Part 10

Karmazinov oli lyhyehkö, hienosteleva ukkopaha, tuskin yli viidenkymmenenviiden vuoden iän. Hänen kasvonsa olivat jokseenkin punakat, hiukset harmaissa kiharoissa, jotka pistivät esiin pyöreän, silinterimäisen hatun alta sekä kiertyivät kiharalle hänen puhtoisten, ruusunpunaisten pikku korviensa ympärille. Puhtoiset kasvot eivät olleet erikoisen kauniit: huulet ulkonevat, ohuet, niiden ilme viekas, nenä paksuhko, silmät pienet ja niiden ilme terävän terävä ja viisas. Hänen pukunsa oli hieman vanhanaikainen, hänellä oli jonkinlainen olkaviitta hartioilla, sellainen, joita tähän vuoden aikaan käytettiin joko Sveitsissä tai Pohjois-Italiassa. Mutta ainakin kaikki hänen pukunsa yksityiskohdat: kalvosimennapit, kaulukset, paidannapit, hänen kilpikonnanluinen lornjettinsa, joka riippui mustassa silkkinauhassa, etusormen sormus, kaikki ne olivat varmasti sellaisia, joita käyttävät vain moitteettoman hienot herrasmiehet. Olenpa melkein varma siitäkin, että hän kesäisin välttämättä käytti värillisiä kangasjalkineita, joissa oli isot valkeat helmiäisnapit sivuilla. Kun jouduimme vastakkain, hän pysähtyi naapurikadulle kääntymättä ja alkoi tarkastella minua. Huomattuaan, että minäkin tarkastelin häntä, hän kysäisi minulta hunajanmakealla, mutta hieman liian kirkuvalla äänellään:

— Sallitteko minun kysyä, miten parhaiten pääsisin Häränkadulle?

— Häränkadulleko? Sehän on täällä, tässä heti, — huudahdin tavattoman järkytettynä. -— Pitkin tätä katua yhä edelleen ja sitten toiselle kadulle vasemmalle.

— Paljon kiitoksia.

Kirottu hetki. Luultavasti jouduin hämilleni ja katselin häntä orjan ilmein! Hän huomasi sen samana hetkenä ja lisäksi vielä kaiken muunkin, sen, että jo tiesin, kuka hän oli, että olin lukenut teoksiaan ja että jo lapsesta lähtien tunsin häntä kohtaan mitä hartainta kunnioitusta, että olen nyt hämilläni ja katselen häntä orjan ilmein. Hän hymähti, nyökähdytti vielä kerran päätään ja lähti suoraa tietä sinne, jonne olin neuvonut. En tiedä itsekään, miksi käännyin hänen jälkeensä ja juoksin hänen perässään noin kymmenen askelta. Äkkiä hän taas pysähtyi.

— Ettekö voisi neuvoa, mistä lähinnä saisi ajurin? — hän huudahti taas minulle.

Ruma kirkaisu, ruma ääni.

— Ajurin? Lähinnä täältä... tuomiokirkon luota... Siellä on niitä aina,—ja samassa tunsin, että olin jo vähällä lähteä hakemaan ajuria. Luulen, että hän sitä juuri odottikin. Havahduin samassa ja pysähdyin tietenkin, mutta hän lienee sittenkin huomannut aikomukseni, koskapa hän seurasi minua yhä hymyillen ilkeästi. Silloin tapahtui se, mitä en koskaan unohda.

Samassa pudotti hän nimittäin pienen pienen laukun, jota oli pitänyt vasemmassa kädessään. Se ei oikeastaan ollut edes laukku, vaan jonkinlainen pikku laatikko, paremmin sanoen pikku salkku tai vieläkin paremmin sanoen redicule. Se muistutti vanhanaikaisia naisten käsilaukkuja. Olkoonpa se nyt mikä tahansa, tiedän vain, että juoksin suin päin sitä nostamaan.

