Part 13

— Ken tämä tässä,— mörisi jokin ääni, — ystäväkö vaiko vihamies? Tunnusta.

— Meikäläinen se on, meikäläinen! — vikisi samassa jo aivan lähellä Liputinin ohut ääni. — Sehän on herra G-v, klassillisen kasvatuksen saanut nuori mies, joka sitäpaitsi on suhteissa kaikkein hienoimpiin piireihimme.

— Piireihin! Se miellyttää minua... Klas-sil-linen, siis si-vis-ty-neis-tä sivistynein.. Eron saanut kapteeni Ignatius Lebjadkin, valmis palvelemaan koko maailmaa ja eritoten ystäviään... jos he vain ovat uskollisia, uskollisia, ne roistot!

Kapteeni Lebjadkin oli pitkä, paksu, höllälihainen, kiharatukkainen, punakka sekä hyvin juopunut mies, joka jaksoi tuskin pysyä pystyssä ja vain sangen vaivalloisesti liikutteli kieltään. Olin muuten jo kerran aikaisemminkin nähnyt hänet, vaikkakin vain kaukaa.

— Kas, tuokin tuossa! — hän mörähti uudelleen huomatessaan Kirillovin, joka yhä seisoi lyhtyineen paikallaan. Lebjadkin oli jo heristämäisillään nyrkkiä, mutta antoi kuitenkin kätensä vaipua.

— Oppisi vuoksi suon anteeksi! Ignatius Lebjadkin, sivistyneistä sivistynein...

Rakkauden hehkuva granaatti räjähti syömmessä Ignaatin. Kädetön itkuhun pillahti, kun Sevastopolia muisteli.

Vaikk'en Sevastopolissa ole koskaan ollutkaan enkä ole kädetönkään, mutta kuunnelkaapa loppusointua, loppusointua! — hänen juopunut naamansa läheni taas minua.

‒ Eihän hänellä ole aikaa, hänen on mentävä kotiinsa, — Liputin koetti suostutella häntä, — kertoo vielä huomenna Lizaveta Nikolajevnalle kaiken.

— Lizavetalle!... — kapteeni mörisi yhä. Seis, pysähdy! Toisinta!

Amatsonien toisten parvesta pyrähtää satulaan tähtönen. Hymähtää ratsun selästä aris-to-kraa-a-a-ttinen lapsonen.

Tämähän on kuin hymni! Tämä on hymni, jollet sinä vain ole aasi! Tyhjäntoimittajat eivät ymmärrä mitään! Seis! — Hän tarttui päällystakkiini kun yritin väkisin päästä portista ulos.‒ Julista siellä, että olen kunnian ritari, mutta Daška... Daškan minä nitistän näin kahdella sormellani... maaorja... eikä uskalla se... Samassa hän lankesi. Silloin riuhtaisin itseni irti ja juoksin kadulle, Liputin perässäni.

— Aleksei Nilytš hänet kyllä nostaa. Tiedättekö, mitä äsken kuulin häneltä? — Liputin puhua touhusi ehtimättä vetää edes henkeänsä, — kuulittehan nuo runot "Amatsonitähtöselle"? Ne hän aikoo huomenna lähettää Lizaveta Nikolajevnalle täydellisellä nimikirjoituksellansa varustettuina. Mitä te siihen sanotte?

— Lyönpä vaikka vetoa, että te itse olette häntä siihen kehoittanut.

— Häviätte! — Liputin nauraa hohotti. — Rakastunut, rakastunut se on kuin kissa, ja tiedättekö, kaikki on saanut alkunsa — vihasta! Hän alkoi vihata Lizaveta Nikolajevnaa sen vuoksi, että tämä ratsasti, vihasi siinä määrin, että oli keskellä katua vähällä ruveta häntä haukuskelemaan. Niin hän tekikin. Toissa päivänä viimeksi, kun Lizaveta Nikolajevna oli ratsastelemassa! Onneksi hän ei tosin liene sitä kuullut, ja tänään hän jo sepittelee runoja! Tiedättekö, että hän on päättänyt rohkaista mielensä ja kosia? Se on totta, aivan totta.

