Part 3

»Tuleeko mitään hyvää tälle huoneelle Nicholaus Gazan kautta? Pois se! Minä sitä nimeä en siedä, enemmän kuin rienausta elikkä ruttoa. Se Jesuitain sikiö, joka juoksee Puolan ja Paavin asioita, ja sinulta virkas ynnä kunniallisen nimen vei, kurkoittaa vielä tänne asti sinua lyödäksensä. Tiedätkös sinä elikkä tiedänkös minä, kenenkä hän tänne vielä kiusoiksesi lähettääpi?»

Niin minä hämmästyin hänen kiihkoansa, sillä hän oli lauhkia ja lempiä luonnostansa ja ratki harvoin toisesta pahan sanan lausui. Ja minä sanoin, häntä vaimentaen:

»Vaimo, jollen minä näistä vaikerra, vaan visusti vaikenen, miksis siis sinä niitä muistelisit ja näin vanhaa kaunaa esiinkaivaisit? Tämä on ollut vaikiata aikanansa, sillä tosin on meidän vaelluksemme kuluessa paljon kestettävä Perkeleeltä, maailmalta ja vilpillisiltä veljiltä. Vaan eikös ole meidän jo aika antaa anteeksi heidän, kuin ovat meitä vastaan rikkoneet?»

Vaan hän sanoi, ja hänen kaunis muotonsa vapisi kiivautta:

»Totisesti, minä vihaan Gazaa ja sitä toista, sitä vääräsäärtä, sitä Tohtori Heinricius Bartholinia, joka nyt virkaasi Toompäällä pitää. Eikös parkunut hänen esikoisensa jo kastemaljassa, koska hän häitään vietti? Ja onkos kukaan nähnyt sitä valtakirjaa, kuin hänelle tohtoriuden takaa? Miksi olisi tämä mies ilman virhiä maailman silmissä, ja sinä vikapää?»

Niin minä sanoin:

»Nämä ovat vanhoja asioita eivätkä tähän kuulu, Catharina.»

Vaan hän vain kääntyi minuun ja yhä tiukkasi:

»Niin sanos, minkä rikkomuksen on Herra _Diaconus_ tehnyt, että hänen Reigiin tuleman pitää?»

Niin minä sanoin:

»Catharina, Catharina, mitäs henkes harhaa? Minkä rikkomuksen?»

Niin hän vastasi, ja katkeruus soi hänen äänestänsä:

»_Exilium_ on tosin sinun nimes oleva, Reigi, elikkä maanpako- ja rangaistuspaikka monelle, — etkös tätä tiedä, Paavali Lempelius, Reigin pappi, vaikka itse elinikäsi täällä syntejäsi sovitat! Ja jos sinä luulet, että yksi nuori mies tänne vapaasta tahdostansa Tukholmista tulee haukia tuulastamaan ja hylkeitä pyytämään, niin sinä perin erhetyt. Miksikäs hän jättäis maailman, koska se vielä hänellen avoinna on niinkuin autuuden portit! Vaan sinä katso tyystin etees, ettes toista murhamiestä kattos alle saa.»

Niin nämä olivat kovia sanoja, ja minä sanoin:

»_Sine omni justa causa,_ — muista se, Catharina! — Ja jos meidän nuori veljemme on hairahtunut ja erhetyksen tehnyt, niin koettakaamme häntä ojentaa yhteisesti.»

Niin Catharina, minun vaimoni, sanoi mietteissänsä:

»Joko hän on kerettiläinen ja harhaoppinen, elikkä hän on alttariviinan ehtoolliskalkista maahan kaatanut elikkä myös kirkon vaivaispenningit varastanut. Elikkä ei hän tiedä saarnaamisesta enempätä kuin tuon kirkkomaan veräjän tolppa ja Pyhä Pietari kirkon nurkassa.»

Niin emme sen enempätä tästä asiasta puhuneet.

