Part 2

Eikä tätä suinkaan ole käsitettävä kuvaannollisesti. Sattuipa kerrankin, että hän nyrkiniskuillaan vahingoitti pahasti seinän rappausta. Varmasti kysytään nyt minulta: "Miten on mahdollista, että tunnen asian näin yksityiskohtiaan myöten?" Mutta entäpä jos tunnustankin olleeni kaiken tämän silminnäkijänä. Sanottakoon sekin, että Stepan Trofimovitš katkerasti itkien, pää olkapäätäni vastaan painettuna, usein kuvaili minulle mitä synkimmin värein elämäänsä ja kertoi silloin minulle kaikkein salaisimmatkin huolensa. (Mitä kaikkea hän sellaisina hetkinä saattoikaan toiselle uskoa!) Mutta arvaattekohan, mitä kuitenkin tapahtui aivan säännöllisesti tämäntapaisten itkukohtausten jälkeen? Jo seuraavana päivänä Stepan Trofimovitš siinä määrin häpesi kiittämättömyyttään Varvara Petrovnaa kohtaan, että olisi sovitukseksi ollut valmis antautumaan vaikkapa ristiinnaulittavaksi. Silloin hän kutsutti minut kiireisesti luokseen tai pistäytyi itse minun luonani, ja kaiken tämän hän teki vain yhä uudelleen ja uudelleen vakuuttaakseen, millainen "enkeli" Varvara Petrovna oli, mikäli oli kysymys hänen "kunniallisuudestaan ja hienotunteisuudestaan", ja miten hän itse oli "jotakin aivan päinvastaista". Eikä riittänyt, että hän näin vakuutteli minulle, vaan yhä uudelleen ja uudelleen hän toisti tuon saman Varvara Petrovnalle itselleen mitä kaunopuheisimmissa kirjeissä, vertaili heitä molempia toisiinsa ja tunnusti lopuksi, merkiten sellaisissa tapauksissa koko nimensä kirjeen loppuun, miten hän esimerkiksi eilenkin oli jollekulle aivan syrjäiselle henkilölle maininnut, että Varvara Petrovna piti häntä luonaan vain turhamaisesta kunnianhimosta ja että Varvara Petrovna kadehti alituiseen hänen oppiaan ja lahjojaan, jopa vihasikin häntä, mutta ei vain uskaltanut osoittaa sitä hänelle julkisesti, peläten, että hän, Stepan Trofimovitš, silloin ehkä lähtisi tiehensä ja vahingoittaisi siten Varvara Petrovnan kirjallisuushistoriallista mainetta; ja että hän, Stepan Trofimovitš on kyllä tästä kaikesta tietoinen ja halveksii itseänsä, onpa päättänyt kuollakin oman käden kautta, mutta odottaa sentään vielä Varvara Petrovnan ratkaisevaa sanaa j.n.e., j.n.e., aina vain samantapaista. Voinette kuvitella, millaisiin hysteerisiin kohtauksiin tämäntapaiset hermopurkaukset veivät tämän viattomimmista viattomimman viisikymmenvuotiaan lapsukaisen. Luin kerran tämäntapaisen kirjeen, joka oli kirjoitettu jostakin aivan turhasta alkaneen, mutta mitä loukkaavimpaan toistensa solvaamiseen aihetta antaneen riidan jälkeen. Kauhistuin sitä lukiessani ja pyysin pyytämällä, että kirjettä ei lähetettäisi.

— Ei, ei... kunniallisempaa on näin... se on velvollisuuteni, kuolen, jollen saa sanotuksi kaikkea... aivan kaikkea! — väitti Stepan Trofimovitš miltei kuumeisesti ja lähetti kuin lähettikin kirjeensä.

