Part 2

Niin siis tapahtui, että minä jouduin Reigiin yhdessä vaimoni Catharinan kanssa, että täytettäisiin, mitä Jumala tutkimattomassa neuvossansa oli päättänyt.

Mutta oli niinkuin entinen elämäni olisi mennyt lukkoon takanani, ja kaikki, mitä hänessä oli, häpiätä, erhetystä ja murhetta, mutta myöskin riemun rahtua. Niin en minä enää alinomaa muistellut ihmisten vääryyttä ja kiittämättömyyttä enkä myöskään, kuinka korkialle minun elämäni kaari vielä olisi kohota tainnut. Vaan minä päätin tyytyä osaani ja katselin ympärilleni ja näin sanoin itselleni:

_Haec est domus tua, Paule Lempeli_, — tässä on sinun nyt elettävä, tähän myös todenperään kerran kuoltava, ja tuossa vähässä kirkkomaassa luittesi valjettava hamaan siihen saakka, kuin arkkienkeli Mikael Tuomiopäivänä pasuunaansa toitottaa. Mitäs siis enää turhia pyristelet?»

Mutta koska minä omin silmin näin nämä Reigin rannat, niin en minä totisesti enää hämmästellyt, ettei Piispa Rudbeckius ollut saanut tänne parempata sielunpaimenta kuin kuolemantuottamuksesta syypenkissä seisoneen miehen. Sillä näitten rantojen autius on ankara ja ahdistaa mielen, eikä yksinäisempätä alaa liene monta Vironmaalla eikä Svean valtakunnassa, ja yhtä hyvin olisi minut taidettu lähettää _exilium'iin_ elikkä maanpakoon Suomen elikkä Ruotsin Lappiin.

Mutta koko Hiidenmaa ynnä Reigin kanssa kuului tähän aikaan korkialle Herralle ja Valtamarskille Jacobus de la Gardielle, rahvaalta Laiska-Jaakoksi kutsuttu, joka oli ostanut sen kolmestakymmenestätuhannesta hopiatalarista, senjälkeen kuin hän oli ottanut avioksensa kuninkaan entisen lemmityisen, Ebba Brahen.

Vaan kartalla on Hiidenmaa niitten neliskulmaisten _timpsaiojen_ elikkä sarvivehnäisten kaltainen, joita Tallinnan turulla kaupitellaan. Reigin kohdalla puskee ranta kahden puolen kauvas mereen kaksi sarvea, jotka ovat Kõpun ynnä Tahkunan niemet. Niin näitten sarvien välissä on synkiä korpisaari, niinkuin härjän otsassa kyhmy, kuin on nimeltänsä Kõrgessaare. Ja vielä siitäkin ulompana on hietaselkiä, meren luotoisia ja kareja, kussa norpat ja hallit elokuussa avioidessansa asustavat, ja joutsenparvet joka kevät levähtävät, koska he matkaavat pohjoista kohden suurille, suolattomille vesille.

Sillä totisesti, helpompi on näillä seuduin hylkeitten asustaa kuin ihmisen lasten. Maa nielee vettä janoonsa ja nousee meren pohjasta niinkuin luomisen päivinä, ja saaret muuttavat heitänsä niemiksi, salmet joiksi, mutta lahdenperukat järviksi, niin että _Genesis_ ja luomisen ihmeet ovat alati silmäimme edessä. Vaan meri yhä alenee, jättäen jälkeensä autiota karjanummea, jolla ei viihdy puu eikä pensas, vain vesikivet. Niin minä vahvasti epäilen, eiköstä tämä Reigin lahti kerran kuivu.

