Part 3

Toisinaan minä kuitenkin halusin saada pääkirjotuksenkin paikalle jotain alkuperäistä ja "aktuellia". Mutta tämän hyvin luvallisen halun toteuttaminen oli sangen työlästä. Itseltäni ei juuri liiennyt aikaa niiden kirjottamiseen — jos olisin siihen pystynytkään, sillä Kolkkalan atmosfääri ei ole juuri erikoisen edullinen itsenäiselle aivotyöskentelylle. Syrjästä käsin sain kuitenkin toisinaan avustusta — varsinkin eräältä ajelehtivalta sanomalehtimieheltä, josta tuonnempana tulee puhe.

Kerran päivällistä syödessä tuumailin, mistä saisin huomiseen numeroon taas pitkästä aikaa omintakeisen pääkirjotuksen. Silloin tarjoutui eräs ruokavieraista, muuan kauppamatkustaja, kirjottamaan sen. Ilomielin tartuin hänen tarjoukseensa ja yön aikana kyhäsikin hän puolentoista vaaksan mittaisen artikkelin, nimeltä: "Epäkohtia kyydityslaitoksessamme". Se alkoi sanoilla: "Jokainen, joka on vähänkään matkustellut maaseudullamme, tietää kuinka kehnoon ruokahoitoon matkustaja useimmissa kestikievareissamme saa tyytyä, huolimatta siitä j.n.e." Se oli läpeensä kestikievarien ruuan ja makuusijojen morkkaamista. No niin, se tuli lehteen ja seuraavalla viikolla tuli parilta kiukustuneelta kestikievarinisännältä äkäset vastineet, joissa "kaiken maailman pruuviherrat" saivat kunniansa kuulla. Hiukan siivottuna tarjosivat ne tervetullutta palstantäytettä ja minä hykersin tyytyväisenä käsiäni, saatuani siten kolme kärpästä yhdellä iskulla.

* * * * *

Kaunokirjallisista alakerroista ei ollut puutetta, sillä toimitukseen tuli useita viikkolehtiä, joiden pääasiallisin sisältö oli kaunokirjallista laatua. Sopivia alakertoja sai siis niin paljon kuin vain ilkesi leikata eikä tarvinnut pelätä syytöksiä omankäden oikeudesta, sillä minkä hyvänsä lehden oli mahdoton väittää niitä alkuperäiseksi omaisuudekseen — nimittäin mikäli ne olivat suomennoksia.

Mutta olipa Riennolla yllinkyllin tarjona alkuperäistäkin kaunokirjallista avustusta. Penkoessani muutamana päivänä sanomalehtihyllyn laatikoita, löysin eräästä suuren joukon käyttämättömiä käsikirjotuksia. Ihmeissäni nostin ne pöydälle ja aloin niitä lähemmin tarkastella.

Ne olivat novelleja ja runoja, varustettuja tuntemattomilla nimillä ja nimimerkeillä. Päällimmäisenä kasassa oli jokseenkin tottumattomalla käsialalla kirjotettu kertomus "Korven Tuomas". Se oli hyvin orjallinen mukaelma Juhani Ahon "Maailman murjomasta". Sitten seurasi suuri joukko runoja. Luin ne kaikki läpi eivätkä ne olleet niinkään mitättömiä. Tapasin niistä esimerkiksi miltei jokaisesta tuon nykyaikaiselle suomalaiselle runolle välttämättömän, iki-ihanan kuvan "salmensuu", käytettynä vuoroin yksikössä, vuoroin monikossa. "Ah!" ja "oi!" huudahduksia ei niistä myöskään puuttunut. Niinikään tapasi niistä miltei kaikki muutkin kansallisen runon tuntomerkit: hämärän ja raukean lemmentuskan, modernin särkyneisyyden, sairaan sydämen, hyvin paljon unelmia, elämän väsymyksen ja kuolemantoivon. Erottelin niistä melkoisen joukon, samoinkuin suorasanaisistakin ja pistin ne reservilaatikkoon käytettäviksi tarpeen vaatiessa.