— Olen aivan ihmeissäni, Liputin. Missä vain suinkin on tekeillä jotakin tuollaista tärkeätä, siellä aina tuntuu teidän sormenne jälki! — aloin raivota hänelle.

— Mutta te, herra G-v, menette jo liian pitkälle. Eiköhän syynä liene se, että sydämenne hieman vavahti kilpailijan pelosta, vai mitä?

— M-mi-tä? — huudahdin ja pysähdyin.

— Rankaisen teitä hieman enkä sanokaan sen enempää! Mutta te taidattekin olla hyvin utelias? Merkitseehän sekin jo jotakin, että tuo narri ei olekaan enää pelkästään kapteeni, vaan kuvernementtimme kunnianarvoisa tilanomistaja, sillä Nikolai Vsevolodovitš myi hänelle äskettäin maatilansa, jossa muinoin oli ollut kaksisataa sielua, ja Jumala sen takaa, etten valehtele! Äsken vasta sain sen itsekin tietää, vieläpä sangen taatusta lähteestä. Arvaatte kai lopun itsekin, en sano enää muuta, näkemiin, herra.

X.

Stepan Trofimovitš odotteli minua jo hysteerisen kärsimättömänä. Jo tunti sitten hän oli palannut. Hän oli mielestäni kuin juopunut, ainakin viiden minuutin ajan olin varma siitä, että hän oli tosiaankin juovuksissa. Voi, vierailu Drozdovien luona oli saanut hänen tasapainonsa vain yhä enemmän järkkymään.

— _Mon ami_, olen kokonaan kadottanut langan... Lise... rakastan ja kunnioitan tuota enkeliä aivan kuten ennenkin, aivan kuten ennen, mutta sittenkin tuntuu minusta, kuin he olisivat kutsuneet minut luokseen vain saadakseen minulta jotakin urkituksi; aivan suoraan sanoen: lypsääkseen minut tyhjiin ja sitten, mene Jumalan nimeen, minne suinkin itse haluat... Niin se on.

— Kuinka ette häpeä! — en malttanut olla huudahtamatta.

— Ystävä kallis, olen nyt aivan yksin maailmassa. _Enfin c'est ridicule._ Ajatelkaahan, nekin siellä olivat jo salaisuuksilla kyllästetyt. Hyökkäsivät kimppuuni kuin mitkäkin, tiedustelivat nenistä ja korvista ja vielä muistakin, jonkinlaisista pietarilaisista salaisuuksista. Vasta täällä olivat he saaneet tietää niistä Nicolas'n kepposista, joilla tämä suvaitsi ilahduttaa meitä täällä neljä vuotta sitten. "Te olitte täällä, te näitte kaiken, onko totta, että hän on hullu?" Ja mistä ne oikein saivat sen ajatuksen, en ymmärrä. Minkä vuoksi Praskovja tahtoo välttämättä, että Nicolas olisi hullu? Sillä sitä tuo nainen tahtoo, tahtoo kuin tahtookin! _Ce Maurice_, vai miten tuo hänen nimensä nyt olikaan, Mavriki Nikolajevitš, brave homme tout de même [kunnon mies kuitenkin], mutta hänen hyväksensäköhän tuo nainen... ja sen jälkeen kuin hän itse kirjoitti Pariisista pauvre amie'llemme... Enfin, tämä Praskovja, kuten cette chère amie'mme häntä nimittää, on aivan täsmälleen Gogoljin kuolematon rouva Laatikkoinen,[21] mutta ilkeä Laatikkoinen, riidanhaluinen Laatikkoinen, hyvin suurennetussa muodossa.

— Mutta siitähän tulee silloin jo arkku, vieläpä suuren suuri.

