Part 12

Stepan Trofimovitš sieppasi hänen kätensä, veti sen puoleensa ja suuteli sitä hartaana. Hän katsoi neitoon kuin rukoillen voimatta sanoa sanaakaan.

— Hän tunsi minut ja on iloissaan! Mavriki Nikolajevitš, hän on hurmaantunut, kun saa nähdä minut! Olemme odottaneet teitä jo kaksi viikkoa. Täti vakuutti teidän olevan sairaana ja sanoi, että teitä ei muka saisi häiritä, mutta arvasinhan, että täti valehteli! Minä poljin jalkaa ja toruskelin teitä, sillä tahdoin välttämättä, aivan välttämättä, että te itsestänne tulisitte meille, pyytämättä, enkä senvuoksi lähettänyt teitä hakemaan. Hyvä Jumala, eihän hän ole vähääkään muuttunut! Tai ehkä sentään, ryppyjä on sittenkin lisääntynyt, paljon ryppyjä silmien luo ja poskiin, ja harmaita hiuksiakin on ilmestynyt, mutta silmät ovat yhä samat! Olenko minä muuttunut? Olenko? Miksi te ette puhu?

Muistin samalla, miten Lizaveta Nikolajevna oli ollut miltei sairas, kun hänet yhdentoistavuotiaana oli viety Pietariin, ja sairaanakin hän oli itkenyt ja kysellyt Stepan Trofimovitšiä, kuten minulle oli kerrottu.

— Te... minä... — Stepan Trofimovitš leperteli ääni ilosta värähdellen. — Huudahdin äsken: "Mistä löytäisin viihdyttäjän?", ja silloin kuulin äänenne... Tämähän on kuin taivaan ihme, el je commence à croire.

— En Dieu! En dieu, qui est là haut et qui est si grand et si bon? Huomaatteko, että osaan vieläkin luentonne ulkoa. Mavriki Nikolajevitš, ette voi kuvitellakaan, miten hän sai minut uskomaan en Dieu, qui est si grand el si bon! Ja muistatteko kertomustanne siitä, miten Kolumbus löysi Amerikan ja miten kaikki äkkiä huudahtivat: maata! maata! Hoitajani, Aljona Frolovna, kertoi, että minä muka öisinkin sen jälkeen aina olin houraillut ja huudahdellut unissani: maata, maata! Ja muistatteko, kun kerroitte minulle prinssi Hamletista? Muistatteko, miten kuvasitte minulle köyhien emigranttien kuljetusta Euroopasta Amerikkaan? Eihän se ollut ollenkaan totta, sain myöhemmin asiasta selon, mutta ette usko, Mavriki Nikolajevitš, miten kauniisti hän valehteli, hänen valheensa oli totuutta parempi! Miksi te tuolla tavoin tarkastelette Mavriki Nikolajevitšia? Hän on kaikkien parhain ja uskollisin ihminen maapallollamme, ja teidän on opittava rakastamaan häntä samoin kuin minuakin! E fait tout ce que je veux. [Hän tekee kaiken, mitä minä tahdon.] Kyyhkykulta, Stepan Trofimovitš, olette varmasti taas onneton, koskapa keskellä katua huutelette: mistä löytäisin viihdyttäjän? Olettehan onneton, eikö totta? Eikö totta?

— Olen taas onnellinen.

— Tätikö on ollut paha, — Lizaveta Nikolajevna jatkoi kuuntelematta Stepan Trofimovitšia, — tuo aina ilkeä, epäoikeudenmukainen, mutta kuitenkin ikuisesti armas tätimme? Muistatteko, miten te usein heittäydyitte kaulaani puistossamme ja minä lohdutin teitä, taisinpa itkeäkin, mutta älkää nyt suinkaan pelästykö Mavriki Nikolajevitšia; hän on jo kauan tietänyt kaiken, mikä koskee teitä, ja hänen olkapäähänsä nojaten te saatte itkeä niin paljon kuin vain haluatte. Hän on seisova lujana kuinka kauan tahansa... Mutta kohottakaapa hattuanne, ottakaa se kokonaan pois hetkiseksi, nouskaahan varpaillenne, suutelen teitä otsalle, aivan kuten silloinkin, kun hyvästelimme erotessamme. Katsokaahan, tuolta ikkunasta kurkistelee joku teidän ihailijanne... No, lähemmäksi, lähemmäksi! Hyvä Jumala, miten hän on käynyt harmaaksi!