Mutta vaikka vaimoni Catharinan sanat näin olivat kirpiät, niin panin minä kuitenkin sangen pian tähdelle, että hän alkoi tehdä valmistuksia vastaanottaaksensa uutta Herra _Diaconus'ta_. Sillä tainkaltainen on yhden vaimonpuolen luonto, että se yhtä sanoo ja toista tekee ja monta eripuraista Elementtiä häneensä kätkee. Niin minä olin jo tottunut vaimoni Catharinan vaihteluihin ja _observeerasin_ hänen mielensä merkkejä, niinkuin merimies elikkä ranta-asukas tarkkaapi taivaalta sään enteitä. Sillä tämä vaimo oli minulle minun taivaani ja minun ilmani, minun pilveni ja minun merenpeilini, ja minä olin, — häpiä tunnustaa, — asettanut autuuteni ankkurin häneen enkä ijankaikkisen elämän toivoon.

Niin oli minun mieleni hyvä nähdessäni, kuinka hän levitteli vierastuvan lavitsoille nahkoja ja kirjavia verhoja ja vielä nokisille seinillekin kankaita ripusteli, niinkuin olisi itse Herra Piispa Rudbeckiusta odotettu. Mutta minkäs mahdat huoneelle, jonka akkunalasit ovat häränkalvolla paikatut!

Niin vaimoni Catharina samoin tilasi Tallinnasta saakka kaikenlaisia kryytejä, kuin on kaneelia, kardemummaa, inkivääriä, safrania, muskotia ja kryytineilikoita ja vielä sokeriakin, näitä kaikkia taikinaan sekoittaaksensa, ja hän myös pani herrainolutta, joka oli niinkuin parasta rostockilaista elikkä vismarilaista, honkatynnyrin täydeltä. Vielä hän valmisti erinäisiä ruokia kuin Tallinnassa oli minun aikanani yksissä suurissa piispankatsojaisissa käytetty, niinkuin kapakalaa öljyn ja rusinain kanssa ja hamppupuuroa safranin, pippurin, kuminoitten ja hunajan keralla.

Niin minä mielisuosiolla hänen askartaa sallein, että hänen luontonsa levottomuus lauhdutuksensa saisi.

Mutta kun minä näin hänen polvistuvan kirstunsa edessä ja kaivavan esiin mitä hänelle oli mahtanut jäljelle jäädä meidän äveriytemme ajoilta olkahuiveja ja kirjavia nauhoja, niin minun tuli häntä ja hänen kauneuttansa surku, ja minä huokasin juuri syvästi ja sanoin itsekseni:

»Kuinka ihana olisi saksankangas elikkä vaikkapa damasti tämän vaimon olkapäillä, sillä hän kantaisi sen niinkuin ruhtinatar! Ja kuitenkin on halvin kedon kukkainen hänen rinnallansa kuin sininen safiiri elikkä jaloin meren päärly.»

Mutta hänelle itsellensä minä visusti varoin näitä ilmisanomasta, etten hänen mielensä haikeutta herättäisi.

Vaan ääneen minä hänelle sanoin:

»Catharina, kun sinä minulle palat, on Reigi minulle rakkaampi kuin itse _Castrum magnum_ Tallinnan Toompäällä ja koko kristikunnan kiitos!»

Niin hän nousi niinkuin unesta kavahdettuna ja kietoi käsivartensa minun kaulaani ja minua halasi, niinkuin ei ollut tehnyt ei pitkään aikaan. Ja hänen suunannossansa oli suloisempata hekumata kuin konsanansa tähän asti, niinkuin olisivat hänen verensä äkisti syttyneet, vaikka hän yhä oli kaino ja häveliäs, niinkuin siviän vaimon sopii. Niin minä join hänen huuliltansa niinkuin sulaa mettä, juopumukseen asti, sillä minä tätä vaimoa janosin suurella ja sammumattomalla janolla, niinkuin en olisi ikänä hänestä tainnut kylläkseni saada.

Mutta tuskin oli hän suunannostani irtautunut, kun hän sanoi:

»Minäpä unhoitin panna uuden säämiskäisen korvatyynyn Herra _Diaconukselle_! Panenkos minä hänen vuoteellensa suden elikkä karhunvällyt?»

