Part 8

Aamuksi Varvara Petrovnan aivoissa kypsyi suunnitelma, joka oli yhdellä iskulla tekevä tyhjäksi ainakin erään epäilyksen, suunnitelma, joka äkillisyydellään hämmästytti. Mitä kaikkea mahtoikaan liikkua hänen sielussaan sen syntyessä? — Sitä on vaikea tietää, ja voin jo edeltäkäsin vakuuttaa, etten aiokaan ottaa eritelläkseni niitä sielullisia ristiriitoja, joiden tuloksena päätös oli. Kuten ainakin kronikoitsija rajoitun vain siihen, että esitän tapahtumat täsmälleen niin kuin ne tapahtuivat, enkä minä ainakaan ole syyllinen siihen, jos ne saattavat tuntua epätodellisilta. Velvollisuuteni on kuitenkin vakuuttaa, että aamuun mennessä hänellä ei ollut enää ainoatakaan Dašaan kohdistuvaa epäluuloa, ja totta puhuen ei niitä liene koskaan ollutkaan. Hän oli tytöstä liian varma. Eikä hän voinut olettaa mahdolliseksi sitäkään, että hänen Nicolas'nsa olisi saattanut viehättyä hänen... Darjaansa. Aamulla, kun Darja Pavlovna teepöydässä kaatoi teetä, Varvara Petrovna katseli häntä kauan ja tarkkaavaisena sekä toisti varmasti kahdennenkymmenennen kerran eilisestä lähtien:

— Loruja kaikki tyynni!

Sen hän sentään oli huomaavinaan, että Daša oli väsähtäneen näköinen, vielä entistäkin hiljaisempi, entistäkin apaattisempi. Teetä juotuaan he tapansa mukaan istuutuivat käsitöidensä ääreen. Varvara Petrovna käski Dašan tehdä tarkasti selkoa ulkomailta saamistaan vaikutelmista, etupäässä mikäli ne koskivat luontoa, sikäläistä väestöä, kaupunkeja, tapoja, taidetta, teollisuutta — ja kaikkea muutakin, mitä tämä oli sattunut huomaamaan, mutta ei ainoatakaan Drozdovien perhettä koskevaa kysymystä, ei sanaakaan hänen suhteestaan tuohon perheeseen. Daša, joka istui aivan hänen lähellään ompelupöydän ääressä ja auttoi häntä kirjailussa, oli jo puolen tunnin ajan kertonut hänelle kaikesta tasaisen yksitoikkoisella ja heikolla äänellään.

— Darja, — Varvara Petrovna keskeytti hänet, — olisiko sinulla jotakin erikoista, jonka tahtoisit uskoa minulle?

— Ei, ei minulla ole, — sanoi Daša hetkisen mietittyään ja katsahti avoimin silmin Varvara Petrovnaan.

‒ Sielussasi, sydämelläsi, omallatunnollasi?

‒ Ei, — toisti Daša hiljaa ja samalla toivottoman lujasti.

— Tiesinhän sen! Tiedä se, Darja, en koskaan epäile sinua. Istu nyt ja kuuntele. Siirry tälle tuolille, istu tuohon vastapäätä, tahdon nähdä sinut kokonaan. Kas niin, kuulehan, tahdotko mennä naimisiin?

Daša vastasi vain pitkällä, kysyvällä katseella, joka ei kuitenkaan enää ollut kovin ihmettelevä.

— Seis, vaiti. Ensinnäkin, ikäero on hyvin suuri; mutta sinähän parhaiten tiedät, että kaikki sellainen on loruja. Sinä olet järkevä, elämässäsi ei saa olla erehdyksiä. Muuten, hän on yhä vielä kaunis mies... Sanalla sanoen: Stepan Trofimovitš, jota aina olet kunnioittanut. No?

Daša katsahti vieläkin kysyvämmin, ja tällä kertaa hän ei ollut ainoastaan ihmeissään, vaan punastuikin huomattavasti.

