Part 14

Kirjallinen hanke oli seuraavanlainen. Venäjällä ilmestyy vuosittain hirmuinen paljous sekä pääkaupungissa että maaseudulla sanoma- ja aikakauslehtiä, joissa kerrotaan joka päivä kaiken maailman tapahtumia. Vuosi kuluu loppuun, sanomalehdet kootaan kaappeihin tai häviävät, ne revitään tai joutuvat käärepaperiksi... On useita asioita, jotka herättävät julkaistuina huomiota, mutta vuosien kuluessa ne unohtuvat. Moni ehkä haluaisi jälkeenpäin tutkia asiata uudelleen, ja sen vuoksi olisi hänen löydettävä artikkeli, jonka hän joskus muistaa lukeneensa. Mutta miten vaikeata onkaan löytää sitä enää sanomalehtien jättiläismerestä, jollei muista tarkoin päivämäärää eikä edes vuottakaan, jolloin puheenaolevasta asiasta on ollut kysymys. Mutta jos keräisi aina kaikki uudet asiat vuosittain yhteen hakemistoon, joka olisi määrätyn suunnitelman mukaan laadittu, selvine otsakkeineen ja viitteineen sekä päivämäärineen, niin sellaiseen kokoelmaan voisi mahduttaa aina kultakin vuodelta koko venäläisen elämän pääpiirteissään, siitäkin huolimatta, että se, mitä julkaistaan sanomalehdissä, on vain pienoinen osa siitä, mitä kaikkea todellisuudessa ehtii tapahtua.

— Lukuisien sanomalehtien asemesta syntyisi näin useita paksuja kirjoja, ja siinä kaikki, Šatov huomautti.

Mutta Lizaveta Nikolajevna puolusti kiihkeästi aiettansa, vaikkakin hänen oli vaikeata kyllin selvästi ilmaista ajatuksiansa. Siitä syntyi vain yksi kirja, hän vakuutti, eikä sekään kovin paksu. Ja jos siitä tulisi paksukin, niin olisivathan asiat siinä ainakin hyvin selvästi järjestettyinä, ja siksihän olisikin niin tärkeätä noudattaa määrättyä suunnitelmaa aineistoa kerättäessä. Ei tietenkään kannattanut ottaa kaikkea talteen. Ukaasit, hallinnolliset toimenpiteet, paikalliset tiedoksiannot, lait, kaikki ne, vaikka olivatkin itsessään hyvin tärkeitä asioita, voisi tästä julkaisusta jättää kokonaan pois. On paljon sellaista, minkä voi huoleti jättää syrjään ja rajoittua valitsemaan vain ne asiat, jotka tarkoittavat kansan siveellis-yksilöllistä elämää, niin sanoakseni Venäjän kansan persoonallisuutta sen kunakin ajanhetkenä. Siihen voitaisiin sisällyttää huvittavia tapauksia, tulipaloja, lahjoituksia, kaikenmoisia sekä hyviä että huonoja tekoja, sanansutkauksia ja uusia sanontatapoja, ehkä sopisivat siihen myös uutiset jokitulvista, ehkä siinä saisi olla muutamia hallituksen ukaasejakin, mutta kaikista näistä olisi valittava vain ne, jotka kullekin ajanjaksolle luovat oman erikoisen leimansa. Mutta kaiken keskeltä erottuisi kuitenkin selvästi yksi ainoa johtava aate, tarkoitus, jonka määränä on valaista yhtenäistä kokonaisuutta. Ja loppujen lopuksi kirjan pitäisi olla vielä huvittavaa ajanvietelukemista, puhumattakaan siitä, että se ennen kaikkea olisi hakemisto. Sen tulisi olla Venäjän henkisen, siveellisen, koko sen sisäisen elämän kuva kultakin vuodelta. "On tärkeätä, että kaikki sen ostaisivat, ja että siitä muodostuisi hakuteos", Liza vakuutti, "ymmärrän varsin hyvin, että kaikki riippuu suunnitelmasta, ja sen vuoksihan minä olenkin kääntynyt puoleenne", hän lopetti. Hän kiihoittui, mutta vaikka hän puhui epäselvästi ja epätäydellisesti, näytti Šatov jo alkavan hieman ymmärtää häntä.