Luulen varmasti, etten kumminkaan olisi sitä nostanut, mutta ensimmäinen liikkeeni oli eittämätön nostamisyritys, en voinut sitä enää tehdä tyhjäksi ja punastuin kuin hölmö. Tuo kettu teki varmasti kaikesta omat johtopäätöksensä.

— Kiitän, kyllähän minä itsekin, — hän sanoi huomaavaisen ystävällisesti, tosin vasta käsitettyään, etten aikonutkaan nostaa hänen laukkuansa. Häh nosti sen itse, nyökäytti päätään ja jätti minut kuin hölmön seisomaan keskelle katua. Ja sehän oli aivan samaa, kuin jos olisin sen nostanutkin. Viiden minuutin ajan pidin itseäni täysin häväistynä, vieläpä ikuisiksi ajoiksi häväistynä, mutta lähestyessäni Stepan Trofimovitšin asuntoa aloin äkkiä nauraa aivan ääneen. Kohtaus alkoi tuntua minusta niin huvittavalta, että päätin kertoa sen viipymättä Stepan Trofimovitšillekin, vieläpä oli aikomukseni esittää se oikein vuorokeskusteluna.

III.

Mutta tällä kertaa huomasinkin ihmeekseni, että hänessä oli tapahtunut sillä aikaa suuri muutos. Hän tosin juoksi uteliaana minua vastaan ja yritti ensin kuunnellakin puhettani, mutta niin hajamielisenä, että kaikesta päättäen hän ei käsittänyt puoltakaan siitä, mitä kerroin. Mutta Karmazinovin nimen mainitessani hän havahtui ja joutui aivan kuin pois suunniltaan.

— Ette saa kertoa, älkää mainitko tuon... hän huudahteli kuin mielipuoli. — Kas tässä! Katsokaa! Lukekaa! Lukekaa!

Hän veti laatikostaan esille kolme paperilappua ja levitti ne pöydälle. Ne olivat Varvara Petrovnan käsialaa, lyijykynällä kiireesti töherrettyjä. Ensimmäinen niistä oli toissa päivänä Päivätty, toinen eilen, ja viimeinen oli lähetetty tänään, vasta noin tunti sitten. Ne eivät oikeastaan sisältäneet yhtään mitään. Kaikissa puhuttiin vain Karmazinovista, ja niistä saattoi aavistaa kunnianhimoisen Varvara Petrovnan olevan touhuissaan ja peloissaan siitä, että Karmazinov ei enkä muistaisikaan käydä hänen, Varvara Petrovnan, luona vieraskäynnillä! Kas tässä on ensimmäinen, joka oli lähetetty toissa päivänä (ehkä jo kolme, neljä tai ehkäpä jo viisikin päivää sitten):

"Jos hän tänään lopultakin kunnioittaa teitä tulollaan, niin pyydän, ei sanaakaan minusta. Ei pienintä viittausta. Muistakaa hillitä kielenne älkääkä mainitko nimeäni.

V.S."

Eilinen kuului:

"Jos hän vihdoinkin on päättänyt tänä aamuna käydä luonanne, tekisitte luullakseni viisaimmin, jollette ottaisi häntä vastaan. Niin minä ajattelen, enhän tiedä, mitä mieltä itse olette.

V.S."

Ja tämänpäiväinen, siis viimeinen, kuului:

"Olen varma siitä, että huoneissanne on roskaa kuormittain ja ilma niissä aivan paksuna tupakansavusta. Lähetän luoksenne Marjan ja Fomuškan. Puolessa tunnissa he saavat järjestyksen aikaan. Mutta te ette saa häiritä heitä. Istukaa keittiössä, kunnes kaikki on kunnossa. Lähetän bokharalaisen maton ja kaksi kiinalaista maljakkoa. Siitä on jo kauan, kun aioin lähettää ne teille, ja lisäksi vielä oman Teniersini (vain joksikin aikaa). Maljakot voisitte asettaa ikkunoille, ja Teniers olisi ripustettava Goethen muotokuvan alle, oikealle puolelle, sieltä se näkyy parhaiten, ja aamuvalokin sattuu sinne. Jos hän lopultakin ilmaantuu luoksenne, ottakaa hänet vastaan mitä kohteliaimmin, mutta koettakaa puhella ensin joistakin aivan turhanpäiväisistä asioista ja sen jälkeen vasta jostakin oppineiden keskusteluaiheesta, mutta sen näköisenä, kuin vasta eilen olisitte toisenne viimeksi tavanneet. Minusta ei sanaakaan. Käyn ehkä illalla katsomassa, miltä teillä näyttää.

