Part 15

— Me palkkauduimme erään riistäjän töihin. Meitä venäläisiä oli siellä kaikkiaan kuusi: ylioppilaita, vieläpä tilanomistajiakin, oli siellä upseereitakin, ja kaikilla oli sama ylevä päämäärä. Siellä vasta tehtiin työtä, olimme aivan likomärkiä, kiusaannuimme ja rääkkäännyimme. Lopulta me Kirillovin kanssa emme enää kestäneet, vaan sairastuimme. Riistäjäisäntämme petti meitä tilinteossa. Sopimamme kolmenkymmenen dollarin asemesta hän maksoi minulle kahdeksan ja Kirilloville viisitoista. Meitä lyötiinkin siellä, eikä niin perin harvoinkaan... Mutta sen jälkeen me Kirillovin kanssa makailimme työttöminä lattialla vierekkäin neljä kuukautta. Hän ajatteli omaansa, minä taas omaani.

— Löikö teidän isäntänne teitä todella? Onko se mahdollista Amerikassa? Kyllä te häntä mahdoitte siitä haukkua.

— Emme vähääkään. Me Kirillovin kanssa päätimme, että "me venäläiset olemme amerikkalaisiin verraten vielä lapsipahaisia sekä että on synnyttävä Amerikassa tai ainakin oleskeltava heidän parissaan hyvin kauan, ennen kuin pääsee amerikkalaisten tasolle". Mitäpä siitä puhuakaan. Kun meiltä nyljettiin kopeekan arvoisesta esineestä dollareita, me maksoimme mielihyvin, aivan innoissamme. Kaikkea me kehuimme: spiritismiä, lynkkauslakia, revolvereita, kulkureita. Kerran ajaessamme jonnekin muudan mies pisti kätensä taskuuni, otti sieltä pääharjani ja alkoi sukia tukkaansa. Me Kirillovin kanssa vain katsahdimme toisiimme ja olimme sitä mieltä, että kaikki on niin kuin ollakin pitää ja että tämä vasta meitä oikein miellyttääkin...

— Kaikkea tuollaistahan voi tosin juolahtaa mieleen, mutta on omituista, että te panette kaiken aivan tosissanne täytäntöön, — huomautin hänelle.

— Paperisieluja, — toisti Šatov.

— Mutta ei ole leikin asia lähteä valtameren yli siirtolaislaivassa tuntemattomaan maahan, vaikka olisikin päämääränä "oman kokemuksen avulla" j.n.e. Siihen tarvitaan, Jumala sen tietää, suurta lujuutta... Miten te pääsitte sieltä takaisin?

— Kirjoitin eräälle henkilölle Eurooppaan, ja hän lähetti meille sata ruplaa.

Puhuessaan, kiivastuneenakin, Šatov koko ajan tapansa mukaan tuijotti maahan, mutta nyt hän äkkiä katsahti minuun.

— Tahtoisitteko tietää, kuka tuo henkilö oli?

— Kuka sitten?

— Nikolai Stavrogin.

Hän nousi äkkiä, meni niinipuisen kirjoituspöytänsä luo ja alkoi penkoa sieltä jotakin. Meillä oli levitetty silloin juuri hyvin hämärää, mutta kuitenkin sangen uskottavalta kuulostavaa huhua siitä, että Šatovin vaimo oli muka ollut Pariisissa noin pari vuotta sitten jonkinlaisissa suhteissa Nikolai Stavroginiin, siis parhaillaan silloin, kun Šatov oli Amerikassa, tosin vasta hyvin kauan aikaa sen jälkeen, kun nämä olivat Genevessä eronneet. "Jos tämä on totta, niin mikä hänet saa mainitsemaan Stavroginin nimen ja kertomaan tuosta?" ajattelin itsekseni.

— En ole vieläkään saanut sitä maksetuksi — hän sanoi taas kääntyen puoleeni ja katselle minua tiukasti. Hän istahti taas entiselle paikalleen nurkkaan ja kysäisi jurosti aivan muuttuneella äänellä:

— Teillä on kai jotakin erikoista asiaa, koska tulitte tänne. Mitä tahdotte?