— No, pienennetty Laatikkoinen sitten, samantekevää, mutta älkää keskeyttäkö minua, muutenkin pääni jo menee aivan pyörälle. Kaikki ne siellä syljeskelivät, paitsi Lise, joka yhä vielä sanoo: "Täti, täti", mutta Lise viekastelee, ja siinä on myös jotakin muuta. Salaisuuksia. Mutta äitimuorinsa kanssa hän on riidassa. _Celle pauvre_ täti, joka todella on despootti... ja sitten vielä tuo kuvernöörinrouva, seurapiirimme myötätunnon menettäminen ja Karmazinovin laiminlyönti. Ja sitten aletaan yht'äkkiä puhua tuosta mielenvikaisuudesta, ce Lipouline, ce que je ne comprends pas... [jota minä en ymmärrä...], kerrotaan, että pauvre amie on jo muka haudellut päätään etikkakääreillä ja me tässä teidän kanssanne emme suo hänelle hetkenkään rauhaa, me tässä saisimme hieman hävetä valittelujamme ja kirjeitämme. Miten olen saattanutkaan noin kiusata häntä ja vielä noin kriitillisenä hetkenä! Je suis un ingral! [Olen kiittämätön!] Voitteko kuvitella. Palatessani näin pöydälläni kirjeen, lukekaa, lukekaa! Miten epähieno olen ollut!

Hän ojensi minulle äsken saamansa Varvara Petrovnan kirjeen. Varvara Petrovnaa oli nähtävästi alkanut kaduttaa aamullinen: "Istukaa kotona!" Kirje oli kohtelias, mutta lyhyt ja varma. Ylihuomenna, sunnuntaina, hän pyysi Stepan Trofimovitšia tulemaan luokseen täsmälleen kahdeltatoista ja kehoitti häntä tuomaan muassaan myös jonkun ystävistään (sulkumerkkien välissä oli mainittu minun nimeni). Omasta puolestaan hän lupasi kutsua Šatovin, koska tämä oli Darja Pavlovnan veli. "Veljeltä saatte lopullisen vastauksen, riittääkö se teille? Tätä muodollisuuttako te niin kiihkeästi olette tavoitellut?" —

— Huomaatteko tuon ärtyisän loppulauseen "muodollisuudesta"! Raukka, raukka, elämäntoverini! Onhan totta, että tämä näin äkillinen kohtaloni ratkaisu on masentanut minut... Tähän asti minulla sentään yhä oli toivoa, mutta nyt lout est dii, tiedän, että kaikki on lopussa, c'est terrible (kauheata). Voi, jos tuo sunnuntai ei tulisi koskaan ja kaikki olisi kuten ennenkin. Te kävisitte luonani, ja minä täällä...

— Nuo Liputinin törkeydet ja juorut, ne ne ovat saaneet teidät pois raiteiltanne.