Kas siinäpä heidän luonteensa juuri erosivatkin toisistaan, siinä nimittäin, että Varvara Petrovna ei olisi koskaan tämäntapaista kirjettä lähettänyt. Mutta Stepan Trofimovitšin intohimona oli kirjeiden kirjoittaminen. Niitähän kirjoitteli Varvara Petrovnalle tämän kanssa samassa talossa asuessaankin, kirjoittipa joskus hysteerisissä tapauksissa parikin kirjettä päivässä. Tiedän aivan varmaan, että Varvara Petrovna luki kaikki nämä kirjeet mitä huolellisimmin, silloinkin, kun hän sai niitä kokonaista kaksi samana päivänä, ja sulki ne luettuaan huolellisesti vartavasten tähän tarkoitukseen hankittuun lippaaseen, jossa hän säilytti niitä numerojärjestyksessä. Sitäpaitsi hän kätki aina niiden sisällyksen myös sydämeensä. Annettuaan sitten ystävänsä kokonaisen päivän turhaan odottaa vastausta hän kohteli tätä seuraavana päivänä aivan kuin ei mitään olisi tapahtunutkaan. Vähitellen hän siten sai Stepan Trofimovitšin tottumaan samanlaiseen vaitioloon, niin että tämäkään ei koskaan enää jälkeenpäin uskaltanut sanallakaan kajota eiliseen ja katsahti, tavatessaan ystävättärensä, vain muutaman kerran tätä kysyvästi silmiin. Mutta Varvara Petrovna ei suinkaan unohtanut mitään, kun taas Stepan Trofimovitš ystävänsä rauhallisuuden rohkaisemana oli taipuvainen unohtamaan kaiken ehkäpä liiankin pian. Saattoipa käydä niinkin, että Stepan Trofimovitš jo samana päivänä iloisena naureskeli ja, jos vielä illalla sattui tulemaan vieraita, maisteli näiden parissa samppanjaa kujeillen kuin koulupoika. Miten katkeran ivallisena Varvara Petrovna mahtoikaan katsella tällaisina hetkinä ystäväänsä tämän itsensä sitä laisinkaan huomaamatta. Mutta kun Stepan Trofimovitš sen jälkeen itse — noin viikon tai parin, ehkäpä vasta puolen vuoden kuluttua — muisti jonkin lauseen kirjeestään, ehkäpä joskus koko kirjeenkin sekä kaiken sen, mikä tuon kirjeen oli aiheuttanut, hän olisi häpeästä tahtonut vajota maan alle, ja silloin hän joka kerta sai tavallisen vatsatautikohtauksensa. Nämä lievät koleriinit olivat tavallisimpina seurauksina hänen hermojännityksestään, ja tämä ilmiö taas osaltaan kuvaa hyvin hauskasti hänen ruumiillista olemustansa.

Varvara Petrovna tunsi häntä kohtaan tosin usein miltei mieletöntä vihaa, mutta eräs seikka lienee Stepan Trofimovitšilta sentään jäänyt kokonaan huomaamatta: se nimittäin, että hänestä vuosien kuluessa oli tullut aivan kuin Varvara Petrovnan oma poika; olihan hän tämän luoma, melkeinpä voisi sanoa tämän keksintöä, lihaa hänen lihastaan, eikä Varvara Petrovna suinkaan hoivannut häntä ja huolehtinut hänestä vain pelkästään ystäväparkansa "kykyjä kadehtiakseen". Miten mahtoikaan tämä olettamus loukata Varvara Petrovnaa! Olihan hänessä Stepan Trofimovitšia kohtaan niin ehtymätön rakkauden runsaus alituisesta vihamielisyydestä, mustasukkaisuudesta ja halveksimisesta huolimatta. Pikkuruikkuisen pölyhiukkasenkin kosketukselta hän osasi ystäväänsä suojella, hoiteli häntä kuin lasta kaksikymmentäkaksi vuotta voimatta useinkaan ummistaa silmiänsä öisin, silloin kun oli vaarassa hänen ystäväparkansa maine runoilijana, oppineena tai yhteiskunnallisena kuuluisuutena. Stepan Trofimovitš oli tosiaankin Varvara Petrovnan keksimä, ja tähän keksintöönsä Varvara Petrovna itse ensimmäisenä hartaasti uskoi ja luotti. Stepan Trofimovitš oli hänen jonkinlainen lempiunelmansa... Mutta vastalahjaksi tästä uskostaan ja luottamuksestaan hän vaati Stepan Trofimovitšilta hyvin paljon, vaatipa joskus suorastaan orjamaista nöyryyttä. Sitäpaitsi hän oli uskomattoman pitkävihainen. Kun tästä kerran tuli puhe, niin kerronpa hänestä pari pientä juttua.