Ja satulastaan kurkoitellen hän suuteli Stepan Trofimovitšin otsaa.

— Ja nyt sitten teidän luoksenne kotiin! Tiedän missä asutte. Heti paikalla, tuossa tuokiossa olen luonanne. Minä tulen ensin teidän luoksenne, te niskoittelija, ja sitten raahaan teidät muassani meille koko päiväksi. Menkää jo, valmistautukaa vastaanottamaan minua.

Ja näin sanoen hän ratsasti seuralaisineen tiehensä.

— Dieu, Dieu! — Stepan Trofimovitš huudahteli, — enfin une minute de bonheur! [Vihdoinkin onnen hetki.]

Tuskin kymmentä minuuttia oli kulunut, kun Lizaveta Nikolajevna jo tuli Mavriki Nikolajevitšin saattamana Stepan Trofimovitšin luo.

— Vous et le bonheur, vous arrivez en même temps! [Te ja onni saavutte samaan aikaan.] — Stepan Trofimovitš nousi heitä vastaan.

— Kas tässä on teille kukkia. Olin äsken juuri mme Chevalier'n luona. Häneltä saa tästä lähtein aina kukkia nimipäiviksi koko talven. Ja kas tässä on Mavriki Nikolajevitš, tutustukaa häneenkin. Oikeastaan aioin tuoda teille kakun kukkien asemesta, mutta Mavriki Nikolajevitš väitti, että se ei muka olisi ollut oikein venäläistä.

Mavriki Nikolajevitš oli tykistökapteeni, noin kolmenneljättävuotias, pitkähkö herra, ulkonäöltään kaikin puolin kaunis ja moitteeton. Kasvojen ilme ainakin heti ensi katsannolta oli arvokkaan ankara. Todellisuudessa hän oli kuitenkin herttaisen hyvä, minkä kuka tahansa saattoi aavistaa jo ensi hetkestä jouduttuaan vaikkapa vain kerrankin hänen kanssaan kosketuksiin. Hän oli vaitelias, kylmän pidättyvä eikä kovin kärkäs tarjoamaan kenellekään ystävyyttään. Väittivätpä jotkut niinkin, että hän olisi ollut typeränpuoleinen, mutta se arvostelu ei ollut varmastikaan aivan oikeudenmukainen.