— Siinä pitäisi siis olla määrätynlainen tendenssi, faktojen järjestelyssä silmälläpidettävä tendenssiä, — hän murahti kohottamatta vieläkään katsettaan lattiasta.

— Ei ollenkaan tarvita tendenssiä. On vain osattava olla objektiivinen, siinä koko tendenssi.

— Eihän määrätyn periaatteen mukaan toimiminen suinkaan olisi vahingoksi, — Šatov näytti innostuvan,— eikä sitä voi välttääkään, jos kerran valikoimisesta on kysymys. Mutta mitä on valikoinnilla ymmärrettävä, siinäpä pulma. Ajatuksenne ei ole hullumpi.

— Olisi siis mahdollista saada aikaan sellainen teos? — Liza ilostui.

— On harkittava ja tuumittava asiaa. Tämä on suuritöinen. Äkkiä ei tule mitään. Tarvitaan tottumusta. Ja tuskin kirjan julkaistuammekaan vielä käsitämme, miten se olisi ollut julkaistava. Tarvitaan paljon kokemusta, mutta itse ajatus alkaa minulle jo selvetä. Oivallinen ajatus.

Viimein hän kohotti katseensa, joka loisti tyytyväisyyttä. Hän oli todella asiasta innostunut.

— Itsekö olette tämän keksinyt? — hän kysäisi lempeästi ja kainona Lizalta.

— Ei vaadita suuriakaan ajatuksen keksimiseen, mutta sen sijaan on vaikeata tehdä suunnitelma, — jatkoi Liza hymyillen. — En ymmärrä asiasta paljoakaan, en ole kovinkaan viisas, tiedän vain ajavani takaa sellaista, mikä on itselleni selvinnyt...

— Ajatte takaa?

— Käytinkö väärää sanaa? — tiedusteli Liza samassa.

— Voihan sanontatapaa käyttää, minä vain muuten...

— Minusta alkoi jo ulkomailla ollessani tuntua siltä, että ehkä minäkin voisin olla jollakin tavoin hyödyksi. Minulla on rahoja käytettävänäni, miksi ne suotta homehtuisivat, ehkä voisin minäkin tehdä jotakin yhteisen asian puolesta. Sitäpaitsi tuo ajatus tuli minulle aivan itsestään, en ollenkaan yrittänyt sitä tietoisesti muodostella, ja siksi ilostuin siitä. Mutta huomasin heti, että avustajatta en tule toimeen, yksin en osaa tehdä mitään. Avustaja tulee myös teoksen toiseksi julkaisijaksi. Työ jaetaan tasan: teidän on suunnitelma ja työ, minun on ajatus ja varat sen toteuttamiseksi. Tuleekohan se kannattamaan?

‒ Jos keksimme oikean julkaisutavan, niin luulen sen menevän kaupaksi.

— Ymmärrättehän, etten tee sitä voiton toivossa, mutta olisin iloinen kirjan levikistä ja ylpeä voitoista.

— Mutta mitä minulla olisi siinä tekemistä?

— Olenhan pyytänyt teitä avustajaksi... puoleksi. Te keksitte suunnitelman.

— Mistä te tiedätte, pystynkö sen keksimään?

— Minulle on kerrottu teistä, ja täälläkin kuulin... tiedän, että olette hyvin lahjakas... ja osaatte tehdä työtä... ja ajattelette paljon. Minulle puhui teistä jo Sveitsissä Pjotr Stepanovitš Verhovenski, — hän lisäsi äkkiä. Hän on viisas mies, eikö totta?

Šatovin katse livahti äkkiä Lizan kasvojen yli, mutta samassa hän taas loi sen maahan.