Ja tämä tapahtui ehtoolla ennen Jonas Kempen, sen uuden Herra _Diaconuksen_ tuloa Reigiin.

VI

Koska minun siis nyt olisi otettava Jonas Kempen nimi suuhuni, niin minä tunnen sieluni siitä yhä närkästyvän ja ratki _rebelleeraavan_, vaikka hän on jo ammoin rangaistuksensa saanut, ja Herra minun sydämeni niinkuin kuivan merenruovon murtanut. Sillä tosin minä olen vihannut tätä miestä vihalla katkeralla kuin koiruoho elikkä Kuolleen Meren suolasilakka, ja olisin tainnut hänen kärsimyksiänsä päältäkatsoa hamaan ijankaikkisuuteen ja vielä näillä minun karhunkourillani puusylyksen hänen kattilansa alle kantaa ja hihkua:

»Pala ja kärvenny, niin ettei sinusta kaviota eikä sarvea jäljelle jää!»

Näin on minun luontoni vihassansa hirmuinen, koska häntä härsytetään ja härnätään.

Sillä totisesti on tämän miehen hahmossa _Satanas_ ja _Asmodeus_ kynnykseni yli astunut, ja minun kärsimykseni alkanut itää, niinkuin kylvetty siemen sateella.

Niin jo ensimmäisenä ehtoona, sen uuden Herra _Diaconuksen_ tulon jälkeen, koska me kaikin ehtoollispöydässä aterioitsimme, minä, Reigin pappi, Paavali Lempelius ynnä vaimoni Catharinan kanssa, ja kolmantena Herra Jonas Kempe Smålandista, se _Diaconus_, alkoi jo tämän Pirun peli ja Daimonien tanssi minun vakaassa huoneessani.

Sillä kuinka sanoo jo kallis Kirkon Valo, P. Augustinus:

»Tämä Daimonien rutto hiipii sisään aistimiemme oviaukoista, lymyää väreihin, sitoo hänensä soiton säveleihin, kätkeytyy katkuihin ja tunkee sisälle tuoksuin kanssa.»

Niin alkoi tämäkin ehtoo niinkuin parhain pitopäivä, ylön riemullisesti ja rattoa täynnä, kuin kristitylle luvallista on. Ja minä toin sen uuden _Diaconuksen_ kunniaksi pöytään kaksi pullollista vanhaa _Claret'ia_. — näin häntä arvon mukaan _trakteeratakseni_ — kuin Valtamarski Jacobus de la Gardie itse oli minulle armollisesti lahjoittanut omasta kellaristansa Suuremõisassa, sen jälkeen kuin minä olin käynyt Pühalepassa saarnaamassa hänen kutsustansa.

(Vaan, totta puhuen, olin minä aivoitellut säästääkseni tämän _Claret'in_ poikani ristiäisiin!)

Niin me söimme sangen vahvasti ja joimme herrain oltta ja näin nauteimme Luojan antimista, kuin hän tällekin Reigin kaukaiselle kolkalle on suonut.

Niin minä kaadoin _Claret'ia_ vieraalle siihen meidän ainokaiseen tinapikariimme, mutta itselleni ja vaimolleni Catharinalle puukuppeihin, ja se loisti, niinkuin olisi tuhat punaista rubiinia juomaksi sulatettu, niinkuin viekas Cleopatra kerran helmen sulatti.

Ja me joimme Armollisen Kuninkaamme Hänen Majesteettinsa Gustavus Adolphuksen ynnä myös Armollisen Drotninkimme Maria Eleonoran maljan, ja minä sanoin:

»Hopia- elikkä kultapikari olisi tähän maljaan soveltunut elikkä myös Böhmin kristallilasit, mutta sydämemme on silti vilpitöin ja alamaista suitsutusta täynnä! Ja jääköön tämä kauvan kiusattu Vironmaa ainaiseksi Ruotsin valtikan alle, kussa hänellä on hyvä turva!»

