Part 3

Silloin elettiin aivan erikoista aikaa. Oli alkanut jokin uusi suunta, joka ei ollenkaan muistuttanut entistä hiljaisuutta. Se oli jotakin hyvin merkillistä, kaikkialla sen saattoi havaita, vieläpä Skvorešnikissakin. Huhuja kierteli jos jonkinlaisia. Tosiasioista oltiin enemmän tai vähemmän selvillä, mutta oli silmiinpistävän varmaa, että paitsi eräitä tosiasioita voitiin todeta myös niitä johtavien aatteiden olemassaolo, ja mikä pahinta, näitä aatteita alkoi olla suunnattoman paljon. Sehän se juuri sekoittikin: ei voinut koskaan oikein mukautua oloihin eikä saada aivan tarkalleen selville, mitä nämä aatteet oikeastaan merkitsivät. Varvara Petrovna, jo luonteensa naisellisen rakenteen pakotuksesta, tahtoi välttämättä nähdä kaikessa piilevän jonkin salaisuuden. Hän ryhtyi innokkaasti lukemaan sanoma- ja aikakauslehtiä, vieläpä ulkomaisiakin, sensuurin kieltämiä julkaisuja, sekä juuri niihin aikoihin muotiin tulleita julistuksia. (Kaikki nämä lähetettiin hänelle ulkomailta.) Mutta näistä kaikista hänen päänsä meni pyörälle vielä entistäkin enemmän. Hän ryhtyi kirjoittelemaan kirjeitä, mutta hänelle ei vastattu, ja mitä enemmän aika kului, sitä hämärämmäksi kaikki kävi. Lopulta hän kutsutti juhlallisesti luokseen Stepan Trofimovitšin ja vaati tätä yhdellä kertaa tekemään hänelle selkoa "kaikista näistä aatteista". Mutta Stepan Trofimovitšin selontekoon Varvara Petrovna ei ollut ollenkaan tyytyväinen. Stepan Trofimovitš suhtautui tähän yleiseen levottomuuteen ylimielisen kopeasti, ja kaikesta hän lopulta osasi tehdä aina vain yhden ainoan johtopäätöksen, sen nimittäin, että hänet oli unohdettu ja että häntä ei kukaan tarvinnut. Mutta viimein hänetkin muistettiin. Ensiksi mainittiin hänen nimensä joissakin ulkomaisissa julkaisuissa, joissa häntä nimitettiin "karkoitetuksi marttyyriksi", ja heti sen jälkeen alettiin puhua hänestä, tuosta kuuluisan tähtisikermän entisestä tähdestä, Pietarissa, vieläpä verrattiin häntä jostakin aivan käsittämättömästä syystä Radištševiin.[10] Lopulta joku keksi, että hän olikin muka jo kuollut ja lupasi kirjoittaa hänen nekrologinsa. Stepan Trofimovitš oli nyt kuin uudestisyntynyt. Hän kohensi vieläkin enemmän jo ennestäänkin tarpeeksi arvokasta ryhtiänsä. Hänen ylimielisyytensä aikalaisiansa kohtaan oli kuin poispuhallettu, hänessä syttyi halu ryhtyä itse toimimaan ja näyttää vihdoinkin, mihin hän oikeastaan kelpasi. Varvara Petrovnakin sai takaisin entisen uskonsa ja alkoi puuhailla innokkaasti. Päätettiin, että oli viipymättä lähdettävä Pietariin. Oli otettava kaikesta selko ja tutustuttava kaikkeen tapahtumien pääpaikoilla sekä, jos mahdollista, antauduttava uuden aatteen toteuttamiseen kokonaan ja jakamattomasti. Lähtiessään Varvara Petrovna muun muassa julisti, että hän oli valmis perustamaan oman aikakauslehdenkin, jos niin tarvittiin, ja että hän oli päättänyt pyhittää tälle asialle koko elämänsä. Huomattuaan, miten pitkälle oli jouduttu, Stepan Trofimovitš kävi yhä kopeammaksi, jopa alkoi matkan lopulla kohdella Varvara Petrovnaa melkeinpä ylhäisen suojelevasti, —: minkä tämä taas kätki tulevaisen varalta sydämeensä. Varvara Petrovnalla oli muuten eräs toinenkin yllyke tälle matkalle lähtiessään: hän tahtoi näet uudistaa ylhäiset suhteensa. Silloin tällöin oli käytävä muistuttamassa suurmaailmaa olemassaolostansa. Täytyi ainakin yrittää. Julkisesti mainittiin matkan syyksi se, että Varvara Petrovna tahtoi muka tavata ainoata poikaansa, joka silloin juuri oli päättämäisillään lukunsa pietarilaisessa lyseossa.