V.S."

"P.S. Jos hän ei tänäänkään tule, niin hän ei sitten nähtävästi tule ollenkaan."

Luin kirjeet ja ihmettelin, että turhista asioista saatettiin pitää näin suurta melua. Katsahdin kysyvästi Stepan Trofimovitšiin ja huomasin ihmeekseni, että minun lukiessani kirjeitä hän oli ehtinyt vaihtaa valkoisen kaulaliinansa — punaiseen. Hattu ja keppi olivat pöydällä. Hän oli kalpea ja hänen kätensä vapisivat.

— Minä viis välitän hänen levottomuudestaan! — hän huudahti raivostuneena vastaukseksi kysyvään katseeseeni. — Je m'en fiche! Että hän kehtaakin olla levoton jonkun Kar-ma-zi-novin vuoksi! Mutta eipä vain vastaa kirjeisiini! Kas tuossakin on avaamaton kirje, jonka hän eilen palautti, tuossa pöydällä se on, L'Homme qui rit'n [Nauravan ihmisen], kirjan alla. Sitäkö se minua liikuttaa, että hän suree Ni-ko-lenj-kansa vuoksi! Je m'en fiche et je proclame ma liberté. Au diable le Karmazinoff! Au diable la Lembke! [Minä siitä viis välitän ja vaadin vapauttani. Hiiteen Karmazinov! Hiiteen rouva Lembke!] Ja maljakot minä piilotin eteiseen ja Teniersin lipastonlaatikkoon sekä vaadin, että hänen on otettava minut vastaan, vieläpä heti paikalla. Kuuletteko: minä vaadin! Lähetin hänelle tuollaisen samanlaisen paperinpalasen, lyijykynällä kirjoitetun, sinetöimättömänä, Nastasjan mukana ja odotan parhaillaan vastausta. Tahdon, että Darja Pavlovnan on itsensä ilmaistava minulle suostumuksensa — oman suunsa kautta, alla taivaan kasvon tai ainakin teidän kuultenne. Vous me seconderez, n'est-ce pas, comme ami et témoin. [Tehän tulette mukaan ystävänä ja todistajana.] En tahdo, että minulla olisi syytä punastua, en tahdo valehdella, en tahdo mitään salaista, tämä on julkinen asia kerta kaikkiaan. Tunnustakoot minulle kaiken aivan suoraan, ylevän avomielisesti, ja silloin... silloin ehkä ihmetytän nykyistä ihmispolvea suurenmoisuudellani... Olenko halpamainen vai enkö, hyvä herra? — hän lopetti äkkiä puhetulvansa ankarasti katsahtaen minuun, aivan kuin minä olisin pitänyt häntä halpamaisena.

Pyysin häntä juomaan vähän vettä; en koskaan ollut nähnyt häntä tuollaisena. Puhuessaan hän koko ajan juoksenteli nurkasta toiseen, mutta sitten hän äkkiä pysähtyi hyvin eriskummalliseen asentoon.