Senjälkeen minä taas koroitin ääneni ja puukuppini ja näin sanoin:

»Ruotsin voittoisain sotalaumojen malja, jotka sotivat Saksanmaalla Keisarin, sen kadotuksen lapsen valtaa vastaan!»

Niin me joimme myös tämän maljan, mutta Catharina, minun siviä vaimoni, vain vähän maisteli huultensa huipuilla.

Ja vielä kolmatta ja viimeistä kertaa minä huusin:

»Herra Jonas Kempen, sen Reigin uuden _Diaconuksen_, malja, että tämä katto kaartuisi hänen päänsä päällitse niinkuin kunnian portti!»

Mutta koska minä ylitse pitkän pöydän uutta _Diaconus'tani_ katsoin, niin näkyi hän minulle sangen kauniiksi katsannoltansa. Hänen ikänsä oli mitämaks seitsemänkolmatta ajastaikaa, ja hän oli varreltansa kaitaluinen ja hartioiltansa kapia, mutta kaula oli hänellä tosin pitkä niinkuin kurjella, ja siinä kurkunsolmussa iso Adamin omena, joka liikkui hänen juodessansa. Vaan nenä oli hänellä kyömy ja muuhun kasvon muotoon verraten iso, ja samoin sieraimet suuret ja liikkuvaiset, ja hänen silmissänsä alinomainen palo, niinkuin yhden levottoman hengen hehku, joka hänen sisuksiansa niinkuin lieska poltti.

Mutta hänen vaatekertansa oli viimeistä kuosia ja kallista ainesta ynnä tekoa, ja paremminkin yhden tukholmilaisen hoviteikarin elikkä rahakkaan kauppamiehen kuin yhden köyhän ja kaukaisen seurakunnan _Diaconuksen_, joka oli saapa kaksitoista riikintalaria vuodessa. Ja hänen samettikauhtanassansa oli kalliit nahkapäärmeet ruskeasta näädännahkasta ylt'ympärinsä, ja hänen hattunsa ylön iso ja leviä lieriltänsä niinkuin ukonsieni, ja siinä heiluvainen sulkatöyhtö.

Niin tämä mies näkyi minulle kuin kirsimarja elikkä kriikunainen, johonka lintu noukallansa kolon hakkaa, mutta joka kuitenkin kypsyy ja on muita makiampi kielelle ja sentään piloilla.

Ja minä hämmästelin hänen vaatepartensa prameutta ja näin itsekseni ajattelin:

»Totisesti, Catharina Wycken on oikiassa. Ei mahda tämä mies vapaasta tahdostansa Tukholmia Reigiin vaihtaa.»

Mutta koska _Claret_ kerkesi kirvoittamaan Herra _Diaconuksen_ kielen, niin hän alkoi meidän ja varsinkin vaimoni Catharinan mielenratoksi laulaa kaikenkaltaisia tuiki maallisia viisuja, ruotsin sekä franskan kielillä. Ja hän näytti, että hän oli tottunut kaikkiin kauniisiin taitoihin ja niissä mestari oli.

Niin niitten joukossa oli tainkaltainen viisu:

The creatur, foglar och diur, äro ey frij för hans tortur. Een lithen luur, then godhe Amor, öfwergåår den högsta muur medh sin figur till the jungfruur, som ära dock som ängla puur,

Rätzlig han kan som een tyran plåga bådhe qwinna och man. David, som wan Goliath försan, till kierleek han ingen rådh fan, hans macht förswan, hans sinne bortran, kierlecken bleff hans öfwerman.

Dröfflige såår mången man fåår för kierleek skull, at han gierna gåår fiortan åhr medh träldom swår i ödemarck och wacktar fåår. För hwijta låår och krusat håår legges mång cavaleer på båhr.

Niin minunkin nuoruuden vereni rynnistivät riehakasti päähäni, ja kaikki teiniaikuiset temput ja mellastukset näytettiin minulle. Sillä vaikka minä en ole milloinkaan mässääjä ollut, en minä ole myöskään nurkissa torkkunut, eikä edes Isä Lutherus maallista ilonpitoa kiellä.