VI.

Ja niin he lähtivät matkalle Pietariin, jossa he viipyivät koko talven. Mutta pitkänpaaston aikoihin kaikki meni lopulta hajalle, aivan kuten sateenkaarenväreissä kimalteleva saippuakupla revähtää äkkiä rikki. Kuvitelmat särkyivät, ja tolkuton hapuileminen kävi entistä pahemmaksi. Ylhäisten suhteiden uudelleensolmiminen ei onnistunut sanottavasti, jos siitä ollenkaan kannattaa edes puhua, sillä tulokset olivat mikroskoopillisen pienet ja nekin nöyryyttävän väkinäisesti aikaansaadut. Loukkaantunut Varvara Petrovna antautui kokonaan "uusille aatteille" ja alkoi pitää salonkia. Hän kutsui luokseen kirjailijoita, ja niitä tuotiin hänen luoksensa tukuttain. Vähitellen tulivat ne jo omasta aloitteestansakin, aivan kutsumatta, ja kukin toi aina toverinsa tullessaan. Varvara Petrovna ei ollut koskaan ennen nähnyt tällaisia kirjailijoita. Määrättömän ylvästeleviä he olivat, vieläpä aivan tietoisesti ja rehellisesti, aivan kuten olisivat pitäneet suoranaisena velvollisuutenansa olla juuri sellaisia kuin olivat. Saattoivatpa jotkut heistä (vaikka eivät tosin kaikki) esiintyä juovuspäissäänkin, ja siinä tilassaankin he näyttivät siltä, kuin olisivat eilen vasta keksineet, että tämähän se vasta olikin aivan erikoisen kaunista. Kaikki he jostakin syystä tavattomasti ylvästelivät. Aivan kuin olisi heidän kasvoistaan loistanut ainainen vakuutus siitä, että he eilen vasta olivat päässeet jonkin hyvin tärkeän salaisuuden perille, josta ei kukaan muu ollut tähän asti vielä mitään tietänyt. He torailivatkin keskenään, mutta sitäkin he pitivät suorastaan kunnia-asianaan. Vaikeata oli saada selville, mitä heistä kukin oli kirjoittanut. Heidän joukossaan oli kriitikkoja, kaunokirjailijoita, näytelmäkirjailijoita, satiirikkoja, poleemikkoja. Stepan Trofimovitšin onnistui pujottautua heidän ylhäisimpien valittujensa joukkoon, josta koko suuntaa ohjattiin. Vaikka nämä johtajat olivatkin saavuttamattoman korkealla, hänet otettiin sentään sydämellisesti vastaan. Hänestä ei tietystikään kukaan ollut koskaan kuullut tuon taivaallista, ei muuta, kuin että hän edusti "aatetta". Stepan Trofimovitš osasi siinä määrin mielistellä johtajia, että sai nämä heidän olympolaisesta ylhäisyydestänsä parisen kertaa mukaansa Varvara Petrovnan illanviettoihinkin. Nämä olivat hyvin totisia ja hyvin kohteliaita sekä käyttäytyivät moitteettomasti. Muut aatetoverit pelkäsivät nähtävästi heitä. Selvästi huomasi vain, että johtajien oli kiire. Varvara Petrovnan luo tuli kerran pari entistä kirjallista suuruuttakin, jotka sattuivat sillä kertaa oleskelemaan Pietarissa ja joihin Varvara Petrovna oli ollut mitä hienoimmissa suhteissa. Mutta hämmästyen hän huomasi, että nämä kiistämättömän todelliset suuruudet olivat vettä hiljaisempia, nurmea matalampia, liehakoivat nousukasväkeä ja kerjäilivät halpamaisesti tämän suosiota. Ensin Stepan Trofimovitšia onnisti. Hänet huomattiin ja asetettiin julkisissa tilaisuuksissa näytteille. Kun hän kerrankin eräässä julkisessa esitelmätilaisuudessa astui puhujalavalle pitämään esitelmäänsä, voimakkaat kättentaputukset kajahtivat, ja tämä suosionosoitus kesti kokonaista viisi minuuttia. Yhdeksän vuotta tapahtuman jälkeen hän yhä vielä muisteli tätä kyynelsilmin. Tuskin tämä muisteleminen johtui kuitenkaan kiitollisuudesta. Se oli vain hänen taiteilijatemperamenttinsa luonnollinen ilmaus. "Vannon sen, olenpa valmis lyömään vaikka vetoa siitä, että" (näin hän uskoi minulle, tosin minulle yksin ja kahdenkeskisesti) "ainoakaan ihminen koko yleisöstä ei tietänyt minusta yhtään mitään!" Merkillinen tunnustus! Hänessä täytyi olla älyn terävyyttä, (koskapa hän puhujalavalla innostuksensa) hurmiossakin niin selvästi ymmärsi asemansa, mutta toiselta puolen näytti siltä, kuin tätä älyn terävyyttä olisi nimenomaan häneltä puuttunut, koska hän vielä yhdeksän vuotta tapahtuman jälkeen ei voinut muistella sitä loukkausta tuntematta. Pakotettiinpa hänet kirjoittamaan nimensä parin joukkovastalauseenkin alle. (Mitä "vastaan" nämä vastalauseet oli tähdätty, sitä