IV.

Kun viestit talonpoikien vapauttamisesta saapuivat vihdoin meillekin, kun koko Venäjä valmistautui riemuissaan uudestisyntymään, Varvara Petrovnaa kävi tervehtimässä muudan ohimatkustava pietarilainen paroni, mies, jolla oli suhteita kaikkein ylhäisimpiin piireihin ja joka itse oli ollut näitä asioita hyvin lähellä. Tämäntapaiset vieraskäynnit olivat Varvara Petrovnan mielestä hyvin suuriarvoisia, sillä hänen miehensä kuoleman jälkeen nuo ylhäiset suhteet höltyivät siinä määrin, että ne lopulta olivat vähällä kokonaan katketa. Paronin vierailu kesti kokonaisen tunnin, suvaitsipa hän juoda talossa teetäkin. Ei keitään vieraita ollut, ei muita kuin Stepan Trofimovitš, jonka Varvara Petrovna oli kutsuttanut luokseen asettaakseen ystävänsä näytteille. Joko se sitten oli vain pelkkä kohteliaisuus tai ehkä lienee ollut tottakin, mutta paroni ainakin suvaitsi mainita kuulleensa joskus jotakin Stepan Trofimovitšista. Siitä huolimatta hän teetä juotaessa ei kiinnittänyt häneen paljoakaan huomiota, Stepan Trofimovitšilla oli mitä hienoin käytös, eikä saattanut epäilläkään hänen tuottavan käyttäytymisellään häpeätä enemmän itselleen kuin talollekaan. Suurta sukua hän ei tosin liene ollut, mutta sattui niin, että hänet jo pienestä pitäen oli kasvatettu eräässä hienossa moskovalaisessa perheessä, ja ranskaakin hän puhui kuin aito pariisilainen ainakin. Varvara Petrovnan tarkoituksena lienee ollut osoittaa paronille, kuinka arvokkaassa seurassa hän eleli täällä maaseudun yksinäisyydessäkin. Mutta ei käynyt sentään aivan niin kuin olisi sopinut odottaa. Kun paroni myönsi tosiksi silloin vasta ensi kerran liikkeelle lähteneet huhut suuresta reformista, Stepan Trofimovitš ei jaksanutkaan hillitä itseänsä, vaan huudahti: _hurraa!_ Tekipä hän vielä jonkinlaisen liikkeen kädellänsäkin, liikkeen, joka oli kuvaavinaan ihastusta sekin. Hän ei huudahtanut suinkaan liian äänekkäästi, tekipä hän kaiken tuon vielä varsin sirostikin. Ehkäpä tämä ilonilmaisu oli jo edeltäkäsin harkittu ja kädenliikettä varta vasten puoli tuntia ennen teen juontia peilin edessä harjoiteltu, — mutta joka tapauksessa hän lienee siinä jollakin tavoin epäonnistunut, koskapa paroni suvaitsi tuskin huomattavasti hymähtää, vaikka hän tosin samassa ehättikin kohteliaasti selittämään, kuinka hyvin hän saattoi ymmärtää tosi venäläisen sielun liikutuksen näin suurten tapausten kynnyksellä. Sitten hän nousi lähteäkseen ja muisti ojentaa pari sormeansa Stepan Trofimovitšillekin. Palattuaan häntä saattamasta Varvara Petrovna pysähtyi ensin hetkeksi vierashuoneen ovelle, oli kolmisen minuuttia aivan ääneti, meni sitten kirjoituspöytänsä luo aivan kuin jotakin sieltä hakeakseen, mutta kääntyikin samassa suoraan Stepan Trofimovitšia kohti ja vihasta kalpeana, säkenöivin silmin sähähti hampaidensa välistä:

— Tätä en suo teille koskaan anteeksi!

