Part 11

— Eivätkö roistot sitten muka viihdy meillä— Liputin laski leikkiä aivan kuin tunnustellen viekkailla silmillään Stepan Trofimovitšia.

— Voi hyvä Jumala, enhän minä ollenkaan sitä tarkoittanut... Vaikka mitä siihen tulee, niin roistoista olen kanssanne aivan samaa mieltä, juuri teidän enkä kenenkään muun kanssa. Mutta entä sitten? Mitä te tällä tahdotte sanoa? Tehän välttämättä tahdotte saada sanotuksi minulle jotakin ihmeellistä!

— Se ei nyt oikeastaan ole yhtään mitään... se on, tämä kapteeni ei suinkaan lähtenyt silloin meiltä vain väärien rahojen vuoksi, vaan lähti hakemaan juuri tätä samaista sisartaan, joka oli piilossa jossakin tuntemattomassa olinpaikassa; mutta nyt hän on löytänyt sisarensa ja tuonut hänet tänne mukanaan. Siinä koko juttu. Aivan kuin te jostakin olisitte säikähtänyt, Stepan Trofimovitš? Muuten, kaiken tämän olen saanut selville hänen humalaisesta lörpöttelystään, mutta selvin päin hän ei puhu asiasta niin eikä näin. Hän on ärtyisä ja niin sanoakseni runoileva Mars, kun sille päälle sattuu, mutta hänellä on huono kirjallinen aisti. Ja hänen sisarkultansa ei ole ainoastaan hullu, vaan kaiken lisäksi vielä rampa, jolta on muka "kunnia ryöstetty". Tämän viettelijältä herra Lebjadkin kuuluu kantavan hyvityksenä kunnianloukkauksesta jonkinlaista vuotuista veroa, — mikäli hänen humalaisia puheitaan saattaa ymmärtää. Luulen kuitenkin, että kaikki on vain humalahoureita. Kehuu vain suotta. Ei sellaiseen tarvita noin suuria summia. Mutta tulkoot mistä tulevat, — rahoja hänellä joka tapauksessa on, se on totta: puolitoista viikkoa sitten hän kulki vielä miltei paljain jaloin, mutta nykyisin hän pitelee käsissään satoja,— näin sen itse. Sisar saa joka päivä jonkinlaisia kohtauksia, vinkuu ja vikisee, ja kapteeni "valvoo järjestystä" nagaikalla. "Naiseen", hän sanoo "on istutettava kunnioituksentunnetta". En ymmärrä, miten Šatov jaksaa asua heidän yläpuolellaan. Aleksei Nilytš kesti sitä vain kolmisen päivää, vaikka he olivat ennestään tuttuja jo Pietarin ajoilta. Hän on nyt muuttanut sivurakennukseen saadakseen olla rauhassa.

— Onko tämä kaikki totta? — Stepan Trofimovitš kysäisi insinööriltä.

— Lörpöttelette paljon, Liputin, — murahti puhuteltu vihaisesti.

— Salaisuuksia ja taas salaisuuksia! Mistä lähtien teillä on niitä alkanut olla sellaiset määrät! — huudahti Stepan Trofimovitš voimatta enää hillitä itseään.

Insinöörin otsa vetäytyi kurttuun, - hän punastui ja kohauttaen olkapäitään poistui huoneesta.

— Kerrankin Aleksei Nilytš oli siepannut hänen kädestänsä ruoskan, taittanut sen säpäleiksi ja heittänyt ulos ikkunasta, niin olivat riidelleet, — Liputin lisäsi.

— Miksikä lörpöttelette, Liputin, tuo on typerää, miksi? — Aleksei Nilytš kääntyi taas samassa Liputinin puoleen.

— Miksi salaisimme turhasta vaatimattomuudesta sielumme jaloimpia värähtelyjä, — teidän sielustanne puhun, en omastani.

— Miten typerää... ja tarpeetonta... Lebjadkin on hölmö ja tyhjänpäiväinen, ei kelpaa työhömme ja... onpa vaarallinenkin. Miksi te aina lörpöttelette? Lähden kotiin.