hän ei itsekään tietänyt.) Hän kirjoitti niihin nimensä. Varvara Petrovna pakotettiin myös kirjoittamaan nimensä erääseen vastalausekirjelmään, jonkin "häpeällisen menettelyn" johdosta sepitettyyn, ja hänkin kirjoitti nimensä. Muuten melkoinen enemmistö niistä nuorista, jotka kävivät hänen vastaanotoissaan, katsoi jostakin syystä velvollisuudekseen halveksia Varvara Petrovnaa, vieläpä puhua hänestä aivan ääneen peittelemättömän ivallisesti. Stepan Trofimovitš mainitsi joskus ohimennen katkeralla mielellä ollessaan, että näiltä ajoilta olikin lähtöisin tuo Varvara Petrovnan kateus häntä kohtaan. Varvara Petrovna käsitti hyvin, että hänen ei ollut oikeastaan soveliasta seurustella tämäntapaisten henkilöiden kanssa, mutta siitä huolimatta hän etsi ahnaasti heidän seuraansa, pyyteli heitä luokseen ja teki tämän kaiken naisten tapaan, hysteerisen kärsimättömästi, ja mikä tärkeintä, odotteli aina jotakin tapahtuvaksi. Illanvietoissa hän puhui vähän, vaikka hän olisi silloin saattanut hyvinkin puhua; mutta hän piti parempana silloin kuulostella. Puhuttiin sensuurin ja _jer_kirjaimen poistamisesta, venäläisen kirjaimiston muuttamisesta latinalaiseksi, jostakusta eilen karkoitetusta henkilöstä, kauppakujassa tapahtuneesta skandaalista, mitä hyötyä olisi siitä, jos -Venäjä hajoaisi itsenäisiksi kansallisuusvaltioiksi, jotka sitten vapaaehtoisesti liittyisivät federatiivisesti yhteen, armeijan ja laivaston hajoittamisesta, Puolan rajan uudelleen siirtämisestä; Dneprille, talonpoikaisreformista ja julistuksista, perintöoikeuden, perheen, lasten ja pappien tuhoamisesta, naisen oikeuksista, Krajevskin talosta, Krajevskin, jolle ei kukaan saattanut suoda anteeksi j.n.e. j.n.e. Oli selvää, että nousukasjoukossa oli paljon roistoja, mutta epäilemättä oli myös paljon rehellisiä, vieläpä sangen miellyttäviäkin ihmisiä, huolimatta heidän joka tapauksessa hieman merkillisistä vivahduksistaan. Näitä rehellisiä oli paljon vaikeampi ymmärtää kuin vilpillisiä ja röyhkeitä; mutta pahinta oli, ettei käynyt koskaan selville, kumpien käsissä oli johto. Kun Varvara Petrovna ilmaisi ajatuksensa aikakauslehden perustamisesta, häneen luoksensa alkoi tulvia vieläkin enemmän väkeä, mutta samalla alkoi myös sadella syytöksiä suoraan vasten kasvoja, syytöksiä siitä, että hän oli muka kapitalisti ja riistäjä. Syytökset olivat yhtä häikäilemättömiä kuin odottamattomiakin. Muudan ikivanha kenraali, Ivan Ivanovitš Drozdov, kenraali Stavrogin-vainajan entinen ystävä ja virkaveli, sangen kunnianarvoisa vanhus (mutta omalla tavallaan tietenkin), mies, jonka me täällä hyvin kaikki tunsimme ja joka oli äärimmäisen itsepintainen ja ärtyisä, söi kauhean paljon ja pelkäsi kauheasti ateismia, ryhtyi kerran väittelyyn erään kuuluisan nuorukaisen kanssa Varvara Petrovnan illanvietossa. Tämä nuorukainen sanoa tokaisi ensi töikseen: "Olette siis kenraali, koskapa saatatte väittää sellaista", niinkuin ei "kenraalia" loukkaavampaa nimitystä enää olisi ollut olemassakaan. Ivan Ivanovitš kiivastui aivan silmittömästi: — Niin, hyvä herra, minä olen kenraali, vieläpä kenraaliluutnantti, ja olen uskollisesti palvellut keisariani, mutta sinä, poika paha, olet nulikka ja jumalankieltäjä! — Syntyi kerrassaan sopimaton skandaali. Seuraavana päivänä tapaus mainittiin sanomalehdissä, ja taas alettiin kerätä joukkoprotestia "häpeällistä menettelyä" vastaan, Varvara Petrovna kun ei näet ollut suostunut heti ajamaan kenraalia ulos ovesta. Kuvitetussa aikakauslehdessä nähtiin ennen pitkää pilakuva, joka mitä loukkaavimmin esitti "kolmea taantumuksellista", Varvara Petrovnaa, kenraalia ja Stepan Trofimovitšia yhdessä. Kuvaan liittyi vielä runokin, jonka kansanrunoilija oli vartavasten sepittänyt. Omasta puolestani tahtoisin vain lisätä, että hyvin usealla kenraalinarvoisella henkilöllä on tosiaankin hieman naurettava tapa sanoa: "Olen palvellut keisariani", aivan kuin heillä olisi joku erikoinen heidän keisarinsa, joka ei ole sama kuin se, joka on meillä muilla keisarimme kuolevaisilla alamaisilla.