— Seis, vaiti; ei ole kiirettä! Vaikka sinulle onkin testamentissani määrätty osasi, niin mitenkä sinun käy, jos kuolen äkkiä, mihin joudut rahoinesi? Sinut petetään, rahat viedään sinulta, ja sitten joudut perikatoon. Mutta hänen rinnallaan olisit kuuluisan miehen vaimo. Katsohan asiata toisellakin puolen: oleta, että minä äkkiä kuolen, — vaikka turvaankin hänet, niin mihinkä hän joutuu? Seis, ei siinä vielä kaikki: hän on kevytmielinen nahjus, julma egoisti, hänellä on alhaisia tottumuksia, mutta siitä huolimatta sinun on pidettävä häntä arvossa, ensinnäkin jo sen vuoksi, että on olemassa vieläkin huonompia miehiä kuin hän. Ethän vain luulottele, että tahdon päästä sinusta ja työnnän sinut ensimmäisen vastaantulevan heittiön syliin? Ja jollei muun vuoksi, niin sinun on kunnioitettava häntä ainakin siksi, että minä tahdon sitä... — hän katkaisi ärtyisästi puheensa, — kuuletko? Miksi et katso minua silmiin!

Daša oli vaiti ja kuunteli.

— Seis, odota vielä. Hän on tosin akka, mutta sitä parempi vain sinulle. Surkuteltava akka, oikeastaan hän ei ole naisen rakkauden arvoinen. Mutta häntä tulee rakastaa juuri hänen avuttomuutensa vuoksi, ja rakasta sinäkin häntä sen vuoksi! Ymmärräthän minua? Ymmärräthän?

Daša nyökähdytteli myöntävästi päätään.

— Tiesinhän sen, en ole suotta sinuun luottanut. Hän kyllä rakastuu sinuun, sillä se on hänen velvollisuutensa, hänen velvollisuutensa; hän on jumaloiva sinua! — Varvara Petrovna vingahti ärtyisästi. — Hän rakastuu sinuun velvollisuudettakin, minä kyllä tunnen hänet. Sitäpaitsi olen aina itse saapuvilla. Hän alkaa valitella, hän alkaa puhua sinusta takanapäin pahaa, ensimmäiselle vastaantulijalle hän rupeaa sinusta kuiskailemaan, alkaa ruikuttaa, alinomaa ruikuttaa; kirjoittaa sinulle kirjeitä, vaikkapa viereisestä huoneesta, kaksikin kirjettä samana päivänä, mutta ei kuitenkaan tule ilman sinua toimeen, ja sehän se onkin pääasia. Opeta hänet tottelemaan; jos et opeta, olet hölmö. Hän uhkaa hirttäytyä, mutta älä usko: loruja kaikki tyynni! Älä usko, mutta kuuntele sentään aina puolella korvallasi. Jos onnettomasti käy, niin hän voi sen tehdäkin: sellaisille voi sattua mitä tahansa; eivät he hirtä itseään siksi, että tuntevat voimansa, vaan heikkoudesta; ja senvuoksi on parasta, että et jännitä koskaan äärimmilleen. Ja se on avioliiton ensimmäinen ehto. Muista myös, että hän on runoilija. Kuulehan, Darja: ei ole suurempaa onnea kuin uhrata itsensä. Sitäpaitsi teet täten minulle mieliksi, ja sehän onkin pääasia. Älä luulottele, että typeryyttäni puhun näin suoraan, tiedän, mitä puhun. Olen itsekäs, ole itsekäs sinäkin. En minä pakota, oma on tahtosi, kuten tahdot, niin tapahtuu. No, mitä siinä istut, sanohan jotakin.

— Minusta on yhdentekevää, Varvara Petrova, jos kerran naimisiin on välttämättä mentävä, — Daša virkahti lujasti.

— Välttämättä? Mitä sillä tarkoitat? — Varvara Petrovna katsahti häneen ankarasti ja tutkivasti.

Daša vaikeni ja tunki neulaansa yhä syvemmälle käsityöhön.