— Miten harmillista, — huudahti Liputin julkeasti hymyillen, — olisin vielä kertonut teille, Stepan Trofimovitš, erään huvittavan jutun. Siinä tarkoituksessahan minä tänne oikeastaan lähdinkin, mutta ehkäpä te olette ennättänyt sen jo kuullakin. Mutta jääköön toiseen kertaan. Aleksei Nilytšin on kiire... Näkemiin! Varvara Petrovnalle minä vasta toissa päivänä oikein nauroin, lähetti näet varta vasten minua hakemaan. Nauroin ihan kuollakseni, niin koko asia minua huvitti. Näkemiin!

Mutta silloin Stepan Trofimovitš suorastaan tarrautui häneen kiinni, sieppasi häntä olkapäistä ja pakotti hänet täyskäännöksellä takaisin huoneeseen ja istutti hänet tuolille. Liputin aivan säikähti.

— No, eikö minua sitten vielä naurattaisi, — hän alkoi itse varovaisesti tarkastellen tuoliltaan Stepan Trofimovitšia, — kutsutti minut luokseen ja kysyi "salaisesti" mielipidettäni, onko Nikolai Vsevolodovitš mielestäni täysijärkinen vai eikö. Eikö tämä ole ihmeellistä?

— Oletteko tullut hulluksi! — Stepan Trofimovitš sai tuskin soperretuksi ja joutui sitten äkkiä aivan pois suunniltaan.

— Liputin, tiedätte varsin hyvin itsekin, että tulitte tänne vain kertoaksenne minulle jonkin tuontapaisen inhoittavan uutisen ja... ehkäpä jotakin vielä pahempaa!

Samassa muistin hänen arvelleen Liputinin tuntevan koko meidän yhteisen salaisuutemme ei ainoastaan paremmin kuin me itse sen tiesimme, vaan lisäksi vielä jotakin muuta, jota me ehkä koskaan emme olisi saaneetkaan tietää.

— Mutta Stepan Trofimovitš! — Liputin oli muka hyvinkin säikähtynyt. — Enhän minä...

— Olkaa vaiti ja antakaa tulla kaikki! Pyydän teitäkin, herra Kirillov, mitä hartaimmin, olkaa tekin läsnä, pyydän, istukaa, ja te, Liputin, voitte alkaa muitta mutkitta, aivan suoraan... niinkuin asia on!

— Jos olisin aavistanut, että te noin kiihoitutte tästä, en olisi maininnutkaan koko asiasta... Mutta olin varma siitä, että Varvara Petrovna itse jo on teille kaiken kertonut!

— Se on valhetta, ette te niin ajatellut! Alkakaa, alkakaahan toki, kun teitä kerran käsketään puhumaan!

— Mutta olkaapa hyvä ja istahtakaa tekin, sillä jos minä istun ja te rupeatte noin kiihoittuneena juoksentelemaan... edestakaisin tuossa edessäni, niin... puhe ei oikein suju.

Stepan Trofimovitš hillitsi itsensä ja istahti arvokkaasti nojatuoliinsa. Insinööri loi katseensa pahantuulisena maahan. Liputin suorastaan nautti tarkastellessaan meitä.

— Mistä oikein alkaisin... nolostuin aivan.

VI.