Kun Stepan Trofimovitš tapasi hänet seuraavana päivänä, oli kaikki taas kuten ennenkin, aivan kuin ei olisi mitään tapahtunutkaan, ei kumpikaan maininnut sanaakaan eilisestä. Mutta kolmentoista vuoden kuluttua Varvara Petrovna eräänä traagillisena hetkenä otti asian uudelleen puheeksi, torui vakavasti ystäväänsä ja kalpenikin aivan samoin kuin kerran kolmetoista vuotta sitten. Vain kaksi kertaa elämässään hän oli Stepan Trofimovitšille sanonut: "Tätä en suo teille koskaan anteeksi." Tämä kerta, paronin vieraillessa, oli jo toinen järjestyksessä. Siitä oli jo kauan, kun hän näin ensi kerran oli uhannut, ja sekin sinänsä siinä määrin kuvaa Varvara Petrovnan luonnetta ja on niin kohtalokkaasti vaikuttanut Stepan Trofimovitšin elämän juoksuun, etten saata olla sitäkään kertomatta.

Se tapahtui keväällä, toukokuulla v. 1855, heti sen jälkeen, kuin Skvorešnikiin oli saapunut sanoma kenraaliluutnantti Stavroginin kuolemasta. Tämä hieman kevytmielinen vanhus kuoli jonkinlaiseen ruoansulatushäiriöön, matkalla toimivaan armeijaan Krimille. Varvara Petrovna oli nyt leski, ja verhoutui täysimustaan surupukuun. Tuskin hänen surunsa kuitenkaan lienee ollut syvää, sillä hän oli viimeiset neljä vuotta elänyt kokonaan erossa miehestään — luonteiltaan he kun eivät näet sopineet yhteen — ja lähettänyt miehelleen vain vuotuisen eläkkeen. (Itsellään kenraaliluutnantilla oli ainoastaan sadanviidenkymmenen sielun suuruinen maatila, oma palkkansa ja tämän lisäksi arvokas aateluutensa sekä suhteita, mutta muu rikkaus ja Skvorešniki olivat Varvara Petrovnan, joka oli erään hyvin rikkaan viinaverojen vuokraajan tytär.) Mutta äkkiarvaamaton kuolinsanoma teki kuitenkin Varvara Petrovnaan tärisyttävän vaikutuksen, ja hän vetäytyi yksinäisyyteen. Sanomattakin lienee selvää, että hänen yksinäisyydessänsä Stepan Trofimovitš oli kuitenkin alati hänen seuranansa.