Ajatellessani, kuinka meillä on jo paljon sanomalehtiä ja kuinka kaikkien toimistoissa on laatikoittain julkaistaviksi lähetettyjä runoja ja novelleja, kustantajista puhumattakaan, en voinut olla tuntematta itseäni ylpeäksi kansani puolesta. Suotta emme olleet Kalevan kansan jälkeläisiä, sillä joka toinen mies ja nainen pystyy meillä runoja ja novelleja kirjottamaan. Ja jotka eivät kirjota, ne harrastavat muutoin tavalla tai toisella kaunotaiteita. Meillä on jo nyt estetikkoja lähes yhtä paljon kuin agronoomeja. Mikä toinen kansa pystyisikään siinä suhteessa kilpailemaan kanssamme!

Tällaiset mietteet saivat minut lopulta niin intoutumaan, että tavallinen kolkkalalainen turtuneisuus hävisi aivoistani, minä tartuin kynään ja kirjotin haltioituneen alakerran kansamme tulevaisuusmahdollisuuksista. Se loppui huudahdukseen: "Harjottakoot muut kansat armeijojaan, tehkööt teknillisiä keksintöjään ja levennelkööt kaupallaan ja elinkeinoillaan, me sen sijaan soitamme kanteleita ja runoilemme kaunisten järviemme partahilla."

Ajelehtiva sanomalehtimies ja ryysyfilosoofi.

Eräänä kesäpäivänä huomasin aamiaiselta palatessani toimituspöydällä Silanderin paikalla aukireväistyn, toimitukselle osotetun kirjeen. Silander oli nähtävästi minun poissa ollessani pistäytynyt toimistossa ja avannut sen. Vainuten jotakin lehteen kelpaavaa uutista levitin kirjeen eteeni ja aloin lukea sitä. Kirje oli kuitenkin yksityistä laatua ja kirjottaja — sanon häntä tässä vain etunimellään Juhoksi — osottausi olevan sama henkilö, joka pari päivää sitten oli onnellistuttanut Rientoa omintakeisella artikkelilla: "Mitä nuorisoseuroilta tätä nykyä vaaditaan?" Kirjeestä kävi selville, että hän oli aikaisemmin — ennen minun toimittajaksi tuloani — lähetellyt Rientoon kirjotuksia, joista hän nyt pyysi palkkiota. Osotteeksi ilmotti hän erään maalaispitäjän, jossa hän toistaiseksi ilmotti oleksivansa.

Tulin hieman uteliaaksi tämän itselleni ennestään varsin oudon avustajan suhteen, sillä kirjotuksistaan päättäen osottausi hän sangen sivistyneeksi ja tietorikkaaksi mieheksi.

Kun Silander seuraavan kerran näyttäysi toimistossa, tiedustelin hänestä lähemmin.

— Jassoo, etkö sinä ole sattunut hänestä koskaan kuulemaan? — ihmetteli Silander. — Hän on entinen ylioppilas, joka on ollut avustajana miltei kaikissa Suomen sanomalehdissä ja osaksi vielä Ruotsinkin lehdissä. Täällä Kolkkalassa hän on ollut vakinaisena aputoimittajana kummassakin lehdessä. Mutta hän ei viihdy kauan yhdessä paikassa, kovin viinaan menevä polonen kun on (tässä kohti katsoa luimautti Silander minua hieman arastellen, mutta minä säilytin totisen naaman). Mutta vaikka hän onkin ollut jo pitkät ajat aivan deekiksellä, on hän kuitenkin kaiken aikaa pitänyt ihanteen lippunsa korkealla. Ja kirjottamaan pystyy hän miltä alalta hyvänsä. Etupäässä kirjottaa hän kuitenkin kansanvalistus- sekä taloudelliselta alalta. Hänellä onkin mukana aina tilastollinen vuosikirja, jonka numeroilla hän tukee kansantaloudellisia päätelmiään.

Edelleen sain kuulla, että tuo merkillinen Juho aatteineen ja tilastollisine vuosikirjoineen elää usein viikkokausia katotonna ja leivätönnä. Helsingissä kertoi Silander hänen usein viettäneen; kylmiä syksyisiä öitä Hietalahden laivatokassa, missä hän oli kaivautunut kivihiilikasaan ja vetänyt katokseen tyhjän pakkilaatikon. Polvensa varassa oli hän siellä aamun sarastaessa kirjottanut artikkeleita maaseutulehtiin, joista monien karhuamisten tuloksena sai jos sattui jonkun mitättömän palkkion.

— Pitäisihän sille poloiselle meidänkin lähettää rahaa, mutta... — lopetti Silander kuvauksensa.

