Part 2

Muut maaseutu-uutiset sain tietysti saksien avulla, muuttelemalla niitä oman vakiintuneen reseptini mukaan. Eräässä oli kerrottuna, kuinka muutamalta nuorelta naiselta, jolla oli useita kuttaperkka-hiusneuloja, syttyi hänen tulen lähelle kumartuessaan tukka palamaan, tärveltyen pahanpäiväiseksi. Tämän uutisen sain muutamalla rivillä jatkumaan, liittämällä loppuun opetuksen: "Terveellinen varotus vaimoväelle olemaan varovaisia sellaisiin tulenarkoihin hiusvehkeisiin nähden! huudahtaa kirjeenvaihtajamme, joka tapauksen kertoo."

Nyt tuli kaupungin uutisten vuoro. Ensiksi kirjotin katujen tavattomasta pölyämisestä sekä laitakaupungin katujen kiveämisestä. Oikeastaan kuului Pohjantähden erikoisalaan kirjottaa kaduista, jota vastoin Riennolla oli tapana puhua sisäsataman madaltumisesta ja ruoppaustöistä. Mutta kun tämä aine oli näihin aikoihin jotenkin loppuun jauhettu, katsoin minä tarpeelliseksi pienen ryöstöretken naapurin uutisalueelle. Sitäpaitsi olin eilen illalla kävelyllä ollessani huomannut eräällä laitakadulla suurenpuoleisen kuopan, joka antoi minulle nyt kiitollisen aiheen kirjottaa neljännespalstan pituudelta huomautuksia kaupungin viranomaisille.

Toisen uutisen sain Lundgrenilta, joka kertoi samana aamuna jossain kaupungin läheisellä ylikäytävällä lehmän joutuneen junan alle. Uutisen lopetin tietysti huomautuksella, että ylikäytävien portteja tulisi tarkoin valvoa, jotta "moiset onnettomuudet vasta välttyisivät".

Kolmanneksi kerroin hyvin seikkaperäisesti, kuinka kaksi jätkää illalla eräässä kadunkulmassa tappeli, häiriten jo yölevolleen asettuneita kaupunkilaisia ja kuinka "aina valpas poliisimme lopulta korjasi rauhanhäiritsijät talteensa".

Virallisia uutisia sen sijaan ei ollut tiedossani. Raastuvan vahtimestari oli ennen aina telefonitse ilmottanut uutiset maistraatin ja raastuvanoikeuden istunnoista, mutta oli keväällä lakannut siitä, kun me olimme lyöneet laimin uutisena mainita, että hän kaksikymmenvuotisen nuhteettoman palvelusajan muistoksi oli maistraatilta saanut lahjaksi kultakellon.

Mutta juoksupoika palasi jo Kiekkojärveltä ja töytäsi toimitushuoneeseen hengästyneenä ja puhkuen. Meidän kolmena kysymerkkinä odottaessamme alkoi poika katkonaisella äänellä kertoa, kuinka hänen paluumatkalla ollessaan värjäri Kanneliinin vihainen sonni oli ruvennut häntä ahdistamaan ja häntä suorana sekä pahasti möräten laukannut hänen perässään lähelle kaupungin tullia.

— Mutta löysitkö herra Silanderia? — keskeytti faktori kiukkuisena pojan sanatulvan, samalla kun minä rupesin kiiruusti pistelemään uutista pojan ja sonnin välisestä kohtauksesta, unhottamatta suinkaan lopusta huomautusta: "Tässäkin taas varotus asianomaisille pitämään parempaa vaaria vihaisista elukoistaan."

Päätoimittajan kertoi poika monien vaiheiden jälkeen tavanneensa erään pensaan juurelta Kiekkojärven rannalta, jossa hän oli kuorsannut täydessä humalassa, vierellään onkivehkeet ja joukko tyhjiä olutpulloja.

Pojan kertomusta seurasi pahaa ennustava äänettömyys. Sitä häiritsivät ainoastaan kärpäset, jotka nälkäisinä tappelivat ruokapaikasta Lundgrenin kaljun pään ympärillä.