— Nikolai Vsevolodovitškin on puhunut minulle teistä.

Šatov karahti tulipunaiseksi.

— Tässä olisi sanomalehtiä, — Liza sieppasi tuolilta edeltäkäsin siihen valmiiksi asetetun yhteensidotun sanomalehtikäärön, — yritin hieman merkitä kirjoituksia, joista olisi valittava muutamia ja numeroitava... näette itse kyllä...

Šatov otti käärön.

— Ottakaa ne kotiinne, missä te asuttekaan?

— Jumalanilmestyksen kadulla, Filippovin talossa.

— Tiedän kyllä. Samassa talossa kuuluu asuvan myös joku herra Lebjadkin, — Liza puheli touhuissaan.

Šatov istui yhä vielä pitäen ojennetussa kädessään kääröä, ja kesti kokonaisen minuutin, ennenkuin hän katse maahan tähdättynä vastasi:

— Tällaisiin toimiin teidän olisi parasta valita joku toinen henkilö, minä en tähän kelpaa, — hän sanoi viimein peloittavan matalalla äänellä, melkein kuiskaten.

Liza karahti punaiseksi.

— Mistä toimista te puhutte? Mavriki Nikolajevitš, — hän äkkiä huudahti, — antakaa tänne äskeinen kirje!

Mavriki Nikolajevitšin jäljessä minäkin lähenin pöytää.

— Katsokaahan tätä, — Liza kääntyi puoleeni hätäisesti aukoen kirjettä. — Oletteko ennen nähnyt tällaista? Olkaa hyvä, lukekaa se ääneen. Tahtoisin, että herra Šatovkin kuulisi sen.

Suuresti hämmästyneenä luin julki seuraavasisällyksisen kirjeen:

"Neitsyt Tušinan täydellisyydelle omistettu.

Arvoisa neiti Jelizaveta Nikolajevna!

Herttainen kuinka on Jelizaveta Tušina, kun sukulaisens' parissa naisen satulass' lentelee, ja kutreissa tuuli leikittelee, tai kun äitinsä vieressä polvistuu kirkossa, ja puna kajastaa kasvoissa hartaissa. Silloin mä laillista aviovaimoa kaihoan ja hänellen samoin kuin äidilleen kyynelen näin tarjoan.

Runoillut riidan innoittaman oppimaton mies.

Arvoisa neiti!

Eniten valitan sitä, etten Sevastopolin kunniakentällä menettänyt kättäni, koska en siellä koskaan ole ollutkaan, vaan toimin sotaretkellä iljettävänä muonanjakajana samalla pitäen sitä itselleni alentavana. Olette jumalatar muinainen, mutta itse en ole mitään ja aavistan, mit' on rajattomuus. Tämä on runoa, ei muuta, ja runous on roskaa, mutta runossa voi suoda anteeksi sellaisen, mikä proosassa olisi hävyttömyys. Voiko aurinko suuttua likoeläimeen, joka runoilee vesipisarasta, jossa niitä on paljous, jos katsotaan mikroskoopilla? Suurikokoisia nautaeläimiä suojeleva Pietarin hienoston eläinystävien klubikin, joka valvoo koiran ja hevosen oikeuksia, halveksii vaatimatonta likoeläintä jättäen sen kokonaan mainitsematta, koska se ei ole muka täydellisyyteen kehittynyt. Minäkin olen tuollainen likoeläin. Naima-ajatus olisi muussa tapauksessa naurettava, mutta pian saanen haltuuni entiset kaksisataa sielua ihmisvihaajan käden kautta, jota halveksikaa. Voisin ilmaista teille paljonkin selvin dokumentein, voisin vakuuttaa Siperiankin uhalla. Älkää halveksiko naimatarjoustani. Likoeläimen kirje käsitettävä runoutena.

Kapteeni Lebjadkin,

palvelijanne nöyrin, joka ajasta ei oo köyhin."

— Tätä tuo roisto ei ole kirjoittanut selvin päin! — huudahdin suuttuneena, — tunnen hänet!

