Part 1

"RIENNON" TOIMITUS

Piirteitä Kolkkalan kaupungin sivistyshistoriasta

Kirj.

KYÖSTI WILKUNA

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1914.

Kyösti Wilkuna.

_Kyösti Wilkuna_ on Pohjanmaan poikia, syntynyt toukokuun 4 p. 1879 Nivalassa, lähinnä nuorimpana veljessarjassa. Isä ja äiti olivat heränneitä, isä ankara luonne, kiinteä ja taipumaton pohjalainen, jonka niskat eivät tiettävästi olleet missään kumartuneet, äiti hennompi ja hiljainen. Talo oli ja on vieläkin paikkakunnan "napataloja", jonka hyvä metsä, voimaperäinen maanviljelys ja väsymätön työnteko, isäntä itse aina etunenässä, ovat nostaneet kiitettävään kuntoon. Nyt ovat itse iso "Vilku-Kusti" ja hänen hellä ja hiljainen vaimonsa kauan jo maanneet maan mullissa, ja poika on joutunut maailman rantaa vaeltamaan, uralle, josta esi-isät eivät mitään tienneet.

Kuinka Kyösti Wilkuna kouluun pääsi, on hänelle itselleenkin aivan käsittämätöntä. Hänen isänsä oli jyrkästi kaikkea "joutavaa" koulunkäyntiä vastaan, arvellen koulunkäyneistä tulevan vain "herroja" kansan rasitukseksi — todella Aaroni Perttilän, talonpoikaiskuninkaan mielipiteitä! "Vilku-Kusti" terotti alituisesti elämänsä ohjetta "maa vakavin, Jumala totisin," joten lienee ollut aivan sattuma, että Kyösti sittenkin pääsi näiden mielipiteiden jostain salaisesta raosta kouluun pujahtamaan. Kun se oli tapahtunut, niin ukkokin taipui, jopa pannen määräksi, että Kyöstistä tulisi pappi, mikä aikomus, kuten niin monet muutkin ajalliset suunnitelmat, meni tyhjiin. Koulussa, Oulun klassillisessa lyseossa, Kyösti vanhempana, hyvämuistisena ja tyynesti ajattelevana, menestyi hyvin, mutta oli hänessä jo silloin huomattavissa eräänlainen "taiteellinen rauhattomuus". Latina ja historia olivat hänen hyvät aineensa, maineensa varsinaiset tantereet — ensiksikin koulun piha, jossa hän pikkupoikien suureksi ihastukseksi vei aina oman puolensa "ison pallon heitossa" voittoon, ja toiseksi — konventin sanomalehti "Valon terho", jossa hän Sepeteuksen nimellä edusti yhteiskunnallisen ja henkisen oppositionin kerettiläistä kantaa. Tämä hänen "oppositsioninsa olevia oloja vastaan" veikin hänet kesken koulunkäynnin eräälle vuoden kestävälle seikkailuretkelle — y.t. kansakoulunopettajaksi Kolariin. Näinä vuosina oli hän myöskin jonkun aikaa toimittajana oululaisessa Kaleva-lehdessä, josta luultavasti hänen ensimäiset julkisuuteen päässeet kaunokirjalliset kyhäyksensä olisivat löydettävissä. Mutta pian huomaa hän liian aikaisin keskeyttäneensä opintonsa, ja niin näkee kevät 1903 hänet ylioppilaana Helsingissä.