Mutta vihdoin keskeytti faktori kiusallisen äänettömyyden, avasi suunsa ja — kirosi, niin että kärpäset Lundgrenin kiireeltä surahtivat säikähtyneinä lentoon. Minä ja viimemainittu emme osanneet sen parempaa kuin seurata kaikuna hänen esimerkkiään. Sitten seurasi taas äänettömyys, jonka tällä kertaa keskeytti juoksupojan itkevä ääni. Poloinen luuli meidän äkeiden voimasanojemme tarkottavan häntä ja alkoi kertoa, kuinka hän voimainsa perästä koetti riuhtoa herra Silanderia hereille, mutta "se ei muuta kuin örisi vain ja käski minun huilata hiiteen."

Pojan selonteon keskeytti faktori, joka vuorostaan käski hänen huilata siitä hiiteen. Taakseen katsomatta hävisikin poika painon puolelle. Kun tämän jälkeen oli jälleen hetki vaiettu, kirkastuivat yhtäkkiä Lundgrenin kasvot. Hän oli keksinyt keinon, miten päästä paperipulasta. Kun hän oli sen ilmaissut, soitti faktori heti naapurikirjapainoon ja pyysi sieltä lainaksi painopaperia, kunnes oma paperilähetys ehtii (!) saapua. Sitä luvattiin, vaikka tosin ankaranpuoleisilla ehdoilla. Mutta siitä pulasta oli joka tapauksessa päästy.

Vielä oli kuitenkin voitettavana Freken niskottelu. Frekke tiesi olevansa tärkeä tekijä lehden ilmestymisessä ja pysyi lujana päätöksessään olla tarttumatta painokoneen kampiin, jollei saa palkkaansa. Hänelle täytyi siis kaikin mokomin ja kiiruusti saada rahaa, sillä päivän numero alkoi olla valmiiksi ladottuna ja ulkosivujen olisi tullut olla jo painossa. Konttorineiti kertoi lähettäneensä pojan perimään muutamia ilmotuslaskuja ja siitä oli toiveita saada Frekelle hyvitystä.

Hetkisen odoteltuamme palasi poika. Hän oli saanut käsiinsä yhden ainoan ilmottajan ja tältäkin ainoastaan viisi markkaa. Tempasin pojan hyppysistä setelin ja riensin painohuoneeseen, missä Frekke istui entisellä paikallaan ja epätoivoisena silmäili tyhjää nuuskarasiaansa. Ojensin hänelle setelin sekä pyysin häntä ryhtymään työhön, sillä meidän olisi muuten mahdoton saada painokonetta käyntiin, koska koko kaupungissa ei löytynyt niin väkevää miestä kuin Frekke. Hän otti setelin, käänteli sitä hyppysissään ja viimeisten sanojeni johdosta katsoa mulautti minua puoleksi epäluulolla, puoleksi hyvillään. Sitten lähti hän mitään puhumatta ulos. Arvasin hänen menneen nuuskaa ostamaan ja palasin voitosta varmana toimitushuoneeseen.

Neljännestunnin mentyä kuului painohuoneesta kaksi pitkää pärskäystä, joita seurasi jyrisevä aivastus. Vielä hetkinen ja painokone alkoi jymisten käydä. Silmäsin ovenraosta sisälle ja näin Freken ylisilleen riisuutuneena hartianväestä vääntävän kampia. Ylähuulella näkyivät verekset jäljet ankarasta nuuskapanoksesta ja tyytyväisyys loisti katseesta, sillä tuolilla käden ulottuvissa oli jälleen täysinäinen nuuskarasia.

Niin pääsi lehti vihdoinkin painokoneeseen. Tosin se myöhästyi muutamia tuntia, mutta siitä oli se hyöty, että vasta valmistunut Pohjantähden numero kerkesi saapua toimitukseemme, joten minä sain viime tingassa leikatuksi siitä lääninhallituksen uutiset, joita itse emme nykyään saaneet mainitusta virastosta, kun ei ollut varaa maksaa palkkiota asianomaiselle virkamiehelle. Pari näin viime tingassa sieppaamistani uutisista koski tuberkuliini-tarkastusta ja yksi maantiesuunnan tangotusta. Se oli arvokas lisä "omintakeisiin" uutisiimme.

Kun täten olin päässyt kaikista päivän huolista, istahdin mukavaan asentoon päätoimittajan tuoliin, nostin jalkani pöydälle, sytytin paperossin ja suljin silmäni. Savupilveen kääriytyen kuuntelin nautinnolla painokoneen jytinää, jonka tavantakaa keskeyttivät Freken valtavat nuuskapärskäykset. Mielikuvituksessani näin lehtien perhosina sinkoilevan painokoneesta ja valistuksen sanansaattajina leviävän ympäri laajaa maaseutua.