— Sain tämän kirjeen eilen, — kiirehti punastunut Liza selittämään,— ymmärsin heti, että sen oli joku tyhmyri kirjoittanut, enkä ole näyttänyt sitä edes äidille, ettei hän hermostuisi. Mutta jos hän yhä edelleen jatkaa tuohon tapaan, niin en tiedä, mitä olisi tehtävä. Mavriki Nikolajevitš aikoi lähteä kieltelemään häntä. Koska teistä piti tulla avustajani, — hän kääntyi Šatovin puoleen,— ja kun lisäksi asutte siellä samassa talossa, niin tahdoin kysyä teiltä hänestä voidakseni olla varuillani tulevaisuudessa.

— Juomari ja roisto, — mutisi Šatov väkinäisesti.

— Onko hän aina sitten tuollainen?

— Ei aina, ei hän ole ollenkaan tuhmempi selvänä ollessaan.

— Tunsin erään kenraalin, joka kirjoitteli aivan samanlaisia runonpätkiä, — huomautin nauraen.

— Näkeehän sen tuosta kirjeestäkin, että hän ei voi olla typerä, — virkahti vaitelias Mavriki Nikolajevitš aivan odottamatta.

— Kerrotaan, että hänellä on muka muassaan sisar? — Liza kysäisi.

— Niin on.

— Kerrotaan, että hän tyrannisoi tätä, onko se totta?

Šatov katsahti taas Lizaan, kävi juroksi sekä murahdettuaan: "mitä se minuun kuuluu", siirrähti ovelle.

— Voi, odottakaahan hieman, — huudahti Liza levottomana, — minne kiire? Meidänhän on keskusteltava vielä niin paljosta.

— Mistä sitten? Ilmoitan huomenna...

— No siitä pääasiasta, kirjapainosta! Uskokaa pois, etten aio leikitellä, vaan tahdon tosiaankin tehdä jotakin, — vakuutti Liza käyden yhä levottomammaksi. — Jos aiomme julkaista sen, niin missä sen painattaisimme? Sehän on tärkein kysymys, sillä Moskovaan me emme lähde, ja täkäläisessä kirjapainossa on sitä mahdoton painattaa. Olen jo kauan aikonut perustaa oman kirjapainon, vaikkapa teidän nimellenne, ja luulen, että äitikin suostuu siihen, jos se tulee teidän nimellenne...

— Mistä te luulette tietävänne, että minä pystyisin kirjainpainajaksi? — kysäisi Šatov synkästi.

— Johan Pjotr Stepanovitškin mainitsi teistä Sveitsissä ja sanoi, että te kykenette johtamaan kirjapainoa sekä tunnette sen alan hyvin. Hän aikoi lähettää teille mukanani kirjelipunkin, mutta unohdin sen sitten.

Kun ajattelen asiaa jälkeenpäin, muistan, miten Šatovin kasvoissa ilme muuttui. Hän viipyi vielä muutaman sekunnin, mutta lähti sitten kiireesti huoneesta.

Liza suutahti:

— Onko hänellä aina tapana olla tuollainen? — hän kääntyi minun puoleeni.

Kohautin vain olkapäitäni vastaukseksi, mutta samassa Šatov itse tulikin takaisin, lähestyi pöytää ja jätti sille sanomalehtikäärön.

— En voi ruveta avustajaksi, minulla ei ole aikaa...

— Miksi ei? Miksi? Oletteko suuttunut jostakin? — kyseli Liza pahoillaan ja rukoilevasti.

Lizan ääni nähtävästi hämmästytti Šatovia. Muutaman hetken hän katseli tätä tarkkaan aivan kuin yrittäen tunkeutua tämän sielun perimmäisiin sopukkoihin.

— Yhdentekevää, — hän sanoi sitten hyvin hiljaa, — en tahdo... — Ja lähti pois.