— Luuletteko tosiaankin, — hän jatkoi edelleen sairaalloisen mahtipontisesti yhä tarkastellen minua kiireestä kantapäähän, — luuletteko, että minussa, Stepan Trofimovitšissa, ei ole siveellistä ryhtiä sen vertaa, että voisin tarttua mieron sauvaan ja kohottaa kerjuripussin näille heikoille hartioilleni sekä että uskaltaisin lähteä ulos maailmaan, iäksi päiviksi, jos kunniani ja riippumattomuuden ylevä prinsiippi kerran niin vaatii? Ei Stepan Trofimovitš ensi kertaa vastaa jalomielisyydellä despotismiin, vaikkakin hullun naisen despotismiin, joka tosin onkin kaikkein loukkaavinta ja julminta, mitä maa päällään kantaa. Ja näin rohkenen ajatella siitäkin huolimatta, että te, arvoisa herra, jos oikein näin, suvaitsitte äsken hymähtää puheilleni! Te ette tosiaankaan usko, että minussa saattaisi olla niin paljon ylevyyttä, että voisin lähteä vaikkapa kauppiaan lasten kotiopettajaksi, jos niin tarvitaan, tai vaikkapa kuolla maantien ojaan! Vastatkaa, vastatkaa heti: uskotteko vai ettekö usko?

Mutta minä olin nyt tahallanikin vaiti. Teeskentelinpä vielä, etten muka tahtonut loukata häntä vastaväitteilläni, vaikka en voinutkaan myöntää hänen olevan oikeassa. Kaikessa tässä ärtyneisyydessä oli jotakin sellaista, mikä minua suorastaan loukkasi, ei oikeastaan henkilökohtaisesti minua, ei suinkaan! Mutta... siitä myöhemmin.

Hän kalpeni.

— Ehkä teidän on minun kanssani ikävä, herra G-v (se on sukunimeni), ettekä te ehkä haluakaan enää käydä luonani? — hän puheli kalpean rauhallisena, kuten ihminen puhuu juuri vähän ennen yht'äkkistä lopullista purkausta. Hypähdin säikähdyksestä seisoalleni. Samassa tuli Nastasja ja ojensi ääneti Stepan Trofimovitšille kirjelippusen, johon oli töherretty jotakin lyijykynällä. Stepan Trofimovitš silmäsi sen loppuun ja ojensi sen samassa minulle. Paperiliuskalle oli Varvara Petrovnan käsialalla kirjoitettu kaikkiaan vain kaksi sanaa: "Istukaa kotona."

Stepan Trofimovitš sieppasi ääneti hattunsa ja keppinsä sekä lähti kiireesti huoneesta: minä jäljessä. Samassa alkoi eteisestä kuulua ääniä ja nopeita askelia. Stepan Trofimovitš pysähtyi kuin ukkosen iskemänä paikoilleen.

— Se on Liputin, nyt olen hukassa! — hän kuiskasi ja sieppasi minua kädestä.

Samassa astui huoneeseen Liputin.

IV.

Miksi hän Liputinin vuoksi saattoi joutua hukkaan, sitä en ymmärtänyt enkä oikeastaan ottanutkaan hänen sanojansa täydestä. Kaikki johtui luultavasti hermoista. Mutta ainakin hän tavattomasti säikähti, ja siksi päätin pitää häntä silmällä.

Sisään tunkevan Liputinin koko olemus osoitti, että hänellä oli tällä kertaa erikoinen oikeus tulla taloon kaikista kielloista huolimatta. Muassaan hänellä oli muudan tuntematon herra, varmaankin joku satunnainen kaupunkiimme poikennut vieras. Vastaukseksi säikähtäneen Stepan Trofimovitšin mielipuoliseen katseeseen hän huudahti äänekkäästi:

— Tuon tullessani vieraan, vieläpä aivan erikoisen. Rohkenen häiritä teitä yksinäisyydessänne. Herra Kirillov, mitä ihmeellisin rakennusinsinööri. Ja mikä tärkeintä, hän tuntee teidän poikanne, suuresti kunnioitetun Pjotr Stepanovitšin; ovatpa läheisiä ystäviäkin ja tuopa hän pojaltanne teille jonkinlaisia viestejäkin. Vasta on äsken tänne saapunut.

— Mitä viesteihin, niin liioittelette, — vieras huomautti jyrkästi, — terveisiä ei ole ollut, mutta tunnen Verhovenskin tosin. Jätin H:n kuvernementtiin, kymmenen päivää tästä sitten.