Tuo Silanderin "mutta" oli kyllin painava, että Juholle olisi voitu penniäkään lähettää. Viikon perästä häneltä saapui uusi artikkeli, joka tällä kertaa käsitteli maamme tuonnin ja viennin suhdatonta eroavaisuutta sekä mihin se lopulta johtaa. Samalla tuli myöskin uusi rahanpyyntikirje, jossa hän kertoi häätyneensä heinätöihin ruokapalkalla. Kun Riennon kassa varsinkin näin keskikesällä poti kroonillista tyhjyyttä, ei hänen kirjeensä tälläkään kertaa aiheuttanut mitään toimenpiteitä.

Seuraavassa hänen kirjeessään oli jo varsin liikuttava sävy. Hän kertoi muun muassa häätyneensä vaihettamaan housunsa ja kenkänsä huonompiin — takin hän ilmotti olevan jo siksi lopussa, ettei sillä voinut edes yhtä ruoka-ateriaa itselleen vaihettaa. Hän pyysi meitä Jumalan nimessä lähettämään edes sen verran rahaa, että hän pääsisi sieltä sydänmaasta ihmisten ilmoille. Mutta tälläkin kertaa oli tulos sama kuin edellisillä kerroilla. En edes omistani voinut lähettää, niin mielelläni kuin sen olisin tehnytkin, sillä oma palkkanikin oli kahdelta viime kuulta lähes kokonaan saamatta.

Mutta elokuun lopulla saapui Juho omassa persoonassaan muistuttamaan Rientoa olemassaolostaan ja saatavistaan.

Istuimme Lundgrenin kanssa tavallisten askartemme ääressä, kun ovensuuhun ilmestyi pitkä ja suoraryhtinen mies, jonka ulkoasusta minä kohta panin merkille seuraavat seikat: olkapäille ulottuva tukka; pesemättömät kasvot ja pitkä parransänki; nukkavieru talvipalttoo, jonka ratkeimista pumpulitäyte pisti esiin; rajottuneet pieksusaappaat, joista varret nilkkaa myöten oli leikattu pois; pitkä, kuorimattomasta puusta leikattu ryhmysauva sekä lopuksi toisella käsivarrella mustunut pärekori, jossa punaisen rievun alta pilkisti leivänkannikoita ja kulunut kirja.

Siis täydellinen korven profeetta, Elia Karmelin vuoristosta!

Ilmestys kysyi meiltä herra Silanderia. Vastasin, että hän tähän aikaan on mahdollisesti kotonaan sekä neuvoin hänen osotteensa. Ulos lähtiessään kohotti ilmestys koriaan sekä lausui juhlallisesti:

— _Omnia mea mecum porto._

— Mitä, se rääsyläinenhän lasketti tulemaan puhtainta latinaa! — käännyin minä hänen mentyään ihmeissäni Lundgrenin puoleen.

— Ettekö tunteneet? Sehän oli Juho, — ilmotti korrehtuurinlukija.

Juho oli saanut Silanderin käsiinsä ja seuraavana päivänä ilmestyi hän toimitukseen kokonaan uudesta syntyneenä. Tukka ja parta oli siistitty, päällään hänellä oli siistinpuoleinen herrasmiehen puku, kova kaulus rusettineen ja patiinikengät jalassa. Takinhihat ja housunlahkeet olivat tosin hieman lyhyet — sillä puku oli Silanderin vaatesäiliöstä, — mutta se ei paljoakaan merkinnyt. Ylätaskussaan hänellä oli pieni litteä pullo riikapalsamia, jonka avulla hän piti vireillä pientä humalaa, saadakseen, kuten hän sanoi, hermonsa pysymään tasapainossa.

Kun Silander, joka myöskin oli toimistossa, esitti hänet minulle, virkkoi hän kättäni puristaessaan kysyvästi:

— _Civis academicus?_

Kun minä olin myöntävästi vastannut, puristi hän uudelleen kättäni ja lausui juhlallisesti:

— _Ego etiam._

Hän oli mitä loistavimmalla tuulella ja ryhtyi auttelemaan meitä toimitustyössä. Silander osotti hänelle käännettäväksi jonkun pätkän Hufvudstadsbladetista, mutta pari lausetta suomennettuaan otti hän kulauksen rohtopullostaan, nousi sen jälkeen täyteen pituuteensa ja esitti juhlallisin elein yli laajan toimituspöydän lähempää tuttavuutta kanssani.

— Kerran minäkin olen ollut Arcadiassa! — lausui hän silmät kosteina ja kumartui jälleen Hufvudstadsbladetin yli.