Totuuden mukaisesti on sanottava, että nyt alkaa miehen myrsky- ja kiihkokausi, joka käsittää kaikki ne tavalliset kokemukset, jotka elämänhaluisen nuorukaisen, joka häikäilemättä tahtoo kaikki tutkia, tiedetään saavuttavan. Hänen levoton sielunsa estää häntä vankasti ja vaarumatta seuraamasta mitään varsinaista opinto-ohjelmaa, vaan syöksyy hän toisesta harrastuksesta toiseen. Esimerkiksi mainittakoon, että taidehistoria herättää yhteen aikaan niin hänen mielenkiintoansa, että hän ei tunne mitään muuta tärkeätä niihin aikoihin tässä maailmassa. Ateneumin kokoelmat, laajempain puutteessa, ahmii hän nälkäisen himolla, ja hänen erinomaisen hyvä muistinsa auttaa hänet lyhyessä ajassa kokoamaan tältä alalta tiedot, joilla joku toinen olisi loistanut tutkinnoissa. Mutta Wilkuna ei ollut ajatellutkaan mitään tutkinnon suorittamista — asia oli ollut hänelle vain muutoin mielenkiintoinen. Välillä hän taas toimii sanomalehtimiehenä, asuu maaseudulla Helsingin lähistöllä kirjoitellen ensimäisiä todellakin kustantajan katsottavaksi aiottuja novellejaan, joista kuitenkaan moni ei liene lopuksikaan julkisuuteen tullut. Juuri tätä ennen on hän kuitenkin vakavasti aikonut noudattaa isänsä tahtoa ja ruveta — papiksi; hänen sen aikuiset tuttavansa kertovat hänen istuskelleen ahkerasti "puulaakissaan" Vuorikadun varrella kreikkalainen Uusi Testamentti kädessä, ja rauhallisen maalaispappilan elämä oli ollut hänen silloinen ihanteensa. Niin eli hän vilkkaissa harrastuksissa, jakaen aikansa elämän, taiteen, novellin sisällyksen ja muodon tutkimisen, kirjallisuuden yleensä ja erittäinkin Schopenhauerin välille, valmistautuen siten, kentiesi hänen luonnolleen parhaalla tavalla tulevaan kutsumukseensa.

Vuonna 1907 julkaisee hän "Novelleja", ja siitä saakka on hänen tuotteliaisuutensa ollut lannistumaton. Tuhannet ovat hänen lukijansa ja suopea on ollut hänelle julkisuuskin. Novellien kirjoittajaksi on hänellä terävä silmä asialle oleellisten huomioitten tekoon, kyky eepilliseen kertomatapaan, joka kuitenkin pysytteleikse vilkkaana, ja objektiviseen suhtautumiseen, joka saa hänet pysymään tyynenä loppuun saakka. Suurena etuna on hänellä myöskin mehevän huumorin lahja, jota hän käyttelee menestyksellä silloin kun asia niin vaatii. Kuitenkin lienee hänen perinnöllinen ja pohjimmainen mielialansa vakavuus, joka tulee voimakkaasti esiin eräissä hänen novelleissaan, varsinkin niissä, joissa hän joutuu kuvaamaan hänelle lapsuudesta tutuinta, maalaisväestön ja heränneitten elämää. Suurimman menestyksen ja maineen hän on, kuten tunnettua, saavuttanut historiallisten kertomusten kirjoittajana; niiden luomiseen on hänellä ollut apuna hänen perusteellisuutta ja asiallisuutta kaipaava luonteensa, joka on saanut hänet antautumaan kirjailijatyönsä vuoksi kunnioitettavan laajiin historiallisiin opintoihin, sekä vielä hänen vilkas mielikuvituksensa ja hyvä muistinsa. Historiallisten aiheitten käsittelijänä on hänen periaatteensa todellisuus, eikä menneisyyden yksistään ihannoiva kuvaus. Kuitenkin on hän elämänkäsitykseltään idealisti.

Kuluneet seitsemän vuotta ovat olleet kirjailijan elämässä kirjallisen menestyksen vuosia, joita on ollut katkaisemassa vain yhä uudelleen "päälle tulevat harrastukset". Nyt hän lähettää julkisuuteen tämän pienen kirjasen, joka on jonkunmoinen humoristinen "revyy" tapahtuneista. Siinä hän liikkuu alalla, joka tänä sanomalehtiä lukevana aikana varmaankin on monelle mielenkiintoinen ja huvittava. Hankkikoon se hänelle uusia ystäviä, sillä syytä on yleisömme laajalti seurata tämän lupaavan kirjailijan tuotantoa.