Mutta kaksi peninkuormaa Reigin kirkolta, keskellä meren selkää, käypi lakkaamaton pärske ja lainemurto, niinkuin sata hallia siellä purstoillansa piehtaroisi, ja talvisin ajautuu ahtojää korkeiksi röykkiöiksi. Niin maarahvas nimittää tätä kurimusta _Suureksi Rahuksi_, mutta ruotsalaiset _Näckmansgrund'iksi_, ja monet Hansalaivat kuin kulkevat Tallinnan ja Visbyn ja Bremenin väliä, ovat siellä juuri surkiasti haaksirikon tehneet ja hukkuneet ynnä laivamiestensä kanssa. Niin on päivänselkiätä, ettei kaikki tämä käy päinsä luonnollisin keinoin, vaan Saatanalla täytyy olla omat vehkeensä pelissä, ja hänen valtansa suuri tämän seudun ylitse.

Myös oli pappilani kurjassa kunnossa, ikkunalasit kaikki ratki rikkoimina, ja seinät sisältäpäin nokimustat.

Mutta minun sieluni oli kaupungeista ja heidän valleistansa ja torneistansa, heidän väenvilinästänsä ja turhuuden markkinoistansa yltäkyllänsä saanut eikä tosin erämaata eikä yksinäisyyttä säikkynyt, vaan sen tervetulleeksi toivotti. Koska minä uuden asuinsijani tarkastanut olin ja myös uudet seurakuntalaiseni tervehtinyt, niin tuli sydämeeni rauha ja lepo, jonka kaltaista en ollut maistanut siitä asti kuin koettelemukseni päivät alkoivat. Niin minä pyhästi lupasin Luojalleni ja itselleni, että elämäni tästä lähtein pyhittäisin alhaisen ja oppimattoman rahvaan hyväksi, joka oli laumakseni annettu (sillä Reigin asukkaat olivat miltei järjestänsä hylkeenpyytäjiä ja kalamiehiä, maarahvasta sekä ruotsalaisia sekaisin), ja tämän Reigin eteen, kuhun kohtalo oli minut tuonut.

Niin minä ryhdyin työhöni Reigissä parhain aivoituksin, niinkuin silloinkin, koska Jumala oli hyväksi nähnyt panna minut paljon päälle. Ja alussa näytti tosin siltä, niinkuin Herra olisi ajaksi kytkenyt kahleisiin kaikki Helvetin hurtat ja ajokoirat, jotka olivat minua kuin otusta takaa-ajaneet, ja näin suonut minulle hengityshetken.

Sillä vaikka minun työni oli raskas ja vaivalloinen, ja minä olin aluksi yksin suuressa seurakunnassani, ja tämä rahvas yhä syvällä taikauskon ja noituuden pimeydessä, niin siunasi Herra kuitenkin ponnisteluni. Kun minä olin Sanan ruoskaa kuin myös kaakin- ja jalkapuuta ynnä häpiäpenkkiä ahkerasti viljellyt ja vielä kaksi pahinta noitaa maallisen oikeuden käsiin jättänyt, toisen poltettavaksi, toisen seivästettäväksi, niin eivät rakkaat reigiläiseni enää rohjenneet ripustella nauhansuikaleita eikä muita kirjavia hepeniä tammiin elikkä pihlajoihin elikkä myöskin kipuvitsapensaisiin kirkon tykönä, kuten heidän pakanallinen ja jumalatoin tapansa oli. Sillä nämä sieluparat uskoivat puissa asustavan väkeviä henkiä, jotka paransivat heidän karjansa ja raavastensa taudit ja heidän omatkin kipunsa. Eivätkä he myöskään enää alati juosseet lausujoitten, suolanpuhujien ynnä muitten Pirun puoskarien tykö apua saamaan, vaan tulivat juomaan niinkuin janoinen lauma elävästä lähteestä, joka on Jesus Kristus, meidän Vapahtajamme.

Mutta kun minä hengelliseltä työltä ja toimeltani pääsin, niin minä reigiläisten kanssa kävin kalassa elikkä myös hylkeenpyynnillä, sillä minä olen jo hamasta nuoruudestani asti ollut kiivas metsänkävijä ja kyttä niinkuin autuas Nimrod. Niin on minun sydämeni himo alati olla oleilla metsissä ja vesillä, viritellä rihmoja ja panna tähdelle metsän merkkejä, kuin on teeren kukertelua, tarhakärmetten ja multalierojen oloa ja haarapääskyn lentoa.

