Part 4

Ystäväpiirimme kantajäseniä oli Liputin, kuvernementtimme virkamies, ei enää vallan nuori, tunnettu vapaamielinen, jota koko kaupunki piti ateistina. Hän oli jo toisen kerran naimisissa. Hänen toinen vaimonsa oli hyvin nuori ja sievä eikä suinkaan ilman myötäjäisiä. Sitäpaitsi hänellä oli vielä kolme keskenkasvuista tytärtä. Perhettään hän kasvatti kurituksessa ja Herran nuhteessa sekä piti väkeään lukkojen ja telkien takana. Hän oli hirvittävän saita ja oli pelkästä palkastaan saanut säästetyksi niin paljon, että hänellä oli pikku talo ja sievoinen pääomakin. Hän oli rauhaton sielu, vähäpätöinen virka-asemaltaan. Kaupungissamme hän ei nauttinut kovinkaan suurta arvoa, eikä häntä hienoimmissa piireissä ollenkaan tunnettu. Sitäpaitsi hän ilmeisesti oli vaarallinen juorukello, joka tästä heikkoudestaan oli saanut jo sangen vakavastikin nenälleen, toisen kerran eräältä upseerilta ja toisen kerran eräältä maatilanomistajalta, arvoisalta perheenisältä. Mutta me pidimme hänen terävästä älystään, hänen tiedonhalustaan ja hänen erikoisesta, ilkeästä iloisuudestaan. Varvara Petrovnaa Liputin ei miellyttänyt, mutta hän osasi sentään jollakin tavoin mielistellä tätäkin.