Kyösti Wilkuna on tähän saakka julkaissut: Novelleja (1907); Yksin elämässä (1908); Aikakausien vaihteessa (1909); Suomalainen linnanneiti, josta tuli kuningatar (1911); samana vuonna ensi osa Tapani Löfvingin seikkailuja; Viimeiset luostarin asukkaat (1912); samana vuonna toinen osa Tapani Löfvingin seikkailuja; sekä novellikokoelma Haaksirikkoiset; Suomalaisia kohtaloita (1913); suomentanut on Wilkuna Kelierin "Martti Salanderin" (1908).

SANOMALEHTI RIENTO.

"Riento" on parin nenäliinan laajuinen, joka arkipäivä ilmestyvä sanomalehti Kolkkalan kaupungissa. Sen otsikossa, heti nimen alla, luettiin siihen aikaan, josta tässä on kysymys: "A. Silander, päätoimittaja. Riku Räisänen, toimitus, sihteeri".

Oma nimeni on oikeastaan Juho Alarik Räisänen, mutta liittyessäni toisena ylioppilaskesänäni "Riennon" toimitukseen otin julkisuus-nimekseni Riku Räisänen, sillä onhan tuollainen kansanomainen ja alkusointuinen nimimuodostelma kansallinen tapa meillä Suomessa. Sitenhän voi jo nimestä nähdä, että sen omistaja toimii julkisuuden alalla.

Lehden päätoimittaja, joka oppiasteeltaan oli entinen ylioppilas, oli samalla lehden omistaja. Niin pian kun minä olin perehtynyt jonkun verran toimitustyöhön, jätti hän lehden toimittamisen kokonaan minun huolekseni, näyttäytyen itse vain silloin tällöin toimistossa. Hänen aikansa kului siksi tarkoin lehden huonojen raha-asiain hoitamiseen ja — ryypiskelyyn. Muutoin oli hän lahjakas ja perin hyväntahtoinen mies, jonka kanssa oli mahdoton joutua riitaan.

Minulla oli siis sadan viidenkymmenen markan epävarmaa kuukauspalkkaa vastaan riittämiin työtä Suurena huojennuksena oli kuitenkin se, että lehdellä oli vakinainen korrehtuurinlukija. Hän oli varsin hauska keski-ijän mies, nimeltään Lundgren ja entisyydeltään pataljoonan torvensoittaja. Myöskin faktori, nuori, vasta latojasta kohonnut mies, saattoi olla avuksi toimitustyössä. Kun ketään toimittajista ei ollut saapuvilla ja latomossa tarvittiin käsikirjotusta, meni faktori toimitushuoneeseen ja hankki sitä saksien avulla riittävän määrän.

Kirjapaino oli oma, mutta sen koneet vanhat ja ränstyneet. Painon merkillisin henkilö oli Nuusku-Frekke, yksinkertainen ja hyvänahkainen mies, jonka toimena oli painokoneen pyörittäminen. Ensi aikoina Riennon palveluksessa ollessani kuulin kerran iltakävelyllä ollessani painopoikamme muutamassa kadunkulmassa kiistelevän kaupungin toisen lehden painopojan kanssa. Kumpikin heistä ylisteli omaa lehteään ja kirjapainoaan, koettaen tietysti samalla vointinsa mukaan alentaa toista.

— Mitä, nuuskapalkallahan teillä painokonettakin pyöritetään, — kuulin naapurilehden pojan sanovan, — kun Frekke pyörittää konetta, niin faktori kuuluu koko ajan pitävän nuuskalapiota hänen kuononsa edessä.

