaan luulevat olevansa — vähintäänkin jumalia. Karmazinovista kerrottiin, että hän osasi pitää arvossa vaikutusvaltaisia henkilöitä, ja hienon maailman suhteet olivat hänelle hänen sielunsa autuuttakin kalliimmat. Hän saattoi ottaa teidät vastaan hyvin suosiollisesti, imarrella teitä lumoavalla avomielisyydellään, erikoisesti, jos te jostakin syystä olitte hänelle tarpeen ja jos teitä jo edeltäkäsin oli hänelle suositeltu. Mutta ensimmäisen ruhtinaan, ensimmäisen kreivittären tai jonkun muun sellaisen henkilön läsnäollessa, jota hän itse pelkäsi, hän piti pyhimpänä velvollisuutenaan olla teitä tuntematta, ja saattoi osoittaa teitä kohtaan mitä loukkaavinta välinpitämättömyyttä. Silloin hän kohteli teitä kuten puulastua tai kärpästä, jo ennen kuin te ehditte edes ovesta ulos. Sellainen kuului hänen mielestään kaikkein hienostuneimpiin käytöstapoihin. Huolimatta siitä, että hän kyllä osasi hillitä itsensä ja oli todella selvillä kaikkein hienoimmista käytöstavoista, hän kuitenkin saattoi itserakkaudessaan mennä näin sairaalloisen pitkälle ja oli kokonaan kykenemätön hillitsemään kirjailijahermostuneisuuttaan sellaisissakin piireissä, joissa ei oltu kirjallisuudesta kiinnostuneita. Jos joku sattumalta uskalsi silloin osoittaa hänelle välinpitämättömyyttään, hän oli sairaalloisen arka loukkaantumaan ja alkoi heti hautoa kostotuumia.

Noin vuosi sitten luin eräästä aikakauslehdestä hänen kirjoituksensa, jossa hän piteli ylen ankarasti naiivia runoutta ja sen psykologiaa. Hän kuvasi merionnettomuutta jossakin Englannin rannikolla. Jokin laiva oli hukkunut, ja hän itse väitti olleensa tapahtuman silminnäkijänä, kertoi, miten pelastettiin hukkuvia ja naarattiin kuolleita. Koko tämän hyvin pitkän ja monisanaisen kirjoitelman ainoana tarkoituksena oli: hän tahtoi tuoda itsensä esille. Ei voinut mitään sille, että väkisinkin rivien välitse tunki näkyviin: "Enkö minä ole mielenkiintoinen, katsokaa, millainen olin sinä hetkenä? Mitä merkitseekään itsessään meri, myrsky, kalliot, laivan pirstaleet? Mutta paljon enemmän se, että minä olen tuon kaiken teille valtavalla kynälläni kuvaillut. Mitä te tuijotatte tuohon hukkuneeseen naiseen, joka pitää kuollutta lasta kuolleilla käsivarsillaan? Katselkaa ennemmin minua, joka en tätä näkyä kestänyt, vaan käännyin siitä pois. Käänsin sille selkäni; olen kauhuissani enkä uskalla vilkaistakaan taakseni; siristelen silmiäni — miten huvittavaa, eikö totta?" Kun kerroin Stepan Trofimovitšille, mitä olin ajatellut Karmazinovin kirjoitelmasta, hän oli kanssani samaa mieltä.

Kun äskettäin alettiin kuiskailla, että Karmazinov saapuu meille, oli luonnollista, että teki mieli nähdä hänet ja, jos mahdollista, tutustuakin häneen. Tiesin, että vain Stepan Trofimovitš saattoi tämän järjestää, he kun olivat ennen olleet ystäviä. Ja äkkiä tapaankin hänet kadunkulmassa. Tunsin hänet heti; häntä oli osoitettu minulle, kun hän noin kolme päivää sitten oli ajelemassa kuvernöörinrouvan seurassa.