Stepan Trofimovitš ojensi kätensä totuttuun tapaansa ja pyysi istumaan. Hän katsahti minuun, katsahti sitten Liputiniin ja näytti vihdoinkin aivan kuin heränneen. Hän istahti samassa, mutta piti huomaamattaan yhä vieläkin hattua ja keppiä kädessään.

— Tehän olette menossa ulos? Ja minulle kun kerrottiin, että olette muka liiasta työstä sairastunut.

— Sairas olen, aioin tosin juuri lähteä hieman kävelemään, minä... — Stepan Trofimovitš vaikeni, heitti äkkiä hattunsa ja keppinsä sohvalle ja — punastui.

Sillä aikaa tarkastelin vierasta. Mies oli nuori, vain seitsemänkolmattavuotias, siisteissä pukimissa, solakka, laihahko, mustatukkainen, kasvot kalpeat, likaisen väriset, silmät tummat, kiillottomat. Hän näytti mietiskelevältä ja hajamieliseltä; puhui omituisen äkkinäisesti ja kieliopin säännöistä välittämättä. Sanajärjestys oli omituinen, ja hän näytti aina hakevan sanoja, kun oli muodostettava vähänkin pitempi lause. Liputin huomasi heti Stepan Trofimovitšin säikähdyksen ja oli siitä nähtävästi tyytyväinen. Hän oli istahtanut rottinkituolille, jonka hän oli nostanut miltei keskelle lattiaa ollakseen yhtä lähellä sekä isäntää että vierasta, jotka kumpikin olivat istuutuneet sohvalle, toinen huoneen toisella puolella olevalle, toinen vastakkaiselle puolelle. Hänen terävät silmänsä vilkuilivat joka paikkaan.

— En ole pitkiin aikoihin nähnyt Petrušaa... Ulkomaillako te hänet tapasitte? — Stepan Trofimovitš puheli tuskin kuuluvasti vieraalle.

— Täällä sekä ulkomailla.

— Aleksei Nilytš on itse äsken palannut ulkomailta oltuaan siellä neljä vuotta, — Liputin tarttui puheeseen. — Hän oleskeli siellä täydellistyäkseen erikoisalallaan ja on nyt saapunut luoksemme, koska hänellä on toiveita saada toimi parhaillaan rakenteilla olevalla rautatiesillallamme. Hän odottaa juuri vastausta. Hän tuntee myös Drozdovit, siis Lizaveta Nikolajevnankin, Pjotr Stepanovitšin välityksellä.

Insinööri istui yrmeänä ja kuunteli puhetta kärsimättömän näköisenä. Minusta tuntui aivan siltä, kuin hän olisi ollut jostakin vihoissaan.

— Hän tuntee myös Nikolai Vsevolodovitšin.

— Tunnetteko Nikolai Vsevolodovitšinkin? — Stepan Trofimovitš ihmetteli.

— Tunnen senkin.

— Minä en... en pitkään aikaan ole tavannut Petrušaa ja... en ansaitse oikeastaan tulla mainituksi hänen isäkseenkään, c'est le mot [se lienee oikea sana], minä... mutta miksi te jätitte hänet sinne?

— Jätinpähän vain... hän saapuu itse, - Kirillov koetti päästä kysyjästä rauhaan. Totisesti hän oli vihoissaan jostakin.

— Saapuu! Viimeinkin... minä... minä nähkääs en ole pitkään aikaan tavannut Petrušaa! — Stepan Trofimovitš oli kuin takertunut tähän lauseeseen. — Odottelen nyt poikaparkaani, jota vastaan... voi, jota vastaan olen syvästi rikkonut! Se on, tahdoin oikeastaan sanoa, että jättäessäni hänet silloin yksin Pietariin minä — sanalla sanoen, en pitänyt häntä minään erikoisuutena, quelque chose dans ce genre. [Tai jotakin sentapaista.] Poikanen, tiedättekö, oli hermostunut lapsi, hyvin tunteellinen ja... arka. Maata mennessään hän luki aina polvillaan iltarukouksensa ja teki ristinmerkin pielukseensa, koska pelkäsi öisin kuolevansa... je m'en souviens. Enfin, ei vähintäkään kauneudentajua, toisin sanoen ei mitään ylevää, vakavaa, ei pienintäkään niin sanoakseni tulevaisuuden aatteen itua... c'était comme un petit idiot. [Hän oli kuin pikku idiootti.] Muuten taisin hieman tässä unohtua puhelemaan... suokaa anteeksi... mutta te tapasitte minut sellaisena hetkenä...