Liza jäi hämmästyksestä sanattomaksi, ja minusta tämä hämmästys tuntui aivan aiheettoman suurelta.

— Perin omituinen mies! — huomautti Mavriki Nikolajevitš äänekkäästi.

III.

Tietenkin "omituinen", mutta tässä oli myös jotakin muuta sangen epäselvää. Tällä kaikella oli jokin salainen merkitys. En uskonut vähääkään koko kirjahankkeeseen, ja lisäksi tuli vielä tuo typerä kirje, jossa liian selvästi tarjouduttiin jonkinlaiseen ilmiantoon "dokumentteineen". Oli jotakin, josta kaikki vaikenivat ja olivat koko ajan puhuvinaan aivan muista asioista. Ja loppujen lopuksi vielä tuo kirjapainokysymys sekä Šatovin äkillinen poistuminen sen vuoksi että alettiin puhua siitä. Kaikki tämä johti minut ajattelemaan, että täällä oli tapahtunut jotakin jo ennen minua, josta en tietänyt mitään, ja että minä olin täällä ainoa muukalainen, jota ei koko asia liikuttanut vähääkään. Oli jo aika lähteä kotiinkin, olinhan ensikäynnillä. Lähestyin Lizaveta Nikolajevnaa sanoakseni jäähyväiset.

Hän oli nähtävästi kokonaan unohtanut, että olin samassa huoneessa. Hän seisoi yhä samalla paikalla pöydän luona, pää rinnalle painuneena, hyvin syvissä mietteissä, tuijottaen maton kuvioon.

— Ah niin, tekin... lähdette, näkemiin, — hän yritti lepertää ystävälliseen tapaansa. — Tervehtikää puolestani Stepan Trofimovitšia ja koettakaa saada hänet pian mukananne tänne. Mavriki Nikolajevitš, Anton Lavrentjevitš aikoo lähteä. Suonette anteeksi, että äitini ei voi tulla sanomaan hyvästi...

Lähdin pois ja olin jo laskeutumaisillani alas portaita, kun äkkiä kuulin lakeijan huutelevan jälkeeni.

— Rouva pyytää teitä palaamaan...

— Rouvako vai Lizaveta Nikolajevnako?

— Hän juuri.

Palattuani huomasin, että Liza oli siirtynyt isosta salista lähimpään vastaanottohuoneeseen. Äskeinen salin ovi oli tiukasti suljettu, Mavriki Nikolajevitš oli kai jäänyt sen toiselle puolelle.

Liza hymyili, mutta oli merkillisen kalpea. Hän seisoi keskellä huonetta hyvin päättäväisen näköisenä, ja hänestä huomasi, että sisäinen taistelu kävi hänen sielussaan. Mutta äkkiä hän tarttui käteeni ja vei minut ikkunan luo.

— Tahdon nähdä hänet heti, — hän kuiskasi luoden minuun kuumeisen, vaikuttavan, kärsimättömän katseensa, joka ei olisi sietänyt puoleltani vastustuksen varjoakaan. — Tahdon nähdä hänet omin silmin, ja senvuoksi pyydän apuanne.

Hän oli kiihoittunut ja epätoivoissaan.

Kenet te tahtoisitte nähdä, Lizaveta Nikolajevna? — tiedustelin säikähtyneenä.

— Lebjadkinin sisaren, sen ramman... Onko totta, että hän on rampa?

Olin hämmästynyt.

— En ole häntä koskaan nähnyt, mutta olen kuullut, että hän on rampa, eilen viimeksi kuulin siitä, — yritin hätäisesti kuiskaten myöntää.

— Tahtoisin välttämättä nähdä hänet. Voisitteko jo tänään järjestää siihen minulle tilaisuuden?

Minun tuli häntä sanomattoman sääli!

— Ei, ei se ole mahdollista, enkä ymmärrä, miten se yleensäkään voisi käydä päinsä, — aloin suostutella häntä saadakseni hänet luopumaan aikeesta, — lähden Šatovin luo...