Niin minä huusin:

»Catharina, — lisää herrain oltta!»

Ja minä sieppasin kaikkein suurimman puukulhon, joka veti mitämaks vajaan kannun verran, ja sen yhdellä siemauksella tyhjensin, ilman henkeä välillä vetämättä.

Ja minä huusin ja lauloin kumiasti:

»Remua, riemuitse ja vatsaas täytä, Parempata pesää et sentään löydä.»

Ja vielä minä virttäkin veisasin:

»Der Teufel ist der ärgste Feind, Er reist Und treibt viel böser Tücken, In Gleisnerey So mancherly Er sich verbirget Viel Volcks erwürget, Wenn ers von dir thut zücken.»

Niin senjälkeen minä käskin tuoda pöytään yhden ison hevosenkengän ja taitoin sen kahdeksi kappaleeksi sormieni välissä, niin että rusahti, näin näyttäen, etten ollut unhoittanut Akatemian aikojani. Ja minä kerskuin voimillani ja kehuin taittavani vaikka Portugalilaisen elikkä kultatukaatinkin, sillä pääni höyrysi olvesta ja viinistä niinkuin saunan kiuvas.

Ja että minä päihtynyt olin, niin minä etsein riitaa Herra Diaconuksen kanssa ja aloin häntä hammastella ja sanoin:

»Onkos papit ja Herran paimenetkin Svean pääkaupungissa puetut niinkuin liukkaat hoviherrat, jotka keimailevat ja pokkuroivat suosiota etsien?»

Niin Jonas Kempe, se uusi _Diaconus_, vastasi säyseästi, sillä hänen päänsä oli vielä sangen selvä:

»Tosin käyskentelevät Tukholmissa papin vaimot ja tyttäretkin, niinkuin aatelisarmot kilpikankaisissa huiveissa, leveissä hihoissa, laahustimissa ynnä kultahytyröissä, ja sormukset heidän sormissansa. Eiköstä siis papitkin?»

Niin minä yhä pyöritin päätä ja riitaa haastoin, perin unhoittaen, että minun äsken oli ollut vaimoani Catharinaa surku hänen köyhyytensä takia:

»Ei näin ollut tosin Patriarkkain elikkä Midianin papin ja Philippus Evankelistan tyttärillä! Pois se!»

Mutta minä näin vaimoni Catharinan aran ja säikkyväisen silmänluonnin loistavan Jonas Kempeä vastaan, ja hänen hiljaisen ja kauniin suunsa avautuvan niinkuin aurankukkaisen, koska hän sen _Diaconuksen_ sanoja kuunteli.

Niin kiihko, kuin ei ollut vain viinan humalata, kipinöitsi verissäni, ja minä huusin:

»Miksis siis Tukholmin jätit, kussa kraatari on pappeinkin herra ja mestari? Mitäs tänne Reigiin tulit, kuin on _Finis Terrae_ elikkä Maailman Loppu?»

Niin Herra Diaconus tummeni katsannoltansa, koska minä nämä sanat sanoin.

Mutta Catharina, minun vaimoni, oli kahden synkiän miehen välissä niinkuin kahden ukkospilven välillä kaunis taivaankaari, joka kimmeltää hänen seitsemän värinsä kanssa, ja minä taisin nähdä, että hänen sydämensä lepatti niinkuin linnun.

Vaan Jonas Kempe, _Diaconus_, sanoi kysymystäni vältellen:

»Jos Reigi tosin on Maailman Loppu, niin on täällä kuitenkin kristikunnan kaunein kukkainen, joka on suloinen kuin Sulamith ja kauniimpi kuuttakymmentä drotninkia ja kahdeksaakymmentä vaimoa ja epälukuisia neitseitä.»

Ja hän katsoi kiinteästi vaimoni Catharinan puoleen ja sanoi:

»Catharina Wyckenin malja! Niin minä sinua katsoen, Catharina Wycken, niinkuin harhaan joutunutta huoneen päätyä.»