— Vaikka oletkin viisas, niin nyt sinä erehdyt. Vaikka onkin totta, että olen päättänyt välttämättä naittaa sinut, niin se ei kuitenkaan tapahdu mistään erikoisesta välttämättömyydestä, vaan ainoastaan siksi, että minä olen sen niin päättänyt ja päättänyt naittaa sinut juuri Stepan Trofimovitšille eikä kenellekään muulle. Jollei Stepan Trofimovitšia olisi olemassa, minun mieleenikään ei olisi juolahtanut naittaa sinua, vaikka oletkin jo kahdenkymmenen vanha... No?

— Kuten suvaitsette, Varvara Petrovna.

— Suostut siis! Seis, vaiti, minne kiire, en ole vielä lopettanut. Testamentissani olen määrännyt sinulle viisitoistatuhatta ruplaa. Annan ne sinulle heti vihkimisen jälkeen. Kahdeksantuhatta niistä annat sinä heti hänelle, se on, ei suinkaan hänelle, vaan minulle. Hänellä on kahdeksantuhannen velka, sen minä maksan, mutta hänen on välttämätöntä tietää, että maksu tapahtuu sinun rahoillasi. Seitsemäntuhatta jää sinulle, ja niistä rahoista et koskaan saa antaa hänelle ainoatakaan ruplaa. Älä koskaan maksa hänen velkojansa. Jos kerran erehdyt maksamaan, niin sitten saat niitä maksaa aina. Muuten, olenhan aina itse saapuvilla. Te saatte minulta tuhat ja kaksisataa ruplaa vuodessa elantoonne, ja jos sattuu erikoisia lisämenoja, tuhat ja viisisataa, paitsi asuntoa ja ruokaa, jotka myös saatte minulta, aivan samoin kuten näihinkin asti hän on ne minulta saanut. Hankkikaa vain omat palvelijat. Rahat minä annan vuosittain, koko summan kerrallaan suoraan sinun käteesi. Mutta ole hyvä häntä kohtaan; anna joskus rahoistasi hänellekin, salli ystävien käydä kerran viikossa häntä tervehtimässä, mutta jos alkavat käydä useammin, niin aja pois. Mutta olenhan itse aina saapuvilla. Ja jos kuolen, saatte eläkkeenne aina hänen kuolemaansa asti, kuuletko, hänen kuolemaansa asti, sillä eläke on hänen eikä sinun. Mutta sinulle jätän vielä paitsi näitä seitsemäätuhatta, jotka myös jäävät aivan koskemattomiksi, jos olet tarpeeksi viisas, vielä kuolemani jälkeen kahdeksantuhatta. Ja muuta et minulta enää saa, on hyvä, että sen tiedät. No, suostutko, vai mitä? Sanohan nyt viimein jotakin?

— Minähän jo sanoin, Varvara Petrovna.

— Muista, oma on tahtosi! Kuten tahdot, niin tapahtuu.

— Sallinette minun kysyä, Varvara Petrovna, onko Stepan Trofimovitš sitten jo puhunut teille jotakin?

— Ei, ei hän ole puhunut eikä hän vielä tiedä koko asiasta mitään, mutta... tuossa tuokiossa hän alkaa siitä puhua!

Samassa silmänräpäyksessä hän hypähti seisoalleen ja heitti ylleen mustan hartialiinan. Daša punastui taas hieman ja katsahti kysyvästi häneen. Varvara Petrovna käännähti äkkiä vihasta tulipunaisena hänen puoleensa:

— Hupsu olet! — Hän hyökkäsi kuten haukka hänen kimppuunsa. — Kiittämätön hupsu! Mitä sinulla oikein on mielessäsi? Kuvitteletko tosiaankin, että saattaisin sinut häpeään, edes jollakin tavoin, edes tuon verran! Hän on ryömivä vielä maassa polvillaan pyytäessään sinua vaimokseen, hän on onnesta riutuva, kas, niin se asia on järjestettävä! Sinähän tiedät, etten salli kenenkään sinua loukata! Vai luuletko, että hän nai sinut noiden kahdeksantuhannen ruplan vuoksi ja että minä olen nyt menossa sinua kaupittelemaan? Hupsu, hupsu, kaikki te olette kiittämättömiä hupsuja! Anna sateensuoja tänne!