Pietarissa oleskelu kävi lopulta tietenkin aivan mahdottomaksi, etenkin sen jälkeen kuin Stepan Trofimovitš oli kärsinyt täydellisen fiaskon. Hän ei jaksanutkaan hillitä itseänsä, vaan alkoi puhua "taiteen oikeuksista", ja silloin hänelle naurettiin vasten silmiä. Viimeisellä luennollaan hän oli päättänyt voittaa kuulijat "kansalaisen" kaunopuheisuudella, luullen voivansa siten hellyttää sydämet ja uskoen ainakin "karkoitetun asemansa" herättävän kunnioitusta. Empimättä hän sanoi myöntävänsä, että käsite "isänmaa" oli hyödytön, jopa koomillinenkin, suostui myöntämään vielä uskonnonkin vahingollisuuden, mutta samalla hän lujasti ja äänekkäästi, että Puškin oli sentään asetettava ainakin saappaita korkeammalle — vieläpä hyvin paljonkin korkeammalle. Silloin hänelle vihellettiin, ja ehtimättä edes alas puhujalavalta hän puhkesi kyyneliin Varvara Petrovna toi hänet puolikuolleena kotiin. "On m'a traité comme un vieux bonnet de coton!" [Minua on kohdeltu kuten vanhaa yömyssyä.] hän leperteli aivan mielettömänä. Varvara Petrovna hoiteli häntä pitkin yötä, antoi hänelle kirsikkalaakeritippoja ja lohdutellen toisteli hänelle aina aamunkoittoon saakka: "Kerran vielä on teistäkin oleva hyötyä. Kerran vielä lyö teidänkin hetkenne... Te saatte tunnustusta... toisaalla!"