— Ystäväni, ystävän sormellanne te taas satutitte suoraan toisen kipeään kohtaan. Ystävän sormet ovat yleensä säälimättömät ja joskus ajattelemattomatkin, pardon, mutta olin tosiaankin jo vähällä unohtaa kaikki nuo törkeydet, s.o. en suinkaan ole niitä unohtanut, mutta hölmö kun olen, koetin koko ajan Lise'in luona ollessani teeskennellä olevani onnellinen ja vakuutin itselleni, että olen tosiaankin onnellinen. Mutta nyt... mutta nyt minä tuosta jalosta, humaanisesta, alhaisia vikojani mitä kärsivällisimmin kohtelevasta naisesta, — hän ei tosin aina ole ollut kärsivällinen, se on totta, mutta entä minä itse sitten, tyhjänpäiväisine ja alhaisine luonteineni! Olenhan oikullinen kuin lapsi, täynnä lapsen egoismia, mutta ei ole minussa enää lapsen viattomuutta. Kaksikymmentä vuotta hän on minua vaalinut kuten lapsenpiika, _celle pauvre_ täti, kuten Lise häntä sievästi nimittää. Ja yht'äkkiä, kahdenkymmenen vuoden kuluttua, lasta alkaakin haluttaa päästä tuota pikaa naimisiin, naita ja naita minut, kirje kirjeen perästä, silloin kun hänen päänsä on parhaillaan etikassa ja... ja siinä sitä nyt ollaan, sunnuntaina olen nainut mies, leikki on tästä kaukana... Itsehän sitä kärtin, ja minkä vuoksi minä noita kirjeitäkin oikein kirjoittelin? Niin! Unohdin aivan. Lise kunnioittaa suuresti Darja Pavlovnaa, niin hän ainakin itse väittää. Hän sanoi: "c'est un ange [hän on enkeli], mutta hyvin itseensä sulkeutunut". Kumpainenkin suositteli muuten häntä, Praskovjakin. Mutta eihän Praskovja taitanutkaan suositella. Voi miten paljon katkerata myrkkyä on suljettu siihen Laatikkoiseen! Eikä Lise'kään oikeastaan ole koko asian puolella. "Miksi menisitte naimisiin, eikö teillä ole jo tarpeeksi omasta varastannekin oppineen miehen nautintoja!" Hän nauroi. Mutta suon hänen naurunsa hänelle anteeksi. Hänenkin sydämensä on rikkiraastettu. "Mutta sehän on totta", sanoivat, "ettehän te tule toimeen naisetta. Kun huonovointinne alkaa, hän peittelee teitä", tai jotakin sellaista... _Ma foi_, itsekin tässä teidän kanssanne istuessani ajattelen samoin. Sallimus lähettää minulle myrskyisen eloni iltapuhteiksi naisen, joka peittelee minua tai niinkuin sanottu... _enfin_, mitä nyt taloudessa kulloinkin vain tarvitaan. Katsokaahan, miten roskaista täällä on, kaikki hujan hajan, pyysin siistimään äsken, kirjakin oli lattialla. _La pauvre amie_ on aina niin vihoissaan siitä, että täällä on vähän epäsiistiä... Voi, ei kajahtele täällä enää hänen äänensä! Vingt ans! [Kaksikymmentä vuotta!] Ja tiedättekö, — ne ovat saaneet nimettömiä kirjeitä, Nicolas on muka myynyt maatilansa Lebjadkinille. C'est un monstre [Hän on hirviö]; et enfin kuka on tuo Lebjadkin? Ja Lise kuuntelee niin tarkasti, voi, miten hän kuuntelee! Soin anteeksi, että hän nauroi, sillä näin, miten hän kuunteli, ja _ce Maurice_... hänen asemassaan en tahtoisi olla, brave homme tout de mi me, mutta hieman liian vaatimaton. Jumala heidän kanssaan...

Hän vaikeni. Hän oli nähtävästi väsynyt, hypähteli aina asiasta toiseen, pää vaipui rinnalle, ja väsynein silmin hän alkoi tuijottaa lattiaan. Käytin hänen vaitioloaan hyväkseni ja kerroin Filippovin talossa käynnistäni huomauttaen samalla kuivakiskoisesti ja tuimasti, että Lebjadkinin sisar (jota en tosin ollut nähnyt) oli ehkä todellakin Nicolas'n uhri, noilta hänen elämänsä "hämäriltä ajoilta", kuten Liputinin oli tapana sanoa. Saattoipa olla totta sekin, että Lebjadkin jostakin syystä oli saanut Nicolas'lta rahoja, mutta tuskin siinä oli sen enempää. Mitä taas tuli noihin juoruilun Darja Pavlovnasta, niin kaikki oli varmasti tuon Liputin-roiston keksintöä, niin väitti innokkaasti Aleksei Nilytškin, eikä ole pienintäkään syytä olla uskomatta hänen sanojansa. Stepan Trofimovitš kuunteli hajamielisenä vakuutuksiani, aivan kuin ne eivät vähääkään olisi koskeneet häntä. Mainitsin samalla myös keskustelustani Kirillovin kanssa ja lisäsin, että Kirillov oli kaikesta päättäen mielipuoli.