Niin minä näillä retkilläni luovuin papillisesta vaatetuksestani ja vaatetin itseni niinkuin yksi heistä, ja tämä tuli minulle tavaksi ja toiseksi luonnoksi, niin että minä lopulta vain pyhä- ja juhlapäivinä asuani muutin. Ja samalla minä myöskin — olkoon tämä sanottu! — aloin muutenkin laiminlyödä ulkonaista muotoani ja mitämaks unhoittaa hiukseni sukimatta ja leikkaamatta.

Niin ei olisi kenkään, ei edes oma vaimoni, taitanut minua reigiläisestä kalamiehestä eroittaa, koska minä talvella Luuvalon päivänä muitten mukana köysikimppu olalla ja lammasnahkaturkit ylläni, mutta jalvoissani polvenkorkuiset vesisaappaat, tuuralla jään vahvuutta edessäni askel askeleelta koettelin, matkalla ajojäälle.

Kävi parahultainen pohjoistuuli, joka on tuulista terveellisin, koska se ruumiin karkaiseepi ja puristaa kokoon ihmisen huonot nesteet, etteivät ne leviämään pääse.

Mutta hylkeet olivat heidän häitänsä viettäneet, niinkuin tämän luontokappaleen tapa on, elokuisilla luodoilla Kootsaaren, Külalaidin ynnä Helmerahun luona, ja meren jäätyessä siirtyneet suurelle merelle Gotlandia kohden, jota maarahvas Ojumaaksi kutsuu. Vaan Paavalinpäivän tienoissa syntyivät emoistansa jäällä valkiat, pitkäkarvaiset poikaset, muuttuen moniaassa viikossa heliäntäplikkäiksi.

Niin koska me jääaukion reunalle ennätimme, niin kelletteli siinä mahallansa keväisessä auringonkiillossa kuusiviikkoinen hallinpoikanen, hylje-emon pyydystäessä hänelle murkinata jään alta.

Ja tämä hallinpoika ärhenteli ja urisi kuin äkäinen koiranpentu, ja kävi hampaat irvissä tuuraan kiinni.

_Nota et observa!_ tämä oli minun ensimmäinen talvinen hylkeenpyyntini, ja minä tunsin vereni kiertävän vetriämmin tästä näystä.

Sillä tuskin oli poikanen äännähtänyt, kun jo emohylje hädässänsä syvyydestä sukelsi, poikasellensa avuksi muka, koska järjettömiä luontokappaleitakin näin veri vetää.

Mutta hylkeet ynnä muut alemmat luodut on suotu kristitylle ajanratoksi sekä soveliaaksi ruumiin ravinnoksi. Koska siis emohylje hänen ymmyrkäisen päänsä vedestä koroitti, niin kävi köyden viuhaus, ja keihäs upposi hänen niskahansa.

Vaan nyt alkoi kamppaus niinkuin elämästä ynnä kuolemasta, sillä emohylje äkisti umpisukkeloon sukelsi, niskassansa vääntyvä väkä, ja köyttä jään alle lappaen, niinkuin iso lohi koskessa siimaa lappaa.

Näin minäkin, Reigin pappi, muitten mukana pingoittuvata köyttä pitelin, polvillani tuuran päällä, koska avannossa verinen vaahti kuplina kuohui, niinkuin ei olisi milloinkaan Tuomiokoulua, Isiocratesta ja Hesiodosta elikkä Bodeljea ja Bartholinia, sitä öljysilmää ja länkäsäärtä, ollut. Mutta tämä oli tulista menoa, miehiselle miehelle ja hänen verillensä sangen soveliasta, ja minä tunsin voimieni kaksinkertaisiksi kasvavan.