Toukokuu oli täydessä kukoistuksessaan. Illat olivat ihmeen ihania. Tuomi kukki. Ystävykset tapasivat toisensa joka ilta puutarhan huvimajassa, istuivat siellä myöhään yöhön uskoen toisilleen ajatuksiansa ja tunteitansa. Ne olivat runollisia hetkiä. Varvara Petrovna oli järkyttynyt kohtalonsa muutoksesta ja jutteli nyt tavallista enemmän. Oli kuin hänen sydämensä olisi hiljaa hiipinyt ystävän sydämelle hakemaan siltä lämpöä. Ja tätä kesti useita iltoja. Silloin välähti Stepan Trofimovitšin mieleen merkillinen ajatus. "Ehkäpä tuo surussaan lohduttamaton leskirouva hautookin hänen suhteensa omia erikoisia suunnitelmiansa ja odottelee, että hän suruvuoden loputtua tekisi naimatarjouksen." Kyynillinen ajatus tosin, mutta hyvin kehittynyt henkinen rakennehan juuri kehityksensä monipuolisuudessa tarjoaa mitä suotuisimman maaperän myös kyynillisille ajatuksille. Hän alkoi kuulostella tarkemmin ja havaitsi aavistelunsa oikeiksi. Silloin hän rupesi miettimään: "Omaisuutta on tosin hyvin paljon, mutta..." Varvara Petrovna näet ei suinkaan ollut missään suhteessa kaunotar. Hän oli pitkä, kellertävän kalpeaihoinen, luiseva nainen, jolla oli pitkät, hevosen päätä muistuttavat kasvot. Stepan Trofimovitš alkoi epäröidä yhä enemmän, kärsi epäröimisestään, jopa itkikin parisen kertaa. (Hän itki muuten sangen usein.) Iltaisin huvimajassa saattoi huomata, miten hänen kasvojensa ilmeisiin tuli jotakin pingoittunutta, jopa pilkallistakin, toisekseen kokettia, mutta samalla itsetietoisen arvokasta. Tämähän käy aivan itsestään, vaistomaisesti; vieläpä mitä jalompi luonne on kysymyksessä, sitä paremmin sellaisen huomaa. Jumala yksin tietänee, miten asia oikein oli. Luultavampaa tosin on, että Varvara Petrovnan sydämessä ei ollut syttynytkään mitään sellaista, mikä olisi saattanut aiheuttaa Stepan Trofimovitšin epäilykset. Tuskinpa Varvara Petrovna, totta puhuen, olisi koskaan suostunut vaihtamaan Stavrogin-nimeänsä Stepan Trofimovitšin sukunimeen, siitäkin huolimatta, että tämäkin nimi oli miltei kuuluisa. Hyvin luultavaa on, että Varvara Petrovnan puolelta kaikki oli vain naisellista leikittelyä, sellaista, johon nainen aivan vaistomaisesti antautuu, vieläpä tämä eräänlaisissa naisellisissa tapauksissa on niin perin luonnollistakin. Aivan varmasti en kuitenkaan uskalla väittää mitään. Tutkimaton on ollut naisen sydämen syvyys hamaan tähän päivään saakka. Mutta minun on jatkettava.

Varmaankin Varvara Petrovna arvasi syyn ystävänsä kasvojenilmeen muutokseen, olihan hän hyvin herkkä ja tarkkanäköinen, kun taas Stepan Trofimovitš oli ehkäpä liiankin naiivi. Niin kului kuitenkin ilta illan perästäpä keskustelut kävivät yhä mielenkiintoisemmiksi ja runollisemmiksi. Niinpä kerran taas, kun yö heidät yllätti, he erosivat, kuten monesti ennenkin, vilkkaan ja runollisen keskustelun jälkeen puristettuaan hyvästiksi toisiaan kädestä Stepan Trofimovitšin asunnon, sivurakennuksen portailla. Tähän sivurakennukseen, joka sijaitsi aivan puutarhan keskellä, Stepan Trofimovitš muutti aina kesäksi, pois kartanon isosta päärakennuksesta. Mutta tuskin Stepan Trofimovitš oli ehtinyt huoneeseensa, tuskin ottanut hajamielisenä käteensä sikarin, ehtimättä kuitenkaan sitä vielä edes sytyttää, tuskin pysähtynyt miettiessään avonaisen ikkunan ääreen väsyneenä katsellakseen untuvankepeitä pilvenhattaroita, joita leijaili kirkkaan kuun ympärillä, kun hän äkkiä oli kuulevinaan liikettä, joka sai hänet vavahtamaan ja katsahtamaan taakseen. Ja katso: hänen ovellaan seisoi Varvara Petrovna, josta hän tuskin neljä minuuttia sitten oli eronnut. Varvara Petrovnan kelmeä kasvojen väri oli muuttunut sinerväksi, huulet olivat lujasti yhteenpuristetut ja suupielet värähtelivät. Kymmenisen sekuntia Varvara Petrovna oli tarkastellut näin ystäväänsä aivan ääneti, katsoen häntä suoraan silmiin lujasti ja hellittämättömästi. Viimein hän oli äkkiä kuiskannut:

— Tätä en suo teille koskaan anteeksi.