— Tottako, että teki ristinmerkin pielukseenpa? — tiedusteli insinööri aivan erikoisen uteliaana.

— Ristinmerkin teki...

— Minä muuten vain, jatkakaa...

Stepan Trofimovitš katsahti kysyvästi Liputiniin.

— Oli hauskaa, että poikkesitte, mutta minä en ikävä kyllä... en voi tällä kertaa... Mutta saan ehkä kysyä, missä asutte?

— Jumalanilmestyksen kadulla, Filippovin talossa.

— Siis samassa talossa kuin Šatov, — huomautin tahtomattani.

— Siinä samassa, — huudahti Liputin, — Šatov asuu vain ylhäällä, ullakkokerroksessa, mutta insinöörimme asuu alhaalla, kapteeni Lebjadkinilla. Hän tuntee Šatovin, vieläpä Šatovin vaimonkin. Ulkomailla hän oli tavannut tämän usein.

— _Comment!_ Tiedättekö tosiaankin jotakin tuosta onnettomasta avioliitosta de ce pauvre ami ja tunnetteko tuon naisen? — huudahti Stepan Trofimovitš myötätuntoisesti, — te olette ensimmäinen ihminen, joka voisi tästä jotakin kertoa, koska tunnette asian niin läheltä, ja jos suinkin...

— Millaista pötyä, — insinööri tiuskaisi ja karahti tulipunaiseksi. — Liputin, te lisäilette! En ole nähnytkään Šatovin vaimoa, kerran vain kaukaa, enkä koskaan läheltä... Šatovin tunnen. Miksi te aina lisäilette kaikenlaista?

Kirillov käännähti rajusti sohvassa, sieppasi hattunsa, pani sitten sen taas entiselle paikalleen ja istuutui uudelleen samaten kuin oli istunutkin, sekä siirsi kuin otteluun vaatien mustat leimuavat silmänsä Stepan Trofimovitšiin. En parhaimmalla tahdollanikaan saattanut ymmärtää tuollaista omituista ärtyneisyyttä.

— Suokaa anteeksi, — huomautti Stepan Trofimovitš hienosti, — käsitän, että asia saattaa olla hyvinkin arka...

— Ei arkuudesta kysymys. Yksinkertaisesti häpeällinen juttu, enkä teitä tarkoittanut sanoilla "millaista pötyä", vaan Liputinia. Mitä hänen aina tarvitsee lisäillä. Suokaa anteeksi, jos luulitte, että tarkoitin teitä. Šatovin kyllä, mutta hänen vaimoansa en tunne ollenkaan, en ollenkaan!

— Ymmärrän, ymmärrän hyvin, ja jos kysäisinkin, niin vain siksi, että pidän tuosta ystäväparastamme, notre irascible ami, ja minua on aina huvittanut... Tämä mies on mielestäni liian jyrkästi kääntänyt selkänsä entisille, tosin ehkä liian nuorekkaan innokkaille, mutta kuitenkin sangen oikeaan suuntaan tähtääville mielipiteilleen. Ja nyt hän pauhaa notre sainte Russie'stamme sellaisia asioita, että tätä kaikkea ei voi käsittää muuten, kuin että hänen elimistönsä on murtunut, — en tahtoisi sanoa siitä muuta, — ja sen on varmasti aiheuttanut jokin hyvin tärisyttävä perhesuru ja kaikesta päättäen juuri hänen onneton avioliittonsa. Minä, joka olen tutkinut Venäjä-parkaani ja tunnen sen kuin kaksi sormeani, minä, joka Venäjän kansalle olen uhrannut koko elämäni, minä voin teille vakuuttaa, että hän ei tunne Venäjän kansaa, ja sitäpaitsi...