Seuraavana päivänä pistäysin painoon vartavasten nähdäkseni Freken. Hänen työpaikkansa oli huoneen pimeimmässä kolkassa, missä hän ylisilleen riisuutuneena ja yltäpäätä hiessä väänsi painokoneen kampia. Tuolilla käden ulottuvissa oli nuuskarasia, josta hän tavantakaa kurkotti hyppysiinsä ankaran panoksen. Parilla mahtavalla pärskäyksellä sijotti hän sen pyöreihin sieramiinsa, jotka olivat siksi avarat, että niihin huoleti olisi sopinut aikamiehen peukalo.

Kuten mainittu, oli kaupungissa toinenkin lehti, joka ilmestyi kolmasti viikossa ja jonka kanssa Riento luonnollisesti kävi alituista ja katkeraa sissisotaa. Sen talous oli paljon paremmalla pohjalla kuin Riennon ja sitä levisikin jonkun verran enemmän, sillä useakin luuli yksinkertaisuudessaan saavansa Pohjantähteä tilaamalla runsaammin seinäpaperia, sen numerot kun olivat tuntuvasti laajemmat kuin Riennon. Itse asiassa oli suhde kuitenkin päinvastainen, sillä ilmestyihän Riento sen sijaan kaksi kertaa useammin. Korrehtuurinlukijamme kertoikin saaneensa usean tilaajan vaihettamaan Pohjantähden Rientoon valaisemalla heille asian oikean laidan.

Tehtyäni täten lyhyesti selkoa tärkeimmistä Rientoa koskevista asianhaaroista voin siirtyä kertomaan erinäisiä tapauksia, joita sattui tämän valistuksen levittäjän elämässä minun ollessani sen palveluksessa.

Toimistossa työssä.

Sanomalehden toimituspaikka oli aikaisemmin saanut mielikuvituksessani pyhäkön arvon. Mutta niin pian kun olin vakinaisena toimittajana joutunut siihen tutustumaan, kadotti se silmissäni sangen nopeasti pyhyyden kiiltonsa. Mutta mikäpä inhimillinen laitos ei tekisi poikkeusta tästä säännöstä.

Riennon toimituspaikka, konttori ja kirjapaino olivat matalassa rakennuksessa erään poikkikadun varrella. Kadulta nousten tultiin ensinnä konttoriin, jossa pari neitiä hoiti tilaus- ja ilmotusasioita sekä lehden lähetystä. Perältä tiskin takaa päästiin toimitushuoneeseen, jonka ainoa ikkuna aukeni kauppias Parkkasen pihan perälle. Suurimman osan huoneesta otti laaja kirjotuspöytä. Siinä päivittäin esiintyvistä tavaroista laadimme kerran korrehtuurinlukijan kanssa kalustoluettelon ja se muodostui seuraavaksi:

Telefoonikone;

Siihen kuuluva hajanainen kataloogi;

Epämääräisiä leksikomaisia teoksia 3 kpletta;

Mustepulloja 2 kpl, niistä toinen ammoin kuivunut, sisältäen 3 kpl. kuolleita kärpäsiä.

Liimapullo, hyvin ryömäinen;

Pensseli d:o;

Aukireväistyjä kirjeitä 5 kpl. hajallaan ympäri pöydän;

Käsikirjoituspaperia 1 pinkka;

Kynänvarsia 3 kpl.

Lyijykyniä d:o.

Loppuun käytettyjä kynänteriä hajallaan siellä täällä 7 kpl.

Kaksi sankaleiksi leikeltyä pääkaupungin lehteä;

D:o kolme maaseutulehteä;

Sakset, 32 sm pituiset;

D:o 39 sm pituiset ja nuoralla kiinnitetyt katossa olevaan spiraalivieteriiri.

Paperossinpätkiä siellä täällä kymmenisen kpl.

Tuhkaa ja pölyä eri kasoissa arviolta noin pari kahvivadillista.