Taidearvostelijana.

Teatteriseurueiden vierailut, konsertit ja sen semmoiset olivat tietysti harvinaisia merkkitapauksia Kolkkalan kaupungin elämässä. Näyttelijät ja laulajattaret toivat mukanaan pienen tuulahduksen suuresta maailmasta ja silloin raottivat Kolkkalan yhteiskunnan jäsenet hetkeksi unisia silmiään. Ja jolla oli hyvä mielikuvitus — eikä se lahja Kolkkalassa ole sen harvinaisempi kuin muuallakaan — saattoi silloin uskotella elävänsä keskellä suurta maailmaa. Pääkadulla voi niihin aikoihin kuulla seuraavanlaatuista sananvaihtoa:

— Olitko illalla teatterissa?

— Maria Stuartiako katsomassa?

— Niin, Schillerin Maria Stuartia.

— Olinpa tietenkin, ja tänä iltana menen katsomaan Holbergin Jeppe Niilonpoikaa.

* * * * *

Palveltuani kuukauden Riennon toimituksessa saapui kaupunkiin kiertelevä teatteriseurue. Johtaja oli kyllin huomaavainen toimittaakseen Riennollekin kaksi vapaalippua. Se vaati tietysti vastahuomaavaisuutta teatteriarvostelun muodossa. Ja olihan sitäpaitsi harvinaista ja suuremmoista nähdä Riennon palstoilla teatteriarvosteluja.

Mutta kuka niitä kirjottaisi? Silander näyttäysi tapansa mukaan ani harvoin toimituksessa ja silloinkin oli hänen asianaan korjata haltuunsa konttorin kassaan kertyneet rahan rippeet. Hänestä ei siis ollut mitään apua. Ja syrjästä ei tietysti kannattanut arvostelijaa palkata. Eikä koko Kolkkalassa sitäpaitsi löytynytkään kuin yksi ainoa teatteriasiain tuntija, muuan näyttämöalalla jonkun aikaa toiminut entinen lyseolainen. Tämä mies oli meidän kaikkien ylin auktoriteettimme kaunotaiteissa, Kolkkalan loukkaamaton _arbiter elegantiarum,_ jonka lausumien tuomioiden mukaan jokainen hyvin kasvatettu kolkkalalainen seurakeskusteluissa visusti sovitti sanansa. Mutta tämän harvinaisuuden oli Pohjantähti kateellisessa kilpailuhimossaan kiinnittänyt palvelukseensa hyvissä ajoin ennen seurueen tuloa.

Ei siis ollut muuta keinoa kuin astua itse aisoihin. Se oli sitäkin arveluttavampaa, kun minä en jalosta näyttämötaiteesta ollut sen enempää perillä kuin kuka hyvänsä rehellinen kolkkalalainen ja kun minun lisäksi oli kilpailtava tuon Pohjantähden arvostelijan kanssa. Eivätkä sakset ja liimatölkki kyenneet tässä asiassa minulle ollenkaan apuaan tarjoamaan. Mutta sittenkin minä päätin yrittää.

Tulijaisnäytäntönään antoi seurue Kiven "Nummisuutarit". Minä varustausin toimeeni siten, että luin verekseltään läpi Nummisuutarit ja kokosin kasan pääkaupunkilehtien teatteriarvosteluja, joista pänttäsin päähäni joukon ammattitermejä ja esteettisiä sanontatapoja. Näin varustettuna ja kynä kriitilliseksi terotettuna minä Riennon edustajana menin Nummisuutareita katsomaan.

Vapaalippuineni jouduin istumaan Pohjantähden arvostelijan rinnalle. Vaikka olimmekin tuttuja, ei hän tänä tärkeänä hetkenä ollut minua juuri näkevinään ja yleensä käyttäysi hän miltei salaperäisen hillitysti. Ainoastaan harvoin naurahti hän ja silloinkin hyvin niukasti, ja koska kaikki läheisyydessä ottivat hänestä salakähmää vaaria, seurasi siitä, että naurunpurkaukset katsomon alaosassa olivat varsin hillittyjä, jota vastoin salin perällä hohotettiin vapaasti ja luonnollisesti. Suosionosotuksissaan oli hän myöskin niukka ja hillitty, jos lainkaan viitsi alentua käsiään taputtamaan. Väliajoiksi katosi hän aina näyttämön puolelle, sillä hänellä oli tuttavia näyttelijäin joukossa.