Ja kuin lentämällä hän riensi pitkin märkiä jalkakäytäviä ja puusiltoja suoraan Stepan Trofimovitšin luo.

VII.

Totta oli, että hän ei suinkaan olisi sallinut kenenkään loukata "Darjaansa"; nythän hän vasta luulikin menettelevänsä kuten ainakin hyväntekijä. Mitä ylevimmän ja vilpittömimmän suuttumuksen sytytti hänen sydämessään senvuoksi hänen holhokkinsa arka ja epäluuloinen katse, jolla tämä häneen katsahti sinä hetkenä, jolloin hän heitti hartialiinan ylleen. Hän oli ollut kiintynyt tyttöön aivan tämän lapsuudesta asti. Praskovja Ivanovna ei suotta nimittänyt Darja Pavlovnaa hänen "lemmikikseen". Jo kauan sitten Varvara Petrovna oli päättänyt, että "Darjan luonne ei vähääkään muistuttanut veljen luonnetta" (nimittäin tämän veljen, Ivan Šatovin luonnetta), ja että tyttö oli kaino ja hiljainen sekä kykeni uhrautumaan tarvittaessa. Hänellä oli sitäpaitsi kiintyväinen luonne, hän oli tavattoman vaatimaton, harvinaisen järkevä, ja ennen kaikkea, hän kykeni tuntemaan kiitollisuutta. Aina näihin asti Daša oli myös osoittanut olevansa tämän Varvara Petrovnan käsityksen mukainen. "Tämän elämässä ei pidä oleman erehdyksiä", oli Varvara Petrovna sanonut jo silloin, kun tyttö oli tuskin kahdentoista vanha. Ja koska Varvara Petrovnalla oli taipumusta tarttua itsepintaisesti ja intohimoisen päättävästi jokaiseen mielijohteeseensa, joka uutuudellaan alkoi kiehtoa hänen mieltänsä, jokaiseen uuteen ennakkokuvitelmaansa, jokaiseen ajatukseensa, joka tuntui valoisan kauniilta, niin hän oli samassa päättänyt kasvattaa Dašaa kuten ainakin omaa lastansa. Viipymättä hän siirsi holhokkinsa nimelle osan pääomastaan, kutsutti taloon kotiopettajattaren, miss Griggsin, joka oli tytön kasvattajana aina siihen asti, kunnes kasvatti oli täyttänyt kuudennentoista ikävuotensa, mutta sitten tämä jostakin syystä sai äkkiä lähteä talosta. Sitten kävivät tyttöä opettamassa lukion opettajat, niiden joukossa muuten eräs oikea tanskalainenkin, joka opetti Dašaa puhumaan ranskaa. Tämäkin sai lähtökäskyn talosta aivan odottamatta. Muudan köyhä, kaupunkiimme sattumalta joutunut leskirouva — aatelisia — antoi tytölle soittotunteja. Mutta huomattavimpana opettajana oli kuitenkin Stepan Trofimovitš. Hän se oikeastaan oli Dašan "keksinytkin". Hän oli alkanut opettaa tuota hiljaista lasta jo ennen kuin Varvara Petrovna oli uhrannut tälle ainoatakaan ajatusta. Vielä on toistettava: oli merkillistä, miten lapset saattoivat häneen kiintyä! Lizaveta Nikolajevna Tušina oli ollut myös hänen oppilaansa kahdeksannesta aina yhdenteentoista ikävuoteensa saakka (on selvää, että Stepan Trofimovitš opetti häntä maksutta eikä koskaan olisi suostunutkaan ottamaan mitään Drozdoveilta). Häntä huvitti tämä ihastuttava lapsi, ja hän sepitteli tälle jos jonkinlaisia runoelmia maailman luomisesta, maan muodosta, ihmiskunnan historiasta. Luennot maailman ensimmäisistä kansoista ja alkuihmisistä olivat arabialaisia satuja huvittavammat. Liza, joka kuunteli näitä hurmaantuneena, osasi kotona mitä huvittavimmin matkia Stepan Trofimovitšia. Tämä sai siitä tiedon ja yllätti hänet kerran odottamatta. Hämmästynyt Liza heittäytyi itkien hänen syliinsä. Stepan Trofimovitš alkoi samassa myös itkeä — ihastuksesta. Mutta Liza matkusti pois, ja niin jäi jäljelle vain Daša. Kun Dašan luona alkoi sittemmin käydä muita opettajia. Stepan Trofimovitš luopui opetuksesta ja lakkasi pian kokonaan kiinnittämästä hänen huomiotansa. Välinpitämättömyyttä kesti kauan. Mutta kerran, kun Daša jo oli täyttänyt seitsemännentoista vuotensa, Stepan Trofimovitš äkkiä huomasi, että tyttö oli sangen miellyttävä. Tämän huomionsa hän teki kerran Varvara Petrovnan luona päivällisillä. Hän puhutteli nuorta tyttöä, oli hyvin tyytyväinen hänen vastauksiinsa ja tarjoutui luennoimaan hänelle Venäjän kirjallisuuden historiaa hyvin laajalti. Varvara Petrovna kehui ja kiitti häntä tästä erinomaisesta ajatuksesta, ja Daša oli riemuissaan. Stepan Trofimovitš alkoi erikoisesti valmistautua luentojansa varten, ja vihdoin ne aloitettiin. Lähdettiin vanhimmasta aikakaudesta. Ensimmäinen luento sujui erinomaisesti; Varvara Petrovna oli läsnä. Kun Stepan Trofimovitš oli lopettanut ja lähtiessään ilmoitti aikovansa ensi kerralla ruveta selostamaan Kertomusta Igorin sotaretkestä, Varvara Petrovna nousi äkkiä tuoliltaan ja ilmoitti, että luennot saivat loppua tähän. Stepan Trofimovitš vetäytyi aivan kokoon, mutta ei puhunut sanaakaan, Daša punastui; tähän koko yritys raukesi. Tämä tapahtui täsmälleen kolme vuotta sitten, ja nyt Varvara Petrovna sai näin odottamattoman mielijohteen.