— Toissa päivänä tuli äkkiä luokseni heidän sanantuojansa: huomenna kahdentoista ajoissa pyydettiin muka tulemaan sinne. Voittekohan kuvitella? Jätin työni kesken ja täsmälleen puolenpäivän aikaan soitan ovikelloa. Minut viedään vierashuoneeseen. Odotan minuutin verran, hän saapuu. Istuttaa minut aivan itseänsä vastapäätä. Istun, en usko silmiäni enkä korviani, tiedättehän, miten halveksivasti hän kohteli minua aina ennen. Käy suoraan asiaan, niin kuin hänen tapansa on. "Muistattehan", — sanoo, — "miten Nikolai Vsevolodovitš neljä vuotta sitten sairaana ollessaan teki täällä pari omituista kepposta, niin että koko kaupunki joutui hämilleen, kunnes kaikki vihdoin selvisi. Eräs niistä kepposista koski suorastaan teitä. Kävihän Nikolai Vsevolodovitš parannuttuaan pyynnöstäni teidänkin luonanne. Tiedän myös, että hän jo aikaisemminkin oli kanssanne jonkin verran keskustellut. Sanokaa vilpittömästi ja suoraan, mitä te (siinä kohden Varvara Petrovna hetken tapaili oikeata sanaa) — millainen Nikolai Vsevolodovitš oli silloin mielestänne... Mitä te yleensä hänestä ajattelitte... millaisen käsityksen olitte hänestä muodostanut ja... mitä ajattelette nyt?..." Tässä hän hämillään vaikeni kokonaan, oli vaiti kokonaisen minuutin ja punastui äkkiä. Minä säikähdin. Sitten hän alkoi taas — eikä suinkaan liikuttavalla äänellä, ei, sehän ei hänelle sopisikaan, vaan hyvin arvokkaana hän jatkoi: "Tahdon", hän sanoi, "tahdon, että ymmärtäisitte minut täydellisesti ja oikein", niin sanoi. "Olen lähettänyt hakemaan teitä sen vuoksi, että pidän teitä tarkkanäköisenä ja älykkäänä miehenä, joka pystyy tekemään oikeita havaintoja". (Siinäpä vasta kohteliaisuuksia kerrakseen!) "Te ymmärrätte myös", — niin hän sanoi, "että kanssanne puhuu äiti... Nikolai Vsevolodovitšin elämä on ollut hyvin onnetonta, ja siinä on ollut monenlaisia mullistuksia. Tämähän on voinut vaikuttaa hänen järkeensäkin. En tietenkään puhu mielenvikaisuudesta, sitähän se ei voi olla!" (Ujon ylpeänä hän toi tämän esille.) "Mutta sellainenhan aina jättää jälkeensä ihmisiin jotakin omituista, erikoisia ajatustapoja, taipumusta eräänlaisiin omituisiin katsantotapoihin." (Kaikki nämä ovat hänen sanojansa, ja olin aivan ihmeissäni, Stepan Trofimovitš, miten varmasti Varvara Petrovna kykenee asiansa esittämään! Erinomaisen viisas nainen!) "Ainakin minä itse olen hänessä ollut huomaavinani", hän sanoi, "eräänlaista alituista levottomuutta ja eräänlaisia omituisia taipumuksia. Mutta minä olen äiti, kun te taas olette syrjäinen henkilö ja voitte siis, älykäs kun sitäpaitsi olette, muodostaa oman ulkokohtaisen käsityksenne. Rukoilen teitä (niin sanoi kuin sanoikin: rukoilen), sanokaa minulle koko totuus, aivan koristelemattomana, ja jos te sitäpaitsi lupaatte, että ette koskaan unohda minun puhuneen kanssanne salaisesti, niin voitte luottaa täydellisesti siihen, että aina olen valmis osoittamaan teille mahdollisimman suurta kiitollisuuttani." — Mitäs tästä sanotte!

— Te... te olette saanut minut niin kiihdyksiin... — Stepan Trofimovitš soperteli, — ... etten jaksa uskoa...

— Niin, mutta huomatkaa, huomatkaa, — Liputin jatkoi aivan kuin ei olisi kuullutkaan Stepan Trofimovitšin sanoja, — miten hermostunut ja levoton hän mahtaakaan olla, koskapa suvaitsee armossaan alentua tämmöisen miehen tasalle ja tekee kysymyksiä, joita hänen itsensä on pyydettävä salaamaan. Mitä tämä oikeastaan on? Eiköhän vain ole saapunut joitakin onnettomia tietoja Nikolai Vsevolodovitšista?