— Ei hän ole mielipuoli, hän on vain ihminen, jolla on lyhyet ajatukset, — hän sai laiskasti sanotuksi! — Ces gens-là supposent la nature et la société humaine autres que Dieu ne les a faites et qu'elles ne sont réellement. [Nämä ihmiset luulevat, että luonto ja inhimillinen yhteiskunta ovat toisenlaisia, kuin miksi Jumala ne on luonut ja mitä ne todellisuudessa ovat.] Sellaisia on tapana kehitellä, mutta siihen ei rupea Stepan Verhovenski. Näinhän sellaisia silloin Pietarissa avec celle chère amie (voi, miten loukkasinkaan häntä silloin), en säikkynyt heidän soimauksiaan, enpä edes heidän kehumistansakaan. En säiky nytkään, ja nyt, mais parlons d'aulre chose... [Mutta puhukaamme muusta...] luulen, että olen tehnyt jotakin kauheata. Ajatelkaahan, lähetin eilen Darja Pavlovnalle kirjeen ja... voi, miten kiroankaan itseäni nyt sen vuoksi.

— Mitä te sitten kirjoititte?

— Voi ystävä rakas, uskokaa, että tein kaiken perin hienosti. Ilmoitin kirjoittaneeni noin viisi päivää sitten Nicolas'lle, minkä myös tein mitä hienotunteisimmin.

— Nyt minä ymmärrän! — huudahdin kiivaasti. — Ja teillä ei ollut oikeutta yllyttää heitä toisiansa vastaan!

— Mutta mon cher, älkää murtako minua, älkää moittiko minua! Olenhan jo muutenkin rikkipoljettu kuten... kuten torakka ja olen sitäpaitsi vielä varma siitä, että tämä kaikki on sittenkin jotakin perin ylevää. Olettakaamme, että siellä tosiaankin tapahtui jotakin... _en Suisse_ tai ainakin oli tapahtumaisillaan. Onhan velvollisuuteni ensin kysyä heidän sydämiltään, etten... _enfin_, etten erottaisi sydämiä, etten joutuisi poikkiteloin heidän tielleen... Tein näin vain sydämeni ylevästä vaatimuksesta.

— Hyvä Jumala, kuinka typerästi olette menetellyt! — minulta pääsi vasten tahtoani.

— Typerästi, typerästi, — hän tarttui sanoihini ahnaasti, — ette koskaan ennemmin ole sanonut mitään noin viisasta, c'était bête, mais que faire, tout est dit [se oli typerää, mutta mitä tehdä, sanottu mikä sanottu]. Menenhän muka joka tapauksessa naimisiin, vaikkakin vain "peittääkseni toisen synnit"? Miksi muka turhaan kirjoitin? Eikö totta?

— Sitäkö te yhä jankkaatte?