Vaan koska hylje hetkeksi vauhtiansa hellitti ja pulpahti pinnalle, henkeä vetääksensä muka, niin kävi tuura, ja halli, kuoliniskun saatuansa, jäi kellettämään avantoon. Niin me pyydystimme samana ehtoopäivänä ajojäältä vielä yksitoistakymmentä hyljettä, halleja ynnä norppia.

Ja minä opin sangen nopiasti hyljekeihään heiton ja kaiken, mikä hylkeenpyyntiin tulee, niinkuin en olisi ikänäni muuta tehnytkään, ja minun oli mieleni hyvä, koska seurakuntalaiseni minua kiittivät. Lumesta ja jäästä kuin myös tämän leikin vaarasta valui sieluuni rauhaa ja unhoitusta, niinkuin lasista kallista ja parantavaista voidetta.

Koska me yövyimme jäälle, laittaen makuussamme tapettujen hylkeitten väliin, näin pakkasessa lämpiminä pysyäksemme, niin minä valvoin vielä tovin aikaa toisten jo nukkuessa ja katselin hehkuvaisia hiiliä, jotka olivat jääneet kytemään nuotiosta jääröykkiön varjoon.

(Sillä me olimme ehtoolla aterioineet ja keittäneet padassa hylkeenlihaa, joka maistuu makialta niinkuin nuoren hirven paisti.)

Ruumiini läpitse kulki niinkuin vilun värinä, vaikka makasinkin kahden hylkeen välissä.

Niin minä nousin ja iskin tuluksilla taulaan tulta ja panin palavaisen taulan heinätukkoon, mutta heinätukon vähäisten halkojen alle.

Ja kun lieska kirkkaasti jäätä valaisi, niin minä istuin yksin nuotion ääressä. Mutta minun ajatukseni olivat makiat, ja minä ajattelin siinä jäällä istuessani:

»Hyvin teit, Herra, ettäs minut tänne toit, pois ihmisten turhuudesta, juonista ja kateudesta, joilla ei lepoa eikä loppua ole. Eikö ole onnellisempi oloni täällä jään autiudessa ja alhaisen rahvaan parissa, kuin se oli maailman turulla, kirjanoppineitten seassa ja kunnian kukkuloilla? Minun vihamieheni ovat kaukana eivätkä tänne astikka minuun rupia. Onhan minulla siviä vaimo, joka on jalo Jumalan lahja ja tulee Herralta, joka kahdesta tekee yhden lihan, Syr. 26: 3.»

Vaan koska minä näin ajattelin, en minä aavistanut, kuinka lyhyt minun sieluni lepo oli oleva, ja korkialla minun pääni päällä tuikki minun kylmä ja kuiva kohtalontähteni Saturnus.

Mutta kun me kolme yötä ja päivää näin olimme pyydystäneet ajojäällä, niin oli meidän yhteinen saaliimme kolme kolmattakymmentä hyljettä. Niin me läksimme paluumatkalle Reigiä kohden, hylkeet liukuen seljällänsä pitkin lumista jäätä, miesten vetäminä niinkuin kelkat, köysi kautta lävistettyjen etukäpälien, ja suussa rauta.

Ja koko Reigin- ynnä Rootsikylän vaimonpuolet olivat meitä vastassa rannalla, ja kylissä alkoi kohta suuri hylkeenihran ynnä lihojen keitto ja suolaanpano sekä nahkanparkinta, ennenkuin ne vietiin Haapsalun ja Tallinnan markkinoille.

Mutta koska minä oman osuuteni kanssa, joka oli kaksi mahtavata hallia, Reigin pappilahan astuin, kuin oli vähän matkaa kirkolta maantien ja kujan takana, niin minun vaimoni Catharina peräytyi minua aivan kuten sinä ehtoona, koska kerran Bodeljesta tulin. Eikä hän tahtonut kättänsä hylkeeseen satuttaa eikä myös sen lihaa elikkä ihraa, vaikka se olisi ollut kuinka valkiata, kielellensä panna eikä sen löyhkää sieraimissansa sietää, niin se oli vastoin hänen luontoansa. Vaan palkkapiikain oli tehtävä tämä kaikki hänen edestänsä, ja hän käski vielä viruttaa uudellensa avannossa koko pyykin, joka oli ollut saunassa, koska hylkeet pihaan tuotiin, ettei mitämaks siihen hajun haikua jäisi.