Vaan tähän vaimoni Catharina, silmät permantopalkeissa:

»Mitäs sanot? En ymmärrä sinun puhettas, enkä mitä siinä piilee.»

Niin Jonas Kempe, se _Diaconus_, näin jatkoi:

»Harhaan joutunut pääty sinä tosin täällä Reigissä olet, Catharina Wycken parka, — vieraitten talojen keskelle, oudolle kadullen, tuntemattomaan kaupunkihin. Kaukana ovat ne huoneet, jotka kaltaisesi ovat!»

Niin minun vaimoni Catharina nousi, niinkuin hämmingissä, meille hyvänyön toivotti ja poistui pirtistä, sillä oli jo myöhä.

Mutta minä tunsin, että hän kätki Jonas Kempen, sen _Diaconuksen_, sanat visusti sydämeensä, kussa ne itivät niinkuin otollisessa mullassa. Sillä ne sattuivat hänessä verekseen ja kipiään paikkaan, niinkuin salaiseen haavaan, josta hän apeutensa ja mielikarvautensa jo kauvan oli ammentanut ja kaikki hänen kärsimyksensä Reigissä.

Vaan me Herra _Diaconuksen_ kanssa jatkoimme juominkeja, niin kauvan kuin oltta piisasi, näin hänen tulijaisiansa viettääksemme, ja minä vastoin tapojani join sangen vahvasti ja Herra _Diaconus'takin_ juomaan yllytin, niinkuin olisin jotakin olvella poishuuhtoa halunnut, emmekä me ennen lopettaneet, ennenkuin olimme oltta täynnä niinkuin iiliäiset.

VII

Näin tapahtui siis, että Herra Jonas Kempe tuli minun huonekuntaani. Mutta niinkuin esi-isämme Adamin huoneessa ei ollut enempätä kuin neljä henkeä, ja yksi heistä oli veljenmurhaaja Kain, niin ei meitäkään tosin ollut Reigin pappilassa kuin kolme, ja yksi niistä oli Kiusaaja.

Sillä emmekös tiedä P. Kirjasta, ynnä siitä, mitä monikahdat noidat ovat kidutuspenkillä ynnä vesi- sekä tulikokeessa julkitunnustaneet, että Saatanalla ja hänen apureillansa on mahti mennä elävään ihmiseen ja käskeä hänen jäseniänsä, niinkuin ne hänen omansa olisivat, ja näin vaeltaa ihmisen hahmossa maan päällä? Emmekös näe tätä myös riivatuista?

Niin on myös minun uskoni luja, että Jonas Kempessä asusti yksi langenneista Enkeleistä, joka hänen kauttansa turmelusta maan päälle kylvi, ja Herra sallei sen tapahtua, estämättä.

Mutta alussa näkyi minullekin, että uuden Herra _Diaconuksen_ kanssa oli uusi elämä Reigin pappilassa alkanut, ja kaikki vanhat uudeksi tulleet.

Sillä Reigin pappilassa, kuin oli tähän saakka ollut yksi murheenalainen ja hiljainen paikka, alkoi tosin tämän perästä toinen meno ja komento, niin että minä toisinansa epäilin, tokko minä olin enää Hiidenmaalla vaiko keskellä Tukholmia elikkä myös Tallinnan hälyä.

Niin vaikka tämä uusi Herra _Diaconus_ ei laiminlyönyt, mitä hän virallensa velvollinen oli, niin piisasi häneltä kuitenkin ylön paljon aikaa kaikkinaiseen maailmalliseen himphamppuun, jota ei tosin tainnut suorastansa synniksikään sanoa, vaan pikemminkin _Adiaphora_ oli.