En rupea kuvailemaan Lizaveta Nikolajevnan kauneutta. Olihan koko kaupunkimme ylistellyt sitä jo edeltäkäsin, vaikka kaikki naisemme eivät tosin sittenkään olleet asiasta aivan samaa mieltä. Olipa sellaisiakin, jotka suorastaan vihasivat Lizaveta Nikolajevnaa sen vuoksi, että tämä on muka ylpeä. Drozdovit eivät vieläkään olleet aloittaneet vieraskäyntejään, ja tämähän oli tietysti loukkaavaa siitäkin huolimatta, että viivästykseen oli syynä Praskovja Petrovnan sairastelu. Toinen syy vihamielisyyteen oli se, että Lizaveta Nikolajevna oli kuvernöörinrouvan sukulainen, ja kolmas se, että hän ratsasteli joka päivä. Meillä ei vielä näihin asti oltu koskaan nähty naista ratsain. On siis pidettävä varsin luonnollisena koko kaupunkimme loukkaantumista siitä, että Lizaveta Nikolajevna suvaitsi joka päivä ratsastella, missä häntä milloinkin halutti, vaikka ei ollut käynyt vielä edes tavanmukaisilla vieraskäynneillä. Muuten oli tunnettua, että hän ratsasti lääkärin määräyksestä. Mutta sehän se juuri antoikin aihetta mitä ilkeämielisimpiin viittailuihin. Hän oli todella sairas. Sen saattoi huomata jo heti ensi näkemältä — häntä vaivasi sairaalloinen hermostuneisuus, alituinen levottomuus! Voi! Tuolla raukalla oli omat kärsimyksensä, se kyllä myöhemmin ymmärrettiin. Entistä muistellen en enää tahtoisi sanoa, että hän olisi ollut kaunotar, kuten minusta silloin näytti. Ehkäpä hän oli suorastaan rumakin. Hän oli pitkä, hoikka, mutta joustava ja voimakas, kasvojen piirteet melkeinpä huomiota herättävän epäsäännölliset. Hänen silmänsä olivat päässä kuin kalmukilla, hieman vinottain. Hän oli kalpea, poskiluut pistivät selvästi esiin, ja posket olivat laihat, iho tumma. Mutta sittenkin hänen piirteissään oli jotakin, mikä viehätti ja veti puoleensa! Ihmeellinen taikavoima asui hänen tummien silmiensä palavassa katseessa, hän oli "valloittajaksi syntynyt sekä luotu valloittamaan"! Hän lienee todellakin ollut ylpeä, ehkäpä nenäkäskin, mutta siitä en ole aivan varma, lieneekö hän osannut olla myös hyvä. Sen vain tiedän varmasti, että hän ainakin olisi tahtonut olla hyvä ja teki parhaansa yrittäessään taivuttaa itseään hyväksi. Tämä luonne oli varmasti täynnä mitä jaloimpia pyrkimyksiä ja mitä rehellisimpiä aikomuksia. Mutta kaikki tämä oli hänessä vielä kaaoksena, alituisessa levottomassa kiehumistilassa, kuitenkin alituisesti tasapintaa tavoitellen. Ehkäpä hän asetti itselleen liiankin ankaria vaatimuksia jaksamatta kuitenkaan koskaan niitä toteuttaa.

Hän istahti sohvalle silmäillen huonetta.

— Miksi minä tällaisina hetkinä tunnen olevani niin surullinen, arvatkaapa, herra oppinut? Kuvittelin aina, että tulisin niin hirveän iloiseksi, kun saisin nähdä teidät, ja muistaisin silloin kaiken entisen, mutta en olekaan oikein iloinen, huolimatta siitä, että yhä pidän teistä... Hyvä Jumala, tuollahan on minun kuvanikin! Antakaa se tänne, muistan sen, muistan!

Erinomaisen hyvä miniatyyri, akvarellimaalaus kaksitoistavuotiaasta Lizasta, oli lähetetty Pietarista Stepan Trofimovitšille jo kymmenen vuotta sitten. Siitä lähtien kuva oli ollut hänen seinällään.

— Olinko tosiaankin noin sievä lapsena? Ovatko nuo minun kasvoni?

Hän nauroi kuva kädessään ja katsahti peiliin.

— Ottakaa, ottakaa tämä kiireesti! — hän huudahti ojentaen kuvansa. — Älkää ripustako sitä seinälle. Jälkeenpäin... sitten, en halua sitä katsella. — Hän istahti taas sohvaan. — Kun yksi elämä oli ohi, alkoi toinen, sitten loppui se ja alkoi kolmas, ja niin loppumatta. Päät tasoitellaan, leikataan poikki aivan kuin saksilla. Näettehän, miten hyvin osaan ladella vanhoja totuuksia, mutta tottahan tämä on kaikki!

Naurahtaen hän katsahti minuun. Hän oli vilkaissut minuun jo useamman kerran, mutta Stepan Trofimovitš oli hämmennyksissään unohtanut kokonaan luvanneensa esitellä minut Lizaveta Nikolajevnalle.

— Miksikä minun kuvani riippuu tikarien alla? Ja minkä vuoksi teillä oikeastaan on noin paljon tikareja ja miekkoja?