— En tiedä... tuskin on tullut tietoja... en ole tavannut moneen päivään, mutta sen minä... sen minä teille... — Stepan Trofimovitš puhua tohisi katkonaisesti, tuskin jaksaen enää hallita ajatuksiansa, — sen minä teille sanon, Liputin, että jos teitä kerran on pyydetty pitämään tätä salassa, ja te nyt kaikkien kuullen...

— Salassa, salassa! Jumala minua rangaiskoon, jos minä missään... Mutta jos minä täällä... niin onko se nyt niin vaarallista? Omia ihmisiähän tässä kaikki ollaan, Aleksei Nilytš mukaanluettuna.

— En ole läheskään samaa mieltä; epäilemättä me kolme osaamme kyllä säilyttää tämän salaisuutena, sehän on selvää, mutta teitä, neljättä, teitä minä pelkään enkä luota teihin hivenen vertaa!

— Mitä te oikein tarkoitatte? Minuahan asia lähinnä koskee, minullehan on luvattu ikuista kiitollisuutta! Tahdoin vielä nimenomaan tämän yhteydessä mainita erään omituisen, tai paremminkin sanoen, psykologisesti mielenkiintoisen seikan. Eilen illalla Varvara Petrovnan keskustelun vaikutuksesta (ymmärrättehän itsekin, millaisen vaikutuksen tuo keskustelu teki minuun) kysäisin Aleksei Nilytšilta noin vain ilman muuta: "Te", sanoin, "olette usein tavannut Nikolai Vsevolodovitšin sekä ulkomailla että Pietarissa. Mitä mieltä te olette hänestä, hänen järjestään ja hänen henkisistä kyvyistään?" — Silloin hän vastaa minulle tapansa mukaan lakonisesti, että: "Nikolai Vsevolodovitš on hyvin hienoälyinen ja aivan tervejärkinen ihminen." — "Mutta ettekö koskaan ole vuosien kuluessa", sanon, "huomannut eräänlaisia mielipiteiden äkillisiä vaihteluja tai omituista ajattelutapaa tai ainakin jonkinlaista, niin sanoakseni, mielenvikaisuutta?" Sanalla sanoen, toistin Varvara Petrovnan oman kysymyksen. Voitteko ajatella! Aleksei Nilytš hetken mietittyään rypistää aivan kuten nytkin kulmiansa ja sanoa tokaisee: "Joskus näytti siltä, kuin hänessä olisi ollut jotakin omituista." — Huomatkaa, jos Aleksei Nilytšistäkin kerran jokin asia alkaa tuntua omituiselta, niin mitähän siinä todellisuudessa silloin oikein onkaan. Vai mitä?

— Onko tuo totta? — Stepan Trofimovitš kääntyi Aleksei Nilytšin puoleen.

— En tahtoisi puhuakaan siitä, — vastasi Aleksei Nilytš äkkiä kohottaen päätään, niin että silmät välähtivät, — tahdon väittää, teillä ei ole oikeutta, Liputin. Tässä tapauksessa ei oikeutta viitata minuun. En ole mielipidettäni kaikessaan ilmaissut. Vaikka tunnenkin Pietarin ajoilta, niin siitä on kauan, ja vaikka äsken tapasinkin, niin tunnen Nikolai Stavroginia vähän. Pyydän jättämään minut rauhaan... ja kaikki tämä muistuttaa juoruamista.

Liputin levitti kätensä kuten syyttömästi syytetty.