Kerroin hänelle kaiken täsmällisessä aikajärjestyksessä ja lisäsin, että vaikka olinkin jo ehtinyt hieman toipua ensi säikähdyksestä, en kuitenkaan ollut tästä kaikesta tullut hullua hurskaammaksi. Ymmärsin vain sen, että kaikki tämä oli Lizaveta Nikolajevnalle hyvin tärkeätä ja että mielelläni olisin tahtonut häntä auttaa, mutta pahinta oli, etten tietänyt, miten lupaukseni täyttäisin, ja vieläkin pahempaa, etten edes tietänyt, mitä olin oikeastaan luvannut hänelle. Sitten koetin vielä vakuuttamalla vakuuttaa, että Lizaveta Nikolajevna ei suinkaan aikonut häntä pettää, että tässä kaikessa oli jokin väärinkäsitys ja että hän oli hyvin pahoillaan Šatovin äskeisestä äkkinäisestä lähdöstä.

Hän kuunteli hyvin tarkkaavaisena.

— Ehkä minä tapani mukaan tuonoin tein tosiaankin tyhmästi... Jollei hän ymmärtänyt, miksi poistuin, niin... hänellehän se vain on parempi.

Hän nousi, läheni ovea, aukaisi sen ja pysähtyi portaille kuuntelemaan.

— Tahtoisitteko itse nähdä tuon naishenkilön?

— Sitähän minä juuri tahtoisinkin, mutta en tiedä, miten se kävisi päinsä, — huudahdin iloissani.

— Ei muuta kuin menemme vain sinne, niin kauan kuin hän on yksin. Kun kapteeni tulee, hän lyö, jos saa tietää, että olimme siellä. Käyn usein salaa häntä katsomassa. Äsken sai Lebjadkin minulta selkäsaunan, hän pieksi taas sisartaan.

— Mitä sanoittekaan?

— Totta se on. Tukasta vedin hänet syrjemmäksi sisarestaan. Hän oli vähällä antaa minullekin selkään, mutta minä hänet pelästytin, ja siihen se jäi. Pelkäänpä, että hän tulee juopuneena takaisin ja muistaa sen. Silloin saa siskoparka taas aikamoisen kurituksen.

Lähdimme portaita alas.

V.

Lebjadkinien asunnon ovi oli vain työnnetty kiinni, mutta lukossa se ei ollut, ja me pääsimme esteettömästi sisään. Huoneistoon kuului kaksi pienehköä huonepahaista, joissa oli savuttaneet seinät ja joilla seinäpaperit aivan kirjaimellisesti riippuivat likaisina riekaleina. Tässä oli ennen ollut teetupa, jonka Filippov oli nyt siirtänyt uuteen taloonsa. Jäljellä olevat teetuvan huoneet olivat lukitut, ja vain kaksi niistä oli vuokrattu Lebjadkinille. Huonekaluja oli — tavallisia puuraheja, pöytiä ja niiden lisäksi vanha nojatuoli ilman käsinojia. Toisen huoneen takimmaisessa nurkassa oli karttuunipeitteinen neiti Lebjadkinan vuode, kapteeni itse taas asettui yöpuulle lattialle, usein siinä kunnossa kuin oli ylhäällä ollessaankin. Kaikkialla oli likaa, roskia ja ruoantähteitä. Iso, paksu, läpimärkä rätti vetelehti etumaisessa huoneessa keskellä lattiaa, ja samassa lätäkössä oli vanha kenkäraja. Huomasi heti, että kaikki oli jätetty oman onnensa nojaan, uuneja ei oltu lämmitetty eikä ruokaa laitettu. Ei heillä ollut edes teekeitintä, kuten Šatov myöhemmin kertoi minulle. Kapteeni ja hänen sisarensa olivat ilmestyneet kaupunkiimme kerjäläisinä, ja kuten Liputin tiesi, hän oli tosiaankin käynyt talosta taloon pyytelemässä almua. Mutta saatuaan nyt äkkiarvaamatta rahoja hän oli alkanut juoda aivan kuin mielipuoli välittämättä enää ollenkaan taloudesta.