Stepan Trofimovitšin huoneen seinällä riippui tosiaankin kaksi turkkilaista tikaria, ristissä toistensa yli, ja niiden alla oli oikea tserkessiläismiekka. Kysyessään näin Lizaveta Nikolajevna katsahti suoraan minuun, niin että olin vähällä hänelle vastata, mutta ymmärsin kuitenkin olla vaiti. Stepan Trofimovitš älysi vihdoinkin esitellä meidät toisillemme.

— Tunnen, tunnen jo hänet, — Lizaveta Nikolajevna sanoi. — Äitini on kuullut teistä paljon. Tutustukaa tekin Mavriki Nikolajevitš. Teistä on minulla hieman koomillinen käsitys, tehän olette Stepan Trofimovitšin uskottu, eikö totta?

Minä punastuin.

— Voi, suokaa anteeksi, enhän suinkaan tahtonut sanoa, että te olisitte koomillinen, en suinkaan... (Hän punastui ja joutui hämilleen.) Eihän muuten ole mitään hävettävää siinä, että olette kunnon mies. Mutta meidän on jo aika lähteä, Mavriki Nikolajevitš; Stepan Trofimovitš, muistakaa, puolen tunnin kuluttua teidän on oltava meillä. Voi hyvä Jumala, kuinka paljon meillä onkaan keskenämme puhumista! Nyt olen minä teidän uskottunne, ja muistakaa, kertokaa minulle varmasti kaikki, _aivan kaikki_, ymmärrättehän?

Stepan Trofimovitš säikähti.

— Ei teidän tarvitse kainostella Mavriki Nikolajevitšia, hän tietää jo kaiken!

— Mitä hän sitten tietää?

— Mitä te nyt tuolla tavalla! — huudahti Lizaveta Nikolajevna hämmästyneenä, — ihanhan te taidatte tosissanne salata jotakin? En tahtonut ensin ollenkaan uskoa. Dašaakin pidetään piilossa. Täti ei äsken päästänyt minua Dašan luo, sanoi, että hänen päänsä oli muka kipeä.

— Niin mutta... mistä te saitte tietää?

— Hyvä Jumala, sieltä, mistä muutkin. Ei siihen tarvita suurtakaan oveluutta.

— Tietävätkö siis kaikki jo?...

— Äiti tosin sai tietää asian ensin Aljona Frolovnalta, hoitajaltani, ja hänelle taas oli käynyt kertomassa kaiken teidän Nastassanne. Ettekö ole sitten kertonut Nastasjalle? Hän sanoi, että oli kuullut kaiken teidän omasta suustanne.

— Minä... kerroin tosin... kerran... — Stepan Trofimovitš yritti lepertää punastuen, — mutta minä vain ohimennen... j'étais si nerveux el malade et puis... [Olin niin hermostunut ja sairas ja sitäpaitsi...]

Lizaveta Nikolajevna puhkesi äänekkääseen nauruun.

— Uskottu ei sattumalta ollut läsnä, ja kun Nastasja kerran sattui tulemaan huoneeseen... siinähän sitä on selitystä jo aivan tarpeeksi! Ja Nastasjalla taas on kaupunki kukkurallaan kummitätejä! No, mitäpä siitä. Tietäkööt kaiken! Niin on vieläkin parempi! Tulkaa pian, me syömme aikaisin päivällistä... Niin, unohdin kysyä, — hän istahti uudelleen, — kuka on tuo Šatov?

— Šatov? Darja Pavlovnan veli...

— Tiedän hyvin, että hän on veli. Voi, millainen te olette, — hän kävi kärsimättömäksi. — Tahdoin tietää, mikä hän on miehiään?

— C'est un pence-creux d'ici. C'est le meilleur et le plus irascible homme du monde. [Hän on muudan täkäläinen haihattelija, maailman paras ja tuittupäisin mies.]

— Olen kuullut, että hän on hieman omituinen. Mutta mitäpä siitä. Kuulin, että hän osaa kolmea kieltä, myös englannin kieltä, ja että hänellä on kirjallisia harrastuksia. Minulla olisi siinä tapauksessa hänelle työtä. Tarvitsisin apulaisen mitä pikemmin, sitä parempi. Suostuisikohan hän ehdotukseeni, vai eikö? Minulle on häntä suositeltu...