— Juoruamista! Minäkö muka juoruan? Ehkä olen vakoilijakin? Hyvähän teidän, Aleksei Nilytš, on arvostella, kun pysyttelette itse aina syrjässä kaikesta. Mutta uskotteko, Stepan Trofimovitš, että kapteeni Lebjadkinia, tuota miestä, joka on tyhmä kuin... hävettää aivan sanoa, miten tyhmä hän on; meillähän on tähän sopiva mainio venäläinen vertaus... Häntäkin Nikolai Vsevolodovitš hänen sanojensa mukaan on loukannut, vaikka tuo mies siitä huolimatta kunnioittaa hänen terävää älyään. "Tämä mies saa minut toisinaan suorastaan hämmästymään: kaikkitietävä käärme" (hänen omia sanojansa). Silloin kysäisin myös häneltä (yhä vieläkin eilisen vaikutuksesta ja keskusteltuani ensin Aleksei Nilytšin kanssa): "Mitenkä te, kapteeni, luulette", sanoin, "onko tuo teidän kaikkitietävä käärmeenne hullu vai eikö?" — Ja uskottekohan, samassa hän hypähtää seisoalleen aivan kuin pahaa aavistamatta olisi saanut ruoskan iskun selkäänsä. "Niin se on", sanoi, "niin se on, mutta se ei sittenkään muuta asiaa..." — Mitä "asiaa" se ei muuttanut, sitä hän ei selittänyt. Ja samassa hän vaipui niin surullisiin mietiskelyihin, että humalakin hävisi äkkiä olemattomiin. Me istuimme silloin Filippovin teetuvassa. Ja vasta noin puolen tunnin kuluttua hän äkkiä iski nyrkkinsä pöytään: "Niin", sanoi, "ehkä hän tosiaankin on hullu, mutta se ei yhtään vaikuta asiaan", eikä taaskaan sanonut, mihin se ei vaikuttanut. Olen kertonut teille tietenkin vain keskustelumme ytimen, mutta ymmärrättehän ajatuksen: kysy siis keneltä hyvänsä, sellaiseltakin, jonka aivoissa tällainen ajatus ei ole koskaan ennen edes käväissyt, kaikki todistavat samaa: "Hullu on", sanovat, "tosin hän on erittäin viisas mies, mutta ehkä sittenkin hullu".

Stepan Trofimovitš istui syvissä mietteissä.

‒ Mistä Lebjadkin hänet niin tarkasti tuntee:

— Ettekö suvaitsisi kysyä sitä Aleksei Nilytšiltä, häneltä, joka äsken haukkui minua vakoojaksi. Minä olen vakoilija — enkä kuitenkaan sitä tiedä, mutta Aleksei Nilytš tuntee koko jutun ydintään myöten, vaikka suvaitseekin olla vaiti:

— En mitään, vähän ainoastaan, — vastasi insinööri yhtä ärtyneesti kuin äskenkin. — Juotatte Lebjadkinin sikahumalaan urkkiaksenne. Minutkin toitte tänne vain saadaksenne tietää ja pakottaaksenne puhumaan. Siis olette vakoilija!

— En minä ole häntä juottanut, eikä hän salaisuuksineen päivineen ole sen arvoinenkaan, että häntä kannattaisi juottaa, sen verran minä hänestä välitän, en vain tiedä, miten itse suhtaudutte häneen. Itsehän tuo sirottelee rahojaan kaikkialle, vaikka pari viikkoa sitten kävi vielä pyytelemässä minultakin lainaksi viittätoista kopeekkaa. Hän se on juottanut minua samppanjalla enkä minä häntä. Mutta tehän annoitte minulle oivallisen neuvon. Jos minun tosiaankin on jostakin päästävä selville, niin juotan hänet humalaan ja saankin ehkä selon... kaikista pikku salaisuuksistanne, — Liputin ärähti ilkeän kostonhimoisesti.

Stepan Trofimovitš katseli hämmästyneenä molempia riitatovereita. Kumpainenkin ilmiantoi toisensa kainostelematta läsnäolijoita. Ajattelin, että Liputin oli ehkä luonutkin Aleksei Nilytšin muassaan vain saadakseen hänet kolmannen henkilön avulla toivottuun keskusteluun, — se oli hänen lempimanöövereitään.