Jo seuraavana päivänä, varhain aamulla, Varvara Petrovnan luo tuli viisi kirjailijaa, joista kolme oli hänelle aivan outoa ja joita hän ei ollut edes koskaan nähnyt. Ankaran näköisinä nämä sanoivat tulleensa ilmoittamaan, että asia, joka koski hänen aikakauslehteänsä, oli muka nyt tutkittu ja että he olivat tulleet ilmoittamaan päätöksestänsä. Varvara Petrovna ei tietänyt pyytäneensä ketään huolehtimaan hänen aikakauslehdestään, vielä vähemmin hän oli halukas antamaan toisten tehdä omista asioistaan päätöksiä. Varvara Petrovnan oli tämän päätöksen mukaan jätettävä perustamansa aikakauslehti heidän huostaansa pääomineen päivineen "vapaan kauppayhtymän" oikeuksin ja lähdettävä kiireimmiten takaisin Skvorešnikiin sekä välttämättä siepattava mukaansa myös Stepan Trofimovitš, joka oli "jäänyt ajastansa jälkeen". Ylevämielisyydessään he kuitenkin suostuivat myöntämään Varvara Petrovnalle osittaisen omistusoikeuden, lupasivatpa vielä lähettää hänelle kuudennen osan puhtaasta voitostakin. Liikuttavinta tässä kaikessa oli, että ainoallekaan näistä tämä ei ollut suinkaan "omanvoiton pyyntiä", vaan "yhteisen asian" puolesta uurastamista.

— Me lähdimme sieltä kuin vauhkot, — Stepan Trofimovitš kertoi myöhemmin, — en käsittänyt enää mitään, ho'in vain vaunun jyrinän tahtiin:

Vjek ja Vjek,[11] Ljev Kambeck,[12] Ljev Kambeck, Vjek ja Vjek...