Hetken kuluttua virkkoi hän Silanderille:

— Paremmin minulta sentään luistaa tämä työ kuin siltä sinun entiseltä apulaiseltasi, joka suomensi... kuinka se nyt taas olikaan?

— Vaikka oli ylioppilasmies, niin käänsi lauseen: "Det är ett sprängämne af farligaste slag" suomeksi näin: "Se on vaarallisimpia iskuja synnyttävä räjähdysaine".

* * * * *

Juho jäi useammaksi viikoksi Kolkkalaan ja muuttui lopulta Riento-poloiselle todelliseksi maanvaivaksi. Koko vierailuaikanaan ei hän kirjottanut riviäkään, mutta ilmestyi kylläkin joka päivä toimistoon karhuamaan saataviaan. Luonnollisesti oli hän aina joltisessakin hutikassa, milloin harmaan-kalseassa oluthumalassa, milloin lienteämmässä riikapalsamihiprakassa. Saamatta jääneitä kirjotuspalkkioitaan, joista tietystikään ei oltu minkäänlaista sopimusta tehty, sai hän konttorista aluksi parin markan ja markan suuruisissa erissä sekä lopuksi viiskymmenpennisinä, kunnes kassaa hoitava konttorineiti lakkasi niitäkin antamasta. Viikon päivät kävi Juho vielä senkin jälkeen päivittäin toimistossamme, karttaen ja rukoillen edes viittäkymmentä penniä — summa, jolla Kolkkalan tillikkapuodeissa sai pullon olutta ja voileivän — sekä lausuen aina poislähtiessään profeetallisia uhkauksia Rientoa pian kohtaavasta surkeasta perikadosta.

Ensimäisenä päivänä sen jälkeen kun kassaneiti oli sulkenut häneltä sydämensä, annoin minä Juholle viimeiset lanttini. Seuraavana päivänä minä luonnollisesti olin typö tyhjä, mutta kun hän puoli tuntia oli ympäröinyt minua humalaisen hellyydellä sekä huolimatta vakuutuksistani, että olin ihan pennitön mies, toisteli itsepintaisesti: "Rakas veli, ainoastaan viisikymmentä penniä!" täytyi minun lopulta kiristää kassaneidiltä omaan tiliini mainittu summa.

Kun Juho vielä tämän jälkeen oli tehnyt muutamia ihan tuloksettomia vierailuja toimistoomme, katosi hän äkkiä näkyvistämme. Kun Silander näyttäysi ensi kerran Juhon hävittyä toimistossa, sain kuulla selityksen, Juho oli useat kerrat tavotellut häntä kotoa, saanut vihdoin käsiinsä sekä pannut hänet lujille. Silloin oli Silander varustanut hänet eväillä, vienyt asemalle ja ostanut piletin Kolkkalasta lähinnä etelään käsin olevaan kaupunkiin, jonka sanomalehdiltä Juholla oli myöskin saatavia.

* * * * *

Elää kitkuteltiin ja päästiin vähitellen seuraavaan talveen — ja, ihme kyllä, niin Riennon toimistossa kuin koko Kolkkalassakin suoritettiin tämä taival aivan yhtä rintaa suuren maailman kanssa. Silloin — muistaakseni oli jo helmikuu kulumassa — ilmestyi Juho uudelleen Kolkkalan horisontin sisäpuolelle.

Minä yritän tehdä lakon.

Juhon seuraava esiintyminen Riennon toimituksessa tapahtui seuraavien olosuhteiden vallitessa.

Minussa oli jo pitemmän aikaa kytenyt tyytymättömyys asemaani sillä vaatimattomasta palkastani rupesi yhä tuntuvampia eriä jäämään rästiksi. Aloin yhä syvemmin tuntea itseni raatavaksi proletaariksi ja rupesin tuumimaan lakkoa. Tosinhan Silander oli kaikkea muuta kuin verenimijä-kapitalisti, mutta nyt hän oli puolitoista viikkoa ollut yhtämittaa ihan tietymättömissä ja kaikki Riennon asiat olivat niin rempallaan kuin ne ikinä olla saattoivat. Juhon profeetalliset uhkaukset näyttivät rupeavan toteutumaan ja kaikissa meissä kyti katkeruus Silanderia kohtaan.