Niin eivät joutaneet enää pappilan hevoset pilttuunsa seiniä pureskelemaan, vaan niillä oli yhtämittainen ajo, sillä Herra _Diaconus_ halusi tutkiskella tämän Hiidensaaren, niinkuin pivossansa pitäen. Niin hän kävi vuoronsa perää Kõpun majakat ja Ristnan ja Tahkunan kärjet, mutta myös Pühalepat, Emastet ja Suuremõisatkin, vaikka tosin Valtamarski ja hänen kreivittärensä olivat matkoilla, ja pian saatettiin sanoa, että hän tunsi tämän saaren paremmin kuin moni mies, joka ikänsä kaiken oli sillä elänyt. Ja vielä hän souti Kõrgessaareenkin ja meren luodoille, ja yhtenä päivänä purjehti Sihvri Aadun kanssa itse Näckmansgrundillekin elikkä Suurelle Rahulle, jonne tosin tulee Reigin rannasta kaksi meripeninkuormaa. Ja on hän sen soutanut ristiin rastiin ja vielä antanut Sihvrin Aadun manata merenkoiraa ja vedenemoa, josta minä tosin häntä sangen vakavasti nuhtelin.

Mutta koska hän ei pitemmille retkille ennättänyt, niin hän vaelteli joka Jumalan ehtoo tulukset ja taulapala taskussansa kyläntakaisella karjanummella ja sytytteli katajapehkoja tuleen, usein monta yht'aikaa, niin että ne näkyivät niinkuin palavat tulisoihdut, ja lehmät kiitivät pakoon ynnä lampaitten kanssa, ja kyläläiset kävivät minullen valittamassa.

Vaan Herra _Diaconukselle_ itsellensä tämä näkyi suureksi ratoksi, ja tällä hän on selkiästi osoittanut, että kaikista Elementeistä, joittenka puoleen itsekutakin vedetään (sen mukaan kuinka veremme on sekoitettu), olkoon se Vesi ja hänen kosteutensa elikkä Tuli ja hänen lämpönsä elikkä Maa ja hänen kuivuutensa elikkä vihdoin Ilma ja hänen kylmyytensä, häntä vedettiin juuri väkevästi tulen puoleen, joka oli hänen Elementtinsä.

Mutta ehtoot, jotka alati olivat minun aikanani Reigin pappilassa olleet pitkät ja sangen yksivakaiset, olivat nyt ylön rattoisat ja naljaa sekä naurua täynnä, niin että palkollisetkin panivat tähdelle tämän muutoksen. Sillä Herra Jonas Kempe, se Reigin uusi _Diaconus_, oli taitava sanoistansa, ja hänen kaskuillansa ei ollut loppua enempätä kuin Sareptan lesken öljyllä hänen kruukustansa. Niin hän näkyi tietävän tähdellensä kaikki, mitä kuulumisia oli hovissa kuin myös korkeitten kirkonmiesten ynnä ritarien ja vielä porvarienkin parissa. Ja hän tiesi myös paljon tarinoita kaikenlaisista kaukaisista maista ja vaelluksista ja muista ihmeellisistä asioista maalla ja merellä. Eikä hänen _Historia'nsa_, vaikka niissä tosin oli viljalta kryytiä sekä kruutia, olleet koskaan vallan säädyttömiä, vaan osasi hän sanansa sovittaa, niin että kaino naiskorvakin niitä vahingotta kuunnella taisi.

Niin minä ja Herra _Diaconus_ usiasti keskenämme _disputeerasimme_, varsinkin hengellisistä asioista. Vaan näin minä tahallani tein, sillä minä ehdoin tahdoin yritin Herra _Diaconus'ta_ sanoissa solmia ja eritoten hänen oikiaoppisuuttansa tutkistella, tokko siinä kerettiläisyyden hapatusta olisi. Sillä minä kaikessa hiljaisuudessa epäilin häntä harhaoppisuudesta, ja että hän sentähden oli lähetetty Tukholmista Reigiin. Mutta vaikka minä kuinka taitavasti kysymykseni ansat asetin, ei hän niihin langennut, eikä hänen saarnoissansa myöskään ollut mitään Jesuitain elikkä Paavin opeista.

Ainoastaan kerran, koska meidän välillämme kiristyi kiivas väittely Salomonin Korkiasta Veisusta, niin Herra _Diaconuksen opinio_ näkyi minulle ratki kerettiläiseksi, etten sanoisi pakanalliseksi.