Varvara Petrovna ei pitänyt myöskään Šatovista, joka vasta viime vuonna oli liittynyt ystäväpiirimme jäseneksi. Šatov oli entinen ylioppilas, joka oli erotettu yliopistosta jonkin ylioppilasrettelön vuoksi. Lapsuudessaan hän oli ollut Stepan Trofimovitšin oppilaana, sillä syntyjään hän oli maaorja, Varvara Petrovnan kamaripalvelija-vainajan, Paul Fjodorovitšin poika, jota Varvara Petrovna oli avustanut. Varvara Petrovna ei pitänyt hänestä siksi, että nuorukainen hänen mielestään oli ylpeä ja kiittämätön, eikä hän voinut antaa anteeksi sitäkään, että tämä saatuansa eropassit yliopistosta ei suoraa päätä tullut hänen luokseen, eipä edes vastannut hänelle varta vasten lähetettyyn kirjeeseen, vaan piti parempana lähteä opettamaan erään sivistyneen kauppiaan lapsia. Yhdessä tämän kauppiaan perheen kanssa hän sittemmin lähti ulkomaille, paremmin lapsenpiian kuin kasvattajan asemassa. Mutta hänen teki silloin niin kovin mieli ulkomaille. Lastenkasvatuksesta huolehti myös naispuolinen kotiopettajatar, reipas venakko, joka oli tullut taloon vasta vähän ennen ulkomaille lähtöä ja joka oli otettu kai siitä syystä, että hänen palkkavaatimuksensa olivat olleet perin vähäiset. Noin parin kuukauden kuluttua kotiopettajatar sai lähtöpassit "liian vapaiden mielipiteidensä" vuoksi. Šatov seurasi häntä, ja hyvin pian heidät tämän jälkeen vihittiin Genevessä. He asuivat yhdessä kolmisen viikkoa ja erosivat sitten kuin ainakin kaksi vapaata ihmistä, joita ei mikään sitonut toisiinsa. Yhtenä syynä eroon lienee ollut myös köyhyys. Kauan sen jälkeen Šatov kierteli yksin melkein ympäri koko Euroopan, Jumala ties missä lie milloinkin asunut. Kerrottiin hänen olleen kengänkiilloittajanakin, jopa satamajätkänä. Viimein, noin vuosi takaperin, hän palasi vihdoin kotikaupunkiinsa, asettui asumaan yhteen vanhan tätinsä kanssa, joka kuukauden kuluttua hänen paluunsa jälkeen kuoli. Hänellä oli sisar Daša, joka oli Varvara Petrovnan kasvatti ja suosikki, jopa siinä määrin, että oli kuin perheen jäsen ainakin, mutta tätä sisartaan Šatov tapasi hyvin harvoin ja oli muutenkin hänestä hyvin vieraantunut. Meidän keskuudessamme Šatov oli aina juro eikä puhunut paljoakaan. Mutta joskus, kun oli kysymys hänen vakaumuksistaan, hän saattoi aivan sairaalloisesti kiihtyä eikä silloin suinkaan pitänyt kieltään kurissa. "Šatov on ensin sidottava ja sitten vasta voi hänen kanssaan alkaa keskustella", laski Stepan Trofimovitš usein leikkiä, mutta hän piti Šatovista kaikesta huolimatta. Ulkomailla ollessaan Šatov oli jyrkästi luopunut eräistä entisistä sosialistisista vakaumuksistaan ja harpannut vastakkaisiin äärimmäisyyksiin. Hän oli niitä ihanteellisia venäläisiä, jotka äkkiä saattavat joutua jonkin suuren aatteen valtoihin, aatteen, joka yhdellä iskulla aivan kuin murskaa heidät hetkeksi, joskus ainaiseksikin. He eivät kykene hallitsemaan aatetta, vaan uskovat siihen sokean intohimoisesti. Ja niin koko heidän elämänsä kuluu kuin ihmisen, joka kuoleman kouristuksissa makaa kiven alla, puoliksi jo sen alle murskautuneena. Šatovin ulkomuoto oli hyvin hänen mielipiteitään vastaava. Hän oli kömpelö, vaaleaverinen, karvainen, lyhyenläntä. Hänellä oli leveät hartiat, paksut huulet, hyvin tuuheat, silmiä varjostavat ja vaaleat kulmakarvat, kurttuinen otsa, kärsimätön, alasluotu, kaihtava katse. Aina hänen tukassaan törrötti jokin hiustupsu, joka ei tahtonut taipua toisten hiusten suuntaan. Hän oli noin kahdenkymmenenseitsemän tai -kahdeksan vuoden ikäinen. "En ollenkaan ihmettele enää, että, hänen vaimonsa jätti hänet", sanoi Varvara Petrovna tarkasteltuaan häntä kerran tarkemmin. Hän yritti pukeutua aina mahdollisimman siististi suuresta köyhyydestään huolimatta. Kotikaupunkiinsa palattuansakaan hän ei pyytänyt Varvara Petrovnan apua, vaan tuli toimeen miten milloinkin, olipa kauppiasväenkin palveluksessa. Kerran hän oli ollut kauppa-apulaisenakin, olipa kerran lähdössä erään toisen kauppa-apulaisen mukaan rahtilaivalla jonnekin, mutta sairastui vähän ennen matkalle lähtöä. Tuskin voitaneen kuvitella, millaista köyhyyttä hän saattoi sietää usein sitä itse edes huomaamatta. Sairautensa jälkeen hän sai Varvara Petrovnalta salaisesti, nimettömässä kirjeessä, sata ruplaa. Hän sai kuitenkin selon sen lähettäjästä, epäröi hetken, mutta otti kuin ottikin sitten rahat vastaan, lähtipä vielä kiittämäänkin Varvara Petrovnaa. Hänet otettiin innokkaan lämpimästi vastaan, mutta nytkin hän häpeämättömästi petti Varvara Petrovnan odotukset. Hän viivähti talossa tuskin viittä minuuttia, ääneti, tylsästi tuijottaen maahan ja typerästi hymyillen. Sitten hän nousi äkkiä keskeyttäen Varvara Petrovnan keskustelun sen ollessa kaikkein kiintoisimmillaan, kumarsi syrjittäin, jalat sisäänpäin, ja joutui lopulta niin hämilleen, että tuuppasi Varvara Petrovnan kallisarvoista ja erikoisen taiteellista ompelupöytää, joka samassa romahti maahan ja särkyi, ennenkuin hän ehti häpeästä puolikuolleena edes eteiseen. Liputin toruskeli häntä tämän jälkeen kauan sen vuoksi, että hän ei ollut muka jaksanut halveksuen kieltäytyä ottamasta vastaan noita sataa ruplaa tuolta hänen entiseltä omistajaltansa, despootilta, vaan otti rahat, vieläpä tuppautui kiittelemäänkin. Hän asui aivan yksikseen kaupungin laidassa eikä ollenkaan pitänyt siitä, että joku, vaikkakin vain joku meistä, tuli häntä tervehtimään. Stepan Trofimovitšin illanviettoihin hän saapui säännöllisesti ja lainaili häneltä sanomalehtiä sekä aikakauskirjoja.

Illanvietoissamme kävi vielä muudan Virginski, täkäläinen virkamies, joka jossakin suhteessa muistutti Šatovia, vaikka todellisuudessa olikin tämän täydellinen vastakohta. Virginski oli myös naimisissa. Hän oli säälittävän näköinen, hiljainen, nuori mies, tosin jo siinä kolmenkymmenen tienoilla, hyvin tietorikas, vaikkakin itseoppinut. Hän oli köyhä, nainut, palveli virastossa ja elätti perheessään myös muuatta tätiänsä, vieläpä vaimonsa sisartakin. Hänen vaimonsa, samoin kuin kaikki muutkin hänen huonekuntansa naiset, harrasti vain "kaikkein uusimpia aatteita". Mutta kaikki kävi heiltä jollakin lailla liian karkeasti, voisimmepa sanoa, kuten Stepan Trofimovitš oli kerran maininnut eräästä toisesta asiasta, että tässä, jos missä, aate oli todella "laahattu kadun lokaan". Kaikki heidän mielipiteensä olivat suoraan kirjoista poimittuja, eikä tarvittu kuin pieni viittaus jostakin pääkaupunkimme edistyksellisestä nurkkakunnasta, kun he olivat jo valmiit heittämään siinä silmänräpäyksessä mitä tahansa ulos ikkunasta, jos sellainen toivomus vain suinkin lausuttiin. Mme Virginskaja harjoitti kaupungissamme kätilönammattia. Tyttönä ollessaan hän oli pitkät ajat asunut Pietarissa. Itse Virginski taas oli puhdassydäminen mies, enkä ole tavannut ainoatakaan toista, jolla olisi ollut rehellisempi tulisielu kuin hänellä. "En koskaan, en koskaan luovu näistä valoisista toiveistani", hän puheli minulle loistavin silmin. "Valoisista toiveista" hän aina puhui hiljaa ja syvällisen hartaasti, puoleksi kuiskaten, aivan kuin olisi ilmaissut suuren salaisuuden. Hän oli jokseenkin pitkä, mutta hyvin hoikka ja kapeaharteinen, hiukset olivat hyvin ohuet ja ruosteenpunaiselle vivahtavat. Kaikki Stepan Trofimovitšin ylimieliset pilkat hänen käsityskannoistaan hän kuunteli nöyrästi, mutta joskus hän voi ruveta aivan tosissaan väittämään vastaankin ja saattoi silloin Stefan Trofimovitšin umpikujaan. Stepan Trofimovitš kohteli häntä lempeästi, ja yleensäkin hän kohteli meitä kaikkia miltei isällisestä.

— Kaikki te olette "päässeet munasta kesken hautomisen", — hän huomautti leikillisesti Virginskille, — sellaisia ovat ne toisetkin. Tosin minä en teistä, Virginski, ole huomannut, että te olisitte niin typerän rajoittunut kuin ne toiset siellä Pietarissa _chez ces seminairistes_, mutta tekin olette sentään pujahtanut "kesken hautomisen" kävelylle. Šatov tahtoisi hyvin mielellään olla tarpeeksi haudottu, mutta keskoinen on hänkin.

— Entäs minä? — kysäisi Liputin.

— Te olette vain kultainen keskitie, joka tulee toimeen missä tahansa... omalla tavallaan.

Liputin loukkaantui.

Kerrottiinpa Virginskistä sellaistakin, ja valitettavasti sangen varmalla taholla, että hänen vaimonsa, elettyään hänen kanssaan tuskin vuottakaan laillisessa avioliitossa, eräänä kauniina päivänä olikin muka ilmoittanut miehelleen hylänneensä hänet ja pitävänsä enemmän Lebjadkinista. Tämä Lebjadkin, joka oli sattumalta kaupunkiimme poikennut, havaittiin myöhemmin sangen epäilyttäväksi henkilöksi, eikä hän ollut ollenkaan edes eronsaanut alikapteeni, niinkuin hän itseään nimitti. Hän ei osannut oikeastaan muuta kuin väännellä viiksiään, juoda ja pelata sekä puhua sopimattominta roskaa, mitä suinkin saattaa kuvitella. Tämä mies muutti muitta mutkitta aivan röyhkeästi Virginskille, ilmaisesta leipäpalasta ikihyväksi ihastuen, söi ja nukkui heillä, alkoipa lopuksi kohdella ylhäisen halveksuvasta itse talon isäntääkin. Väitettiinpä niinkin, että Virginski oli muka silloin, kun hänen vaimonsa oli ilmoittanut hänelle mielensä muutoksesta, sanonut tälle: "Ystäväni, tähän asti olen vain rakastanut sinua, mutta nyt kunnioitan." Tuskinpa tässä tapauksessa sentään lienee lausuttu tuota muinaisroomalaista lausetta. Kerrottiinpa päinvastoin Virginskin itkeneen aivan ääneen. Kerran, parisen viikkoa hylkäämisen jälkeen, he kaikki, koko "perhe" yhdessä, lähtivät huvimatkalle kaupungin ulkopuolelle, metsään, juomaan teetä tuttavien parissa. Virginskin mieli oli kuumeisen iloisessa vireessä, ottipa hän osaa tanssiinkin. Mutta sitten hän äkkiä ilman vähintäkään edelläkäypää riitaa sieppasi molemmin käsin tukasta Lebjadkin-jättiläistä, joka parhaillaan tanssi cancan-sooloa, painoi hänet maahan ja alkoi itkien laahata häntä perässään koko ajan huutaen ja ulvoen ääneen. Jättiläinen säikähti siinä määrin, ettei osannut edes puolustautua koko sinä aikana, jolloin häntä raahattiin tukasta, vaan oli aivan vaiti. Mutta päästyään irti hän loukkaantui ja tulistui kuten ainakin aatelismies, jota on syvästi loukattu.

Virginski pyyteli polvillaan koko seuraavan yön vaimoltaan anteeksiantoa, mutta vaimo ei siihen suostunut, koska Virginski ei kuitenkaan luvannut pyytää anteeksi Lebjadkinilta. Sitäpaitsi syytettiin häntä "vakaumuksien puutteesta ja typeryydestä". Viimeksimainitun syytöksen aiheutti se, että hän selvittäessään välejään naisen kanssa oli seisonut polvillaan. Alikapteeni hävisi jäljettömiin ja ilmestyi uudelleen kaupunkiimme sisarensa kanssa vasta aivan viime aikoina ja aivan uusin tarkoitusperin. Mutta hänestä puhumme vielä myöhemmin. Ei sovi ihmetellä, että "aviomiesparka" haki lohdutusta sydämelleen meidän seurastamme. Hän ei muutoin koskaan puhunut meille kotihuolistaan. Vain kerran palatessamme yhdessä Stepan Trofimovitšin luota hän kautta rantain alkoi puhella asemastaan, mutta samassa hän jo sieppasi minua hihasta ja huudahti kiihkeästi:

— Ei se merkitse mitään; tämähän on vain yksityinen tapaus; ei tämä mitenkään, ei mitenkään häiritse "yhteistä asiaamme"!

Meidän pariimme poikkesi joskus satunnaisiakin vieraita, kuten muudan juutalaispahainen Ljamšin ja kapteeni Kartuzov. Kerran käväisi meillä muudan opinhaluinen vanha äijäkin, mutta tämä kuoli pois. Liputin toi kerran muassaan myös erään karkoitetun puolalaisen papin, Slonieszewskin, joka jonkin aikaa sai olla parissamme, noin vain periaatteen vuoksi, mutta viimein häntä ei edes senkään vuoksi enää otettu vastaan.

IX.

Pitkän aikaa kuiskailtiin kaupungissamme, että meidän kerhomme oli muka kaiken vapaa-ajattelun, turmeluksen ja ateismin taimitarha. Kävipä tämä huhu ajan mittaan vain yhä itsepintaisemmaksi. Näin huhuiltiin, vaikka meidän kesken ei harrastettu muuta kuin mitä viattominta ja herttaisinta aito venäläistä, ilakoivaa, vapaamielistä lörpöttelyä. "Korkein liberalismi" ja "korkein liberaali", s.o. liberaali, jonka toiminnalla ei ole minkäänlaista päämäärää, ovat mahdollisia vain Venäjällä. Stepan Trofimovitš, kuten kuka tahansa terävä-älyinen henkilö, tarvitsi kuuntelijansa, ja sitäpaitsi hänen aina täytyi tuntea, että hän täytti ylevän velvollisuutensa, teki propagandaa aatteistaan. Ja loppujen lopuksi, täytyihän olla edes sen verran seuraa, että samppanjalasin ääressä saattoi vaihtaa hyvin kuluneita, mutta iäti huvittavia ajatuksia Venäjästä ja "venäläisestä hengestä", Jumalasta yleensä sekä "venäläisestä Jumalasta" eritoten, kertoa sadannen kerran uudelleen kaikille varsin tutut ja kaikkien suussa jo moneen kertaan jauhetut venäläiset häväistysluontoiset sukkeluudet. Emme malttaneet olla koskettelematta kaupunkimme juorujakaan ja jouduimme silloin usein langettamaan hyvinkin ankaria ja korkeasti siveellisiä tuomioitamme. Jouduimmepa joskus keskusteluissamme yleisinhimillisillekin aloille. Arvostelimme ankarasti Euroopan ja koko ihmiskunnan tulevaisuutta; esitimme teoriamme siitä, miten Ranska keisarivallasta luovuttuaan joutuu toisarvoisten valtioiden joukkoon, ja olimme aivan varmoja siitä, että näin voi helposti käydä, vieläpä hyvin piankin. Paaville me jo aikoja sitten ennustimme esitettäväksi tulevaisuudessa aivan tavallisen metropoliitan osaa yhdistyneessä Italiassa, ja meillä oli varma vakaumus siitä, että tämän tuhatvuotisen kysymyksen ratkaiseminen meidän humaanisella, teollisuuden ja rautateiden aikakaudellamme ei olisi asia eikä mikään. Mutta eihän "korkein venäläinen liberalismi" osaakaan muuten suhtautua asioihin. Stepan Trofimovitš erehtyi joskus puhumaan taiteestakin, puhuipa hän sangen hyvinkin, vaikka ehkä sentään liian abstraktisesti. Hän muisteli joskus nuoruutensa ystäviä, henkilöitä, joilla oli ollut merkitystä meidän historiassamme, muisteli liikuttunein mielin ja hartaan kunnioittavasti, mutta sittenkin jossakin määrin kateellisena. Jos sitten ilta kävi kovin pitkäksi, istuutui juutalaispaha Ljamšin (vähäpätöinen postivirkamies, joka oli mestari pianonsoitossa) pianon ääreen ja esitti väliajoilla sikaa, ukkosta, kesken synnytystuskia äkkiä kajahtavaa vastasyntyneen parkaisua j.n.e. Vain tämän vuoksi hänet oli seuraamme kutsuttukin. Jos taas oli maisteltu hieman enemmän kuin oli kohtuullista, — sellaista sattui joskus, vaikkakaan ei kovin usein, — hurmiomme kävi niin valtavaksi, että meidän oli lopuksi laulettava Ljamšinin säestyksellä Marseljeesi. En vain ole oikein varma siitä, tapahtuiko se kaikkien taiteen sääntöjen mukaisesti. Helmikuun 19:s, tuo merkkipäivä,[13] otettiin vastaan riemastuksella jo kauan ennen kuin se oli koittanutkaan. Jo etukäteen me tyhjentelimme maljoja sen kunniaksi. Tämä tapahtui jo aikoja sitten, silloin kun ei Šatov eikä Virginskikään ollut vielä liittynyt joukkoomme, silloin, kun Stepan Trofimovitš asui vielä Varvara Petrovnan kanssa saman katon alla. Vähää ennen tuota suurta päivää Stepan Trofimovitš aivan kuin epähuomiossa alkoi mutista tuota hyvin tunnettua, vaikkakin aivan epätodellista runonpätkää, jonka luultavasti joku entinen vapaamielinen tilanomistaja oli sepittänyt:

"Hiipii miehiä kantain kirveitä, Tapahtuukohan hirveitä?"

Jotakin tämän tapaista se oli, aivan sananmukaisesti en sitä tosin muista. Varvara Petrovna sattui sen kuulemaan ja huudahti: "Loruja, loruja...!" ja lähti suuruksissaan toiseen huoneeseen. Liputin, joka oli sattumalta läsnä, huomautti myöhemmin Stepan Trofimovitšille ilkeästi:

— Eipä olisi kovinkaan hauskaa, jos ilosta hurmautuneiden entisten maaorjien päähän pälkähtäisikin tehdä jonkinlaiset kepposet herroille tilanomistajille. —

Ja näin sanoen hän veti etusormellaan poikki kaulansa.

— _Cher ami_, — huomautti Stepan Trofimovitš hänelle leppoisasti, — uskokaa pois, ei tämä (hän toisti liikkeen) hyödytä vähääkään meidän tilanomistajiamme enemmän kuin meitä muitakaan. Emme me päättöminäkään osaa järjestää asioitamme sen paremmin, siitäkin huolimatta, että ymmärryksemme tiellä ei mikään ole niin pahana haittana kuin juuri meidän päämme.

Useat muuten pelkäsivät tosissaan, että manifestin julkaisupäivänä tapahtuisi jotakin tavatonta, jotakin sen tapaista, johon Liputin oli viittaillut. Näin ennustelivat kansan sielun ja valtiorakenteen erikoistuntijat. Arvattavasti Stepan Trofimovitškin oli samaa mieltä, vieläpä siinä määrin, että hän aivan manifestipäivän aattona alkoi äkkiä kärttää Varvara Petrovnalta rahoja ulkomaanmatkaa varten. Sanalla sanoen, hän oli hyvin levoton. Mutta vihdoin suuri päivä oli ohi, kului vielä jonkin verran aikaa sen jälkeenkin, ja silloin ilmaantui Stepan Trofimovitšin huulille taas entinen ylimielinen hymy. Hän alkoi purkaa silloin meille muutamia huomiota herättäviä ajatuksiansa venäläisten luonteesta ylipäänsä sekä venäläisen talonpojan luonteesta eritoten:

— Me, kuten ainakin hätiköivät ihmiset, olemme tehneet talonpojistamme liian suuren numeron, — hän lopetti näin sanoen huomiota herättävien ajatustensa sarjan; — me olemme tehneet heistä muotiasian, kokonainen kirjallisuuden haara on vuosikausia talonpoika-ajatustamme kanniskellut aivan kuin jotakin kalleutta, jonka arvo on uudelleen arvioitu entistä korkeammaksi. Me solmielimme laakeriseppeleitä heidän täisiin päihinsä. Venäläinen maalaiskylä ei ole tuhanteen vuoteen kyennyt antamaan meille muuta kuin kansantanssimme, kamarinskin. Kuuluisa venäläinen runoilija, joka sitäpaitsi oli hyvin terävä-älyinen, nähdessään ensi kerran näyttämöllä suuren Rachelin, huudahti ihastuksissaan: "En vaihda Rachelia talonpoikaamme." Mutta minäpä olisin valmis menemään vielä pitemmällekin; minäpä antaisin vaikka kaikki meidän venäläiset talonpoikamme vain yhdestä ainoasta Rachelista. On jo aika katsella asioita terveemmin eikä pidä sekoittaa meidän kotoista, moukkamaista saapasrasvalöyhkäämme _bouquet de l'imperairice'_n tuoksuun.

Liputin oli kyllä aivan samaa mieltä, mutta huomautti kuitenkin, että silloinen suunta piti välttämättömänä kieroa peliä ja vaati talonpoikasien ihannoimista. Olivatpa eräät ylhäisön piiriin kuuluvat naiset suorastaan vuodattaneet kyyneliä _Anton Kovaosaista_[14] lukiessaan, ja olivatpa jotkut heistä aina Pariisista käsin kirjoittaneet maatilanhoitajilleen Venäjälle, että talonpoikia oli tästä lähtien kohdeltava "mahdollisimman humaanisesti"!

Tapahtui sitten, ja aivan kuin tahallisesti juuri silloin, kun alettiin huhuilla myös Anton Petrovitšista,[15] että kuvernementissamme, vain viidentoista virstan päässä Skvorešnikista, syntyi jonkinlainen väärinkäsitys, niin että tuota pikaa oli lähetettävä avuksi sotaväenosasto. Sillä kerralla Stepan Trofimovitš hermostui niin, että oli vähällä säikyttää meidätkin. Hän huusi suurella äänellä klubissa, että sotaväkeä tarvitaan enemmän ja että sitä olisi sähkösanomalla kutsuttava lisää toisesta piirikunnasta. Hän juoksi kuvernöörin luo, vakuutteli vakuuttelemistaan tälle, että hänellä ei ollut koko asian kanssa mitään tekemistä ja ettei suinkaan vain häntä, entiseen vedoten, jollakin lailla sotkettaisi tähän juttuun, ehdottipa lopuksi, että kaikki se, mitä hän nyt sanoo, tiedoitettaisiin sellaisenaan viipymättä asianomaiseen paikkaan Pietariin. Onneksi oli, että kaikki kävi hyvin ja että asiasta ei tullut sen enempää; mutta se on minun sanottava, että Stepan Trofimovitšin käyttäytyminen minua silloin ihmetytti.