Sattuipa sitten, että minä eräänä iltana olin viettämässä muutaman toverini nimipäivää Kolkkalan seurahuoneella — klassillinen paikka, missä puoliyön jälkeen joku ikuinen lääninkanslisti tai kaljupäinen konttoripäällikkö nyökytti päätä pöydällään palavalle kynttilälle ja koetti mörisevällä monoloogilla hämmentää Kolkkalan raskasta yöhiljaisuutta. No niin, seuraavana aamuna havahduin puoli kahdeksan, jolloin minä tavallisesti lähdin päivätyöhöni, mutta kun pääni tuntui ylen raskaalta, katsoin minä hetken otolliseksi ryhtyä lakkoon. Ummistin siis jälleen silmäni ja jatkoin velttoa jälkipäiväuinailua.

Kello yhdeksän havahduin siihen, että joku minua tyrkki kylkeen. Silmät avattuani näin ensimäiseksi Santerin vallattomat silmät ja mustetahran koristaman nykerönenän. Faktorin nimessä pyysi hän minua tulemaan toimistoon antamaan käsikirjotusta, sillä latojat seisoivat joutilaina kastiensa ääressä. Ilmotin hänelle järkähtämättömän tahtoni olla liikahtamatta sijaltani sekä kehotin etsimään Silanderia. Pitäköön hän nyt kerrankaan huolen lehden ilmestymisestä!

Tasan tunnin kuluttua havahduin musteen ja tuoreen painopaperin epämieluisaan hajuun ja silmät avattuani näin vuoteeni äärellä jälleen Santerin.

— Faktori pyysi oikein tosissaan herra Räisästä tulemaan käsikirjotusta leikkaamaan, kun...

— No miksette ole Silanderia hakeneet? — keskeytin minä äreästi.

— No, kun sitä ei löydy mistään, — selitti Santeri silmiään vilkuttaen.

— Menehän siitä nyt matkaasi, — hoputin minä häntä ja koetin jatkaa "lakkoa".

Mutta hengessäni näin minä latojain seisovan neuvottomina kirjapainossa ja kuiskivan pahaa ennustavasti, samalla kun faktori toimitushuoneessa selailee aamun postia ja harkitsee, uskaltaisiko hän käydä saksiin käsiksi ja valmistaa omalla uhallaan annoksen käsikirjotusta. Minua alkoi todella huolettaa päivän numeron kohtalo, sillä olinhan kaikesta huolimatta kiintynyt Riento-rääsyyn, josta olin niin paljon vaivaakin nähnyt. Lopulta kaikkosi minusta uneliaisuus kokonaan ja minä hankkiusin tavalliseen päivätyöhöni.

En kuitenkaan pitänyt mitään kiirettä, vaan söin aamiaisen kaikessa rauhassa, tupakoitsin sen jälkeen vielä hetkisen ja lähdin sitte hiljalleen toimistoon.

Astuessani sisälle toimitushuoneeseen kohtasi minua seuraava näky:

Kokoon painuneena istui Silander huojuvassa päätoimittajan tuolissaan, kyynärpäät pöydällä ja pää tuettuna käsien varaan. Verestävät silmät olivat pikkusen raollaan, turvonneiden huulten välitse näkyi hammastarhassa leveä aukko, sillä pari alaleuan etuhammasta oli hävinnyt sijaltaan ja — _horribile visu_ — vasemman silmän alta paistoi ankara mustelma. Hänen kyynärpäidensä alla oli kasassa aamun posti ja päätä tukevassa oikeassa kädessä törröttivät sakset, joiden sakarat murheellisesti viittasivat kattoa kohti.

Jos sydänlokeroihini viime päivinä oli kaivautunut närää esimiestäni kohtaan, haihtui se tämän näyn edessä nopeasti ja muuttui päinvastaiseksi tunteeksi.

Päästyään muutamain aivoponnistusten jälkeen selville minun läsnäolostani, antoi Silander itsestään ensimäisen elonmerkin liikuttamalla saksia, mikä samalla oli selvästikin tarkotettu minulle tervehdykseksi. Tämän jälkeen virkkoi hän äänellä, jota lähinnä voisi verrata reenjalasten kitinään sulalla maantiellä:

— No jopa se sattui hullusti, että me kumpikin jouduimme samalla kertaa sairaaksi!