* * * * *

Ensi hetkiä Riennon toimituksessa ollessani ihmettelin itsekseni nuoraa, joka katossa olevasta vieteristä laskeusi pöydälle ja hävisi paperien alle. Mutta kun hra Silander, joka juuri tulisella kiireellä täytti päivän numeroa, nykäsi nuorasta, tulivat paperien alta esiin sakset — nuo tärkeimmät työkapineet kaikissa maaseutulehtien toimistoissa. Päätoimittaja kertoi itse keksineensä tämän laitteen ja oli siihen hyvin tyytyväinen. Saksilla oli aina ollut erikoinen taipumus hävitä kaiken pöydällä ajelehtivan töryn alle, mistä niitä tarvittaessa täytyi penkoa ja panna kaikki nurin. Kerran hänen ollessaan kiireessä työn touhussa oli toimistoon tullut muuan julmistunut kaupunkilainen, joka oli väittänyt eilisessä numerossa loukatun hänen kunniaansa. Hänen parastaikaa pauhatessaan oli Silander etsinyt saksia leikatakseen jonkun silmäänsä pistäneen uutisen ja saadakseen helinästä selville, missä osassa avaraa pöytää sakset sillä hetkellä piilivät, oli hän lyönyt nyrkillään pöydän reunaan. Mutta sitä oli tuo äkämystynyt kunniansa perään kysyjä luullut itselleen tarkotetuksi ja oli nuolena karannut päätoimittajan päälle. Sen jälkeen olikin Silander sitten keksinyt tuon käytännöllisen nuoralaitteen.

Toimitushuoneen akkunasta näki kappaleen pihan perukkaa pirtin- ja makasiininovineen, vesi- ja lamppuöljytynnyreineen sekä maalaiskuormineen. Akkuna oli siksi matalalla, että ulkoa ylettyi helposti näkemään toimitushuoneeseen. Usein asettuikin ihan ikkunan taakse joukko hevosiaan syöttäviä maalaisia. Poltellen armiro-paperossia puolen kyynärän pituisista "mynneistä" tarkastelivat he rauhallisesti meidän työtämme, ruiskauttelivat oikein aitoja ylämaan sylkyjä ja vaihtoivat nähtävästi arveluita siitä, että mikähän virasto se tuokin on. Kesällä kun ikkuna oli auki, saattoi heidän keskinäisistä jutteluistaan siepata joskus hyvän maaseutu-uutisenkin.

Viimemainituista olikin Riennossa useimmiten paha puute, lehdellä oli minun tullessani ainoastaan puolikymmentä vakinaista kirjeenvaihtajaa, jotka nekin kirjottelivat pelkästä asianharrastuksesta, sillä palkkiota ei ollut varaa maksaa. Milloin posti ei sisältänyt yhtään kirjettä maaseudulta, silloin täytyi maaseutu-osaston toimittamisessa turvautua muihin keinoihin. Ensinnä leikkasin toisista saman läänin lehdistä parhaat uutiset ja kastoin ne uuteen uskoon: muutin otsakkeet, kerroin asiat toisessa järjestyksessä, pitensin tai lyhensin juttua aina asianhaarain mukaan j.n.e. Siten sain ne muotoon, jonka nojalla niitä aina sopi väittää omintakeisiksi ja varustinpa ne toisinaan kaikenlaisilla ilmasta temmatuilla nimimerkeilläkin. Mutta usein oli pakko laatia maaseutu-uutiset alunpitäin "omintakeisia". Esimerkiksi kevättalvella saattoi jonkun syrjäisemmän paikkakunnan laskuun kirjottaa laajasti ja monisanaisesti kevätkeleistä, eläinten rehun riittävyydestä ja maamiesten toiveista kesän joutumiseen nähden. Riihitansseista, öitsimisestä ja kortinpeluusta saattoi myöskin sangen vaarattomasti puhua, samoinkuin ilmottaa, että variksen nähtiin tänä kevännä ensi kerran lentävän siellä ja siellä sinä ja sinä päivänä. Ainakaan ei asianomaisilta paikkakunnilta koskaan saapunut minkäänlaista protestia näitä Riennon toimituksessa syntyneitä uutisia vastaan. Ja kukapa totta tosiaan jossakin pitäjässä olisi kyennyt vastoin meidän tiedonantoamme todistamaan, ettei siellä joku omalle osalleen nähnyt ensi kerran variksen lentävän juuri uutisessa mainittuna päivänä.