Neiti Lebjadkina, jota tahdoin tavata, istui hiljaa takimmaisen huoneen nurkassa rahilla keittiöpöydän ääressä. Hän ei puhutellut meitä, kun astuimme huoneeseen, ei edes liikahtanut paikaltaan. Šatov oli kertonut, että he eivät lukinneet koskaan oveansa ja että kerrankin ovi oli ollut auki portaille selko selällään yön läpeensä. Ohut kynttilä oli pistetty rautaiseen kynttilänjalkaan, ja sen himmeässä valossa näin noin kolmikymmenvuotiaan, sairaalloisen laihan naisen, jolla oli yllään vanha, tummahko karttuunipuku, pitkä kaula oli aivan paljaana ja ohut tumma tukka kierretty niskaan sykkyrälle, joka ei ollut kaksivuotiaan lapsen nyrkinkään kokoinen. Hän katsahti meihin melkeinpä iloisesti. Paitsi kynttilänjalkaa hänen edessään pöydällä oli pieni kulkukauppiaalta ostettu taskupeili, kulunut korttipakka, melkein hajalle repeytynyt laulukirja sekä pieni saksanvehnänen, josta oli jo pari kertaa haukattu. Huomasi heti, että neiti Lebjadkinan kasvoissa oli ihojauhetta ja punamaalia, olipa vielä huulienkin väriä parannettu. Kulmakarvatkin olivat mustatut, vaikka ne itsestäänkin jo olivat pitkät, tummat ja kaunismuotoiset. Hänen kapealla, mutta korkealla otsallaan saattoi ihojauheesta huolimatta huomata kolme syvään uurtunutta, pitkää ryppyä. Tiesin jo ennakolta, että hän oli rampa, mutta meidän sielläolo-aikanamme hän ei kertaakaan noussut seisoalleen eikä kävellyt. Joskus, aivan nuorena, nuo laihtuneet kasvot lienevät olleet sievätkin, ja hänen tyynet, lempeät, harmaat silmänsä olivat vieläkin huomiotaherättävät. Jotakin haaveellista ja samalla vilpitöntä kuvastui hänen tyynestä, melkeinpä voi sanoa iloisesta katseestaan. Tämä tyyni, rauhallinen iloisuus hänen katseessaan ihmetytti minua, sillä olinhan jo kuullut nagaikkajutut ja kaikki muutkin hänen rakkaan veljensä raa'at edesottamiset. On omituista, että painostavan ja pelokkaan inhon asemesta, jota tavallisesti tunnemme tuollaisten Jumalan rankaisemien lähettyvillä, minusta tuntui hyvältä katsella häntä, ja jo heti ensi hetkestä alkaen häntä enemmän tarkastellessani minut valtasi sääli eikä suinkaan inho.

— Noin hän istuu ypöyksin päivät pitkät, ei liikahdakaan paikaltansa, ennustaa korteista tai katselee peiliin, — Šatov osoitti minulle häntä jo kynnykseltä, — hän ei saa aina edes ruokaa. Sivurakennuksen eukko tuo joskus säälistä jotakin hänelle. Miten he uskaltavat jättää hänet yksin, ja kynttiläkin palaa!

Ihmeekseni kuulin Šatovin puhuvan aivan ääneen, aivan kuin ei huoneessa olisi ollut ketään.

— Päivää, Šatuška! — neiti Lebjadkina tervehti ystävällisesti.

— Toin mukanani vieraan, Marja Timofejevna, — Šatov sanoi.

— Olkoon vieras tervetullut. Ken hän on, en muista häntä ennen nähneeni, — hän tarkasteli minua kynttilän takaa ja kääntyi taas Šatovin puoleen eikä enää kertaakaan, ei ainoatakaan kertaa koko keskustelun aikana kiinnittänyt minuun huomiotansa, aivan kuin ei minua olisi ollut olemassakaan.