— Nyt ette enää säikytä minua moitteillanne. Tässä edessänne ei seisokaan enää entinen Stepan Verhovenski, hänet on jo haudattu, enfin tout est dii. Ja mitä te oikeastaan tahdotte minusta? Hyvähän teidän on puhua, kun ette itse aio naimisiin ettekä ole aikeissa kohottaa päähänne noita tunnettuja pääkoristeita. Taas te suututtelette. Ystävä parka, te ette tunne naista, mutta minä, joka en oikeastaan ole muuta tehnytkään koko elämässäni kuin tutkinut sitä olentoa, minä tunnen sen. "Jos tahdot voittaa maailman, voita ensin oma itsesi", se on ainoa onnistuneesti ilmilausuttu viisaus, jonka on sanonut samanlainen romantikko kuin tekin olette, Šatov, tulevan puolisoni veli. Mielihyvin omaksun hänen mielilauseensa. Minäkin olen jo kypsä voittamaan oman itseni ja menen siis naimisiin. Mutta mitä voitan sillä? En ainakaan tuota luvattua "koko maailmaa". Voi ystävä paras, avioliitto on ylvään sielun ja kaikkinaisen riippumattomuuden henkinen kuolema. Avioelämä tekee sinut epäsiveelliseksi, vie sinulta tarmon, miehekkyyden, se saattaa sinut toimettomuuteen. Sitten tulee lapsia, ehkä ne eivät ole edes omiani... eivätkä ne voikaan olla minun viisas ei pelkää katsoa totuutta suoraan silmiin... Liputin ehdotti äsken, että Nicolas'ta vastaan olisi rakennettava suojavalleja, Liputin on hölmö. Nainen pettää kaikkinäkevänkin silmän. _Le bon Dieu_, luodessaan naisen, tiesi varmasti kyllä itsekin, miten vaaralliseen leikkiin hän antautui. Mutta olen varma siitä, että nainen jo häntä luotaessa häiritsi itse Luojaakin siinä määrin, että hänestä tuli sitten vain se, mikä hän nyt on... kaikkine attribuutteineen. Sillä miten muuten on ymmärrettävissä, että Jumala olisi ottanut niin paljon vaivaa nähdäkseen ja vielä aivan syyttä suotta. Nastasjani, sen tiedän, ehkä suuttuu minulle tämänkaltaisesta vapaa-ajattelusta, mutta... Enjin iout est dii.

Stepan Trofimovitš ei olisi ollut itsensä kaltainen, jos hän ei olisi sallinut itselleen tämäntapaista helppohintaista leikittelyä vakavien asioiden kustannuksella, mikä tähän aikaan oli vielä niin perin muodissa. Ainakin hän näin saattoi hieman lohdutella itseään, mutta tämäkään lohdutus ei riittänyt pitkäksi aikaa.

— Miksi ei edes kerran voisi tapahtua, että tuo ylihuominen, tuo sunnuntai ei tulisi — hän huudahti äkkiä jo aivan epätoivoisena. — Miksi kerran edes ei voisi olla viikkoa, jossa ei olisi sunnuntaita,— si le miracle existe? [Jos vielä tapahtuu ihmeitä?] Eihän Sallimukselle merkitsisi yhtään mitään pyyhkäistä pois kalenterista yksi ainoa sunnuntai, jollei muuten, niin vain osoittaakseen jumalankieltäjälle mahtiansa, et que tout soit dii! Voi, miten olen häntä rakastanut! Kaksikymmentä vuotta, kaikki nämä kaksikymmentä vuotta, eikä hän ole minua koskaan ymmärtänyt!

— Kenestä te nyt puhutte? Enhän minäkään enää ymmärrä teitä! — kysäisin ihmeissäni.

— _Vingt ans!_ Ei hän ole kertaakaan osoittanut ymmärtävänsä minua, se on julmaa! Ja luuleeko hän tosiaankin, että menen naimisiin sen vuoksi, että pelkään häntä tai että se on muuten minulle välttämätöntä? Voi häpeätä! Täti, täti, kuulun sinulle... Voi, kerran tuo täti on saapa tietää, että hän on ainoa nainen, jota olen jumaloinut kaksikymmentä vuotta! Sen täytyy kerran tulla hänen tietoonsa, muuten ei tule elämästä mitään, sillä muuten minut on vietävä väkipakolla ce qu'on appelle vihkipallille!

Ensi kerran eläessäni kuulin tuon tunnustuksen ja noin voimakkaasti ilmaistuna. En saata olla mainitsematta, että minua kauheasti nauratti. En osannut olla oikeudenmukainen.

— Ei ole minulla enää muita kuin hän, hän, minun ainoa toivoni! — Hän löi äkkiä kätensä yhteen, aivan kuin jokin uusi ajatus olisi salamana iskenyt hänen aivoihinsa. — Ei ole minulla muita kuin hän, minun poikaraukkani. Hän pelastaa minut ja... mutta miksi hän ei jo tule! Voi minun poikani, Petrušani, ja vaikka en tosin ansaitsekaan isän nimeä, olenhan kuten tiikeri, mutta... laissez-moi, mon ami, panen hieman pitkäkseni kootakseni ajatuksiani. Olen niin väsynyt, niin kovin väsynyt, luulenpa, että teidänkin olisi parasta mennä nyt nukkumaan, voyez-vous, kahdeltatoista sitten...