Se kanalja otaksui siis ilman muuta, että minullakin oli kohmelo ja ettei minulla muka olisi ollut painavampiakin syitä jäädä pois työstä. Mutta olihan totta, että minä en ollut antanut mitään muodollista lakko julistusta, joten annoin hänen pitää vakaumuksensa, koska hän sitä paitsi oli puolittain oikeassakin. Itsensä hänet oli muutoin, kuten myöhemmin faktorilta sain kuulla, monien etsiskelyjen jälkeen löydetty Kolkkalan ulkoravintolasta, missä hän jonkun yksityishuoneen nurkassa oli kuorsannut tukkihumalassa. Ankarain ponnistusten jälkeen oli hänet saatu tajuamaan toimistossa vallitsevan tilanteen epätoivoisuus, jolloin hän oli katsonut tarpeelliseksi siirtää itsensä päätoimittajana hänelle kuuluvalle paikalle.

Kun minä olin asettunut paikalleni häntä vastapäätä, työnsi hän postin ja sakset minun eteeni.

Nähdessään, että toimitustyö alkoi käydä tavallisia raiteitaan ja että latojat saivat työtä, kirkasti ilon hohde hänen sameita silmiään ja hän lausui:

— Kuule, Riku, kyllä meidän välttämättä täytyy saada piiskaryypyt.

Minulla ei oikeastaan ollut mitään tätä esimieheni tekemää kohtuullista ehdotusta vastaan. Tiedustettiin konttorista kassan tilaa ja, ihmeellistä kylläkin, siellä osottausi olevan rahoja yli kymmenen markan. Tästä harvinaisesta löydöstä riemastuneena pyysi Silander toisen konttorineidin hakemaan puolikkaan konjakkia, muutamia suudapulloja sekä puntin sikareja.

Hetken kuluttua ilmestyivät nämä hyvyydet pöydälle ja maailma alkoi yhä enemmän kirkastua silmissämme.

Kun Silander kaatoi kolmatta ryyppyä laseihin, aukeni ovi — ja edessämme seisoi Juho täydessä pituudessaan.

— Osasitpa sinäkin tulla oikeaan aikaan! — virkkoi Silander, jonka ääni oli jo ehtinyt muuttua iloisen lallattelevaksi..

Juho katsahti häneen kysyvästi, mutta vainusi samalla konjakin tuoksun, näki pöydällä olevat varustukset ja ymmärsi kaikki. — Saavuin puoli tuntia sitten Kolkkalan asemalle ja merkillinen vaisto ohjasi minut suoraan tänne, — selitti hän, hieroen tyytyväisenä suuria ja kohmettuneita käsiään.

Hän sai ryypyn, kotiutui nopeasti ja alkoi pöydän nurkalla kirjottaa artikkelia. Minä kynin pääkaupungin lehtiä minkä kerkesin ja Silander rallatteli tyytyväisenä. Lundgren ja faktori saivat luonnollisesti hekin osansa toimituspöydän hyvyyksistä ja niin vallitsi Riennon toimistossa oikea markkinamieliala.

Konjakkipuolikas ei luonnollisesti kestänyt kauan ja kädenkäänteessä toimitti Silander samanlaisen tilalle. Kun hän polviensa välissä juuri kiskoi korkkia sen suulta, näimme puoliavoimesta konttorinovesta erään Kolkkalan papeista lähenevän toimitushuonettamme.

— No nyt tästä hyvä tulee, kun saamme tänne vielä papinkin, — virkkoi Silander iloisesti ja silmät autuaasti killillään.

Konjakkipullon, jonka suulla korkkiruuvi törrötti pystyssä, näpisti hän polviensa väliin ja asettui viattomana miehenä rynkämöisilleen pöydän nojalle. Minä riensin asettumaan keskusteluun pastorin kanssa, jolla oli jätettävänä Rientoon muuan oikaisu. Asiansa suoritettuaan poistui hän verrattain nopeasti, sillä arvatenkin huomasi hän toimitushuoneessamme vallitsevan ilmanalan vähemmän soveliaaksi papilliselle olemukselleen.

Hänen hävittyään oven taakse päästi Silander kevennyksen huokauksen ja pamautti korkin pullon suulta. Hetken kuluttua kohosi Juhokin jo sille asteelle, että hän arvioitsi kirjottamisen maalliseksi turhuudeksi. Hän laski kynän kädestään ja yhdessä Silanderin kanssa alkoi hän minun kielloistani huolimatta laulaa: "Hei Härmästä poikia kymmenen".

Kun he olivat vetäneet viimeisen värssyn loppuun, lausui Silander sammaltelevalla äänellä:

— Kuule, Juho, vaikka sinä ootkin noin pitkä, niin et sinä pärjää minulle käsivoimissa.