— Kävikö aikasi pitkäksi astellessasi yksin yliskamarissasi? — Hän naurahti, ja silloin tuli näkyviin hänen hohtavan valkea hammasriviparinsa.

— Pitkäksi kävi ja tuli jo sinuakin ikävä.

Šatov siirsi rahin pöydän luo, istuutui ja veti minut vierelleen.

— Puhetoveri ei ole pahaksi, mutta sinä, Šatuška, olet tosiaankin hauska, olethan kuin munkki. Milloinkas sinä viimeksi olet päätäsi sukinut? Anna kun suin tukkasi, — hän otti taskustaan pienen su'an, — et varmasti ole koskenutkaan pörröösi sen jälkeen, kun minä sen suin — Eihän minulla ole sukaa, — Šatov nauroi.

— Tosiaanko? Minäpä lahjoitan sinulle. En tätä, vaan toisen, muistuta!

Hän ryhtyi sukimaan Šatovin tukkaa aivan tosissaan, teki sivulle jakauksen, ojentautui sitten hieman taaksepäin tarkastellen, sopiko se hyvin, ja pani sitten su'an takaisin taskuunsa.

— Tiedätkö mitä, Šatuška, — hän pyöritti päätään, — olet ehkä järkeväkin mies, mutta sinun on ikävä. Ihmettelen kaikkia teitä; en ymmärrä, miksi ihmisten on ikävä. Kaipaus ei ole samaa kuin ikävä. Minun on hauska olla.

— Onko hauskaa silloinkin, kun veljesi on kotona?

— Puhutko Lebjadkinista? Hän on lakeijani. Ja minusta on aivan yhdentekevää, missä hän on. Huudan hänelle: "Lebjadkin, tuo vettä, Lebjadkin, tuo kengät", ja hän on heti valmis tottelemaan. Synti se on, mutta välisti tekisi mieli nauraa hänelle.

— Tuo on aivan totta, — taas Šatov kääntyi puoleeni äänekkäästi ja vähääkään kursailematta. — Hän komentaa tosiaankin veljeänsä kuin lakeijaa, kuulin itse, kun hän tälle huusi: "Lebjadkin, tuo vettä", ja nauroi hänelle ääneen. Ero on vain siinä, että veli ei suinkaan kiiruhda hakemaan vettä, vaan lyö juuri sen vuoksi sisartaan, mutta sittenkään tämä ei pelkää häntä. Hän saa melkein joka päivä jonkinlaisia hermokohtauksia, ja ne vievät häneltä muistin, niin että hän sellaisen jälkeen unohtaa kaiken, mitä äsken on tapahtunut, eikä hän muutenkaan ole selvillä ajan kulusta. Luuletteko hänen enää muistavan, miten me tulimme? Ehkä hän muistaakin, mutta on antanut sille jo kokonaan oman värityksensä ja pitää meitä aivan muina miehinä, vaikka muistaakin, että olen "Šatuška". Ei tee mitään se, että puhun ääneen. Hän ei koskaan kuuntele niitä jotka eivät puhu hänelle, vaan heittäytyy heti omiin mietteisiinsä, nimenomaan heittäytyy. Haaveilija hän on, vieläpä aivan erikoista lajia. Hän saattaa istua paikoillaan kahdeksankin tuntia yhtä mittaa, jopa päiväkaudenkin. Tuossa on vehnänen, se on ehkä ollut siinä aamusta lähtien, eikä hän ole ehtinyt muuta kuin kerran sitä haukata ja syö sen loppuun ehkä vasta huomenna. Hän kai parhaillaan ennustelee korteista...

— Ennustan, ennustanpa niinkin, Šatuška, mutta eivät ne näytä niin kuin pitäisi, — Marja Timofejevna tarttui puheeseen kuullessaan tutun sanan ja ojensi kätensä vehnästä kohti katsomatta siihen päinkään (oli varmaankin kuullut siitäkin mainittavan). Hän sai vehnäsen käteensä, piteli sitä jonkin aikaa vasemmassa kädessään haukkaamatta siitä ainoatakaan kertaa ja pani sen huomaamattaan taas takaisin pöydälle.