— Aleksei Nilytš tuntee Nikolai Vsevolodovitšin liiankin hyvin, — hän jatkoi ärtyisästi, — mutta pitää sen salassa. Ja mitä tulee kapteeni Lebjadkiniin, niin hän tunsi Nikolai Vsevolodovitšin jo aikaisemmin kuin kukaan muu meistä, jo Pietarissa, viisi, kuusi vuotta sitten, noina niin sanoakseni Nikolai Vsevolodovitšin elämän "hämärinä aikoina", jolloin hän vielä ei edes aikonut onnellistuttaa meitä käynnillään. Prinssimme oli luvalla sanoen silloin Pietarissa valinnut itselleen hieman omituisen tuttavapiirin. Silloin hän lienee tutustunut Aleksei Nilytšiinkin.

— Pitäkää varanne, Liputin, Nikolai Vsevolodovitš on luvannut saapua tänne pian itse, ja hänen kanssaan ei ole leikittelemistä.

— Mitäpä hän minusta! Olenhan aina ensimmäisenä huutamassa, että hänellä on mitä terävin ja kehittynein äly, ja sainhan näin vakuuttaessa itse Varvara Petrovnankin eilen kokonaan rauhoittumaan. "Hänellä tosin on sellainen luonne", sanoin, "ettei ole hyvä mennä mitään edeltäkäsin takaamaan". Lebjadkin sanoi eilen aivan samaa: "Hänen luonteensa vuoksi", sanoi, "olen saanut kärsiä". Voi teitä, Stepan Trofimovitš. Hyvähän teidän on mahtailla: "juoruja ja vakoilua". Ja sen te sanoitte vasta saatuanne minulta kaiken urkituksi, vieläpä osoitettuanne mitä suurinta uteliaisuutta. Mutta kas, Varvara Petrovna, hän iski eilen kuin naulan päähän: "Teitä", sanoi, "tämä asia on koskenut henkilökohtaisesti, senvuoksi käännynkin juuri teidän puoleenne". — Eikö se voisi huvittaa minua jo sellaisenaankin? Tarvitaanko tähän enää mitään tarkoitusperiä! Koko kaupungin nähden nielaisin hänen ylhäisyytensä henkilökohtaisen loukkauksen, aivan kuin ei mitään olisi tapahtunutkaan. On kai minulla ainakin oikeus sanoa, että asia huvittaa minua muustakin syystä kuin vain pelkästä juoruamishalusta. Tänään hän puristaa ystävällisesti kättänne, mutta huomenna — ilman vähintäkään syytä — saatte palkaksi vieraanvaraisuudestanne korvapuustin kummallekin korvallenne, jos se taas sattuu häntä sillä kerralla huvittamaan. Ja näin tapahtuu koko kunniallisen seurapiiriimme läsnäollessa. Liiat ihrat sellaista saavat aikaan! Ja naiset, ne ovat aina tuollaisten puolella: perhoset ja urheat kukonpoikaset! Siivekkäät tilanomistajat, kuten muinaiset lemmenjumalat, aina valmiit murskaamaan sydämiä à la Petšorin![19] Hyvähän teidän on, Stepan Trofimovitš, piintyneen "vanhanpojan", puhella ja parjata minua hänen ylhäisyytensä vuoksi juorukelloksi. Mutta menisittepä itse naimisiin, koska vieläkin olette noin kekkeä, ottaisittepa nuoren ja sievän, niin ehkä tekin prinssiänne pelätessänne pistäisitte ovenne säppiin, ja omassa talossannekin teidän olisi pakko rakentaa suojavalleja häntä vastaan! Mutta maksaako siitä edes puhua. Jos tuo mlle Lebjadkina ei olisi kompurajalka, hullu, olisin minä, niin totta kuin Jumala on, taipuvainen uskomaan, että hän se juuri on tuo kenraalimme intohimojen uhri ja että tämän vuoksi kapteeni Lebjadkinin "perhekunnia", kuten hän itse sanoo, "on joutunut häpeään". Mutta tämähän on ristiriidassa hänen hienostuneen kauneusaistinsa kanssa. Vaikka toiselta puolen, hänenlaiselleenhan ei mikään merkitse mitään. Kelpaa mikä marja tahansa, kunhan se vain osuu hänen tielleen otollisena hetkenä. Te sanoitte, että minä muka juoruan. Olisinko minä maininnut tästä sanaakaan, jollei siitä jo koko kaupunki puhua pauhaisi. Minä vain kuuntelen ja myönnän: eihän myöntäminen ainakaan liene kiellettyä.