Stepan Trofimovitš-raukka istui ypö yksin aavistamatta mitään. Surullisissa mietteissään hän oli jo kauan tarkannut ikkunaa nähdäkseen jonkun tutun. Mutta ei kuulunut ketään. Ulkona sataa tihutti ja oli kylmä; uuni olisi ollut lämmitettävä; hän huokasi. Äkkiä hän näki merkillisen näyn: Varvara Petrovna tällaisella ilmalla ja näin sopimattomaan aikaan tulossa hänen luoksensa! Ja jalan! Hän oli niin hämmästynyt, että unohti vaihtaa pukuansa ja otti hänet vastaan niine hyvineen: aina käyttämänsä vaaleanpunainen vanusisusteinen kotitakki yllään.

‒ _Ma bonne amie!_ — hän huudahti heikosti ja juoksi Varvara Petrovnaa vastaan.

— Olette yksin, se ilahduttaa minua; en siedä ystäviänne! Miten paljon te poltatte! Hyvä Jumala, millainen ilma täällä on. Ettehän te ole edes juonut teetänne, ja pian on kello jo kaksitoista! Teidän autuutenne on epäjärjestys! Teidän nautintonne roskaläjät! Mitä paperinpalasia tuolla lattiallakin kuljeksii? Nastasja, Nastasja! Mitä tuo teidän Nastasjanne oikein tekee? Avaapa, emokulta, ikkunat ja ovet selkoselälleen. Ja me menemme saliin; minulla on teille asiaa. Lakaisepa sinä, emohyvä, lattiat edes kerta elämässäsi!

— Tekevät roskaa... herra itse, — yritti vihaisesti ja samalla valittavalla äänellä Nastasja vikistä.