— Aina vain yhtä ja samaa: matka, ilkeä mieshenkilö, kavaluutta, kuolinvuode, kirje jostakin, äkkiarvaamaton sanoma, — valhetta kaikki, mitä luulet, Šatuška? Ihmisetkin valehtelevat, miksi eivät sitten kortit? — hän sekoitti ne taas. — Samaa minä jo sanoin Praskovja-äidillekin, kunnioitettava nainen oli, pistäysi aina kammiooni ennustamaan korteista äiti-igumenjan tietämättä. Eikä hän yksin siellä käynyt. Valittelivat ja pyörittelivät päätään, arvailivat niin ja näin, mutta minäpä nauramaan: "Turhaa on, Praskovja-äiti, nyt enää kirjettä odotella, kun se ei kerran kahdentoista vuoden aikana ole tullut?" Hänen tyttärensä näet tämän mies oli vienyt jonnekin Turkkiin, eikä hänestä ollut kuulunut kahteentoista vuoteen ei pienintä elonmerkkiä- ja kun minä seuraavan päivän iltapuoleen sitten olen äiti-igumenjan luona teetä juomassa (hän oli oikein ruhtinaallista sukua) ja hänen luonaan oli joku vieras rouva, suuri haaveilija, sekä eräs luoksemme poikennut munkki, athokselainen luullakseni, hauska mies muuten minun mielestäni; niin mitäpä arvelet, Šatuškani? Tuo munkki olikin tuonut samana aamuna kirjeen Praskovja-äidille hänen tyttäreltään Turkista, — siinä se oli se ruutusotamies, — äkkiarvaamaton sanoma. Teetä juodessamme munkki virkkaa äiti-igumenjallemme: "Kunnian-arvoisa äiti-igumenja, Jumala on armossaan siunannut luostarianne koska te sen uumenissa säilytätte kallisarvoista aarretta." "Mitä aarretta?" äiti-igumenja kysyy. "Pyhää äiti-Lizavetaa." Tämä pyhä Lizaveta asui näet muurattuna luostarinmuurimme seinäselliin kuten häkkiin. Selli oli sylen pituinen ja kahden aršinan korkuinen. Siellä hän on istunut rautaristikon takana jo seitsemättätoista vuotta, kesät ja talvet, pelkässä karkeassa hamppupaidassaan, jota hän pistelee joutessaan oljenkorrella tai varvulla, ei puhu, ei sui tukkaansa, ei peseydy, ja näin seitsemäntoista vuotta. Talvella pistetään hänelle ristikon lävitse lammasnahkaturkit ja joka päivä kova leipäkannikka sekä kipollinen vettä. Pyhiinvaeltajat katselevat, surkuttelevat ja huokailevat, antavat rahaa. "Siinäpä vasta aarre", äiti-igumenja vastaa (suuttui, ei kärsinyt silmissään Lizavetaa). "Lizaveta istuu sellissä vain kiukuissansa, itsepäisyydessään, ja kaikki tuo on vain teeskenneltyä." Sepä ei minua miellyttänyt, sillä olin itse aikonut seurata Lizavetan esimerkkiä. "Mutta minun mielestäni Jumala ja luonto on yksi ja sama asia", sanoin. Mutta silloin ne kaikki huutamaan minulle yhteen ääneen: "Siinäpä vasta!" Igumenja suuttui ja alkoi kuiskailla sen rouvan kanssa, kutsui minut luokseen, hyväili minua, ja rouva lahjoitti minulle ruusunpunaista silkkinauhaa, tahdotko, niin näytän sen? Ja munkki alkoi samassa opettaa minua, puhui rauhallisesti ja lempeästi ja niin viisaasti. Istuin ja kuuntelin. "Ymmärsitkö?" — kysyivät. "En", sanoin, "en ymmärrä yhtään mitään, jättäkää minut mieluummin rauhaan!" Ja silloin he jättivätkin minut täydellisesti rauhaan, Šatuška. Mutta sitten kuiskasi minulle kerran kirkosta palattaessa muudan vanhimpia sisariamme, joka oli katumassa meillä (oli näet rohjennut ennustaa): "Kuka on Jumalanäiti, miten luulet?" "Suuri äiti", vastasin, "ihmiskunnan ikuinen turva". "Aivan niin", sanoi, "Jumalanäiti on maan möyheä multa, suuri äitimme, johon on suuri ilo kätketty. Ja kaikki maallinen tuska, kuten kyynelkin mainen, on oikeastaan meidän ilomme. Ja kun kyynelilläsi kostutat maan jalkojesi alla puolen kyynärän syvyydeltä, niin silloin löydät ilon. Etkä silloin tunne minkäänlaista huolta, et minkäänlaista, niin on ennustettu." Se sana painui syvälle sieluuni. Siitä lähtien aloin aina rukoillessani ja maahan polvistuessani suudella maata, suutelin ja itkin. Sanon sinulle, Šatuškani, eivät kyynelet ole pahasta, ja vaikka sinulla ei surujakaan olisi, niin vuotaisivat kyynelesi vain pelkästä ilosta. Tahtomattasi ne vuotavat, se on totta. Lähdin toisinaan järven rantaan. Toisella puolen — luostarimme, toisella — jyrkkä vuorenhuippu, niin sitä nimitettiinkin: Jyrkkä. Kiipeän sille vuorelle, käännän kasvoni itään päin, lankean maahan, itken, itken, enkä huomaakaan, kauanko itken, en muista mitään, en ymmärrä mitään. Nousen sitten, käännyn takaisin, ja aurinko on laskemaisillaan, ja se on niin suuri ja muhkea ja ihana, — rakastatko katsella aurinkoa, Šatuška? Tuntuu niin hyvältä ja surulliselta. Käännyn taas itään päin, ja varjo, varjo kiitää kuin nuoli vuoreltamme järveen, kapeana, pitkän pitkänä, virstan pituisena ja järven saarelle ulottuu. Luoto loikkaa varjon keskeltä kahtia. Ja kun se on sen leikannut kahtia, silloin aurinko menee kokonaan piiloon, ja äkkiä kaikki sammuu. Silloin alkaa kaipaus, silloin muistan kaiken, pelkään pimeyttä, Šatuška. Ja itken silloin usein pientä lastani...