— Jos te ette huomiseksi voi järjestää kohtausta, niin lähden hänen luokseen itse, yksin, sillä Mavriki Nikolajevitš ei tahdo lähteä mukaani. Luotan teihin, sillä eihän minulla ole ketään muuta. Olin tyhmä, kun peloitin Šatovin... Olen varma siitä, että olette kunnian mies. Tahdollehan auttaa minua? Täyttäkää toivomukseni.

Minut valtasi voimakas halu tehdä kuten hän tahtoi.

— Tehdään niin, — sanoin hetken mietittyäni, — minä itse menen tänään sinne ja silloin näen hänet varmasti! Teen mitä tahansa saadakseni nähdä hänet, lupaan sen kunniasanallani, mutta sallittehan, että uskon tämän myös Šatoville...

— Sanokaa hänelle, että sellainen olisi toivomukseni ja etten jaksa enää odottaa, mutta sanokaa myös, etten äsken tahtonut häntä pettää. Ehkä hän lähti pois sen vuoksi, että hän on niin rehellinen eikä pitänyt siitä, että minä yritin häntä ikäänkuin petoksella saada satimeen. En minä valehdellut, tahdon tosissani perustaa kirjapainon ja alkaa julkaista...

— Hän on rehellinen, perin rehellinen, — vakuutin innoissani.

— Mutta jos huomiseen mennessä tämä asia ei järjesty, menen kuin menenkin sinne itse, tuli siitä sitten mitä tahansa, vaikkapa kaikki ihmiset saisivat sen tietää.

— En voi tulla luoksenne huomenna ennen kuin kello kolmelta, — huomautin aivan kuin unesta havahtuneena.

— Siis kello kolmelta, olinpahan oikeassa. Eilen Stepan Trofimovitšin luona aavistin heti, että te tahdotte auttaa minua? — hän sanoi hymyillen hätäisesti, puristaen kättäni hyvästelläkseen ja kiiruhtaen yksiksensä jääneen Mavriki Nikolajevitšin luo.

Antamani lupaus painoi omaatuntoani, enkä ymmärtänyt, mitä oikeastaan oli tapahtunut. Näin naisen, joka oli niin epätoivoissaan, että ei enää epäillyt uskoutua aivan tuntemattomalle henkilölle. Hänen naisellinen hymynsä näin vaikeana hetkenä ja huomautus, että hän jo eilen oli aavistanut tunteeni, viilsivät sydäntäni, mutta minun oli häntä niin sanomattoman sääli, -— ja siinä kaikki! Hänen salaisuutensa oli minulle pyhä, ja luulenpa, että jos minulle nyt joku olisi tarjoutunut sen ilmaisemaan, olisin tukkinut korvani haluamatta kuulla sen enempää. Aavistelin vain jotakin... enkä kuitenkaan ymmärtänyt ollenkaan, miten kaiken järjestäisin. En edes tietänyt, mitä oikeastaan oli järjestettävä. Kohtausko? — Mutta millainen! Ja miten saisin heidät yhteen? Panin kaiken toivoni Šatoviin, vaikka saatoinkin jo edeltäkäsin aavistaa, että hän ei antaisi apuaan. Mutta lähdin kuitenkin hänen luokseen.

IV.

Vasta illalla, kellon käydessä kahdeksaa, tapasin hänet kotoa. Hämmästyksekseni havaitsin hänellä olevan vieraita. Siellä oli Aleksei Nilytš ja vielä muudan herra Šigaljov, rouva Virginskin veli, jonka jo puolittain tunsin.