— Ja sinun velvollisuutesi on lakaista, vaikkapa viisitoista kertaa päivässä! Tämäpä vasta on vierashuone (tultuaan vierashuoneeseen). Sulkekaa hyvin ovet perässänne, että se siellä ei salaa kuuntele. Seinäpaperit on hankittava uudet. Minähän jo kerran lähetin teille seinäpaperimallit, miksi ette silloin valinnut? Istukaa ja kuunnelkaa. Istukaahan ensin, pyydän. Minne nyt? Minne nyt? Minnekä te nyt?

— Minä... heti, — Stepan Trofimovitš huusi jo toisesta huoneesta, — kas nyt olen taas tässä.

— Oo, tehän muutitte pukua! — Varvara Petrovna huomautti pilkallisesti (Stepan Trofimovitš oli pannut vain takin kotinutun päälle.) Näin on tosiaankin sopivampaa keskustella... sopii muuten paremmin keskusteluaiheeseemmekin. Istukaahan toki, pyydän.

Ja niin Varvara Petrovna ilmaisi hänelle kaiken yhdellä kertaa, jyrkästi ja vakuuttavasti, Mainitsi myös ohimennen noista kahdeksastatuhannesta, joita tiesi tämän välttämättä tarvitsevan. Selitti tarkoin, mitä aikoi antaa myötäjäisiksi. Stepan Trofimovitš katsoa tuijotti häneen ja vapisi. Hän kuuli kaiken, mutta ei tajunnut kaikkea selvästi. Tahtoi puhua, mutta ääni petti. Hän tunsi selvästi vain sen, että kaikki tapahtuisi, kuten Varvara Petrovna tahtoo, että turhaa oli potkia tutkainta vastaan ja että hänet oli jo peruuttamattomasti naitettu.

— _Mais, ma bonne amie_... kolmannen kerran jo minun iässäni ja vielä sellaisen lapsen kanssa! — hän sai lopulta soperretuksi. — Mais c'est une enfant. [Mutta hänhän on lapsi.]

— Kahdenkymmenen vanha lapsi, Jumalan kiitos! Olkaa ystävällinen ja lakatkaa pyörittelemästä silmiänne, pyydän, emme me nyt ole teatterissa. Te olette hyvin viisas ja oppinut, mutta ette elämästä ymmärrä yhtään mitään, lapsenpiian tarvitsisitte aina peräänne. Jos minä kuolen, mihinkä te joudutte? Mutta hänestä saatte oivallisen huoltajan. Tämä tyttö on vaatimaton, lujatahtoinen, järkevä; sitäpaitsi olen itse aina saapuvilla, en aio heti kuolla. Hän on kotikissa, ei liiku missään, ja lempeä kuin enkeli. Jo Sveitsissä tämä onnellinen ajatus tuli mieleeni. Ymmärrättekö, mitä merkitsee, kun itse sanon sen teille, että hän on lempeä kuin enkeli! — hän huudahti äkkiä raivoissaan. — Täällä on roskaa, hän tuo järjestystä ja puhtautta, kaikki pitää loistaman kuin peili... Luuletteko te tosiaankin, että minun on tällaista aarretta teille tarjotessani kumarrettava jalkoihinne ja lueteltava erikseen kaikki ne seikat, joista teille olisi hyötyä, sekä oltava puhemiehenä! Teidän olisi langettava polvillenne... Voi teitä, te tyhjänpäiväinen ja heikkoluontoinen mies!

— Mutta... minähän olen jo vanhus!

— Viisikymmentäkolmevuotias, eihän se ole ikä eikä mikään? Silloinhan ollaan vasta elämän puolitiessä. Te olette sitäpaitsi kaunis mies, tiedätte sen hyvin itsekin. Tiedätte myös, miten hän teitä kunnioittaa. Jos kuolisin, mihin hän joutuisi? Mutta teidän kanssanne hän on turvassa, ja minäkin olisin rauhassa. Teillä on kuuluisa nimi, rakastava sydän; teillä on eläke, jonka maksan edelleenkin. Te ehkä pelastatte hänet, pelastatte! Te muovaatte hänet elämään kykeneväksi, kehitätte häntä, ohjaatte hänen ajatuksiansa. Miten paljon joutuukaan perikatoon nuoria, joiden ajatukset on ohjattu huonoon suuntaan! Saatte ehkä teoksennekin vielä lopulta valmiiksi, ja silloin teidät äkkiä huomataan.