— Onko sinulla ollut lapsi? — Šatov, joka oli kuunnellut hyvin tarkkaavaisena, nykäisi minua kyynärpäästä.

— Onpa tietenkin, pieni, ruusunpunainen, jalat siron pienoiset, ja itken sitä, kun en muista, oliko se tyttö vai poika. Välisti muistan, että se oli poika ja välisti taas, että se oli tyttö. Synnytettyäni käärin sen heti batistiin ja pitseihin, nauharuusukkeisiin ja kukkiin, puin koreasti, siunasin sen, kastamattomana lähdin sitä kantamaan, vein metsän halki, pelkäsin metsää, peloitti ja itkin yhä katkerammin, että synnytin sen, vaikk'en miestäni tunne.

— Mutta ehkä sinulla todella oli sellainen? — kysäisi Šatov varovasti.

— Hauska olet, Šatuška, arveluinesi. Ehkä olikin se minulla, mutta mitäpä siitä, kun kuitenkin on, niinkuin ei sitä olisi koskaan ollutkaan. Siinäpä sinulle arvoitus, eikö niin? Eikä niin kovin vaikeakaan. Arvaapa, jos voit! — hän naurahti.

— Minne sinä veit lapsen?

— Lampeen vein, — hän huokasi.

Šatov nykäisi taas minua kyynärpäästä.

— Mutta jospa sinulla ei ole lasta ollutkaan, ja tuo on vain houretta, vai mitä?