— Epäilemättä, et vous ferez un bienfail... [Ja te teette hyvän työn...]

— En ollenkaan bienfail'n vuoksi, tarvitsen itse apulaista.

— Tunnen Šatovin hyvin, — kiiruhdin sanomaan, — ja jos suvaitsette ilmaista asianne minulle, käyn heti Šatoville puhumassa.

— Sanokaa siinä tapauksessa hänelle, että hän huomenaamulla kahdeltatoista tulisi luokseni. Sepä erinomaista! Kiitän! Mavriki Nikolajevitš, oletteko valmis lähtemään?

Ja niin he poistuivat. Minä tietenkin lähdin heti juoksujalkaa Šatovin luo.

— _Mon ami!_ — Stepan Trofimovitš saavutti minut vasta portailla, — tulkaa välttämättä luokseni kymmeneltä tai yhdeltätoista, sitten kun olen palannut kotiin. Olen syyllinen, liian paljon syyllinen teidän silmissänne ja kaikkien, kaikkien muidenkin silmissä.

VIII.

Šatovia en tavannut kotoa. Kävin uudelleen parin tunnin kuluttua; hän ei ollut vieläkään saapunut. Lopulta, jo kellon lähestyessä kahdeksaa illalla, lähdin vielä kerran häntä tapaamaan jättääkseni ainakin kirjelipun siinä tapauksessa, että hän vieläkään ei olisi saapunut. En nytkään tavannut häntä. Hänen asuntonsakin oli lukossa, sillä hän asui aivan yksin, palvelijatta. Ajattelin hetkisen, pistäytyisinkö kapteeni Lebjadkinin asuntoon alakerrokseen kysyäkseni sieltä Šatovia, mutta tämänkin asunto oli lukittu. Sieltä ei näkynyt valon häivettäkään, ei kuulunut hiiskahdustakaan, kaikki oli kuin kuollutta. Uteliaana kuljin Lebjadkinin oven sivuitse muistellen, mitä hänestä äskettäin olin kuullut. Loppujen lopuksi päätin tulla uudelleen huomenna jo varhain aamulla. Eihän kirjelippuun ollut luottamista. Šatov ei ehkä välittäisi siitä yhtään mitään, hän oli usein itsepäinen ja lisäksi perin kaino. Sadatellen huonoa onneani aioin poistua. Ehdittyäni jo portista kadulle tapasinkin äkkiä herra Kirillovin. Hän oli tulossa kotiinsa ja tunsi ensimmäisenä minut. Koska hän itse alkoi asiatani kysellä, kerroin hänelle kaiken pääpiirteissään, vieläpä senkin, että olin kirjoittanut kirjeen, vaikka en siihen luottanutkaan.

— Tulkaa, — hän sanoi, — kyllä järjestän.

Muistin, että Liputinin sanojen mukaan hän oli tänä aamuna vuokrannut itselleen asunnon pihan perällä olevasta puisesta sivurakennuksesta. Tässä sivurakennuksessa, joka oli hänelle liian suuri, piti asuntoaan myös muudan vanha, kuuro muori, joka samalla oli hänen siivoojansa. Talon isännällä oli näet uudessa talossa, jossakin toisen kadun varrella teetupa, ja tämä eukko, luultavasti joku isännän sukulainen, oli jäänyt huolehtimaan vanhasta talosta. Sivurakennuksen huoneet olivat muuten jokseenkin puhtaat, mutta seinäpaperit olivat tahraiset. Siinä huoneessa, johon ensiksi tulimme, kaikki huonekalut olivat erityylisiä, sattumalta kokoonhaalittuja ja kaikki huonossa kunnossa. Siellä oli pari pelipöytää, leppäpuinen lipasto, iso, aivan kuin jonkin pirtin tai keittiön pöytä, tuoleja ja sohva ristikkoselkänojineen sekä kovine nahkaistuimineen. Nurkassa oli vanhanaikainen pyhäinkuva, jonka edessä olevan lamppusen eukko oli nähtävästi jo ennen tuloamme sytyttänyt tuikkimaan. Seinillä riippui pari himmentynyttä öljymaalausta, joista toinen esitti keisari Nikolai Pavlovitš-vainajaa, joka oli nähtävästi maalattu jo kaksikymmenluvulla, ja toinen jotakuta piispaa.