Tämä Šigaljov oli ollut jo parisen kuukautta kaupungissamme. En tiedä, mistä hän oli tullut, mutta olin vain kuullut, että hän oli julkaissut jonkin kirjoituksen eräässä pietarilaisessa aikakauslehdessä. Virginski oli esittänyt hänet minulle kerran kadulla. Tuskin voi enää kuvitella ihmistä, jonka kasvot olisivat olleet vielä synkemmät, nyrpeämmät ja pahantuulisemmat kuin hänen. Hän oli aivan sen näköinen, kuin olisi odottanut maailmanlopun olevan käsissä jo aivan tuossa tuokiossa eikä suinkaan vasta joskus sitten, kun kaikki ennustukset olisivat toteutuneet, jotka muuten olisivat voineet ehkä olla toteutumattakin, vaan aivan kuin se olisi ollut odotettavissa jo ylihuomenna, täsmälleen yhdeltätoista aamulla, vieläpä kahtakymmentäviittä minuuttia vailla. Me emme muuten sanoneet silloin toisillemme sanaakaan, puristimme vain toisiamme kädestä kuten kaksi salaliittolaista. Eniten ihmetyttivät minua hänen kasvonsa, jotka olivat luonnottoman suuret, pitkät, leveät ja paksut, ulospäin törröttävät. Hänen liikkeensä olivat hitaat ja kömpelöt. Jos Liputin joskus uskoikin falansterihaaveidensa toteutumiseen meidän kaupungissamme, niin tämä tiesi varmasti jo päivän ja hetkenkin, jolloin kaikki oli tapahtuva. Minusta hän oli kuin pahanilman lintu, ja tavatessani hänet Šatovin luona ihmettelin vieläkin enemmän, sillä Šatov ei juuri pitänyt vieraista.

Portailla jo kuulin heidän keskustelevan kovalla äänellä. He puhuivat kaikki kolme yht’aikaa, luultavasti he väittelivät jostakin, mutta kun astuin huoneeseen, he vaikenivat samassa. He olivat väitelleet seisoallaan, mutta minun saapuessani he istuutuivat, niin että minunkin oli tehtävä samoin. Typerää vaitioloa kesti ainakin kolme minuuttia. Vaikka Šigaljov kaikesta päättäen tunsikin minut, hän ei kuitenkaan ollut tuntevinaan eikä tehnyt tätä suinkaan mistään erikoisesta vihamielisyydestä, vaan muuten vain. Aleksei Nilytš ja minä kumarsimme toisillemme kuin ohimennen ja ääneti, ojentamatta toisillemme edes kättä. Šigaljov alkoi lopulta tarkastella minua ankarana ja pahantuulisena, naiivin varmana siitä, etten kestäisi hänen katsettansa, vaan lähtisin heti tieheni. Viimein Šatov nousi tuoliltaan, ja toisetkin seurasivat hänen esimerkkiänsä. He lähtivät kaikki sanomatta jäähyväisiä, vain Šigaljov jo aivan ovella sanoi heitä saattavalle Šatoville:

— Muistakaa, että olette tilivelvollinen.

— Syljen minä teidän tilivelvollisuuksillenne, en minä ole kenellekään pirulle velvollinen, — näin sanoen Šatov saattoi heidät ja pisti oven säppiin.

— Tomppeleita! — hän sanoi katsahdettuaan minuun ja hymähti suun omituisesti vääristyessä.

Hän oli äkeissään, ja tuntui oudolta, että hän itse aloitti keskustelun. Aikaisemmin käydessäni hänen luonaan (kävin siellä muuten harvoin) hän oli aina istunut nurkassa kulmat kurtussa ja vasta jonkin ajan kuluttua hän alkoi vilkastua ja puhua halukkaammin. Mutta hyvästellessä hän taas joka kerran yrmistyi, kävi kärsimättömäksi ja saattoi vieraan kuten persoonallisen vihamiehensä ovesta ulos.

— Minä join eilen tuon Aleksei Nilytšin luona teetä, — huomautin, — hän lienee ateismihullu — Venäläinen ateismi ei ole koskaan päässyt sanasutkauksia pitemmälle, — Šatov murahti sytyttäen uuden kynttilän loppuunpalaneen sijaan.

— Ei, mutta tämä ei näytä leikinlaskijalta. Eihän hän osaa edes puhuakaan oikein kunnolleen, vielä vähemmin hän taitaa leikkiä sanoilla.