Tämän surullisen tarinan Stepan Trofimovitš kertoi minulle vasta kymmenen vuotta tapahtuman jälkeen, ja vielä silloinkin hän teki sen kuiskaamalla lukittuaan ensin huolellisesti ovensa. Hän kertoi siinä määrin tuolloin säikähtäneensä, että oli jäänyt seisomaan paikalleen kuin kivettynyt, ei nähnyt eikä kuullut enää mitään, ei edes sitäkään, miten Varvara Petrovna oli poistunut. Koskaan tämän jälkeen Varvara Petrovna ei ollut maininnut tästä sanaakaan, ei edes ohimennen, ja tämänkin tapauksen jälkeen kaikki oli taas, kuten oli ollut ennenkin. Siksipä Stepan Trofimovitšilla olikin syytä luulla, että koko kohtaus mahtoi olla vain hallusinatsioni, hänen juuri silloin alkaneen sairautensa enne. Sillä samana yönä hän sairastui vakavasti ja sai maata kokonaista kaksi viikkoa vuoteen omana, mikä tietenkin lopetti myös huvimajakohtaukset.

Hallusinatsioniajatuksestaan huolimatta hän kuitenkin koko elämänsä ajan odotti tähän yölliseen kohtaukseen jonkinlaista jatkoa tai ainakin jonkinlaista selitystä. Hän ei mitenkään jaksanut uskoa, että kaikki olisi päättynyt siihen. Ja jos hän tosiaankin näin ajatteli, voimme hyvin ymmärtää, miksi hän toisinaan katseli ystävätärtään hyvin ihmeissään.

V.

Varvara Petrovna oli itse keksinyt ystävälleen puvunkin, jota tämä uskollisesti käytti. Puku oli sekä aistikas että luonteenomainen. Siihen kuului pitkä, musta takki, joka oli miltei kaulaan asti napitettu ja ensiluokkaisen räätälin tekoa, pehmeä, leveälierinen huopahattu (kesällä olkihattu), valkea batistikaulaliina, joka oli vedetty isoon solmuun ja jonka päät riippuivat valtoinaan, hopeapäinen kävelykeppi sekä pitkä, olkapäille valuva tukka. Stepan Trofimovitšin hiukset olivat tummanruskeat, ja vasta viime aikoina ne olivat hieman alkaneet harmaantua. Viikset ja parta oli aina ajeltu. Kerrottiin, että Stepan Trofimovitš oli ollut muka nuoruudessaan milteipä kaunis. Mutta vielä vanhanakin hänen ulkonäkönsä oli mielestäni hyvin vaikuttava. Ja voiko puhuakaan vielä vanhuudesta viidenkymmenenkolmen vuoden iässä? Jonkinlaista "kansalaisen" turhamaisuutta lienee ollut sekin, että hän ei koskaan tahtonutkaan näyttää nuoremmalta kuin oli, koettipahan suorastaan vielä tehostaakin kunnioitettavaa ikäänsä. Pitkä ja laihahko kun oli, hän muistutti tässä puvussaan pitkine hiuksineen vanhaa patriarkkaa, tai oikeastaan hän muistutti ilmielävästi runoilija Kukolnikin[9] kivipiirrosta, joka oli ollut 30-luvulla jossakin julkaisussa. Erikoisen elävästi hän muistutti tätä kesällä istuessaan puiston penkillä ihailemassa auringonlaskua, runolliseen haaveiluun vaipuneena, avattu kirja vierellään. Kun kirjoista tuli puhe, niin mainittakoon samalla, että hän viime aikoina tuntui vältelleen lukemista. Tällaista saattoi tosin huomata vasta aivan viime aikoina. Sanomalehtiä ja aikakauskirjoja, joita Varvara Petrovna tilasi suuret määrät, hän sen sijaan luki alinomaa. Venäläisen kirjallisuuden voittoja hän seurasi aina mielenkiinnolla säilyttäen silti arvokkuutensa. Innostuipa hän kerran tutkiskelemaan nykypäiviemme ulko- ja sisäpolitiikkaakin, mutta tämä innostus ei kestänyt kauan. Ennen pitkää hän viittasi välinpitämättömästi kädellään koko asialle ja heitti yrityksen sikseen. Saattoipa käydä joskus niinkin; että hän juhlallisen näköisenä otti mukaansa puutarhaan niteen Tocqueville'ia, vaikka hänellä povitaskussaan oli piilossa Paul de Kock. Mutta eihän tästä oikeastaan kannata edes puhua.