Herra Kirillov sytytti huoneeseen tultuaan kynttilän ja otti matkalaukustaan, joka oli nurkassa vielä purkamattomana, kirjekuoren, lakkaa ja kristallisen sinetin.

— Sinetöikää kirje ja kirjoittakaa osoite.

Yritin vastustaa, mutta hän oli niin itsepäinen, että päätin vihdoin suostua. Kirjoitettuani osoitteen otin lakkini.

— Luulin, jäisitte teelle, — hän sanoi, ostin teetä. Tahdotteko?

En voinut kieltäytyäkään. Eukko toi samassa teen pöytään, hän toi nimittäin ison kannun kuumaa vettä ja pienen kannun, joka oli teetä täpö täynnä, kaksi isoa kivikuppia, jotka oli hyvin tökerösti maalauksilla koristeltu, sankavehnäsen ja syvän lautasellisen kukkuranaan pieneksi paloiteltua sokeria.

— Teestä pidän,[20] — sanoi Kirillov, — öisin etenkin. Kuljen edestakaisin ja juon; aamunkoittoon asti. Ulkomailla on vaikeata öisin saada teetä.

— Te valvotte aina aamunkoittoon?

— Aina. Jo kauan. Syön vähän, vain teetä. Liputin on viekas, mutta hätäilee.

Ihmettelin, että hän oli niin halukas puhelemaan. Päätin käyttää tilaisuutta hyväkseni.

— Äsken sattui hieman epämieluisia väärinkäsityksiä, — huomautin.

Hän kurtisti kulmiaan.

— Typerää. Joutavia. Suurta turhaa, sillä Lebjadkin on juovuksissa. Liputinille en puhunut; selitin turhia; hän vääristeli. Liputinilla paljon mielikuvitusta, turhista rakensi vuoria. Eilen uskoin Liputinia.

— Tänään uskotte minua,— naurahdin.

— Te tiesitte kaiken jo äsken. Liputin on heikko, tai hätäilee, tai vaarallinen, tai... kade.

Viimeinen sana hämmästytti minua.

— Te olette muuten varannut häntä varten niin monta kategoriaa, että onhan hänen johonkin niistä sovittava.

— Tai kaikkiin yht'aikaa.

— Totta on sekin. Liputin on — kaaos! Oliko tosiaankin valhetta se, mitä hän äsken kertoi, se nimittäin, että kirjoitatte jotakin teosta?

— Miksikä valhetta? — Ja kulmat rypyssä hän taas alkoi tuijottaa maahan.

Pyysin anteeksi ja vakuutin, etten suinkaan tahtonut urkkia häneltä mitään, minkä hän kerran tahtoi salata. Hän punastui.

— Sanoi totta, kirjoitan. Mutta on yhdentekevää.

Hetkisen olimme kumpikin vaiti. Äkkiä levisi hänen kasvoilleen tuo äskeinen lapsen hymy.

— Sen, noista päistä, keksi kirjoista, ja itse ensiksi puhui minullekin, tajuaa huonosti, ja minä etsin vain syitä, miksi ihmiset eivät uskalla tappaa itseänsä, siinä kaikki. Ja tämä on myös yhdentekevää.

— Kuinka eivät uskalla? Onko itsemurhia mielestänne vähän?

— Hyvin vähän.

— Oletteko tosissanne sitä mieltä?

Hän ei vastannut, vaan nousi tuoliltaan ja alkoi mietteissään astella huoneen päästä toiseen.

— Mikä teidän mielestänne estää sitten ihmisiä tekemästä itsemurhia? — kysäisin.

Hän katsahti minuun kiinteästi, aivan kuin yrittäen muistella, mistä oikeastaan olimme keskustelleet.