— En minäkään tunne ollenkaan Venäjän kansaa... ei ole aikaa tutkiakaan, — insinööri tiuskaisi taas jyrkästi ja käännähti sohvassa. Stepan Trofimovitš katkaisi puheensa.

— Kyllä hän tutkii, tutkii parhaillaan, — puuttui Liputin puheeseen, — hän on jo aloittanut tutkimuksensa ja kirjoittaa parhaillaan huvittavaa tutkielmaa niistä syistä, jotka ovat lisänneet itsemurhien lukumäärää Venäjällä, ja yleensä niistä syistä, jotka joko lisäävät tai vähentävät itsemurhien lukumäärää yhteiskunnassa. On tultu peräti ihmeellisiin tuloksiin!

Insinööri kävi levottomaksi.

— Tähän ei ole oikeutta, — hän murahti vihaisena, — en ollenkaan tutkielmaa. En rupea tyhmyyksiä. Kysäisin kahdenkesken, aivan sattumalta. Ei ole kysymyksessä tutkielma; sitä ei julkaista, eikä teillä ole oikeutta...

Liputin suorastaan nautti.

— Anteeksi, erehdyin ehkä nimittäessäni suurta kirjallista työtänne pikku tutkielmaksi. Hän tekee vain havaintoja, mutta ei koskettele ollenkaan kysymyksen ydintä tai, niin sanoakseni, sen moraalista puolta, oikeastaan hän kieltää kokonaan moraalin ja kannattaa tuota uusinta katsantotapaa, että ensin kaikki on hävitettävä maan tasalle lopullisten tarkoitusperien saavuttamiseksi. Hän sanoo myös vaativansa runsaasti satamiljoonaa päätä saadakseen terveen järjen Euroopassa vakaannutetuksi. Tarvitaan siis paljoa enemmän päitä kuin mitä viime maailmankongressissa oli vaatimassa rauhaa. Tässä suhteissa Aleksei Nilytš on päässyt kaikkia muita pitemmälle.

Insinööri kuunteli kalpeana ja halveksivasti hymyillen. Puolisen minuuttia oltiin vaiti.

— Tämä on typerää, Liputin, — sanoi herra Kirillov lopuksi arvokkaasti. — Mainitsin ohimennen jotakin, ja te sen noin. Oma asianne. Mutta teillä ei ole oikeutta, sillä en koskaan puhu kenellekään. Inhoan puhelemista. Jos on vakaumuksia, mikä on päivänselvää... mutta te teitte tyhmästi. En sellaisia kysymyksiä, jotka on jo ratkaistu. Inhoan keskustelua. En tahdo keskustella...

— Siinä te varmasti teette hyvin viisaasti. — Stepan Trofimovitš ei malttanut olla sanomatta sanaansa.

— Suokaa teiltä anteeksi, mutta en ole täällä kenellekään vihoissa. — jatkoi vieras nopeassa tahdissa ja innoissaan, — neljään vuoteen olen nähnyt vähän ihmisiä... Neljään vuoteen olen puhunut vähän, en ole koettanut tavata ketään, päämäärieni vuoksi, jotka eivät liikuta ketään, neljään vuoteen. Liputin on keksinyt ja nauraa. Ymmärrän enkä ole näkevinäni. En helposti loukkaannu, mutta harmittaa hänen vapaus puhua - ja jos en teille ajatuksiani, — hän lopetti äkkiä puheensa, katsahtaen lujasti vuorotellen meihin kuhunkin, — niin en sen vuoksi, että pelkäisin ilmiantavan; ei se ole sen vuoksi, olkaa hyvä, älkää ajatelko tässä suhteessa sellaista.

Tähän ei kenelläkään enää ollut mitään sanomista, me vain kaikki katsahdimme kerran toisiimme. Liputinkin unohti hörähtää nauruun.