Asiantuntevasta naapuristani ei minulle siis ollut hituistakaan hyötyä, sillä siksi tarkoin kätki hän saamansa vaikutelmat sfinksimäisen naamarin taakse. Niin ollen täytyi minun turvautua kokonaan itseeni. Näytelmä oli minulla jokaista repliikkiään myöten edessäni selvänä kuin kartta ja ihmeekseni huomasin, että se esitettiin koko lailla typistettynä. Siellä ja täällä oli jätetty vuorokeskustelun pätkiä pois, kohtaus Hämeenlinnan kadulla oli siirretty Puolmatkan krouviin ja Mikko Vilkastus lyötyään Eskoa korvalle ja juostuaan metsään hävisi kokonaan sille tielle, vaikka hänen kuokkain kantamana olisi pitänyt joutua lopulliseen tilintekoon nummisuutarien mökille.

Havaintoni sai minut iloiseksi kuin odottamaton löytö. Siinähän oli mistä kirjottaa! Mennä sillä tavoin repostelemaan suuren mestarimme kuolematonta komediaa! Varmaankaan eivät tätä olleet muut huomanneet, tuskinpa Pohjantähden arvostelijakaan, sillä itsekinhän pääsin siitä perille vain sen kautta, että olin niin vasta lukenut läpi Nummisuutarit. Riento saisi siis yksinään esiintyä tärkeänä paljastajana. Hengessäni jo nautin siitä, kuinka kolkkalaiaisten ja ennen kaikkea Pohjantähden arvostelijan naamat venyisivät huomenna pitkiksi.

Seuraavana päivänä istuin tärkeänä toimituspöydän ääressä ja saksien levätessä kirjotin arvostelua eilisestä näytännöstä. Aluksi puhuin ylimalkaisin ja juhlallisin sanoin tuosta "onnettoman kansallisrunoilijamme klassillisesta mestariluomasta" (lauseeni ihan notkuivat mahtavista atribuuteista, kuten tosisuomalaiseen tyyliin kuuluukin) ja aloin sitten närkästyneessä äänilajissa tehdä paljastuksiani. Tunsin olevani väkevän inspiratsionin vallassa ja kirjotin tästä aiheesta lähes kokonaisen palstan.

Juuri kun minun sen jälkeen tuli ryhtyä arvioimaan itse esitystä, jolloin edeltä opetellun fraasivarastoni piti astua käytäntöön, saapui toimistoon jollekin asialle eräs seurueen näyttelijöistä. Tällöin en malttanut olla tulkitsematta hänelle ihmetystäni siitä typistetystä asusta, jossa Nummisuutarit oli esitetty. Hän katsoi minua ensinnä harmittavan pitkään ja vastasi sitten välinpitämättömästi, että siinä asussa se on aina esitetty, siten se näytellään Kansallisteatterissakin ja sen on Bergbom siten muodostellut.

Poksis! Kansallisteatteri ja Bergbom! Se oli jo musertavampaa kuin jos itse Pohjantähden arvostelija olisi kaiken tämän takana ollut. Kiitin kohtaloani, joka suopean väliintulonsa kautta oli minut ajoissa pelastanut julkiselta skandaalilta. Näyttelijän mentyä revin kirjottamani liuskat nykkeiksi ja hautasin paperikoriin. Sitten kirjotin tavallisen vaatimattoman arvostelun kiittelevään sävyyn, sillä siten katsoin parhaiten välttyväni skandaalilta.

Jännityksellä odotin sitten seuraavan päivän Pohjantähteä, saadakseni sen arvostelua ja omaani verrata keskenään. Tyydytyksellä panin merkille, ettei niillä ollut juuri sanottavaa oleellista eroavaisuutta.

Arvosteluni ja vallankin siinä olleiden komeiden fraasien johdosta huomasin arvoni kunnon kolkkalalaisten silmissä tuntuvasti kohonneen. Se oli omiaan lisäämään rohkeuttani. Mutta Pohjantähden arvostelija oli seuraavalla kerralla, asettuessani teatterissa hänen rinnalleen, jos mahdollista entistäkin ynseämpi. Sulaa kateutta! ajattelin minä ja aloin käyttäytyä yhtä hillityn itsetietoisesti kuin hänkin. Voimakasta vastenmielisyyttä toisiamme kohtaan tuntien istuimme kaikissa näytännöissä puolittain selin toisiimme.