Ja vaikka hän ei sitä tosin sanoin sanonut, niin minä kuitenkin tajusin hengessäni, että hän sydämessänsä salaisesti nureksi ja katsoi ylön minun talonpoikaista vaateparttani ja ajanvietettäni Reigissä.

IV

O, minun vaimoni Catharina Wycken, syvälle sydänveriini sinä mahdoit mennä, koska en sinusta irti pääse, vaikka eläisin vanhaksi kuin rautakivet elikkä kuten Methusalah, jonka ikä oli yhdeksänsataa ja yhdeksänseitsemättäkymmentä ajastaikaa. Ja kipiät sekä kirveleväiset olivat ne haavat, jotka sinä minuun löit, koska kolmenkymmenen ajastajan päästä ne vielä niinkuin vanhat sota-arvet pahojen ilmojen edellä kirvelevät.

Sillä vaikka minä itse päivien mennen Reigissä rauhani löysin, ja tämä erämaan elämä oli lohdutusta loukatulle mielelleni, niin ei näin minun vaimoni Catharina.

Vaan se hengellinen muutos, joka oli äkisti julkitullut hänessä, senperästä kun minä olin istunut pyövelin vankina Bodeljessa, ja lapset pantu ruttohautaan, kesti ja kehkesi yhä Reigissä. Ei niin, että hän olisi kitunut elikkä ruumiin raihnautta potenut elikkä muuten kalpistunut. Ei, sillä meren tuuli poltti hänen poskensa terveenvereviksi, ja hänen muotonsa ja vartensa, jotka tähän saakka olivat olleet paremmin laihat niinkuin koskemattoman neitseen elikkä lapsettoman vaimon, paisuivat ja vetristyivät, niinkuin nuoren naisen tulee, ja hän oli kauniimpi entistänsä.

Mutta vaikka hän nyt vasta näin kauneutensa kukoistuksen saavutti ja ruumiillisesti varttui, niin ei hänen sielunsa ollut entisellänsä. Hänen silmissänsä, jotka tähän saakka olivat olleet niinkuin untanäkeväiset kesken kirkasta päivää, oli toinen ja polttavampi palo kuin ennen, ja vaikka hän yhä edellensä oli sanoistansa saita, niin oli niinkuin hän vaiteliaisuutensa varjosta olisi korvan kuulematta kysymistänsä kysynyt ja hämmästellyt. Niin hän oli kuin lyhty, jossa jokainen taitaa nähdä kynttiläisen tulen lasin läpitse.

Jos Herra armossansa olisi siunannut uudellensa hänen kohtunsa hedelmän, niin olisi monikin asia autettu ollut, ja kaikki nämä mitämaks tulematta jääneet, ja myös tämä tarina tosin kirjoittamatta pysynyt. Mutta Herra sulki umpeen hänen uumiensa tiet, niin ettei hänellä enää lapsia ollut. Eikä vaimoni Catharina myöskään, niinkuin muut huoneen emännät, etsinyt mielensä tyydytystä kotiaskareissa, senkaltaisissa kuin vaimonpuolet tavallisesti aikaansa viettävät. Hän ei ollut luonnostansa puuhakas eikä käsistänsä virkku, vaan teki usein kaikki takaperoisesti, niin että palkollisetkin sen äkkäsivät, eikä Reigin pappilassa koskaan ollut oikiata järjestystä, ei pyykinpesussa, ei kaljanpanossa eikä suurissa syysteurastuksissa.

Niin minun vaimoni Catharina rupesi ruokkimaan sielussansa ikävätä, joka on kaiken synnin alku ja juuri, vaikka se ei olisi aluksi sinapin siementä isompi. Mitä ikänä hän silmin näki elikkä korvin kuuli, oli vain niinkuin lisää särvintä kaipaukselle hänen rinnassansa, ja hän ruokki sitä hartaasti niinkuin elättikäärmettä kynnyksen alla. Mutta se isosi lakkaamatta eikä saanut kylläksensä.