ja piru tietää, mitä kaikkea, kunnes tultiin Moskovaan. Vasta siellä tulin entiselleni, aivan kuin siellä nyt olisi voinut olla jotakin muuta! Voi, ystäväni, — hän loihe puhumaan meille usein innoissaan, — ette saata kuvitellakaan, miten suru ja suuttumus valtaa sielun, kun ylevä aatteenne, jota olette vaalinut kauan kuin pyhää, joutuu taitamattomien käsiin, ja nämä laahaavat sen kadun lokaan, kaltaistensa hölmöjen tarkasteltavaksi. Tai sitten te tapaatte sen romumarkkinoilla, ette edes tunne sitä enää omaksenne, kun se loassa rähjöttää kallellaan, epäsuhtaisena, ilman harmoniaa, tyhmien lasten leikkikaluna! Ei! Ei meidän nuoruudessamme sentään ollut tuollaista, eivätkä pyrkimyksemme olleet tuollaiset! Ei, ei! Ei sinne päinkään. En tunne tätä... Mutta kerran vielä koittaa uudelleen meidänkin aikamme ja viitoittaa kaikelle nykyisin häilyvälle varman tien. Sillä mitä muutakaan voisi tästä kaikesta tulla?

VII.

Pietarista palattuaan Varvara Petrovna lähetti heti ystävänsä ulkomaille "lepäämään". Ja olikin jo syytä heidän erota joksikin aikaa, sen Varvara Petrovna hyvin ymmärsi. Stepan Trofimovitš lähti matkalle riemumielin: "Siellä minä synnyn uudestaan!" hän huudahteli. — "Siellä voin vihdoinkin ryhtyä tieteelliseen työhöni!" Mutta jo heti ensimmäisissä Berliinistä lähettämissään kirjeissä hän taas alkoi vetää vanhaa virttänsä: "Sydämeni on murtunut", hän kirjoitti Varvara Petrovnalle, "en jaksa unohtaa! Täällä Berliinissä kaikki vanha on taas palannut mieleen, koko entisyys, sen ensi riemut ja ensi tuskat. Missä on hän? Missä ovat nuo molemmat? Missä olette te, molemmat enkelini, joiden rakkautta en ole ansainnut? Missä on poikani, rakastettu poikani? Missä loppujen lopuksi olen minä, minä itse, entinen minäni, jonka tahto oli teräksenluja ja horjumaton kuin kallio, sillä välin kuin joku _Andrejeff, un_ oikeauskoinen partasuu narri peut briser mon existence en deux" [saattaa musertaa koko elämäni] j.n.e. j.n.e.