— Minä... minä vielä vähän tiedän... kaksi ennakkoluuloa estää... kaksi asiaa... vain kaksi. Toinen hyvin pieni, toinen hyvin suuri. Mutta pienempikin on hyvin suuri.

— Mikä on se pienempi?

— Kipu.

— Kipuko? Luuletteko, että sillä olisi tässä tapauksessa niin suurta merkitystä.

— Tärkein. On kaksi tapaa: ne, jotka tappavat itsensä suuresta surusta, tai vihoissaan, tai hulluudessaan, tai jostakin... samapa se.. ne tekevät äkkiä. Eivät ajattele kipua, vaan äkkiä. Mutta jotka täysijärkisinä, ne ajattelevat paljon.

— Mutta onko sitten sellaisiakin, jotka tekevät sen täydessä järjessään?

— Hyvin paljon. Jos ei ennakkoluuloa olisi, niin enemmänkin; hyvin paljon, kaikki.

— Liioittelette, eivät nyt kaikki sentään!...

Hän oli vaiti.

— Eikö sitten ole mitään itsemurhakeinoa, joka ei tuottaisi kipua?

— Kuvitelkaa, — hän pysähtyi aivan eteeni,

— kuvitelkaa kiveä kuin iso talo. Se riippuu ja te sen alla. Se putoaa päähänne — käykö kipeästi?

— Talon suuruinen kivi? Peloittaahan se tietysti.

— Ei pelko, vaan koskeeko kipeästi?

— Kivi kuin vuori, miljoonan puudan painoinen? Eihän sellainen ennätä tuottaa kipua.

— Mutta asettukaa todella alle, teitä peloittaa, että sattuu. Oppineet, lääkärit, kaikki, kaikki pelkäävät. Kaikki tietävät, ei kipu ennätä, mutta pelkäävät, että koskee.

— Entä toinen syy, se suurempi?

— Mitä on sillä puolen.

— Siis rangaistusko?

— Yhdentekevää. Mitä on sillä puolen, vain, mitä siellä on.

— Eikö ole sellaisiakin ateisteja, jotka eivät usko sillä puolen olevan mitään?

Hän vaikeni taas.

— Ehkä te arvostelette asiaa vain omien vakaumuksienne mukaan?

— Ei kukaan tiedä muuta kuin itsestänsä... — hän huomautti punastuen. — Vapaus tulee silloin, kun on yhdentekevää, elääkö vai kuoleeko. Siinä päämäärä kaikelle.

‒ Päämäärä? Mutta silloinhan ei ehkä enää kukaan tahdokaan elää?

‒ Ei kukaan, — hän vastasi päättävästi.

‒ Ihminen pelkää kuolemaa, koska hän rakastaa elämää, niin minä sen olen ymmärtänyt, — huomautin, — niin on luonto sen määrännyt.

— Katalaa ja siinä koko petos! — Hänen silmänsä alkoivat leimuta. — Elämä on kipu, elämä on pelko, ihminen on onneton. Kaikki vain kipua ja pelkoa. Nyt ihminen elämää rakastaa, sillä rakastaa kipua ja pelkoa. Niin on järjestetty. Kivusta ja pelosta palkkana — elämä. Siinä petos. Ihminen ei ole nyt sellainen ihminen. Syntyy uusi ihminen, onnellinen ja ylpeä. Se, josta on yhdentekevää, elääkö vai kuoleeko. Se on uusi ihminen! Se, joka voittaa kivun ja pelon, se itse tulee Jumalaksi. Toista Jumalaa ei tule.

— Teidän mielestänne tuo toinen Jumala siis kuitenkin on olemassa?

— Häntä ei ole, mutta hän on kuitenkin. Kivessä ei kipua, mutta kiven pelossa on. Jumala — kuoleman kauhun kipu. Se, joka voittaa kivun ja kauhun, tulee Jumalaksi. Syntyy uusi elämä, uusi ihminen, kaikki uusi... Silloin historia pitää jaettaman kahteen: gorillasta Jumalan tuhoamiseen ja Jumalan tuhoamisesta...