Näin oli sielun vihollisella Saatanalla, joka himoitsee meitä niinkuin nisua seuloaksensa, ja hänen trengeillänsä, joitten luku on yhteensä yli seitsemän miljoonata, kepiätä aloittaa työnsä tässä nuoressa sydämessä, joka oli suojatoin ja noituudelle ynnä villitykselle altis.

Niin tämä minun ihanainen vaimoni Catharina, josko hän sitten rukillansa kehräsi elikkä myös kampeloita rihmaan kuivamaan pujoitteli, kaiken aikaa ajatteli omaa onnettomuuttansa ja napisi Herran tahtoa vastaan, joka oli tuonut meidät Reigiin.

Ja tämän kaiken minä tiesin sangen hyvin, vaikka hän sitä minulle ei julkisanonut.

Niin minä kerrankin näin hänen menevän syksyllä yrttitarhaan ja korjaavan vyöliinaansa tuulen puhdistamia omenoita ja nakertelevan kovaa omenanraakilaa tovin aikaa, niinkuin sen happamuutta suussansa hyväillen, ja sitten viskaavan sen kostiaan ruohoon. Ja senjälkeen hän vei vyöliinassansa loput omenoista sioille ja katseli aidan takana, kuinka he söivät, tonkien ja työntäen omenoita ympyrkäisellä ja ruusunkarvaisella kärsällänsä. Mutta sen tehtyänsä vaimoni Catharina pillahti itkuun ja kätki kasvonsa multaiseen vyöliinaansa.

Niin minä hänelle näin sanoin, nuhdellen:

»Catharina, mitäs itket, eikös ole olosi hyvä?»

Niin hän vastasi, ja se oli ensimmäinen kerta, että hän näistä puhui:

»Minä kauhistun tätä yksinäistä elämätä ja koko Reigin rantaa, ja se maistuu suussani kuin omenan raakila, jonka ruohoon syljin.»

Niin minä sanoin:

»Vaimo, vaimo, varjelekin sielus noituudelta, sillä sinusta puhuu kiittämättömyyden henki. Etkös ole vaatetettu, eikö ole sinulla ruoka ja särvin, koskas isoot? Enkös minä sinua rakasta ja kunniassa pidä? Eikös ole sinulla Jumalan Sana?»

Tähän ei hän enää mitään vastannut.

Vaan eikös olekin niin, että kaunis muoto vaatii myös kauniita vaatteita, mutta kauniit vaatteet taas heidän katselijoitansa? Niin Catharina Wyckenin paikka olisi tosin ollut Tukholmissa, koristamassa Armollisen Drotninkimme Maria Eleonoran hovia, eikä Reigin maanpaossa, kussa häntä katselivat vain kalalokit.

Mutta toisen kerran yhtenä talvipäivänä minä saavuin kirkon törmän alta, kädessäni kahta haukikalaa kantaen, jotka olivat jäätyneet Reigin matalaan lahteen, ja minä ne sieltä paljain käsin jään alta pyydystänyt.

Niin koska minä kalat pirtin pöydälle panin, ei saanut vaimoni Catharina niistä silmiänsä irti, vaan tuijotteli lakkaamatta.

Niin minä vihdoin kysyin:

»Mikäs mieltäsi kaivaa, vaimo?»

Niin hän vastasi:

»Enköstä ole minäkin niinkuin nuo hauet, jotka henkensä uhalla jään alla uiskentelevat, kunnekka jäätyvät kiinni? Minun lapseni ovat kuolleet, ja minun uumeneni tyhjät, ja Reigi tukahduttaa minut, niinkuin jäätyvä vesi kalat.»

Niin minä tähän sanoin:

»Catharina, sinun sielusi on sairas. Mutta kavahda Saatanata, sillä hänellä on monta trenkiä.»