— Paperisieluja! Lakeijan ajatuksia! — Šatov huomautti rauhallisesti istuutuen nurkkatuolilleen pää molempien käsiensä varassa.

— Vihaa siinä on myös, — hän lausui oltuaan hetken vaiti, — nuo tuollaiset ne ensimmäisinä tuntisivat olevansa hirvittävän onnettomia, jos Venäjä yht'äkkiä todella muuttuisi perustuksiaan myöten, vaikkapa esimerkiksi juuri heidän mielensä mukaiseksi, sekä tulisi äkkiä rikkaaksi ja onnelliseksi. Ketä he sitten vihaisivat, kenen silmille syljeskelisivät ja ketä he pilkkoisivat? Se on vain loppumatonta, eläimellistä vihaa Venäjää kohtaan, syvälle elimistöön syöpynyttä... Eikä siinä ole minkäännäköisiä "maailmalle näkymättömiä kyyneliä näkyväisen naurun alla"![22] Venäjällä ei koskaan ole sanottu valheellisempia sanoja kuin nuo sanat "näkymättömistä kyynelistä", — hän huudahti kiivastuneena.

— Jumala tietää, mitä te oikeastaan puhutte! — minä nauroin.

— Ja te olette "kohtuullinen liberaali", — Šatov naurahti. — Tiedättekö, — hän jatkoi äkkiä, — ehkä erehdyn puhuessani "lakeijan ajatuksista". Ehkä te sanotte minulle siihen: "Sinähän olet lakeijasta syntynyt, mutta minäpä en olekaan."

— En suinkaan ajatellut niin... mitä te nyt sellaista!

— Suotta te pyytelette anteeksi, enhän minä pelkää teitä. Kerran minä tosin synnyin lakeijasta, ja nyt olen itsekin tullut lakeijaksi, samanlaiseksi kuin tekin. Venäläinen liberaali on ennen kaikkea lakeija eikä halua mitään niin hartaasti kuin saada kiilloittaa jonkun saappaita.

— Mitä saappaita? Mikä vertaus tuo on olevinansa?

— Mitä te puhutte vertauksesta! Huomaan, että nauratte minulle... Stepan Trofimovitš puhui totta sanoessaan, että olen kiven alle murskautunut, enkä ole edes murskautunut, vaan kiemuroin vielä kuoleman kouristuksissa; se oli sattuvasti sanottu.

— Stepan Trofimovitš väittää, että saksalaiset ovat teidän päähänpistonne, — naurahdin, — ja oikeassahan te olettekin, onhan meidän tosiaankin onnistunut pimittää jotakin taskuihimme saksalaisilta.

— Saimme kaksikymmentä kopeekkaa, mutta itse uhrasimme sata ruplaa.

Olimme kumpikin hetkisen vaiti.

— Hän lienee keksinyt sen Amerikassa makaillessaan.

— Kuka? Minkä keksinyt makaillessaan?

— Puhun Kirillovista. Me makailimme siellä yhdessä hänen kanssaan neljä kuukautta erään tuvan lattialla.

— Oletteko te ollut Amerikassa? — ihmettelin. — Ettehän ole koskaan puhunut siitä.

— Mitä siitä olisi puhumista. Kolme vuotta sitten me lähdimme kolmisin siirtolaislaivalla Amerikan Yhdysvaltoihin, aivan viimeisillä rahoillamme, itse kokeaksemme amerikkalaisen työmiehen elämää ja oman kokemuksemme avulla päästäksemme selville kaikkein vaikeimmassa ja kunnallisessa asemassa olevan henkilön tilasta. Kas, se oli matkamme tarkoitus.

— Hyvä Jumala! — nauroin. — Viisaintahan olisi ollut, että olisitte kotimaassa lähteneet jonnekin maaseudulle elonkorjuun aikana "oman kokemuksenne avulla päästäksenne selville", mutta te lähditte — Amerikkaan!