Kun seurue esitti Strindbergin "Kaarle kahdennentoista" ja minä ryhdyin siitä arvostelua kirjottamaan, muistin yhtäkkiä joskus jostain pääkaupungin lehdestä lukeneeni, että yleisö Tukholmassa oli ottanut mainitun näytelmän kylmäkiskoisesti vastaan, kun se ensi kerran esitettiin. No, mitäpäs muuta kuin että minä alotin arvosteluni näin: "Eilen illalla oli kolkkalalaisilla tilaisuus tutustua Strindbergin historialliseen näytelmään 'Kaarle kahdestoista', joka, kuten muistettaneen, otettiin Tukholman draamallisessa teatterissa sitä ensi kertaa esitettäessä sangen kylmäkiskoisesti vastaan." Kun taas "Jeppe, Niilonpojasta" oli kirjoitettava arvostelu, poimin minä konversatsionileksikosta joukon elämäkerrallisia tietoja Holbergista ja liitin ne kirjotukseni alkuun ikäänkuin noin vain ohimennen ja muistokaupalla. Vahingonilolla panin aina tällaisten tapausten jälkeen merkille, että ne olivat Pohjantähden arvostelijassa herättäneet pahaa verta. Silloin käänsi hän aina koko selkänsä minuun päin.

Schillerin "Maria Stuart" tuotti minulle sen sijaan koko lailla harmia. Elisabethin osaa esitti nuori ja mehevä neitonen ja minä miellyin häneen silmittömästi, jopa niin, että suosionosotuksissa unhotin kokonaan hillityn itsetietoisuuteni. Mikäpä niin ollen oli sen luonnollisempaa kuin että minä arvostelussani lauloin kokonaisen hymnin Elisabethin osan esittäjättärelle. Mutta Pohjantähden arvostelija sen sijaan moitti hänen näyttelemistään alusta loppuun. Ja koko sivistynyt Kolkkala oli tietysti samaa mieltä, sillä niin suuresti kuin minun arvoni olikin noussut, ei se kuitenkaan ollut vielä lähimainkaan niin pätevällä pohjalla kuin Pohjantähden arvostelijan. Ainoastaan toinen Riennon konttorineideistä oli minun kanssani samaa mieltä ja pelkäänpä pahoin, että hänkin teki sen ainoastaan minua miellyttääkseen, sillä olin ostanut hänelle piletin samaiseen näytäntöön.

Seuraavana iltana teatterissa heitti Pohjantähden arvostelija minuun olkapäänsä yli vahingoniloisen irvistyksen ja väliajalla tuli tupakkahuoneessa luokseni eräs tuttava, joka pahanilkisen ilmeen ottaen kysyi:

— Kuka tomppeli siellä teillä teatteria arvostelee?

— Miten niin tomppeli? — kysyin minä vastaan, kokien säilyttää kylmäverisyyteni.

— Kun ylistää Elisabethia minkä kurkusta lähtee, vaikka jokaisen olisi pitänyt huomata, että se osa esitettiin suorastaan mahdottomasti.

Muistin jonkun pääkaupunkilaisen teatteri- tai kirjallisuuspolemiikin yhteydessä äsken lukeneeni, että kaikki arvostelu on pohjaltaan subjektiivista ja että ehdottomaan objektiivisuuteen siinä asiassa on mahdoton päästä. Koettaen säilyttää kaiken itsetietoisuuteni vastasin minä siis:

— Luonnollisesti kaikki arvostelu on subjektiivista laatua ja kun nyt meidän arvostelijamme subjektiivinen käsitys oli se, että Elisabethin osa esitettiin hyvin, niin sillä hyvä.

Tuttavallani ei ollut näin korkeata valttia — mikä olisikin ollut harvinaista Kolkkalassa — ja jotakin epämääräistä mutisten poistui hän luotani. Mutta minä saavutin entisen itsetietoisuuteni ja jatkoin rohkeasti alkamallani uralla.

Mitään pahempaa kompastusta ei minulle sattunutkaan koko sinä aikana, minkä teatteriseurue Kolkkalassa viipyi.