Niin hän vain vastasi:

»Oletkos kuullut vedenkarjasta, joka öisin Näckmansgrundista nousee ja syö saraheinää aamunkoittoon asti. Niin rantataloihin kuuluu jääneen siitä jokunen harmaa hieho. Mutta veteen takaisin on heidän pyrkimyksensä, ja näin on minunkin, että minä sinne pyrin, kussa ei minua ole.»

Tähän minä vastasin aivan ankarasti:

»Taistelenko minä turhaan täällä Reigissä vasten taikuutta ja Belialia sekä Behemotia, kun vaimonikin haastelee pakanain ja taikauskoisten suulla?»

Mutta minun sydäntäni raskautti murhe, sillä rakkauteni tähän vaimoon oli sangen väkevä.

Niin minä itsekseni päätin, että koska seuraavalla kerralla siunaisin meren, minä myöskin samalla siunaisin hänet ja rukoilisin salassa hänen puolestansa. Ja tämä päätös huojensi sydäntäni.

Jürinpäivän tienoilla minä läksin rannalle Reigin satamaan, niinkuin tapa oli, koska kalamiehet hankkivat lähteäksensä suurelle silakka-apajalle Pärnun alle ja Tauksin matalikolle Muhun saaren ja Haapsalun välillä. Mutta tämän he tekevät joka kevät, vanhan tapansa jälkeen.

Rahvasta saapui Lillbystä, Leigrestä kuin myös Rootsikylästä, lähtijöitä ja saattajoita. Meri oli väriltänsä niinkuin miekanterä ja täynnänsä viriä niinkuin särjensuomusta, ja ilmassa tuoreen tervan tuoksu.

Niin myös minun vaimoni Catharina oli mukana, minun erikoisesta pyynnöstäni, ja hänen harteillensa oli heitetty isokukkainen ja ruohonpäinen huivi.

Kalavenheitä oli kahdeksan luvultansa, kussakin tilaa kuudelle miehelle ynnä kokille. Mutta talvipuhteina kudotut uudet silakkaverkot ynnä suolasäkit kuin myös tynnyrit olivat kaikki paikoillansa venheitten pohjalla.

Koska kaikki kokoontuneet olivat, niin minä nousin rantakivelle ja siunasin lähtijöitä (sillä näin on tehty jo Paavin ajoista asti), ja rahvas oli rannalla polvillansa. Minä siunasin heidän menonsa sekä paluunsa, ettei heitä ehättäisi merellä myrskyt eikä myöskään usvat eikä muut merihädät. Ja minä vielä vakavasti varoitin, etteivät he kaatelisi viinojansa ja olviansa näkeille ja vedenemolle, niinkuin he väkisinkin pyrkivät tekemään.

Senjälkeen minä siunasin meren ja kaikki hänen syvyytensä ja kutuhautansa, mutta myöskin matalikot ja luotojen liepeet. Vielä lisäksi minä siunasin silakat ja kampelat, ankeriaiset sekä siikakalat, että he lisääntyisivät ja täyttäisivät meren ja verkkoihin tarttuisivat ja näin Luojan tarkoitusta täyttäisivät, niin että reigiläisten kalansaalis äveriäs ja ylenpalttinen olisi.

Niin tätä tehdessäni minä katsahdin vaimoni Catharinan puoleen, koska hän muun rahvaan mukana rannalla polvistui. Minun sydäntäni pisti kuin makiasta ja kirpiästä kivusta, eikä hän ollut kauvaan aikaan niin ihanana minulle näkynyt, sillä hänen poskiensa sileys oli imenyt hienoista ruskoitusta ahavasta ja auringosta, mutta hänen povensa ruohonpäisen huivin varjosta paistoi valkiana kuin valjennut merilevä rannalla.