Silmäniskulla kehotti Lundgren minua olemaan varuillani, jos päätoimittaja alkaisi tappelua hankkia. Mutta Silander ei nähtävästikään ollut tappelupäällä, sillä rauhallisesti ehdotti hän Juholle:

— Koitetaanko sylipainia?

Juho puolestaan selitti asettavansa hengenominaisuudet raa'an aineellisen voiman yläpuolelle, mutta siitä huolimatta täytyi hänen lopulta antautua Silanderin kanssa sylipainiin.

— Elä sinä sillä lailla kahmua, vaan ota minua housunkauluksesta! — neuvoi Silander voimankoetukseen tottumatonta Juhoa ja sitten alkoivat he vuorotellen nostaa jumputella toisiaan kohoksi lattiasta sekä heittelehtiä ympäri huonetta, niin että tuolit ja lattialle nostetut tyhjät pullot kaatuivat nurin sekä vieriskelivät painijain jaloissa.

Minä ehätin sulkemaan oven, ettei kukaan vieras pääsisi odottamatta näkemään Riennon sen päiväistä toimitustapaa, samalla kun Lundgren varoi toimituspöytää kellahtamasta nurin.

Paini päättyi Silanderin voitoksi. Huohottaen istahtivat he sitten vastapäätä toisiaan, ottivat uudet ryypyt ja alkoivat rallattaa:

"Minun kultani kaunis on, vaikk' on kaitaluinen."

Kaikesta tästä huolimatta sain minä faktorin ja Lundgrenin kanssa yhteisin ponnistuksin lehden painokuntoon ja voinpa vakuuttaa, ettei sen päivän Riennon numero ollut sen huonompi kuin lukuisat edeltäjänsäkään. Silmäillessäni iltapäivällä kotona vasta painosta tuotua vielä tuoretta numeroa sekä muistellessani sitä ilmanpainetta, minkä alaisena se oli syntynyt, tuntui minusta kuin siitä olisi lehahtanut vastaan vahva konjakin tuoksu. Mutta se oli tietysti vain pelkkää mielikuvitusta.

* * * * *

Juhon vierailu ei tällä kertaa muodostunut kovin monipäiväiseksi. Se päättyi suunnilleen samalla tavoin kuin edellinenkin: Silander toimitti hänelle eväät ja kyydin etelään päin.

Kevättalven kuluessa lähetti hän sitten Rientoon useampia kirjotuksia, jotka tietystikin heti lämpimiltään saivat sijansa lehdessä. Palkkionpyyntikirjeitä ei tällä kertaa kuulunut, mutta sen sijaan saapui eräänä kevätpäivänä konttoriimme samalle asialle Juhon henkilökohtainen edustaja.

Tämä nuori mies oli uskonnollisen idealistin perikuva jo ulkomuodoltaankin: sileät kasvot vakaine, hiukan surumielisine silmineen, viaton suu ja pitkä vaalea tukka. Muutoin esiintyi hän moitteettomassa herrasmiehen puvussa. Kävi selville, että hän oli polyteknikko sekä samalla metodistinen puhuja. Hän esitti meille Juholta valtakirjan, joka oikeutti hänet nostamaan Juhon palkkiot valtakirjassa mainituista kirjotuksista. Tulimme kaikki uteliaiksi ja aloimme tiedustella Juhon viimeisimmistä vaiheista. Polyteknikko kertoi silloin seuraavaa:

Eräänä iltana talvella oli Juho ilmestynyt metodistien kokoukseen Helsingissä, ollen tapansa mukaan hiukan juovuksissa ja muuten surkeassa tilassa. Kertoja oli silloin tehnyt, kuten laupias samarialainen eräässä toisessa tapauksessa: hän oli lähentynyt Juhoa, joka oli ollut ihan rahatonna, leivätönnä ja katotonna, sekä ottanut hänet hoivaansa. Siitä saakka oli Juho asunut hänen huonetoverinaan, ollut useita viikkoja ihan maistamatonna sekä kirjotellut eri lehtiin. Ja mikä parasta, hänessä oli tapahtunut uskonnollinen kääntymys. Kun me tätä hiukan epäilimme, vakuutti kertoja:

— Kyllä hänessä on tapahtunut aivan vilpitön kääntymys. Hän on nyt aivan kuin lapsi.