NELJÄS LUKU.

Kompurajalka.

I.

Šatov suostui empimättä kirjeessä mainitsemaani Lizaveta Nikolajevnan pyyntöön ja meni kuin menikin puolenpäivän aikoihin tämän luo. Me tulimme sinne melkein yht’aikaa, sillä minäkin olin päättänyt lähteä sinne ensikäynnilleni. Kaikki nuo kolme yhdessä, s.o. Liza, mamán ja Mavriki Nikolajevitš, istuivat isossa salissa ja väittelivät. Mamán vaati Lizaa soittamaan jotakin valssia, mutta kun Liza oli alkanut soittaa, mamán väitti, että valssi ei ollutkaan se, jota hän oli tarkoittanut. Mavriki Nikolajevitš oli ruvennut yksinkertaisuudessaan puolustamaan Lizaa ja väitti valssia oikeaksi. Vanhus oli alkanut suutuksissaan itkeä. Hän oli niin sairas, että tuskin jaksoi kävellä. Hänen jalkansa olivat ajettuneet, eikä hän moneen päivään ollut muuta tehnytkään kuin kiukutellut ja hakenut jos jonkinlaisia tekosyitä riidelläkseen, siitäkin huolimatta, että Liza osasi kyllä olla varuillaan. Tulomme herätti iloa. Liza aivan punastui mielihyvästä ja kuiskattuaan minulle _merci_ siitä, että olin tuonut mukanani Šatovin, alkoi tarkastella tätä uteliaana.

Šatov seisahtui kömpelösti ovelle. Kiitettyään häntäkin siitä, että tämä oli tullut, Liza vei Šatovin äitinsä luo.

— Tämä on herra Šatov, josta olen puhunut teille, ja tämä toinen tässä on herra G-v, Stepan Trofimovitšin ja minun hyvä ystäväni. Mavriki Nikolajevitš tutustui häneen jo eilen.

— Kumpi heistä on professori.

— Ei kumpikaan, äiti.

— Onpahan, itsehän sanoit, että tulee professori. Varmaankin se on tuo tuossa, — hän osoitti yrmeänä Šatovia.

— Enhän minä ole sanonut, että tulee professoreita. Herra G-v on virkamies, ja herra Šatov on entinen ylioppilas.

— Ylioppilas, professori, eikö se ole samantekevää, yliopistosta kumpikin. Mutta sinä tahtoisit vain aina haastaa riitaa. Mutta sveitsiläisellä oli viikset ja pujoparta.

— Mamán nimitti Stepan Trofimovitšin poikaa aina professoriksi, — Liza selitti ja vei Satavin muassaan aivan salin toiseen päähän, sohvalle istumaan.

— Kun hänen jalkansa ajettuvat, hän on aina tuollainen, sairas, ymmärrättehän, — hän kuiskasi Šatoville, tarkastellen häntä yhä uteliaana, erikoisesti hiustöyhtöä hänen päälaellaan.

— Oletteko sotilashenkilö? — eukko kääntyi nyt vuorostaan minun puoleeni. Liza oli jättänyt minut säälimättä tämän seuraksi.

— En, palvelen virastossa...

— Herra G-v on Stepan Trofimovitšin hyvä ystävä, — Liza auttoi meitä.

— Oletteko Stepan Trofimovitšin palveluksessa? Hän on myös professori?

— Voi, mamán, te näette varmasti öisin unissannekin vain professoreita, — huudahti Liza harmistuneena.

— Näkee niitä tarpeekseen valveillakin. Mutta sinun mielihuvisi on vastustaa äitiäsi. Kun Nikolai Vsevolodovitš neljä vuotta sitten kävi täällä, tapasitteko tekin hänet?