Tekaistujen maaseutukirjeiden loppuun tietysti liitettiin olemattoman kirjeenvaihtajan laskuun kaikenlaisia opettavaisia huomautuksia. Esimerkiksi riihitanssi- ja kortinpeluukuvausten jälkeen: "Olisi aika N.N:nkin kylän nuorison jättää jo moiset pimeät tavat ja ruveta harrastamaan jalompia ajanviettotapoja, huudahtaa kirjeenvaihtajamme."

Vastuksien päivä.

Kun puoli kahdeksan aikaan aamulla saavuin toimistoon, ei pöydälle vielä ollut ilmestynyt sen aamun postia. Istahdin siis päätoimittajan liitoksistaan höltyneeseen tuoliin, sytytin paperossin ja aloin odotellessani piirrellä kuvioita kirjavaksi ryvettyneeseen imupaperiin, joka täytti puolet pöydän pinnasta. Korrehtuurinlukija oli siihen eilen, kyllästyneenä painopojan siivottomaan latomukseen, kirjottanut suurin kirjaimin: "Santeri on soppasakari".

Santeri oli huomannut hänelle tarkotetun muistutuksen ja nähtävästi korrehtuurin lukijan mentyä käynyt perään liittämässä sanat: "Lunkreeni itte on soppasakari".

* * * * *

— Mutta mihinkäs kaikki pääkaupungin lehdet ovat jääneet? — huudahdin minä penkoessani postia, jonka, toinen konttorineideistä juuri asetti eteeni.

— Niiden neljännesvuosi tilaus päättyi eilen ja...

— Eikö tilausta sitten ole uudistettu?

— Ei, kun ei ole ollut kassassa niin paljoa rahaa.

— No on tämäkin yhtä resuamista! Kuinka minä tässä nyt ilman pääkaupungin uutisia pääsen alkuun?

Siihen ei neiti tiennyt mitään keinoa, vaan palasi naureskellen konttoriin.

Kaikki suurvaltiolliset ja pääkaupungin uutiset minä olin viime aikoina leikannut Helsingin lehdistä, sillä uutistoimisto oli lakannut niitä lähettämästä sekä pannut entisetkin saatavansa uloshakuun. Mitä nyt tehdä, sillä aika oli täpärällä ja latojat odottivat käsikirjotusta? Lainatako joltakin yksityiseltä tilaajalta?

Samalla muistinkin, että melkein vastapäätä toimistoamme asui eräs lääninhallituksessa harjotteleva koulutoverini, jolle tuli helsinkiläinen aamulehti.

Riensin siis oikopäätä hänen luokseen ja tapasin hänet vielä vuoteessa lueskelemassa tuota lehteä. Ilmotin hänelle oitis asiani, mutta hän kieltäytyi antamasta lehteään saksieni uhriksi ainakaan ennenkun oli saanut sen itse läpi luetuksi — ja loput, alakerta sekä niitä-näitä-osasto hänellä oli tapana lukea vasta päivällisen jälkeen!

— Mutta minä tarvitsen sen heti! — huusin minä.

Hän vastasi tähän hartioitaan kohauttamalla sekä neuvomalla minua eroamaan mokomasta toimituksesta.

— Annahan edes, että tässä pikimmältään silmään läpi tärkeimmät uutiset, voidakseni sitten ulkomuistilta niistä jotakin pistää tämän päivän numeroon, — pyytelin minä sotajuoni valmiina mielessäni.