Ja minä ajattelin äkisti, mieleni kirkkaudessa:

»Kuka tietää? Herra siunasi Saarankin, joka oli jo ijällinen, ja hän synnytti miehellensä Abrahamille pojan Isakin, josta oli tuleva paljon rahvasta ja kuninkaita, ja vielä siunattu Siemenkin. Vaan Catharina, minun vaimoni, on vielä nuori ja kukoistuksensa kukkulalla.»

Niin minä rukoilin palavasti hänen puolestansa ja siunasin hänet, niinkuin olin siunannut äsken meren ja hänen asukkaansa, ja myös hiljaa lausuin: _»Jesus, Nazarenus, Rex Judaeorum»,_ mitkä sanat ovat osoittaneet heitänsä erinomattain voimallisiksi varjelemaan sekä karjaa että ihmisiä.

Ja koska me yhdessä kotia menimme, niin meri tuoksui, ja me näimme purjeitten kokoavan heitänsä täyteen tuulta ja katoavan Tahkunaan päin, ja lokkeja ja variksia istuskeli pelloilla, ja ojat olivat tulvillansa lumivettä, sillä kevät oli läsnä.

Mutta niinkuin hurskaan Jobin kirjassa luetaan:

»Vaan ihminen syntyy onnettomuuteen, niinkuin kuumain hiilten kipunat sinkoilevat ylöskäsin.»

Niin olin myös tosin minä syntynyt onnettomuuteen, ja Catharina Wycken ynnä minun kanssani, ja Skorpioni on minun horoskooppiani hallinnut eivätkä Leijona elikkä Kaksoiset.

V

Vaan minun lukijani, joka pitkämielisyydellä minun murheellista tarinatani seuraat, älä ota siitä sydämeesi häijyä levottomuutta, jos nuori lienet, äläkä sopimattomia haluja, jos lienet ijällinen, vaikka minun nyt onkin kirjaan pantava itsensä Saatanan metkuja, ja taitaa näyttää, kuin keikkuisi vakaan hanhensulkani päässä Belzebubin pitkäkyntinen sormi.

Sillä niinkuin Maa oli ennen täynnänsä Herran tuntoa, kuten meri vedellä peitetty, katso profeetta Jesaias, se 11 luku, 9 värssy, niin on maailma nyt, koska hän kadotustansa kohti kulkee, piripinnallansa kaikenlaista saastaa ja myös Daimoneja.

Niin ei ehtinyt tosin vielä viikkoa kulua umpeen tästä Jürinpäivästä, jolloin minä olin siunannut Reigin meren ja myös vaimoni Catharinan, usko ja toivo sydämessäni, kun tapahtui, että Herra Superintendentti Nicholaus Gaza minulle kirjeellä tiettäväksi teki, että Korkia _Consistorium_ oli määrännyt minulle _Diaconukseksi_ Jonas Nicholaus Kempen elikkä Kempiuksen, syntyisin Smålandista, Ruotsista ja tätä ennen ordineerattu Tukholmin P. Claran seurakuntaan.

Ja tämä tapahtui minun oman toivomukseni jälkeen (katso! näin tosin kiiruhtavi ihminen itse tietämättänsä kohtaloansa, Korkeimman käskyjä edesauttaen!), sillä Reigin lauma ja sen laidun lyöttiin liian laviaksi yhden paimenen kaita. Niin _Diaconuksen_ tehtäviä tässä seurakunnassa oli siunata ruumiita vuoronperään esimiehensä kanssa, — kuitenkin niin, että pääpapin osalle tulisivat äveriäämmät! — oppia sairaita ja kuolevia, nuhdella noitia kuin myös kurjia syntisiä ynnä kerran kuussa saarnata Sant-Andruksen kappelissa Kõpussa. Tästä kaikesta hän oli saapa kaksitoista riikintalaria vuodessa ja vapaan ylöspidon esimiehensä tykönä.

Mutta kun minä menin vaimoni Catharinan tykö ja hänelle Herra _Diaconuksen_ tulon tiettäväksi tein, kuin myös Herra Superintendentti Gazan kirjeen näytin, niin hän sanoi, ylön yrmiästi: