Part 4

Polyteknikon oli jossakin metodistien asioissa pitänyt lähteä pienelle kiertomatkalle ympäri maan ja hän oli ottanut periäkseen Juhon saatavia eri sanomalehdistä. Riennolta hän sai kokonaista kolmekymmentä markkaa. Juho itse omassa persoonassaan ei tietysti olisi saanut kuin vähäpätöisen osan tästä summasta. Mutta hänen asiamiehensä nuhteeton olemus ei voinut olla tekemättä vaikutustaan kassaneitiin, minkä lisäksi sattui sellainen harvinainen päivä, että kassassa oli yhdellä kertaa kokonainen tukku seteleitä. Se oli nimittäin saanut pari päivää olla rauhassa karhuilta ja Silanderilta.

Mainittakoon muuten tässä samassa yhteydessä, että tuota onnen ja levon aikaa ei Juho-poloisella kestänyt kauan, vaan hänen elämänsä oli määrätty suistumaan entisille raiteilleen. Syksypuoleen, jolloin olin jo jättänyt Riennon, tapasin hänet Helsingissä eräässä lukusalissa. Uteliaana riensin häntä tervehtimään sekä samalla todentamaan, oliko kääntymys ollut pysyvämpää laatua. Jo lähemmäs tullessani huomasin ulkoasussa merkkejä, jotka panivat epäilemään, että hän viime aikoina oli asustanut ennemminkin vanhassa kolossaan Hietalahden kivihiiliröykkiössä kuin siistin uskovaisen huonetoverina. Näitä epäilyksiä täydensivät vielä silmien samea kiilto ja rankkitynnyrin läheisyyttä muistuttava tuoksu.

Haikein mielin kertoikin Juho, että hänen laupias samarialaisensa oli joutunut pitemmäksi aikaa sairaalaan ja että puulaaki oli siis hajonnut. Ja niin oli Juho tullut työnnetyksi entisille harharetkilleen.

— _Sic volvere parcas!_ — lopetti Juho kertomuksensa.

Vähän myöhemmin näin sanomalehdistä, että Juhon huoltaja oli kuollut sairaalassa, joten puulaakin uudistamisestakaan ei ollut enää toiveita.

Karhuja.

Edellisestä on jo käynyt selville, että Riennon päätoimittaja istuskeli enimmiten kaikkialla muualla paitsi siellä, missä hänen virkansa puolesta olisi tullut istua. Mutta tyhjänä ei hänen navassaan kääntyvä ja huojuva nojatuolinsa toimitustunteina kuitenkaan ollut. Siinä istui tavallisesti eräs Riennon lukuisista karhuista.

Olen jo ennen maininnut, miten kauppias Parkkanen kävi vuokrasaataviaan karhuamassa, jyristen ja pauhaten sekä uhaten nostattaa kaikki Riennon kompeet kadulle. Saman tapaisia olivat edelleenkin hänen karhuamaretkensä: ne kulkivat kuin rajuilma päittemme yli. Milloin Silander sattui olemaan toimistossa, kun ovelle ilmestyi Parkkasen synkeä, parrakas hahmo kuin tuhoa ennustava ukonpilvi taivaanrannalle, silloin me Lundgrenin kanssa aina pelkästä hienotunteisuudesta poistuimme kiiruunkaupalla painohuoneeseen. Sinne kuulimme sitte ovien läpi Parkkasen jyrisevän passon, jota säesti Silanderin lepyttelevä ja suostutteleva ääni. Kun jyrinä vaimeni ja me painon akkunasta näimme Parkkasen poistuvan, uskalsimme jälleen palata toimitushuoneeseen, jossa Silander istui punottavana ja hämillään. Kaiken alta pilkisti jo kuitenkin näkyviin tyytyväisyys siitä, että kaikki oli sentään siksikin hyvin päättynyt.

— No niinpähän sitä siitäkin nikarasta taas päästiin! — lausui hän tupakkaa tarjoten.

Silander olikin esimerkiksi kelpaava mestari suoriutumaan hyvillä puheilla vaikeimmistakin situatsioneista. Parkkasen käynnit olivat sentään verraten harvinaisia, jota vastoin tuo alussa mainittu karhu oli, varsinkin kesäiseen aikaan, jokapäiväinen vieras toimistossamme.

Hän oli ammatiltaan kirjansitoja sekä muuten hyvissä varoissa oleva mies. Oliko hän tehnyt Riennolle ammattiinsa kuuluvia töitä vai muutenko Silander oli hänelle yksityisesti joutunut velkaan, siitä en niin tarkoin tullut selkoa ottaneeksi.

Puolenpäivän tienoissa, jolloin keskikesän aikaan ihmisen näkeminen Kolkkalan kaduilla oli harvinainen ihme, lähti herra Tarkki kirjansitojan verstaastaan liikkeelle. Läntistyneet tohvelit jaloissaan ja päällään vanha tohvelipalttoo tuo hyväntuulinen, lihava ja hyvinparroittunut elinkeinonharjottaja asteli verkalleen Kolkkalan katuja, joiden kivityksen lomasta ruohonkorret kaupungissa vallitsevan rauhan rohkaisemina pilkistivät esiin. Hän pysähtyi ensimaiseen kadunkulmaan ja silmäili haukotellen jokaiselle neljälle ilmansuunnalle. Mutta kun missäänpäin ei näkynyt mitään mielenkiintoa herättävää, maleksi hän seuraavaan kalmaan ja niin edelleen päämaaliaan kohti, joka oli Riennon toimitus.

Kun Tarkki saapui konttoriin, kuulimme me Lundgrenin kanssa tavallisesti nuoremman konttorineidin tiuskivan:

— Hyi tuota Tarkkia, kun on hävitön! Menkää tiehenne siitä! Kuuletteko? Heti paikalla pois siitä!

Se oli merkki siitä, että Tarkki tiskin ympäri kiertäessään oli ilman muuta kietaissut kätensä hänen kaulaansa sekä karheapartaisella leuallaan hankasi hänen punastunutta poskeaan. Sen jälkeen kuului Tarkin ääni kysyvän:

— Mitäs se kassanvartia tietää? Onko siellä laatikossa minkä verran kolikoita?

— On, mutta Tarkille niitä ei anneta, — kuului kassaneidin vastaus.

— Vai ei anneta! — ja Tarkin askeleet siirtyivät kassaa kohti.

— Hui, ette saa tulla! — kirkui tällöin kassaneiti. — Menettekö pois siitä, ei meillä ole kuitenkaan rahaa enempää kuin kaksi markkaa.

— Vai kaksi, — kuuluu Tarkin laiska vastaus. — Mihinkäs te olette haaskanneet viime päivien tulot?

— Ei meillä ole kahteen päivään ollut tuloja muuta kuin yhdestä kerta-ilmotuksesta.

Tämän jälkeen narahtaa toimitushuoneen ovi ja Tarkki paksuine palttoineen, tohveleineen ja partoineen työntyy oven täydeltä sisään.

— Päivää! Kuuluuko sitä maailmalta mitä? — lausuu hän leveästi ja sijottaa ruhonsa mahdollisimman mukavasti päätoimittajan tuoliin.

Vastaukseksi hänen kysymykseensä alan minä edessäni olevasta maaseutulehdestä lukea esim. tällaista kesäuutista: "Jännittävän taistelun haukan ja hauen välillä näkivät Heinävedellä muutamat kalamiehet t.k. 5 p:nä. Taistelu päättyi siten j.n.e." Uutinen on jo kierrellyt suurimman osan Suomen sanomalehdistöä, siirtyen kuin haukotus suusta suuhun, ja nyt on sen vuoro tullut päästä Riennon palstoille. Noin viikon kuluttua ilmestyy se sitten kajaanilaiseen valonahjoon, minkä jälkeen se hyvässä lykyssä voi lähteä vielä uudelle kiertomatkalle.

Tarkki kuuntelee uutista välinpitämättömästi, sytyttää paperossin ja anastaa haltuunsa nuoraan kiinnitetyt sakset, joilla hän alkaa silputa pöydällä olevia sanomalehtiä. Sitä tietä on usein mennyt minun valmiiksi leikkaamani "käsikirjotuskin". Saksiin kyllästyttyään tarttuu hän lyijykynään ja raapustaa pöydällä olevat tulitikku- ja paperossilaatikot, kirjekuoret ja imupaperin täyteen kaikenlaisia kuvioita. Kaiken aikaa juttelee hän laiskaan tapaansa, olematta millänsäkään minun kärsimättömistä eleistäni, joilla minä koetan antaa hänen ymmärtää, että hän häiritsee meitä kansanvalistustyössämme. Kun hän ei enää löydä mitään ehyttä pintaa piirustuksilleen, laittaa hän jostakin helsinkiläislehdestä mukavan kärpäsläpän ja alkaa täydellä mielenkiinnolla räpsiä kärpäsiä, jotka tappelevat ruokapaikasta Lundgrenin kaljulla kiireellä.

Siten viettää hän lähes joka päivä parisen tuntia toimistossa. Jos hyvin käy, sattuu Silanderkin ilmestymään paikalle. Silloin otetaan kassa, sekä Silanderin yksityinen että konttorin kassa, perinpohjaisen tarkastuksen alaiseksi, jolloin Tarkin taskuun siirtyy niin paljon kuin Riennon sen päiväinen ekonoominen tila suinkin sallii.

Tyytyväisenä vääntäytyy Tarkki sen jälkeen paluumatkalle — eikä hänen humoristisessa olemuksessaan voi huomata mitään tyytymättömyyden oireita silloinkaan, kun saalis on käynyt yhteen tyhjän kanssa. Kun hän on hävinnyt toimitushuoneen oven taakse, kuuluu konttorista jälleen nuoremman neidin ääni:

— Tark-kii, menettekö siivolla siitä!

* * * * *

Muista Riennon karhuista mainittakoon tässä enää ainoastaan eräs Kolkkalan varakkaimpia rakennusmestareita — siis yksi sen luokan ihmisistä, jotka ovat sangen huomattavina tekijöinä niin Kolkkalan kuin koko tuhatjärvisen isänmaamme nykyisessä kulttuurityössä, antaen sille oman vahvan rakennusmestarileimansa. Puheenalainen karhu oli kuitenkin nähtävästi sangen pessimistinen saataviinsa nähden, sillä hän ei minun aikanani käynyt persoonallisesti kertaakaan Riennon toimistossa. Sen sijaan kiersi hän ympäri Kolkkalaa kuin kiljuva jalopeura, panetellen Rientoa, kuten Silander kerran tuskastuneena selitti. Yhden ainoan kerran hän erään ilmotusasian takia soitti toimitukseen ja sekin tapahtui sangen onnettomana hetkenä. Se oli näet silloin, kun Juho ja Silander konjakin höyryjen innoittamina vetelivät Härmän poikain laulua. Loilotus tunkeutui tietysti puhelinjohtoa myöten herra pykmestarin korvaan ja kohta lähti Kolkkalaa kiertämään juoru: Riennon toimitus on ollut täynnä juopuneita, siellä on verissä päin tapeltu ja säretty huonekaluja.

Suutari ja räätäli saavat suorittaa Riennolle ilmotusvelkansa luonnossa.

Ainoat kenkäni alkoivat keskellä kesää olla siinä kunnossa, että pöly ja hiekka pääsi ulkona liikkuessa esteettömästi tunkemaan sisälle. Puhumattakaan kosteudesta, kun sattui sateiset ilmat. Korjauttaakaan niitä ei juuri enää kannattanut, sillä niiden hajaantumistila alkoi olla jo niin pitkällä, että uusia pohjia olisi ollut hieman vaikea niihin kiinnittää. Ja jos olisikin, niin milläpä minä olisin korjauksen aikana jalkapöytiäni suojannut. Tosinhan Kolkkalan kaduilla siihen aikaan vuodesta sai vaeltaa tietänsä jotensakin rauhassa uteliasten lähimmäistensä katseilta, joten minä hyvin olisin voinut ottaa oppia kirjansitoja Tarkista, mutta siihen tunsin minä itseltäni puuttuvan tarpeellista rohkeutta.

Täytyi siis kaikin mokomin saada uudet jalkineet.

Sellainen toivomus oli kuitenkin paljon helpompi lausua kuin toteuttaa. Palkkaani oli kyllä hyvä joukko saamatta, mutta kassan sisällys ei koskaan ehtinyt nousta niin korkealle, että sillä olisi voinut kengät lunastaa, kun Tarkki tai joku muu minua paljon suuremmilla vaatimuksilla esiintyvä tuli ja korjasi sen haltuunsa. Itse sain vain parin markan tai korkeintaan viitosen eriä, niin että juuri ja juuri tupakissa pysyin.

Eräänä päivänä, kun Silander oli toimistossa, esitin hänelle jalkineitteni huolestuttavan tilan, näyttäen samalla suuremmaksi vakuudeksi niiden pohjia toimituspöydän yli.

— Kyllä sinun, näenmä, pitää välttämättä saada uudet kengät, — lausui hän lohduttavasti ja rupesi miettimään.

Hetken kuluttua kirkastui hänelle asia. Hän selaili ilmotuskirjaa ja virkkoi:

— Kuulehan, Riku, kyllä me saamme sinulle kengät. Suutari Kuosmanen on meille vielä hyvän joukon ilmotusvelkaa. Ei siis muuta kuin menet hänen kenkäkauppaansa ja valitset itsellesi hyvät jalkineet, joiden hinta sitten kuitataan Kuosmasen ilmotusvelkaan.

Tietysti minusta olisi ollut paljon mieluisempaa ostaa itselleni kengät käteisellä, mutta kun näytti mahdottomalta saada sitä tähän tarpeeseen, niin oli viisainta tyytyä Silanderin ehdotukseen. Niinpä meninkin illalla työstä päästyäni Kuosmasen puotiin ja rupesin valikoimaan kenkiä. Varasto oli sangen vähissä ja minä en löytänyt mieleisiä. Mutta muuallekaan ei ollut meneminen ja katupölyn tuhrimissa sukissakin tuntui kovin epämieluisalta edelleen kävellä. Niin valitsin joukosta hienoimmat ja samalla vähimmän sopimattomat. Ne olivat boxnahkaiset — ensi kerran taisin muuten kuulla suutarin vakuutuksen, että ne ovat "ehta box-nahkaa", mikä vaikutti minuun hyvin lumoavasti — englantilaismalliset nauhakengät. Kun ne oli kääritty pakettiin, selitin minä hiukan levotonna:

— Minä olen Riento-lehden aputoimittajia ja herra Silander käski minun ottaa kengät teidän ilmotustiliinne.

Kunnianarvoisan suutarimestarin naama sai tämän kuultuaan hyvin happaman ilmeen. Mitään protestia ei hän kuitenkaan tehnyt, vaan antoi mahdollisimman niukalla päännyökäyksellä suostumuksensa kauppaan. Arvatenkin lohdutti hän sittemmin itseään sillä, että minä en ollut tinkinyt penniäkään kenkien korkeasta hinnasta.

Heti kotiin tultua muutin uudet kenkäni jalkaan ja lähdin iltakävelylle. Ne olivat siron kapeat, mutta tavattoman pitkäkärkiset, niin että minusta alkoi väkisinkin tuntua, että jaloissani on kenkien asemesta sukset. Ja melkein kaikkien vastaantulijain katseet näyttivät vastustamattomasti kääntyvän niihin. Mutta minun täytyi nyt kerta kaikkiaan tyytyä niihin sellaisina kuin ne olivat sekä lohduttaa itseäni sillä, että yksi Kolkkalan kolmesta kauppaneuvoksesta käytti juuri samanlaisia kenkiä.

* * * * *

Syyspuoleen alkoi pukuni kaivata samanlaista uudistusta. Tosin siinä ei vielä näkynyt ilmireikiä, mutta erinäiset kohdat olivat jo käyneet niin kiiltäviksi, että niillä hätätilassa olisi voinut korvata peilin puutteen. Sitäpaitsi ne olivat jo ammoin käytännöstä pois joutunutta kuosia.

Kun sen nautinnon kaipuu, minkä uuden uutukaisessa ja kuosikkaassa puvussa käyminen synnyttää, kävi päivä päivältä yhä voimakkaammaksi, päätin minä astua Rubiconin yli — ja tilata itselleni puvun. Kun onnen sanotaan suosivan rohkeita, niin arvelin Riennon kassaan asianomaiseksi päiväksi kertyvän siksi paljon rahaa, että saisin sillä pukuni lunastetuksi.

Olosuhteisiin katsoen päätin valita räätälin laitakaupungilta — tyhmästi kylläkin, sillä sellaiset eläjäthän etupäässä karhuamisillaan muuttavat lähimmäisensä elämän maalliseksi helvetiksi, elleivät heti saa täyttä käteistä maksua. Koska räätälit — vaatturinimi ei ollut Kolkkalassa vielä vakiintunut, joten rohkenen käyttää tuota vanhaa kunnianarvoisaa räätäli-nimitystä — Kolkkalassakin olivat pääasiallisesti kahdensukuisia: Leinoja ja Kanervia, kantoi räätäli, johon minun vaalini sattui, ensinmainittua nimeä. Muutoin oli hän tyypillinen laitakaupungin räätäli: laiha ja synkkäkatseinen. Oliko hän lisäksi, kuten asiaan olisi kuulunut, keuhkotautinen, siitä en ehtinyt päästä täyteen varmuuteen. Arvatenkaan hänen luonaan ei ollut pistäytynyt ostajia viikkokausiin, sillä hänen ilonsa minun ilmestymiseni johdosta oli suuri ja vilpitön.

No niin, kangas valittiin — vaikka, totta puhuen, valikoimisen varaa ei sanottavasti ollut —, mitat otettiin ja hinnasta sovittiin. Puvun piti olla viikon kuluttua valmiina.

Ilmotin kassaneidille, mikä tärkeä ja suurenpuoleinen menoerä minulla oli edessäni ja hän lupasi tehdä voitavansa asiassa. Mutta siitä huolimatta ei minun varalleni määräpäiväksi kertynyt viittä markkaa enempää.

Toivoin jo, että puvun valmistuminen olisi tavallisuuden mukaan myöhästynyt ja että sillä aikaa joku onnenpotku toisi kassaan isomman summan rahaa. Mutta oi inhimillisten toiveiden turhuutta, niin vaatimattomia kuin ne olkootkin: täsmälleen saapui räätälin oppipoika asuntooni, käsivarrellaan uusi pukuni.

Pyysin pojan odottamaan ja ryhdyin pukemaan vaatteita päälleni, sillä housuja ei oltu vielä lainkaan koetettu. Sitä tehdessäni huomasin vasta, että kangas oli selvästi toista kuin mistä olin puvun tilannut. Katsoin kuitenkin olevani siksi allakynsin, että jätin välikysymyksen siitä seikasta tekemättä ja jatkoin ääneti pukeutumista. Housut tuntuivat heti jalkaan vetäessä lonkilta ihmeellisen ahtailta. Saatuani ne napitetuksi kykenin niissä tuskin liikkumaan ja käsiä ei piukkuuden vuoksi ollut taskuihin yrittäminenkään. Kun istuuduin tuolille, kuului sieltä missä molemmat lahkeet yhtyvät, arveluttavaa ritinää: sauma oli noin puolen korttelin pituudelta ratkennut!

Nyt loppui kärsivällisyyteni ja unhottaen proletääri-asemani viskasin minä housut takaisin pojalle ja käskin ne kiiruimmiten korjata. Tapaus oli oikeastaan tervetullut, sillä siten sain tilaisuuden ennen tilintekoon ryhtymistä käydä Silanderin kimppuun.

Löysinkin hänet suuremmitta vaikeuksitta kotoaan, missä hän sohvalla vatsallaan maaten ja kasvot tyynyyn painettuina vaikeroitsi kovissa hammastaudin tuskissa. Hänen leukapielensä olivat pahoin ajettuneet, jotapaitsi hän viimeisen juomingin jäleltä oli puolittain rampana.

Kun olin esittänyt hänelle tilanteeni, mietti hän hetkisen ja nostaen sitten päänsä tyynystä vastasi:

— Räätäli Leinolla on Riennossa vuosi-ilmotus, josta hän ei vielä ole maksanut penniäkään. Kuitataan se sinun pukusi siihen.

No, olihan siinä minulle toki jotakin selkänojaa ja rohkeampana ryhdyin nyt odottamaan räätälipoikaa. Verraten pian hän toikin housut korjauksilta, esittäen samalla laskun. Käskin hänen viedä mestarilleen terveiset, että puvun hinta kuitataan Riennon ilmotuspalkkioon ja niine hyvineen lähti poika tiehensä.

Yksin jäätyäni tutkin housuja tarkoin ja ne näyttivät ani vähän korjautuneen. Miettiessäni, vetäisinkö housut heti jalkaani vai lykkäisinkö sen mahdollisesti syntyvine pettymyksineen tuonnemmaksi, kuului oven takaa kiivas koputus ja sisään astui räätälimestari Leino omassa persoonassaan.

Hänen hahmonsa oli pahaa ennustava, mikä ehdottomasti pani kylmät väreet kulkemaan pitkin selkäpiitäni.

— Tuota, kuulkaapas, herra Räisänen, eihän se ollut puhekaan, että se puku sillä tavalla maksetaan, — alkoi hän harmista vapisevalla äänellä ja sitten syyti hän suustaan kymmenisen minuuttia yhtä ja toista vähemmän hauskaa kuunneltavaa.

Kun hän vihdoin soi minulle sananvuoron, koetin minä selittää, että tarkotukseni oli ollut maksaa puku rehellisesti käteisellä, mutta kun en toivomukseni mukaan saanut palkkaani ulos, käytti herra Silander tätä keinoa. Sanani eivät suurestikaan rauhottaneet tasapainostaan joutunutta räätälimestaria, vaan alkoi hän nyt vimmatusti soimata Silanderia, joka "kuului yhtä menoa juopottelevan ja olevan ihan vararikon partaalla". Lopuksi otti hän surkeasti nöyrän sävyn ja pyyteli, että minä tunnustaisin velan omakseni ja pitäisin siitä huolen. Mitä ilmotusmaksuun tuli, niin se hänen oli muka suoritettava vasta vuoden lopulla — vaikka tosin aloinkin epäillä hänen koettavan luikerrella siitä kokonaan vapaaksi, kaiketikin tuota toivomaansa vararikkoa odotellessa.

Päästäkseni hänestä erilleni suostuin ottamaan velan omakseni. Se sai hänet hiukan tyyntymään ja poistumaan.

Tämä kohtaus oli saattanut minut siksi kuohuksiin, että yksin jäätyäni vedin kursailematta uudet housut jalkaani ja heittäydyin rennosti tuolille istumaan. Ne eivät ratkenneet. Mutta ahtailta ne yhä tuntuivat ja konkariaskeleita niillä ei ollut yrittäminenkään. Eikä niitä kaiken tapahtuneen jälkeen ilennyt lähettää enää korjattavaksikaan.

Tästä kaikesta johtuvan harmini purin Silanderiin. Kirjotin hänelle kirjelapun, jossa puhuin muutamia suoria sanoja, ilmottaen perinpohjin kyllästyneeni toimeen, jossa ei voinut elää edes kunnollisesti puettuna. Kirjeen lähetin heti palvelustytön mukana Silanderin kotiin.

Seuraavan tunnin käytin housujeni perinpohjaiseen treenaamiseen: kävelin edestakaisin lattialla, seisoin hajasäärin ja kädet taskuissa sekä otin tuolilla erilaisia istuma-asentoja. Kun siitä päästyäni olin aikeissa lähteä ulos kävelylle, näin Silanderin kepin avulla tulla lyyhäävän pihan halki.

Hän saapui minua lepyttämään. Kertoi käyneensä räätälin luona ja saaneensa hänet tyydytetyksi. Puolet oli kuitattu ilmotusmaksuun ja toisen puolen oli Silander luvannut toimittaa ensi tilassa. Minut oli räätäli luvannut jättää kokonaan rauhaan.

Luonnollisesti haihtui tälläkin kertaa sydämestäni kaikki närä Silanderia kohtaan ja nähdessäni hänen ajettuneet leukapielensä sekä ontuvan jalkansa kaduin minä kirjeeni kovuutta. Kiitin häntä vaivoistaan ja ystävinä puristimme jälleen toistemme käsiä.

Mitä kovanonnen housuihini tulee, niin ulkona liikkuessani näyttivät aina ihmisten katseet kiintyvän erikoisesti niihin, kuten aikaisemmin kenkiini. Tästä kiusaantuneena vein ne maalla käydessäni kotikyläni tunnustetulle räätälimestarille, joka tarkasteli niitä päätä pudistellen ja teki sitten sen ikävän paljastuksen, että samalla kun ne olivat lonkilta liian ahtaat, oli takapuolessa kokonaista kolme senttiä liikaa. Ja ne oli leikattu niin täpärälti, että korjaaminen oli mahdotonta!

On luonnollista, että minä tästä harmillisesta seikasta tietoiseksi tultuani en mielelläni ollut selin ihmisiin. Kohtelin ankarasti housujani, saadakseni ne mahdollisimman pian loppuun kulutetuksi. Mutta ne olivat luonnottoman sitkeähenkiset eikä niissä mikään kohta vielä kiiltänyt, kun vuosia myöhemmin möin ne Helsingissä juutalaiselle.

Henkistä sodankäyntiä Hoikkalassa.

Tietysti eivät Kolkkalan sanomalehdet naapurisopuun nähden tehneet poikkeusta muista tuhatjärvisen maamme lukuisista valonahjoista. Halu käydä tukkanuottasille kohtasi aika ajoin kumpaakin lehti-rääsyä kuin kulkutauti. Mitään asiallista pohjaa ei "polemiikilta" kaivattu eikä sellaista koskaan ollutkaan minun Riennossa-oloaikanani. Riidanhalun päälle tullessa tehtiin tikusta asiaa.

Kiistasepustuksia kirjotti Pohjantähteen "Yskä" ja Rientoon "Näveri". Alkuaan oli Riennossa esiintynyt "Aivastus", mutta kun Pohjantähti oli siitä saanut aihetta vällötellä Riennon huonosta kekseliäisyydestä ja matkimishalusta, oli nimi muutettu "Näveriksi", joka minun tullessani oli jo käytäntöön vakiintunut.

* * * * *

Viikonpäivät sen jälkeen kun edellä mainittu rakennusmestari oli laskenut Kolkkalaa kiertämään juorun juopottelusta ja tappelusta Riennon toimituksessa, ilmestyi Pohjantähteen seuraava petiittisepustus:

"Valistuksen levittäjä sekin! Minulle, on kerrottu ylösrakentavainen tarina erään kolkkalaisillekin tutun sanomalehden toimitustavoista. Kun puheenalaisen lehden toimituskunta kerääntyy päivän työhön, ilmestyy pöydälle aamupostin viereen ankara viinapänikkä, jonka kanssa toimituskunta päätoimittajan annettua hyvän esimerkin, käypi tekemään lähempää tuttavuutta. Pian kohoaa mieliala toimistossa ja ykskaks kajahtaa ilmoille isänmaallinen laulu: 'Hei Härmästä poikia kymmenen!' Pänikkä kiertää ahkerasti pöydän ympäri ja sillävälin joku painopojista leikkaa 'käsikirjotusta' latojille. Kun lehti täten saadaan vihdoin painokuntoon, ei toimittajien innostuksella ole enää rajoja: he ryhtyvät veljelliseen tappeluun, jolloin pöydät ja tuolit lyödään nurin ja toistensa suut sekä nenät pannaan verta vuotamaan. — Näin on minulle kerrottu asianomaista lehteä lähellä olevalta ja muutoin luotettavalta taholta. Yskä."

Kun asianomainen Pohjantähden numero oli saapunut meille ja faktori lukenut sepustuksen ääneensä, vallitsi toimituksessa syvää harmia todistava äänettömyys. Sen keskeytti Lundgren, puuskahtaen:

— Kylläpä osasivat olla sikamaisia!

— Siihen pitää vastata! — ähkyi faktori, katsahtaen vaativasti minuun.

— Tietysti siihen vastataan, — kirisin minä ja aloin terottaa lyijykynääni.

Väkevän suuttumuksen vallassa ryhdyin heti kirjottamaan seuraavaa vastasapiskaa:

"Puhuvan köyhyydenpassin antaa eilisessä numerossaan itsestään täkäläinen Pohjantähti-niminen sanomalehti-ilmiö, keittämällä palstojensa täytteeksi sopan, jota nielemään se pitää lukijoitaan kyllin alhaisina. Uskallan sentään epäillä, tokko Pohjantähdenkään lukijoissa on sellaisia, joihin mokoma ryövärihistoria ottaa upotakseen. Tuo typerä ja kirjottajansa halpamaisuutta todistava sepustus on arvatenkin saanut alkunsa siitä, että toimitukseemme tässä joku aika sitten soitti muuan lehtemme vihamiehistä ja silloin juuri sattui eräs toimituksemme jäsenistä työnsä lomassa laulaa huikasemaan pari säettä tuosta tunnetusta Härmän poikain laulusta. Telefoonin auki ollessa sattui se tietysti vihamiehemme korvaan ja hän kiiruhti siitä päätäpahkaa kehittämään tuon päättömän juorun, jonka Pohjantähden 'Yskä' nyt hänelle tunnetulla ämmämäisyydellä on yskinyt lehtensä palstoille." Tähän päästyäni virkkoi faktori: — Sopisi huomauttaa siitäkin, että minä tässä viime syksynä näin juuri Pohjantähden Yskän eräänä aamuhetkenä kadun täydeltä palailevan Seurahuoneelta ja aina väliin pysähtyvän lyhtytolpan nojalle spuklaamaan.

Minä jatkoin samaan vauhtiin: "Ja muutoin antaisin sellaisille kynäsankareille, jotka päivän valjetessa kapakasta kotiin, seilatessaan ovat pakotetut lyhtytolppia syleilemään sekä antamaan ohikulkijoille näytöksiä ylenantamistaidossaan, sen hyödyllisen neuvon, että kiskoisivat ensin malan omasta silmästään, ennenkun lähtevät nyhtämään raiskaa naapurinsa silmästä. Tämän neuvon antaa Yskän liiallista köhimisintoa vastaan kaikessa ystävyydessä Näveri."

Päästyäni loppuun luin sepustuksen ääneen faktorille ja Lundgrenille. Kaikin tunsimme me kostonhimomme saaneen tarpeellisen tyydytyksen ja sapiska työnnettiin painoon.