Paljon ikävämpää harmia tuotti minulle sen sijaan musiikki. Jonkun aikaa teatteriseurueen vierailun jälkeen antoi Kolkkalassa konsertin muuan sokea pianonsoittaja. Kun Riennon toimituksellekin tuli vapaalippu, päätin minä rikastuttaa lehden palstoja itsenäisellä musiikkiarvostelulla — vaikka en siitä taiteenhaarasta ymmärräkään hölynpölyä. Mutta tähän uhkarohkeaan yritykseen yllytti minua teatteriarvostelijana saavuttamani joltinenkin menestys.

Menin siis konserttiin ja ottaen tarkoin vaariin, missä määrin yleisö millekin ohjelman numerolle osotti suosiotaan, merkitsin minä sen asianomaiseen kohtaan ohjelmassa, käyttäen aploodien voimakkuuden mukaan kolmea arvoasteikkoa: hyvin hyvä, hyvä ja tyydyttävä. Näiden merkintöjen johdolla kirjotin sitten arvosteluni aivan ylimalkaisin sanoin. Konversatsionileksikosta poimin lisäksi kaikenlaisia pikkutietoja, niin että saatoin puhua "tuosta Griegin tunnetusta voimakkaasta sävellyksestä" j.n.e.

Seuraavana päivänä tapasin kadulla erään entisen koulutoverini, joka oli todella musiikkia ymmärtävä mies. Arvasin hänen lukeneen Riennon arvostelun eilisestä konsertista ja lähenin häntä sen vuoksi hieman epävarmoin tuntein. Hän hymyili pahaa ennustavasti ja katseltuaan hetkisen ylös lyhtytolppaan kysyi pilkallisesti:

— Kukas teillä musiikkiarvosteluja kirjottaa?

— En tiedä oikein, onko minulla lupa sitä ilmottaa. Mutta miksi sitä kysyt?

— Muuten vain. Se lienee nukkunut siinä eilisessä pianokonsertissa tai sitten ollut... noin hyväsesti toisella kymmenellä.

— Kuinka niin? — kysyin minä, tuntien sydänpohjukassani yhä suurempaa levottomuutta.

— Arvostelun tapasessaan sanoo se, muista päättömyyksistä puhumattakaan, että taiteilija toisti yleisön pyynnöstä "Keijukaistanssin". Eihän sitä toistamiseen soitettu, mutta kyllä sen sijaan Merikannon "Kesäilta" yli ohjelman.

Mutisin tähän jotain sen tapaista kuin: Hm, ehkä hän on erehtynyt, minä en niistä asioista tiedä... sekä poistuin kiiruimman kaupalla tuon vaarallisen paljastusten tekijän luota.

Asia oli kuin olikin niin, että taiteilija varsinaisen ohjelman loppuun päästyään ja yleisön osottaessa jatkuvasti suosiotaan, oli soittanut yli ohjelman mainitun Merikannon sävellyksen. Mutta minä olin merkinnyt "Keijukaistanssin" kohdalle, joka oli viimeisenä ohjelmassa: "Yleisön pyynnöstä toisti taiteilija tämän". Sydämessäni kiroillen koko musiikkia koetin minä niellä harmini ja saada asian mitä pikimmin unohtumaan.

Seuraavalla kerralla päätin itse pysyä kokonaan pois pelistä. Silloin saapui Kolkkalan kaupunkiin eräs toivorikas alotteleva laulajatar, jolle pääkaupungin musiikkiarvostelijat olivat jo ehtineet lausua joukon rohkaisevia kohteliaisuuksia. Eräänä päivänä, kun istuin tavallisella paikallani Riennon toimituspöydän ääressä, liimaten pitkälle liuskalle päivän saksisatoa, koputettiin ovelle ja sisään astui muhkea, monihepeninen rouvasihminen. Hän oli varakas kauppiaan leski, Kolkkalan hienoliston kaunistus ja korkein maun määrääjä.

Hän tarkasteli minua hetkisen lorgnettinsa läpi, jolla aikaa minä tunsin kutistuvani harmajaksi mitättömyydeksi, samalla kun hengessäni näin toimituspöydän inventaariot kaikessa alastomuudessaan: sen risaiset sanomalehdet, töhräiset liimatölkit ja paperossinpätkät.

Tarkastuksen lopetettuaan kysyi hän Kolkkalan kermalistolle kuuluvaa puhetapaa käyttäen:

— Onko hen toimittaja?

Kun minä olin vastannut myöntävästi, kaivoi hän käsilaukustaan paperivihkon ja jatkoi:

— Poikani lehetti Helssingistä teme artikkeli, jonka hen on kirjottanut neiti ———sta. Voissiko se tulla hoomiseen lehteen?