Pyyntöni oli siksi kohtuullinen, ettei hän voinut olla hellittämättä lehteä kädestään. Mutta kohta kun olin saanut sen haltuuni, pujahdin minä hänen äkäisistä vastalauseistaan huolimatta ovesta ulos sekä samaa vauhtia kadun yli toimistoon.

* * * * *

— Tuskinpa niitä pääkaupungin uutisia tänään tarvitaan paremmin kuin muitakaan uutisia!

Nämä apaattiset sanat lausui faktori, juuri kun minä sakset työhön valmiina ahnaasti silmäilin ryöstämäni pääkaupunkilaislehden palstoja.

Kun minä elävänä kysymysmerkkinä jäin häneen tuijottamaan, jatkoi hän:

— Latojat eivät uhkaa ryhtyä työhön, ennenkun saavat osankaan viime kuun palkasta.

— No sitä vielä puuttui! Ettekö koittaneet heitä edes hyvillä puheilla taivuttaa?

— Mitäpäs minä, saamattahan on vielä oma palkkanikin, — ja faktori istahti äkämystyneenä tuolille kuin juurtuakseen siihen koko elinajakseen.

— Niinpä se on minunkin palkkani, mutta täytyyhän meidän lehti saada säännöllisesti ilmestymään, muuten häipyvät viimeisetkin palkansaantimahdollisuudet.

Jätin faktorin siihen ja lähdin itse latomoon. Latojamme olivat kaikki nuorta väkeä, suurin osa oppilaita. Sen vuoksi sainkin heidät suostutelluksi työhön, varsinkin laskettuani hiukan hätävalhetta, että päätoimittaja oli muka parasta aikaa tekemässä rahaa.

Iloissani palasin toimitushuoneeseen ja kerroin faktorille, että lakko oli tällä kertaa saatu tukahutetuksi. Kävin taas käsiksi pääkaupungin lehteen, mutta juuri kun olin upottamaisillani saksien terävämmän sakaran sen täyteläisten palstain väliin, kuului oven takaa äkäinen koputus.

— Sisään!

Ja sisään astui oven täyteinen mies, jonka tuuhean parran takaa kiiluivat kauppias Parkkasen tuikeat silmät. Hän tuli jo ainakin kolmannen kerran sillä viikolla tiedustelemaan viime puolen vuoden vuokraa, mikä oli vielä rästinä. Selitin kuten ennenkin että herra Silander oli poissa ja että minä en voinut asialle mitään. Mutta hän jyrisi ja pauhasi kuin pitkäinen, haukkui Riento-poloisen alimpaan kattilaan ja uhkasi poistuessaan nostattaa painokoneemme ja muut vehkeemme kadulle. Tunsinpa totisesti itseni iloiseksi, että sakset killuivat katosta lähtevässä nuorassa eikä minun siis tarvinnut nyrkillä koputtaen niitä etsiä.

Kohta kun hänen äänensä möry häipyi korvistani, kuulin kiivasta sananvaihtoa kirjapainon puolelta, luullen latojain uudestaan ryhtyneen kapinaan, riensin päätäsuoraa paikalle. Mutta siellä riitelivätkin vain faktori ja kaupunginvouti, joka muutaman kyllästyneen velkojan saatavista oli tullut ulosmittausta suorittamaan sekä valinnut uhrikseen meille niin tuiki tarpeellisen painokoneen.

Ryhdyin sovitteluihin, joiden tuloksena oli, että ulosottoon kirjotettiin vanha käsipaino. Ulosottomerkillä varustettuna sai se jäädä paikalleen ja saatiin sitä edelleenkin käyttää korrehtuurivedosten ottamiseen.

Nyt sain vihdoinkin tilaisuuden perinpohjin höyhentää pääkaupungin lehden. Tyytyväisenä nojausin sen tehtyäni selkäkenoon ja sytytin paperossin. Mutta tuskin olin ehtinyt siemaista pari haikua, kun juoksupoika toi sen Joobin sanoman, että rautatien tavaramakasiinista ei anneta ulos paperilähetystä, ennenkun kaikki entiset rahtivelat on suoritettu.