— Olen aikonut, — Stepan Trofimovitš innostui Varvara Petrovnan taitavan imartelun mairittelemana, — olen juuri aikonut ryhtyä kirjoittamaan _Kertomuksiani Espanjan historiasta_...

— Siinä sen näette, tämähän sopii erinomaisesti.

— Mutta hän? Oletteko jo puhunut siitä hänelle?

— Olkaa hänen suhteensa rauhassa, liian aikaista on udella sitä. Tietenkin teidän itsenne on pyydettävä häntä vaimoksenne, rukoiltava häntä "suomaan teille se kunnia", ymmärrättehän? Mutta olkaa levollinen, olen aina itse saapuvilla. Tehän sitäpaitsi rakastatte häntä.

Stepan Trofimovitšin päätä alkoi huimata: seinät alkoivat vilistä silmissä. Pyörryttävä ajatus tunki hänen aivoihinsa, hän ei kyennyt sitä vastustamaan.

— _Excellente amie!_ — hän sanoi äkkiä vapisevalla äänellä, — en koskaan... en koskaan voinut kuvitellakaan, että te että te saattaisitte naittaa minut... toiselle... naiselle!

Ettehän te ole tyttö, Stepan Trofimovitš, tyttöjä vain naitetaan, te itse menette naimisiin, — sähähti Varvara Petrovna pilkallisesti.

— Oui, j'ai pris un mot pour un autre... Mais... c'est égal [Tulin käyttäneeksi väärää sanaa... Mutta sehän on samantekevää...], — ja Stepan Trofimovitš katsahti Varvara Petrovnaan tuntien olevansa auttamattomasti hukassa.

— Huomaan, että c'est égal, — sähähti Varvara Petrovna halveksuvasti. — Hyvä Jumala! Hän on pyörtynyt! Nastasja, Nastasja, vettä! Vettä!

Mutta vettä ei ennätetty edes tuoda, kun Stepan Trofimovitš jo tointui. Varvara Petrovna otti sateensuojansa.

— Huomaan, että teidän kanssanne ei voi tällä kertaa keskustella...

— Oui, oui, je suis incapable. [En todellakaan kykene siihen.]

— Mutta huomiseen asti te lepäätte ja ajattelette asiaa. Pysykää kotona, ja jos jotakin tapahtuu, antakaa minulle siitä tieto, vaikkapa keskellä yötä. Kirjeitä ei kannata kirjoittaa, en lue niitä kuitenkaan. Huomenna, tähän samaan aikaan, tulen taas itse luoksenne kuulemaan lopullista vastaustanne, uskon, että se on odotusteni mukainen. Järjestäkää niin, että ketään ei ole silloin luonanne, ja antakaa siivota täällä! Miltä tämä kaikki oikein näyttää! Nastasja! Nastasja!

Huomenna Stepan Trofimovitš tietenkin suostui kaikkeen. Eikä hän voinutkaan olla suostumatta, olihan siihen pakottavia syitä...

VIII.