Noin kolmen vuoden kuluttua, kun alettiin, niinkuin hyvin muistamme, puhua kansallistunnosta ja "yleisestä mielipiteestä", Stepan Trofimovitš nauroi ääneensä.

— Ystäväni, — hän opetti meitä, — meidän kansallistuntomme, jos se on tosiaan "herännyt", kuten ne siellä sanomalehdissään väittävät, istuu sittenkin yhä vielä koulunpenkillä, jossakin saksalaisessa Petrischulessa,[16] edessään saksankirja, sekä pänttää päähänsä ikuista saksanläksyänsä, ja saksalainen opettaja panee sen tarpeen vaatiessa nurkkaan. Saksalaista opettajaa ei voi muuta kuin kehua, mutta hyvin luultavaa on, että mitään ei ole tapahtunutkaan eikä "herännyt", vaan että kaikki käy entistä latuansa Herran huomassa. Minun mielestäni jo tämäkin olisi Venäjällemme yllin kyllin, pour notre sainte Russie [Meidän pyhälle Venäjällemme]. Sitäpaitsi kaikki nuo yhteisslaavilaisuudet ja kansallistunnot ovat jo liian vanhoja asioita, jotta ne voisivat enää tulla uusiksi. Kansallistunto, jos niin tahdotte, ei kuitenkaan ole koskaan esiintynyt meillä muussa muodossa kuin herrasoikkuna klubissa ja, vielä lisäisi, ei koskaan muualla kuin Moskovassa. Enhän tietenkään puhu aivan Igorin ajoista. Ja oikeastaanhan kaikki tämä johtuu vain joutilaisuudesta. Joutilaisuudesta meillä on kaikki saanut alkunsa, sekä hyvä että paha, meidän herraskaisesta, rakkaasta, sivistyneestä, oikuttelevasta joutilaisuudestamme! Olen kolmekymmentä tuhatta vuotta vakuuttanut sitä. Me emme osaa elää kättemme töistä. Ja mistä ne siellä nyt äkkiä olivat muka keksivinään niin kovin merkillisen "yleisen mielipiteen", joka on muka herännyt meillä? Ja niin äkkiä, ilman muuta vain, aivan kuin se olisi taivaasta tipahtanut? Eivätkö he tosiaankaan ymmärrä, että ennenkuin voi syntyä mielipiteitä, on välttämättä tehtävä ensin työtä, omin käsin, on tehtävä itse aloite ja saatava omaa praktiikkaa! Ilmaiseksi ei saada mitään. Jos näemme vaivaa, saamme myös omia mielipiteitä. Mutta kun me emme koskaan viitsi tehdä mitään, niin mielipiteetkin on luovutettava niille, jotka aina näihinkin asti ovat puolestamme raataneet, nimittäin sille samaiselle Euroopalle, niille samaisille saksalaisille, — meidän kaksisatavuotisille opettajillemme. Sitäpaitsi Venäjä on jo itsessään liian suuri väärinkäsitys, jotta me yksin, ilman työtä ja ilman saksalaisten apua voisimme tämän arvoituksen ratkaista. Jo kaksikymmentä vuotta olen soittanut hätäkelloa ja kutsunut ihmisiä työhön! Olen uhrannut elämäni tälle kutsumukselleni. Ja minä mieletön olen uskonut työni kantavan hedelmiä. En usko enää, mutta soitan kelloa sittenkin, soitan loppuun asti, hautaan asti; en hellitä kättäni kellonnuorasta, ennenkuin se alkaa kutsua ystäviäni sielumessuuni!

Valitettavasti me vain myöntelimme hänen puheensa oikeiksi. Me taputimme käsiämme opettajallemme aivan hurmautuneina. Mutta, hyvä herrasväki, emmeköhän me vielä nykyisinkin saa alinomaa kuulla samanlaista "herttaista", "viisasta", "vapaamielistä", vanhaa venäläistä lörpöttelyä?