—Hyvät herrat, olen pahoillani, — Stepan Trofimovitš nousi päättäväisenä sohvalta, — mutta en ole oikein terve ja tunnen sitäpaitsi, että olen hermostunut. Suonette anteeksi.

Vai niin! On lähdettävä, — herra Kirillov kavahti pystyyn siepaten lakkinsa, — hyvä, että sanoitte, olen hajamielinen.

Hän nousi ja käsi ojennettuna lähestyi avomielisen yksinkertaisesti Stepan Trofimovitšia.

— Ikävää, että olitte sairas ja minä tulin.

— Toivon, että menestyisitte täällä, — vastasi Stepan Trofimovitš hyvänsuovan näköisenä, mutta ei kiirehtinyt liikoja puristaakseen ojennettua kättä. — Ymmärrän hyvin, että te, joka olette ollut niin kauan ulkomailla, olette karttanut tarkoituksellisesti ihmisiä ja — olette unohtanut Venäjän, katselette pakostakin meitä piintyneitä venäläisiä ihmetellen samoin kuin me teitä. Mais cela passera. [Mutta se on ohimenevää.] Eräs seikka minua kuitenkin ihmetyttää: te olette tullut tänne rakentamaan meille siltaa, vaikka edustattekin "hävityksen prinsiippiä". Tuskin ne uskovat tuon sillan rakentamista teidän huostaanne!

— Kuinka! Kuinka sanoitte... hyi, piru! — huudahti ällistynyt Kirillov ja naurahti äkkiä mitä iloisimmin ja lapsellisimmin. Hetkeksi hänen kasvonsa saivat suorastaan lapsen ilmeen, ja minusta näytti, että se ilme sopi hänelle. Liputin hieroi käsiään tyytyväisenä Stepan Trofimovitšin nokkelan huomautuksen vuoksi. Mutta minä ihmettelin itsekseni yhä vieläkin, miksi Stepan Trofimovitš oli niin säikähtänyt Liputinta ja miksi hän oli huudahtanut kuullessaan hänen tulevan: "olen hukassa".

V.

Me seisoimme kaikki jo kynnyksellä. Oli parhaillaan se hetki, jolloin talonväki ja vieraat vaihtavat vielä kerran pikimmiten mitä ystävällisimpiä sanoja erotakseen sen jälkeen onnellisesti.

— Hän murjottaa tänään siitä syystä, — singahdutti Liputin äkkiä jo huoneen kynnyksen yli astuttuaan ja aivan kuin ohimennen, — että hän äsken joutui riitaan kapteeni Lebjadkininin kanssa tämän sisaren vuoksi. Kapteeni Lebjadkinilla on tapana ruoskia joka päivä nagaikalla armasta sisarkaunotartaan, mielipuolta, oikein oikealla kasakan nagaikalla, aamuin illoin. Senpä vuoksi Aleksei Nilytš onkin nyt vuokrannut asunnon talon sivurakennuksesta päästäkseen tätä kuulemasta. No, ei sitten muuta kuin näkemiin.

— Sisartaan? Sairasta? Nagaikalla? — Stepan Trofimovitš huudahti kauhuissaan, aivan kuin häntä itseänsä olisi äkkiä sivallettu ruoskalla, — Minkälaista sisartaan? Kuka on Lebjadkin?

Äskeinen säikähdys uudistui samassa silmänräpäyksessä.

— Lebjadkin! Se on muudan eronsaanut kapteeni; ennen häntä nimitettiin vain alikapteeniksi...

— Oh, eihän minua liikuta hänen arvonsa. Mikä sisar? Hyvä Jumala... te sanoitte: Lebjadkin. Mutta meillähän täällä oli kerran Lebjadkin...

— Sama mies, meidän Lebjadkinimme, muistattehan Virginskin jutun?

— Mutta hänellähän tavattiin vääriä rahoja?

— Mutta tännepä vain on palannut, jo kolme viikkoa sitten. Elää täällä mitä oudoimmissa olosuhteissa.

— Mutta hänhän on roisto.