Stepan Trofimovitšin niinsanottu maatila (Skvorešnikin naapuritila, vanhojen laskujen mukaan viisikymmentä sielua käsittävä) ei ollutkaan oikeastaan hänen, vaan hänen ensimmäisen vaimonsa, ja siirtyi tämän kuoltua siis heidän pojalleen, Pjotr Stepanovitš Verhovenskille. Stepan Trofimovitš oli vain holhooja, ja pojan täysi-ikäiseksi tultua hän hoiti maatilaa pojaltaan saamansa valtakirjan nojalla. Näin oli nuorukaiselle edullisempaa: hän sai isältään vuosittain aina tuhanteenkin ruplaan nousevan summan, muka maatilan tuottamia tuloja, vaikka se todellisuudessa ei tuottanut vuodessa viittäkään sataa ruplaa. Jumala sen tietää, miten asia oli alunperin näin järjestynyt. Muuten, Varvara Petrovnahan se vuosittain lähetti nämä tuhat ruplaa, eikä Stepan Trofimovitš koskaan lisännyt siihen ainoatakaan ruplaa omasta puolestaan, vaan pani maatilasta saamansa tulot kaikki omaan taskuunsa, vieläpä lopuksi saattoi koko maatilan aivan rappiolle vuokrattuaan sen jollekulle metsäkauppiaalle ja myytyään sieltä Varvara Petrovnan tietämättä hakattavaksi lehtimetsikköä, joka oli ainoa, mikä maatilassa oli arvokasta. Tätä lehtoa hän oli myynyt jo kauan pala palalta. Kaikkiaan koko lehtimetsikkö lienee maksanut ainakin kahdeksan tuhatta, mutta hän oli saanut siitä vain viisi. Mutta joskus hänen pelihäviönsä klubissa olivat niin arveluttavan suuret, eikä hän uskaltanut alituisesti kärttää rahaa Varvara Petrovnalta. Saatuaan tiedon tästä Varvara Petrovna kiristeli hampaitaan vihasta. Ja äkkiä poika ilmoittikin tulevansa itse myymään tilansa — se oli aivan välttämätöntä — ja pyysi isäänsä vain hankkimaan sille viipymättä ostajan. Stepan Trofimovitš, joka luonteeltaan oli kokonaan vailla omanvoitonpyyntiä, häpesi tavata "_ce cher enfantia_" (jota hän muuten ei ollut tavannut kymmeneen vuoteen, ei sittemmin kuin pojan ollessa ylioppilaana Pietarissa). Alunperin maatila oli ollut kahdentoista tai neljäntoista tuhannen arvoinen, mutta nykyisin siitä tuskin kukaan olisi maksanut viittätuhattakaan. Stepan Trofimovitšilla oli tosin valtakirjan nojalla täysi oikeus myydä metsää, ja ottaen huomioon sen, että pojalle oli lähetetty tuhat ruplaa vuodessa, vaikka maatila ei tuottanut läheskään niin paljon, tämä kaikki olisi ollut tiliä tehtäessä puolustuksena holhoojalle. Mutta Stepan Trofimovitšilla oli jalo luonne ja ylevät pyrkimykset. Hänen mieleensä juolahti ylevän kaunis ajatus: kun Petruša saapuu, hän laskee pöydälle tämän eteen korkeimman, "maksimum"-hinnan, s.o. viisitoistatuhatta, jos suinkin mahdollista, viittaamatta sanallakaan aina näihin saakka hänelle säännöllisesti lähettämänsä vuotuisen summan suuruuteen, ja sen jälkeen hän painaa _ce cher fils'in_ itkien rintaansa vasten. Siihen koko tilinteko päättyisikin. Kiertäen kaartaen hän koetti varovasti saada Varvara Petrovnankin innostumaan tähän kuvitelmaansa. Huomauttipa siitäkin, että tämä antaisi heidänkin — hänen ja Varvara Petrovnan — ystävyyssuhteelle sekä koko heidän "aatteelleen" erikoisen ylevän vivahduksen. Nykyajan kevytmielinen ja pelkästään vain yhteiskunnallista etua tavoitteleva nuoriso saisi kerrankin nähdä edullisessa valossa isänsä ja yleensä edellisen polven epäitsekkäät ja jalot ihmiset. Hän puhui paljon muutakin, mutta Varvara Petrovna pysyi vaiti. Lopuksi tämä kuivasti huomautti suostuvansa ostamaan hei a maansa ja lupasi antaa siitä "maksimum"-hinnan, s.o. kuusi-, seitsemäntuhatta (sen olisi voinut ostaa neljälläkin) Loppusummasta, kahdeksasta tuhannesta, joka oli metsän mukana hävinnyt kuin tuhka tuuleen, hän ei maininnut sanaakaan.