— Puhua pauhaisi... koko kaupunki... Mitä siellä sitten oikeastaan puhutaan?

— Kapteeni Lebjadkinhan se yksin siellä oikeastaan humalapäissään pauhailee, mutta eikö se nyt ole aivan samaa, kuin jos koko torikansa olisi äänessä? Olenko minä siihen syypää? Voinhan ainakin näin ystävieni kesken siitä mainita. Ymmärtääkseni olen täällä ystävieni parissa? — ja hän katsahti meihin kuhunkin vuorotellen mitä viattomimman näköisenä. — Kävi nimittäin sillä tavalla, että, ymmärrättehän, että hänen ylhäisyytensä oli kuulemma suvainnut lähettää Sveitsistä erään mitä hienoimmin kasvatetun nuoren neidin ja niin sanoakseni vaatimattoman orpotytön mukana, minulla on muuten kunnia tuntea hänet, kolmesataa ruplaa annettavaksi kapteeni Lebjadkinille. Mutta Lebjadkin saikin jonkin ajan kuluttua tietää, samaten eräältä hyvin hienosti sivistyneeltä henkilöltä ja siis myös sangen uskottavalta taholta, että olikin muka lähetetty tuhat ruplaa eikä kolmesataa... Nuori neito on siis pimittänyt seitsemänsataa ruplaa, Lebjadkin huutaa nyt, ja vähältä piti, että hän ei jo ruvennut vaatimaan saataviansa oikeuden teitä, ainakin hän niin on uhkaillut ja hölissyt niin, että koko kaupunki sen jo tietää...

— Tämä on alhaista, alhaista teiltä! — Insinööri hypähti äkkiä tuoliltaan.

— Mutta tehän itse olette juuri se sangen arvoisa henkilö, joka on Lebjadkinille vakuuttanut Nikolai Vsevolodovitšin nimessä, että rahoja oli tuhat ruplaa eikä kolmesataa. Kapteeni itse kertoi asian näin humalapäissään.

— Se... se on onneton väärinkäsitys. Joku on erehtynyt, ja siitä se... Tämä on joutavaa puhetta, ja te ilkeämielisyydessänne...

— Minä ennen kaikkea tahtoisin uskoa, että tämä on joutavaa puhetta, ja kuuntelen sitä kirvelevin sydämin, sillä olipa asia miten hyvänsä, niin onhan sittenkin kysymys seitsemästäsadasta ruplasta, ja lisäksi juttuun on sekaantunut mitä kunniallisin perhetyttö, joka kaiken lisäksi on vielä nähtävästi ollut mitä läheisimmissä suhteissa Nikolai Vsevolodovitšiin. Eihän hänen ylhäisyydelleen merkitse paljoakaan saattaa häpeään kunniallinen perhetyttö tai saattaa huonoon huutoon toisen miehen aviovaimo, kuten hänen silloin minulle tekemänsä kepponen osoittaa! Ja kun sitten sattuu eksymään samalle tielle jaloudessaan suurenmoinen mies, niin hän saa tietenkin tehtäväkseen vain peittää kunniallisella nimellään toisen synnit. Niin kävi minullekin. Puhun vain itsestäni...

— Pidä varasi, Liputin! — Stepan Trofimovitš kalpeni ja kohosi nojatuolistaan...

— Älkää uskoko, älkää uskoko! Se on erehdys, se on varmasti erehdys, ja Lebjadkin on humalassa... — huudahteli insinööri äärettömän levottomana, — kaikki selviää, minä en jaksa... tämä on liian alhaista... riittää, riittää jo!

Hän juoksi ulos huoneesta.