Tämä oli jo enempi kuin liikaa, sillä varastossa ei ollut paperia edes yhden numeron painamiseen. Miettiessämme faktorin ja juuri saapuneen korrehtuurinlukijan kanssa keinoa, millä selviytyä tästä uudesta pulasta, astui painomies huoneeseen synkkänä kuin ukonpilvi sekä ilmotti, että Frekke on kieltäytynyt pyörittämästä painokonetta, jollei paikalla saa ainakin kahden päivän palkkaa.

— Sekin nuuskakuono tässä vielä! — mutisi faktori.

Painonpuolella oli kyllä ilmassa sähköistä lakkokiihkoa, mutta että se oli löytänyt kiitollisen maaperän tuossa hitaassapa maalliseen olotilaansa tyytyväisessä Frekessäkin, siihen täytyi olla jo todella pätevät syyt.

— Siltä on tietysti nuuska lopussa, — arvelikin korrehtuurinlukija.

Lähdin uudelleen painon puolelle ottamaan selkoa asiain tilasta. Frekke istui alakuloisena nurkassaan painokoneen takana ja vastasi hyvin vaisusti tervehdykseeni. Kun houkuttelin häntä työhön ja lupasin tehdä voitavani, että hän ainakin huomenna saisi hiukan rahaa, pudisti hän päätään ja osotti tyhjää nuuskarasiaansa. Huomasin välttämättömäksi, että Freken oli heti saatava hiukan rahaa ja pyysin konttorineitejä tekemään siinä suhteessa voitavansa.

Palasin tämän jälkeen jatkamaan neuvotteluja faktorin ja korrehtuurinlukijan kanssa. Tuloksena oli, että juoksupoika lähetettiin hakemaan päätoimittajaa, joka hänen oli paikkansa menettämisen uhalla saatava joko selvänä tai päissään tulemaan toimistoon. Asiaintila oli hänen evästystemme mukaan kuvattava mitä synkimmillä väreillä. Ensiksi hänen tuli mennä parin kolmen kilometrin päässä olevalle Kiekkojärvelle, jossa oli päätoimittajan kesäasunto. Matkan jouduttamiseksi lainasi faktori pojalle polkupyöränsä.

Kun asiat olivat tätä myöten selvillä, ryhdyin minä tulisella kiiruulla toimittamaan maaseutuosastoa.

Päivän pilkistyksenä pilvien raosta oli se, että aamupostissa oli tullut kokonaista kaksi kirjettä maaseudulta. Se merkitsi samaa kuin yhtä monta puhtaasti alkuperäistä maaseutu-uutista. Sitä saattoi jo kutsua loistotapaukseksi Riennon elämässä. Toisessa kirjeessä kerrottiin, että muutamassa etäisemmässä pitäjässä oli erään mökkiläisen lehmää metsässä viillelty puukolla. Yks kaks pyöräytin minä siitä uutisen otsakkeella: "Peto ihmisen hahmossa", unhottamatta suinkaan liittää loppuun huomautusta viranomaisille saattaa moinen, kaikkein alkeellisintakin ihmisyyttä vailla oleva raakalainen hyvin ansaittuun rangaistukseen.

Toisessa kirjeessä oli kerrottuna "surkuteltava onnettomuus". Muuan seitsenvuotias poikanen oli kurkottanut tuvan seinänrakoon pistettyä puukkoa, joka oli kärki edellä pudonnut pojan silmään ja puhkaissut sen. Että uutisen lähettäjä oli aikaansa seuraava ja ahkerasti sanomalehtiä viljelevä mies näki uutisen loppuun liitetystä yleispätevästä huomautuksesta: "Oli toki onni onnettomuudessa, ettei puukon asemesta sattunut putoamaan esimerkiksi keritsimet, jolloin poika paran molemmat silmät olisivat olleet vaarassa."