— Vaikeita kysymyksiä näyt tekevän, Šatuška, — mietteissään ja ilman vähintäkään ihmettelyä hän vastasi. — Siihen vastaan minä sinulle vain, että ehkäpä ei ole ollutkaan. Minusta tuntuu, että tuo on pelkkää uteliaisuutta vain. En kuitenkaan lakkaa koskaan sitä itkemästä. Ei, ei se voinut olla untakaan. — Ja suuret kyynelet valahtivat hänen silmistään. Šatuška, Šatuška, onko totta, että vaimosi on jättänyt sinut? — hän pani äkkiä molemmat kätensä Šatovin olkapäille katsoen häntä säälien silmiin. — Älä suutu, ei ole minunkaan helppoa. Tiedätkö, Šatuška, näin unen. Taas hän tuli luokseni, kutsui minua, maanitteli: "Kissanpoikaseni", sanoi, "omani, kissanpoikaseni, tule luokseni!" Ilostuin ikihyväksi "kissanpojasta" arvellen: rakastaa sittenkin.

— Ehkäpä hän jo todellisuudessakin ilmestyy pian, — virkkoi Šatov puoliääneen.

— Ei, Šatuškani, se on unta... ei tule hän koskaan enää luokseni. Tunnetko laulun:

En kaihoa loistoa salien, mä kammiooni jään. Vapahdusta synneistä anoen rukoilen edestään.

Voi, Šatuškani, Šatuškani, miks'et sinä, rakkaani, koskaan kysy minulta mitään.

— Ethän sinä kertoisi, vaikka kysyisinkin.

— En kerro, en kerro, tapa minut, en kerro sittenkään, — hän äkkiä huudahti,— polta minut elävältä, en kerro sittenkään. Ja vaikka saisin kärsiä kuinka paljon tahansa, en kerro, eivät ihmiset saa tietää sitä!

— Siinä sen näet, kullakin on siis surunsa, — Šatov puhui yhä hiljemmin, yhä enemmän ja enemmän antaen päänsä vaipua rinnalleen.

— Mutta jos kysyisit kerran, niin ehkä sanoisinkin sinulle, ehkä sanoisin! — hän toisti riemastuen. — Miksi et kysy? kysy, kysypä kerrankin, Šatuška, ja minä kerron sinulle. Sinun on saatava minut kertomaan, maaniteltava niin, että suostun... Šatuška, Šatuška!

Mutta Šatuška oli vaiti. Hetken olimme hiljaa kaikki. Hitaasti valuivat kyynelet pitkin naisen ihojauheisia poskia. Hän istui ajatuksiinsa unohtuneena kädet yhä Šatovin olalla, katsomatta kuitenkaan tätä enää silmiin.

— Miksi oikeastaan kiusaan sinua? Se on synti, — Šatov nousi äkkiä penkiltä. — Nouskaapa hieman! — Ja vihaisesti hän sieppasi rahin altani asettaen sen entiselle paikalleen.

— Ettei hän arvaisi, että olimme täällä. Mutta meidän on jo aika lähteäkin.

— Lakeijastaniko sinä yhä puhut? — Marja Timofejevna nauroi. — Pelkäätkö? Hyvästi, hyvät vieraat, mutta kuulehan, mitä sanon. Äsken kävi Aleksei Nilytš täällä Filippovin isännän, sen punaparran kanssa. Tulivat juuri, kun se karkasi kimppuuni. Mutta isäntä kun sieppasikin hänet ja laahasi pitkin huonetta, niin että se parkui: "En minä ole syyllinen, kärsin toisen takia!" Uskotko, että me kaikki räjähdimme silloin ääneen nauramaan...

— Voi sinua, Timofejevna, minähän se olin täällä tuon punaparran tilalla ja vedin hänet tukasta pois luotasi, ja isäntä kävi toissa päivänä täällä riitelemässä. Sinä sekoitat taas kaiken.

— Odotahan, niin taisin sekoittaakin, ehkä se olitkin sinä. Mutta mitäpä me joutavasta kiistelemään. Eikö ole aivan samantekevää, kuka hänet korjaa luotani, — hän nauroi.

— Lähdetään, — Šatov nykäisi minua, — portti narahti samassa, — tapaa vielä meidät täällä, niin saamme selkäämme.

Emmekä me ehtineet vielä portaillekaan, kun portilta alkoi kuulua juopuneen huutoja ja kirouksia. Šatov vei minut omalle puolelleen ja lukitsi oven...