— Mitä tuo on olevinaan? Minähän lähden mukaan! — hätääntyi, Liputin hypähti seisoalleen ja kiiruhti Aleksei Nilytšin jälkeen.

VII.

Stepan Trofimovitš seisoi hetken mietteisiinsä vaipuneena, katsahti sitten minuun kuitenkaan näkemättä minua, otti hattunsa ja keppinsä sekä poistui hiljaa huoneesta. Kiiruhdin hänen jälkeensä kuten äskenkin. Portista kadulle tultuamme hän huomasi minut ja sanoi:

— Niin, ehkä te nyt tahdotte olla todistajana... de l'accident. Vous m'accompagnerez, n'est-ce pas? [Tulettehan mukaan?]

— Stepan Trofimovitš, aiotteko tosiaankin taas sinne? Ajatelkaahan, miten voi käydä?

Hänen kasvonsa vetäytyivät surkean toivottomaan hymyyn, siinä hymyssä oli sekä häpeää että epätoivoa, mutta samalla jotakin merkillisen riemullista. Hän pysähtyi hetkeksi ja kuiskasi minulle:

— Enhän voi mennä naimisiin vain "peittääkseni toisen synnit"!

Tätä minä juuri olin odottanutkin. Vihdoinkin tulivat julki sydämen salat, joita oli minulta jos jonkinlaisin kiertopuhein ja teeskentelyin yritetty peittää. Kuullessani tämän raivostun aivan.

— Ja noin likainen ajatus, noin... matalamielinen ajatus saattoi syntyä teidän, Stepan Trofimovitš, teidän valoisassa mielessänne, teidän hyvässä sydämessänne ja... jo kauan ennen kuin Liputin oli mitään sanonut!

Hän katsahti minuun sanomatta sanaakaan ja jatkoi matkaansa. En jäänyt minäkään jälkeen. Tahdoin nyt tosiaankin olla hänen ja Varvara Petrovnan välisessä keskustelussa todistajana. Olisin suonut hänelle anteeksi, jos hän akkamaisessa heikkoluonteisuudessaan olisi erehtynyt uskomaan pelkästään Liputinin puheita, mutta oli päivänselvää, että hän oli jo itsekin ajatellut samaa, vieläpä kauan ennen Liputinin tuloa, ja että Liputin vain vahvisti hänen arvelunsa ja kaatoi, niin sanoakseni, öljyä tuleen. Hänellä oli siis tosiaankin ollut rohkeutta epäillä tyttöä jo ensi hetkestä alkaen, ennenkuin hänellä oli siihen edes minkäänlaista syytä, ei edes Liputinin viittailuja. Varvara Petrovnan despoottiset toimenpiteet olivat saaneet hänet epäilemään, että tämä epätoivoissaan halusi vain kiireesti häitä ja kunniallista sulhasta peittääkseen siten sopivasti kalliin Nicolas'nsa herrassynnit!

Tuollaisista ajatuksista hänen olisi sietänyt saada aimo rangaistus.

— O! Dieu, qui est si grand et si bon! [Oi Jumala, joka on niin suuri ja hyvä!] Oi, mistä löytäisin viihdyttäjän! — hän huudahti kuljettuaan vielä noin sata askelta ja pysähtyen äkkiä.

— Mennään heti kotiin ja minä selitän teille kaiken! — huudahdin yrittäen saada hänet väkisin kääntymään takaisin.

— Se on hän! Stepan Trofimovitš, tehän se olette? Tekö? — äkkiä lähellämme kajahti raikas, vallaton nuoren naisen ääni, joka oli kuin musiikkia.

Emme olleet huomanneetkaan, että aivan vierellämme ratsasti Lizaveta Nikolajevna ainaisen seuralaisensa saattamana. Hän pysähdytti ratsunsa.

— Tulkaahan, tulkaa nyt pian! — hän huusi äänekkään iloisesti. — Kahteentoista vuoteen en ole häntä nähnyt ja sittenkin tunsin heti... Mutta hän!... Ettekö tosiaankaan tunne minua?