Tietysti se voi ja minä olin ylen iloinen tästä hienosta pääkaupunkilaisesta avustuksesta. Kiidätin tuon laulajattarestamme kirjotetun artikkelin suoraapäätä painoon ja määräsin sen ladottavaksi välikkeillä.

Konsertin piti olla huomenna ja minä päätin hinnalla millä hyvänsä saada Rientoon pätevän arvostelun. Käännyin siinä mielessä tuon edellämainitun koulutoverini puoleen ja hän lupasikin sen kirjottaa, jos vain saa vapaan piletin. Mutta äsken mainittu rouva, joka toimi kaupungissa laulajattaren impressaariona, ei huolinutkaan lähettää meille vapaalippua. Arvelin sen tapahtuneen ylenkatseesta Rientoa kohtaan ja kostoksi päätin minä olla rivilläkään mainitsematta koko konsertista.

Kun lehteä seuraavana päivänä alettiin jakaa, tuli toinen konttorineiti minulle kuiskaamaan, että impressaario-rouva kävi juuri ostamassa kolme kappaletta sen päivän numeroa ja että kadulla odottavat laulajatar sekä hänen äitinsä.

Kun rouva oli konttorista lähtenyt, riensin ikkunaverhon läpi tähystämään kadulle. Nopeasti levittivät he eteensä yhden numeroista ja alkoivat uteliaina silmäillä sen sivuja. Vahingonilolla panin merkille, kuinka pettymyksen ilme heidän kasvoillaan palsta palstalta suureni. Lopuksi viskasi impressaario-rouva lehden harmistuneena kadulle ja kaikesta päättäen pääsi hänen suustaan sana: skandal!

Sen jälkeen selitti hän harmistuneita eleitä tehden seuralaisilleen jotakin, minkä minä itsekseni tulkitsin näin: "Se on pahanpäiväinen roskalehti, jota sivistyneet eivät juuri viitsi tilata j.n.e." Säälivästi hymyillen nyökyttivät hänelle toiset ymmärtävästi päätään ja niin keskustellen hävisivät he näkyvistäni.

Sen enempää ei minun Riennossa olo-aikanani tarvinnut olla musiikin kanssa tekemisissä.

Pääkirjotuksia ja kaunokirjallisia alakertoja.

Olen jo tehnyt selkoa Riennon uutispuolesta, mutta pääkirjotuksista ja kaunokirjallisesta osastosta en ole vielä mitään maininnut.

Ensi päiviä Riennossa ollessani kiintyi kerran huomioni laatikkoon, joka oli naulattu seinään lähelle ikkunaa ja noin miehen pään korkeudelle lattiasta. Hetken sitä tarkasteltuani katsoin kysyvästi Lundgreniin, joka ilmotti lyhyesti:

— Se on pääkirjotusten ja alakertain reservi.

Rohkenin nyt pistää käteni laatikkoon, josta vedin esille tukun pitkiä, pölyisiä ja osaksi kellastuneita paperiviilekkeitä. Ne olivat yhteen liimattuja sanomalehtileikkeleitä, joista luin seuraavanlaisia otsakkeita: "Metsämarjojemme kansantaloudellinen merkitys", "Mystillinen pikajuna", "Vastaavatko maaseutumarkkinamme enää merkitystään?", "Verikoston uhri" j.n.e. Muutamissa oli vanha otsakirjotus pyyhitty pois ja päälle kirjotettu kokonaan toisenlainen. Esimerkiksi otsake: "Onko syytä panna kaikki peltomme heinänkasvuun?" oli muutettu muotoon: "Eräs meijeritaloudellinen kysymys." Tämä oli luonnollisesti tehty silmänlumeiksi sille lehdelle, josta kirjotus oli näpistetty.

Milloin ei pääkirjotuksen paikalle tai alakertaan ollut mitään tuorempaa, silloin — ja se oli tavallisinta — suollettiin reservistä noita viilekkeitä painoon. Luonnollisesti tuli reservi toisaalta pysyttää aina täysilukuisena, mutta sehän ei ollut konsti eikä mikään, kun toimituksella oli käytettävänään kokonaista kahdet sakset ja Santeri, mustesorminen ja pahankurinen painopoikamme, joka toinen päivä gummi arabicum’ista liotti tölkillisen liimaa.