— Teidän on hetkinen istuttava täällä, jos ette halua riitaa. Kiljuu kuin porsas, on kai taas kompastunut kynnykseen. Aina se on siellä mahallaan, kerta kerran perästä.

Riidatta emme kuitenkaan selviytyneet.

VI.

Šatov seisoi lukitun ovensa takana ja kuunteli, mitä portailla tapahtui. — Se tulee tänne, arvasinhan! — hän kuiskasi raivoissaan, — sitten hänestä ei saa rauhaa ennen puoltayötä.

Kajahti voimakkaita nyrkiniskuja oveen.

— Šatov, Šatov, päästä! — kapteeni ulisi. — Šatov, ystävä!...

Tervehdyksen sulle tuon: aurinkoinen, ett' on noussut. Läm-m-m-m-mintä sen valoa vä-r r-r-ähtelee metsät.

Kerron sulle heränneeni, piru sinut vieköön. Heränneeni kokonaan... oksien alla...

Aivan kuin vitsojen alla, ha-ha!

Joka lintu... janoaa... Kerron sulle, että juon... Juon... en tiedä, mitä juon...

Eikä typerästä uteliaisuudesta olekaan mihinkään. Šatov, ymmärrätkö, miten hauskaa on elää tässä matoisessa maailmassa!

— Älkää vastatko, — kuiskasi Šatov taas minulle.

— Avaa pois! Etkö ymmärrä, että on olemassa korkeampiakin arvoja kuin tappelus... tässä ihmiskunnassa. On hetkiä jaloluonteisen ihmisen elämässä... Šatov, olen lempeä... suon sinulle anteeksi... Šatov, piru periköön kaikki julistukset, eikö totta?

Äänettömyys.

— Etkö sinä, aasi, ymmärrä, että olen rakastunut. Ostin frakin, katsohan, rakkauden frakin, viisitoista ruplaa! Kapteenin rakkaus vaatii hienon maailman tapoja... Avaa! — hän kiljaisi kuin villipeto ja alkoi kaikin voimin iskeä nyrkillään oveen.

— Mene helvettiin! — Šatov kiljaisi myös samassa.

Or-r-rja! Maaorja, ja sisaresi on orja ja orjatar ja... var-as!

Mutta sinä olet myynyt sisaresi!

— Valehtelet! Kärsin aivan suotta, voisin yhdellä ainoalla selityksellä päästä... Ymmärrätkö, kuka tuo sisareni oikeastaan on?

Kuka? — Šatov lähestyi uteliaana ovea.

— Ymmärrätkö sinä mitään?

— Ymmärrän, kun selität.

— Minä uskallan sen sanoa. Uskallan aina sanoa koko yleisön kuullen.

— Tuskinpa uskallat, — kiusoitteli Šatov ja nyökäytti minulle päätään kehoittaen minuakin kuuntelemaan.

— Enkö uskaltaisi?

— Luulenpa, ettet uskalla.

— Enkö uskalla?

— Puhu sitten suusi puhtaaksi, jos et kerran pelkää herrasi raipaniskuja... Sinähän olet pelkuri, vaikka oletkin kapteeni...

— Minä... minä... hän on... — kapteeni leperteli vapisevan kiihtyneellä äänellään.

— Anna kuulua! — Šatov heristi korviaan.

Tuli hiljaisuus, joka kesti ainakin puolisen minuuttia.

— R-r-r-roisto!— kuului äkkiä oven takaa, ja kapteeni lähti tuota pikaa alas puhisten kuin teekeitin ja luiskahdellen jokaisella porrasaskelmalla.

— Hän on ovela. Humalassakaan ei hän anna ilmi itseänsä, — Šatov poistui oven luota.

— Mitä tämä oikeastaan on? — kysyin.

Šatov viittasi kädellään, avasi oven portaille ja alkoi taas kuulostella. Hän kuunteli kauan, vieläpä laskeutui pari askelta alaspäinkin. Lopulta hän tuli takaisin.