Ja tämä tapahtui yhtenä suviehtoona Juhannuksen aikaan, koska yöt vielä olivat valkiat niinkuin päivä, ja Catharina Wycken istui meidän kanssamme.

Niin minä sanoin, niinkuin kirkko tosin opettaa, että Korkia Veisu on yksi vertauskuvallinen puhe Kristuksen ja Seurakunnan välillä, niinkuin Yljän ja Morsiamen, kussa Morsian kiitetään, ja Kristuksen rakkaus julkituodaan.

Vaan silloin Jonas Kempe, se _Diaconus_, tähän sanoi:

»Ei näin, Paavali Lempelius, vaan se on maallisen Rakkauden ylistys, koska kaksi rakastavaista toisiansa ikävöiden halajavat ja rakkautensa ihanasta vaivasta sairaat ovat.»

Ja vielä hän sanoi:

»Ei laske aurinko tänä ehtoona, ennenkuin jo uuden aamun koitto on läsnä. Niin istu vielä, Catharina Wycken, äläkä lähde pois, sillä ei ole enempätä kuin kolme näin valkiata yötä vuoden ympärinsä. Ja kuulkaat tätä, ja kuule sinäkin, papin muori, ja sitten sanokaa, mitä tainkaltainen on!»

Niin Jonas Kempe, se Reigin _Diaconus_, alkoi ulkomuistista lukea Korkiata Veisua:

»Minun ystäväni vastaa ja sanoo minulle: nouse, minun armaani, minun ihanaiseni ja tule!

»Sillä katso, talvi on kulunut ja mennyt pois.

»Kukkaiset ovat puhjenneet ulos kedolla, kevät on tullut, ja toukomettisen ääni kuuluu meidän maassamme.

»Ottakaat meille ketut kiinni, ne vähät ketut, jotka turmelevat viinamäet, sillä meidän viinamäkemme ovat röhkäleillä.

»Minun ystäväni on minun, ja minä hänen, joka kaitsee kukkaisten keskellä.

»Siihen asti, että päivä jäähtyy, ja varjot kulkevat pois. Palaja, ole niinkuin metsävuohi, minun ystäväni, elikkä niinkuin nuori peura Eroitusvuorilla.»

Ja hän sanoi, ja minulle näkyi, että hänen hengityksensä oli lyhyt ja kiivas hänen rinnassansa:

»Miltäs tämä teillen kuuluu?»

Niin minä sanoin:

»Minä kuulen siinä Kristuksen ja hänen hengellisen morsiamensa elikkä kristillisen seurakunnan keskustelun ja Kristuksen rakkauden tätä morsiantansa kohtaan, ja siinä kaikki, Jonas Kempe.»

Vaan Jonas Kempe, se _Diaconus_, silloin kääntyi minun vaimoni Catharinan puoleen, joka ei vielä ollut yhtään sanaa virkkanut, ja kysyi:

»Ja mitäs sinä kuulet näissä sanoissa, Catharina Wycken?»

Niin Catharina Wycken hiljaa sanoi:

»Minä kuulen siinä sen minkä sinäkin, herra Jonas Kempe.»

Niin minä työlästyin heidän uppiniskaisuuteensa ja sanoin, sangen ankarasti:

»Lakatkaa jo jumalattomista puheista tässä kristillisessä huoneessa, ja sinä, Jonas Kempe, kavahda kerettiläisyyttä, sillä se sinua väijyy.»

Mutta minä panin tähdelle tänä ehtoona, minkä minä jo muutenkin tähdelle pannut olin, että vaimoni Catharina piti alati sen Herra _Diaconuksen_ puolta, ja he puheissansa sangen hyvin yhteen sopivat. Sillä jos yksi heistä ylisti Tukholmia, niin toinen jo heti mitämaks Reigiä solvasi, ja näin kaikkinaisissa asioissa, niin että toinen vain kuin toista säesti.