— Gorillaan, eikö niin?

— ... maan ja ihmisen muuttumiseen fyysillisesti. Ihmisestä Jumalaksi. Hän muuttuu fyysillisesti. Maailma muuttuu, teot muuttuvat, ajatukset ja kaikki tunteet muuttuvat. Miten te luulette, muuttuuko ihminen silloin fyysillisesti.

— Jos on yhdentekevää, elämmekö vai kuolemmeko, niin silloinhan luultavasti kaikki tappavat itsensä, ja onhan siinä jo muutosta tarpeeksi.

— Yhdentekevää. Tappavat valheen. Sen, joka janoaa päävapautta, on oltava rohkea ja tapettava itsensä. Se, joka uskaltaa, tappaa itsensä, on nähnyt petoksen salaisuuden. Sitä kauempana ei ole vapautta. Siihen se loppuu. Kauemmaksi ei pääse. Se, joka uskaltaa tappaa itsensä, on Jumala. Jokainen voisi tehdä, että ei Jumalaa eikä mitään olisi. Mutta kukaan ei kertaakaan ole tehnyt.

— Itsemurhantekijöitähän on ollut miljoonia.

— Ei sellaisia. Ne pelkäävät, eivätkä sen vuoksi. Eivät tapa pelkoa. Se, joka tappaa itsensä vain sen vuoksi, että tappaakseen pelon, tulee heti Jumalaksi.

— Jospa hän siinä touhussa ennättäisi...

— Yhdentekevää, — hän vastasi hiljaa, rauhallisen ylväänä, melkeinpä halveksivasti. — Säälin, sillä taidatte pilkata, — hän lisäsi hetken perästä.

— Ihmettelen, miksi olette nyt niin rauhallinen, vaikka puhuttekin innostuneesti, ja äsken olitte niin ärtynyt?

— Äsken? Äsken huvitti, — hän sanoi hymähtäen, — en riitele, en pidä siitä enkä naura, — hän lisäsi surullisesta.

— Ei teidän tosiaankaan liene kovin hauskaa näin illalla teetä juodessanne. — Nousin ja otin lakkini.

— Luulette? — hän hymähti ihmeissään. — Miksi ei ole? Ei... minä... en tiedä... — hän keskeytti äkkiä, — en tiedä, muut, mutta en voi kuten muut. Ajattelevat, ja jo heti toista. Minä samaa ajattelen, koko elämän, aina yhtä ja samaa. Jumala on kiusannut minua koko elämäni ajan, — hän lopetti äkkiä merkillisen avomielisesti.

— Mutta sanokaahan, miksi te puhutte niin huonosti venäjää? Oletteko tosiaankin viiden vuoden aikana ulkomailla ollessanne unohtanut äidinkielenne?

— Puhunko huonosti? En tiedä. En sen vuoksi, että ulkomailla. Olen puhunut aina... yhdentekevää.

— Rohkenisinko vielä kysyä? Uskon sen, mitä sanoitte, sen nimittäin, että ette ole paljoakaan tekemisissä ihmisten kanssa ja että joudutte harvoin heidän kanssaan puheisiin. Miksikä olette ollut näin avomielinen minulle?

— Teille? Niin... Te istuitte hyvin ja te... mutta yhdentekevää... te muistutitte veljeäni hyvin paljon, — hän sanoi punastuen, — kuoli seitsemän vuotta, vanhin, paljon, hyvin paljon.

— Varmaankin hänellä on ollut paljoa vaikutusta käsityskantanne muodostumiseen.

— E-ei, hän ei puhunut paljon. Ei koskaan. Minä kyllä kirjeenne annan.

Hän lähti saattamaan minua, valaisten lyhdyllään tietä portille sulkeakseen sen jälkeeni. "Varmasti hullu", päättelin itsekseni. Portissa tuli taas joku minua vastaan.

IX.

Tuskin olin kohottanut jalkani portin korkealle kynnykselle, kun jonkun voimakas käsi tarttui rintapieleeni.