Mitä tulee Stepan Trofimovitšin poikaan, niin hänet oli hänen isänsä nähnyt vain kaksi kertaa elämässään, ensi kerran silloin, kun tämä syntyi, ja toisen kerran äskettäin Pietarissa, missä nuorukainen valmistautui yliopiston pääsytutkintoon. Kuten jo mainitsin, poika oli koko elämänsä saanut kasvaa tätiensä luona O:n kuvernementissa (Varvara Petrovnan kustannuksella) seitsemänsadan virstan päässä Skvorešnikista. Ja mitä taas tulee tuohon Andrejeffiin, s.o. Andrejeviin, niin tämä oli yksinkertaisesti muudan täkäläinen kauppias, hyvin originelli itseoppinut arkeologi, venäläisten muinaisesineiden intohimoinen keräilijä, joka saattoi joskus kilpailla tiedoissa itse Stepan Trofimovitšin kanssa. Erikoisen mielellään tämä väitteli "mielipiteistä". Tämä kunnianarvoisa harmaapartainen kauppias, jolla oli isot hopeasankalasit, oli jättänyt maksamatta Stepan Trofimovitšille neljäsataa ruplaa metsästä, jota tämä oli myynyt kaadettavaksi parisen desjatiinaa Skvorešnikia lähellä sijaitsevalta maatilaltaan. Vaikka Varvara Petrovna lähettäessään ystävänsä Berliiniin ei ollut antanut tälle matkarahoja suinkaan säästellen, niin kuitenkin Stepan Trofimovitš oli aivan erikoisesti luottanut saavansa ennen matkaansa juuri nämä neljäsataa ruplaa, varmaan joihinkin salaisiin menoihinsa, ja oli vähällä purskahtaa itkuun, kun Andrejev pyysi häntä vielä yhden kuukauden ajan odottamaan maksun suoritusta. Tähän maksuajan pidennykseen Andrejevilla muuten oli selvä oikeuskin, sillä ensimmäiset maksuerät hän oli suorittanut melkein puoli vuotta liian aikaisin, etukäteen, koska Stepan Trofimovitš silloinkin oli ollut erikoisesti rahansa tarpeessa. Varvara Petrovna luki tämän ensimmäisen kirjeen ahnaan uteliaana alleviivaten lyijykynällään lauseen: "Missä olette te molemmat"; merkitsi siihen päivämäärän ja sulki sen lippaaseensa. Stepan Trofimovitš muisteli tietenkin molempia vaimovainajiaan. Toisessa Berliinin-kirjeessä vanhasta virrestä oli syntynyt jo uusi muunnelma: "Teen työtä kaksitoistakin tuntia vuorokaudessa (— riittäisi, kunhan tekisit yksitoistakin", jupisi sitä lukiessaan Varvara Petrovna) pengon kirjastoja, teen vertailuja, jäljennän, en säästä vaivojani; kävin professorien luona. Uudistin tuttavuuteni Dundasovien erinomaisen perheen kanssa. Miten ihastuttava on Nadežda Nikolajevna yhä vieläkin! Lähettää teille terveisensä. Hänen nuori aviomiehensä ja hänen kaikki kolme lastenlastansa ovat myös Berliinissä. Iltaisin keskustelemme nuorien kanssa melkein aamunkoittoon asti. Yöt aivan kuin muinoin Ateenassa. Tietenkin vain mitä tulee hienostukseen ja kauneuteen! Kaikki on niin ylevää. Paljon musiikkia, espanjalaisia säveliä, haaveilua ihmiskunnan uudestisyntymisestä, johtotähtenä ikuisen kauneuden ihanne, Sikstiiniläinen madonna, valo, joka tuikahtelee pimeyden halkeamista, mutta onhan auringollakin pilkkunsa! Voi ystäväni, ylevä, uskollinen ystävä! Olen ajatuksissani aina luonanne, olen teidän, vain yksin teidän, en tout pays [kaikkialla], ja sielläkin, dans le pays de Makar el de ses veaux [Makariuksen ja hänen vasikoittensa maassa], ja muistatteko, miten siitä vavisten kuiskailimme Pietarissa ennen sieltä lähtöämme. En voi vieläkään olla hymyilemättä kaikkea tuota muistellessani. Päästyäni rajan tälle puolen tunsin oloni turvalliseksi. Se tunne oli omituisen uusi, ensi kerran niin monen pitkän vuoden perästä... j.n.e., j.n.e.

— Loruja kaikki tyynni! — Varvara Petrovna päätteli, mutta taivutti kuitenkin huolellisesti kokoon tämänkin kirjeen. — Jos ateenalaiset illat kestävät kerran aamunkoittoon, niin ei hän ainakaan kahtatoista tuntia silloin istu kirjojensa ääressä. Onkohan tuo ehkä kirjoittanut kirjeen humalapäissään? Ja miten tuo rouva Dundasova uskaltaa lähetellä minulle terveisiään? Mutta huvitelkoonpahan vielä vähäisen...

Lause "dans le pays de Makar el de ses veaux" oli merkitsevittään: "minne Makariuskaan ei aja vasikoitansa". Stepan Trofimovitš ranskansi usein aivan tahallaan mitä typerimmin venäläiset sananlaskut ja aito venäläiset sanontatavat, vaikka hän tietenkin ymmärsi ne ja olisi kyllä osannut kääntää paremminkin. Mutta näin hän oli saavinaan niihin jonkinlaista hienostelevaa välinpitämättömyyden vivahdusta ja samalla tällainen kääntäminen oli olevinaan sukkeluus.