Mainitsenpa vielä sulkumerkkien välissä muutaman sanan Kukolnikin muotokuvastakin. Varvara Petrovnan käsiin tämä kuva joutui ensi kerran jo silloin, kun hän pikkutyttönä oli aatelisneitojen opistossa Moskovassa. Heti ensi näkemältä hän oli rakastunut kuvaan, niinkuin ainakin nuoret internaattien naisoppilaat, joiden on tapana alinomaa rakastua, vieläpä kehen kulloinkin vain sattuu, siis opettajiinsakin, ja erikoisesti kaunokirjoituksen- ja piirustuksenopettajiin. Emme ollenkaan ihmettele nuoren tytön taipumuksia, vaan sitä, että Varvara Petrovna yhä vielä viidenkymmenen vuoden iässäkin säilytti tätä kuvaa rakkaimpien muistoesineidensä joukossa, ja tämän vuoksi hän lienee keksinyt myös Stepan Trofimovitšille puvun, joka jossakin määrin muistutti hänen lempikuvaansa. Mutta eihän tämäkään ole muuta kuin aivan pikku seikka.

Ensi aikoina, tai oikeammin sanoen Varvara Petrovnan luona viettämänsä ajan ensimmäisellä puoliskolla, Stepan Trofimovitš yhä vielä suunnitteli jonkinlaista tutkielmaa ja oli aikeissa joka päivä ryhtyä sitä kirjoittamaan. Mutta oleskeluaikansa jälkimmäisellä puoliskolla hän tuskin enää muisti koskaan sellaista aikoneensakaan. Yhä useammin hän puhkesi valittelemaan meille: "Kaikki olisi valmista, olisi vain ryhdyttävä työhön, aineisto on koossa, mutta työ ei luista. En saa mitään aikaan", ja alakuloisena hän antoi päänsä vaipua rinnalleen. Valitteluillaan hän epäilemättä koetti vain saada omaa arvoansa meidän silmissämme kohoamaan. Olihan hän tieteen marttyyri; mutta itse hän nähtävästi odotteli jotakin muuta. "Minut on unohdettu, ei minua kukaan tarvitse", purkautui häneltä tuon tuostakin. Tämä hänen yhä kasvava raskasmielisyytensä valtasi hänet erikoisesti aivan viisikymmenluvun lopulla. Varvara Petrovna käsitti vihdoin, että asia oli todella vakava. Eihän hänkään jaksanut kestää ajatusta, että Stepan Trofimovitš oli unohdettu ja tarpeeton. Hälventääkseen hieman ystävänsä suruja ja samalla auttaakseen häntä uudelleen kohoamaan kunniansa kukkuloille hän vei Stepan Trofimovitšin Moskovaan, missä hänellä oli useita hienoja tuttavuuksia kirjailijoiden ja oppineiden maailmassa; mutta havaittiin, että Moskovastakaan ei ollut enää apua.