Vastasin tavanneeni.

— Oliko täällä silloin myös joku englantilainen?

— Ei ollut.

Liza naurahti taas.

— Siinä sen näet, ei englantilaista eikä muuta; narripeliä. Varvara Petrovna sekä Stepan Trofimovitš valehtelevat. Ja kaikkihan täällä valehtelevat.

— Täti ja Stepan Trofimovitš olivat eilen sitä mieltä, että Nikolai Vsevolodovitš muistutti prinssi Heikkua Shakespearen Henrik IV:stä, ja sitä mamán tarkoittaa puhuessaan englantilaisesta, — Liza selitti.

— Koska Heikkua ei ole ollut, niin vielä vähemmän englantilaista. Nikolai Vsevolodovitš taisi vain yksikseen hullutella.

— Uskottehan, että mamán puhuu vain suotta noin, — Liza piti tarpeellisena selittää Šatoville, — hän tuntee Shakespearen hyvin. Olen itse lukenut hänelle _Othellon_ ensimmäisen näytöksen. Mutta hän on niin sairas. Mamán, luuletteko, kello lyö kahtatoista, on jo aika ottaa lääkettä.

— Tohtori tuli. — Näin ilmoitti oven aukkoon ilmestynyt sisäkkö.

Vanhus nousi ja alkoi huudella luoksensa koiraa: "Zemirka, Zemirka, tule sinä edes kanssani."

Vanha, pieni koirarakki ei totellut, vaan tunkeutui piiloon sohvan alle.

— Etkö tule? No, en välitä minäkään sinusta. Hyvästi, isokulta, en tiedä nimeänne enemmän kuin isännimeännekään, — hän kääntyi minun puoleeni.

— Anton Lavrentjevitš...

— Samapa se, toisesta korvasta sisään, toisesta ulos. Ei minua tarvitse saattaa, Mavriki Nikolajevitš, minä kutsuin vain Zemirkaa. Kykenenhän vielä, Jumalan kiitos, itse kävelemään ja huomenna lähden ajelulle.

Suutuksissaan hän poistui salista.

— Anton Lavrentjevitš, jutelkaa te sillä aikaa Mavriki Nikolajevitšin kanssa. Varmasti te alatte pitää toisistanne vain yhä enemmän, jos tutustutte toisiinne lähemmin, — sanoi Liza ja katsahti ystävällisesti Mavriki Nikolajevitšiin, jonka kasvoille tämä katse nostatti valoisan hymyn, samanlaisen kuin aikaisemminkin. Kun en muutakaan voinut, aloin keskustella Mavriki Nikolajevitšin kanssa.

II.

Lizaveta Nikolajevnalla oli Šatoville todella vain kirjallista laatua olevaa asiaa. En tiedä miksi, mutta minusta tuntui sittenkin, kuin Liza olisi kutsunut hänet luokseen oikeastaan jostakin aivan toisesta syystä. Me molemmat, Mavriki Nikolajevitš ja minä, aloimme myös kuunnella heidän keskusteluaan huomatessamme, että heillä ei ollut mitään salaista eikä kahdenkeskistä. Lopulta pyydettiin meidänkin neuvoamme. Lizaveta Nikolajevna oli näet jo kauan sitten päättänyt aloittaa erään hänen mielestään hyödyllisen teoksen julkaisemisen, mutta itse kun hän ei sellaiseen pystynyt, hän tarvitsi avustajaa. Se totisuus, millä hän teki suunnitelmistaan selvää Šatoville, huvitti minuakin. "Varmasti hän on niitä uudenaikaisia", — ajattelin, — "ei hän suotta ole oleskellut Sveitsissä". Šatov kuunteli tarkkaavaisena, katse maahan luotuna, eikä näyttänyt vähääkään ihmettelevän sitä, että suurmaailman joutilas nuori neitonen aikoi ryhtyä tämäntapaisiin, varsin sopimattomiin puuhiin.