Mutta Stepan Trofimovitšin huvittelu ei kestänyt kauan. Hän ei malttanut olla ulkomailla neljääkään kuukautta, vaan tulla lennähti takaisin Skvorešnikiin. Hänen viimeiset kirjeensä sisälsivät vain pelkkiä mitä hellimmän rakkauden vuodatuksia hänen kaukana olevalle ystävälleen ja olivat aivan sananmukaisesti eronkyynelten kostuttamia. On luonteita, jotka kiintyvät taloon kuin pienet sisäkoirat. Ystävien tapaaminen oli ylevän riemullista. Kahden päivän kuluttua kaikki kävi kuitenkin taas entiseen tapaan, ja heistä molemmista lienee tuntunut vielä entistäkin ikävämmältä. "Ystäväni", Stepan Trofimovitš uskoi tämän minulle kahden viikon kuluttua paluunsa jälkeen mitä suurimpana salaisuutena, — "ystäväni, se, mitä olen huomannut, on hyvin surullinen totuus: Je suis un aivan tavallinen elätti, et rien de plus! Mais r-r-rien de plus!" [Enkä mitään muuta.]

VIII.

Sitten seurasi tyventä, jota kesti melkein kaikki seuraavat yhdeksän vuotta. Hysteeriset purkaukset ja kyynelehtiminen olkaani vastaan nojaten jatkuivat tosin säännöllisesti, mutta ne eivät häirinneet kuitenkaan vähääkään onnellista rauhallisuuttamme. Ihme oli, että Stepan Trofimovitš ei tänä aikana lihonut. Hänen nenänpäänsä vain alkoi niihin aikoihin hieman punoittaa, ja hänen huoleton hellämielisyytensä lisääntyi yhä. Vähitellen hänen ympärilleen vakiintui ystäväpiiri, tosin sangen pieni. Vaikka Varvara Petrovna ei ollutkaan paljoa tekemisissä kanssamme, hän oli kuitenkin meidän kaikkien mielestä suojelijamme. Pietarissa saamansa läksytyksen jälkeen hän lopullisesti asettui asumaan kaupunkiimme viettäen talvet kaupunkitalossaan ja kesät kaupungin lähellä sijaitsevalla maatilallaan. Ei koskaan aikaisemmin hänellä ollut sellaista vaikutus- ja arvovaltaa kuvernementtimme seurapiireissä kuin viimeisinä seitsemänä vuotena, toisin sanoen aina nykyisen kuvernöörimme nimitykseen saakka. Entinen kuvernöörimme, unohtumattoman lempeä Ivan Osipovitš, oli Varvara Petrovnalle läheistä sukua ja juuri tämän avulla päässyt asemaansa. Hänen vaimonsakin oli aivan vapissut, jos oli ollut vähänkin syytä epäillä, että jokin asia ei ollut Varvara Petrovnan mieleen. Ja heidän esimerkkiään seuraten kaikki muutkin heidän seurapiiriinsä kuuluvat siinä määrin palvoivat Varvara Petrovnaa, että tämä palvonta jo alkoi tuntua jollakin tavoin syntiseltä. On hyvin ymmärrettävää, että Stepan Trofimovitškin voi silloin sangen hyvin. Hän oli klubin jäsen, ylväänä hän hävisi pelin toisensa jälkeen ja sai osakseen arvonantoa, vaikka useat pitivätkin häntä tosin vain "oppineena". Myöhemmin, kun Varvara Petrovna suostui siihen, että hänen ystävänsä sai asua eri rakennuksessa, elämämme kävi vieläkin vapaammaksi. Me kokoonnuimme Stepan Trofimovitšin luo parisen kertaa viikossa; ja silloin oli meillä hyvin rattoisaa, etenkin jos Stepan Trofimovitš ei käytellyt säästellen samppanjaa. Viinit haettiin edellämainitun Andrejevin kaupasta. Varvara Petrovna maksoi laskut aina puolivuosittain, ja maksupäivä oli samalla myös vatsatautikohtauksen päivä.