Part 4

Ja he olivat myös molemmat nuoria ja heidän ikänsä yksi, ja he olivat kaunokaisia katsoa silmälle, niinkuin kaksi kallista sormusta timanttein ja päärlyin kanssa, jotka samaan sormeen soveltuvat ja ovat tehdyt yhden mitan jälkeen ja saman kultasepän kädellä. Niin minä itseni perin usiasti ijälliseksi ja ylön yksivakaiseksi heidän rinnallansa tunsin, vaikka minä tosin olin vielä parhaassa miehuuteni ijässä.

Vaan koska minä elämästäni Jumalan johtolankaa etsin, sitä piskuista ja ohukaista rihmaista, millä Hän vastahakoista syntistä perässänsä pelastukseen vetää, niin minä hämmästyin omaa sokeuttani, jolla minun silmäni olivat lyödyt juuri kauvan aikaa. Sillä minä en hevillä äkännyt, mikä tuli se oli, kussa Herra _Diaconus_ oli kotonansa niinkuin Salamanteri, enkä että Saatanan tuliset nuolet jo tietämättäni pääni päällitse viuhuivat.

VIII

Mutta näinä aikoina minä aloin taas tarkkailla vaimoani Catharinaa, että minä houkkuudessani luulin rukoukseni Jürinpäivänä Reigin rannalla kuulluksi tulleen, ja hänen minulle sydämensä alla lasta kantavan.

Sillä monet merkit näyttivät sinnekäsin, ja minä näin hänen usein kaivelevan ruokaa lautasellansa, niinkuin nirso ja sitä vierovan, ja hänen näköpäässänsä oli verenvaihdos ylön nopia, niin että hän toisena hetkenä hehkui kuin tuliheinä, mutta taas toisena sammui sangen kelmiäksi niinkuin lehdossa illakko.

Vaan tämä ajatus oli minun sielulleni rakas ratki, sillä minä tiesin, että lapsi on vaimon oikia vaimennus, ja minä olin tätä rukoellut perillistemme menetyksestä saakka ja uskoin, että se meidän elämämme hyvään päin kääntäisi.

Niin minä etsein hetkeä puhuakseni vaimoni Catharinan kanssa, ja koska me kerran kahden jäimme, niin minä sanoin:

»Catharina, kallis vaimo, kuinkas on laitas? Erhetynkös minä, vai oletkos raskaana minulle? Onko Herra kuullut rukoukseni?»

Niin hän katsoi minua pitkään niinkuin muukalaista ja sanoi:

»Paavali Lempelius, minun on sinua surku, vaan älä turhia toivo, ettes pettyisi! Ei ole tämä syli enää koskaan lasta liekuttava, vaan marto on Catharina Wycken.»

Ja koska hän nämä sanat sanoi, niin hän kirstulle kumollensa heittihe ja siinä kipiästi nyyhki. Mutta kun minä häntä halata tahdoin, niin hän torjui minut tyköänsä, enkä minä häntä lohduttaa tainnut, sillä minä en tiennyt hänen murheensa oikiata syytä.

Mutta ehtoolla olivat hänen kyyneltensä lähteet ehtyneet, ja hänen harmaat silmänsä loistivat niinkuin virran kalvo, enkä minä ole häntä ennen niin riemullisena ja nauravaisena nähnyt. Eikä hänen kujeillansa ollut mitään rajaa, ja niin he ilakoivat sen Herra _Diaconuksen_ kanssa niinkuin kaksi vallatonta lasta, ja Catharina Wycken sallei Herra _Diaconuksen_ opettaa itsellensä uusimpia viisuja, joita he sitten yhdessä lauleskelivat, sillä Catharina Wyckenillä oli heliä laulunääni.

Vaan minun mielessäni alkoi viritä niinkuin hienoista levottomuutta, niinkuin viinamarjan mahlassa, koska se astioihin kootaan ja kannen alle seisomaan pannaan. Näin alkoi minunkin mieleni hiljaksensa käydä, niinkuin syvyydessä olisi salaa kuplinut ja poreillut, vaikka ei vielä päältäpäin mitään näkynyt.

Mutta tämä oli minun tuskani viina, kuin nyt käydä alkoi minun sydämeni astioissa.

Niin tapahtui yhtenä heinäkuun ehtoona uuden kuun aikana, että minä lähdin Reigin lahdelle tuulastamaan yhdessä Herra _Diaconuksen_ kanssa.

Kivikkovedet olivat vakaat ja hämärtyväiset, ja ehtoo tuulastuleen sovelias, sillä pimeys oli pehmiä matalan lahden yllä, niinkuin silkin kuidut.

Niin minä hoidin ahingasta, mutta Jonas Kempe, se _Diaconus_, kohenteli tulta, joka paloi ruuhen kokassa tervaisissa männyn juurikkaissa rautaisen ristikon päällä.

Ja tämä tuulastaminen oli Herra _Diaconukselle_ iso ilo ja ajanvietteistä rakkain, eikä hän koskaan siitä kyltynyt, sillä siinä hän sai olla Elementtinsä kanssa.

Vaan kivien kätköissä lymyilivät hauet ja muljottelivat liikkuvata tulenpaistetta, joka ei ollut niinkuin päivän kuvajainen, vaan ei myöskään niinkuin kuun kajo.

Niin minä nostin ahinkaallani tosin monta haukikalaa ja ankeriasta ja aivoittelin tästä sunnuntaisen saarnanaiheen saavani, sillä minä näin tulessa ja kaloissa yhden _Metaphora'n_ elikkä vertauksen.

Ja yö oli niin hiljainen, että olisi luullut virvatulen pitkin vesiä hyppelevän, ja laakapohjainen ruuhi lipui vaiti niinkuin pilven varjo, koska hän kuun ylitse kulkee.

Eikä meillä ollut Herra _Diaconuksen_ kanssa paljoa puhumista keskenämme.

Mutta koska me kalasaaliimme kanssa pappilan pirttiin ennätimme, niin istui vaimoni Catharina yhä meitä odottamassa, vaikka oli jo sydänyön hetki, ja hänen edessänsä pitkällä pöydällä oli puinen kaljahaarikka.

Niin pirtti oli hämärä, ja minä jäin akkunan alle kalasaaliini kanssa askartamaan.

Silloin minä kuulin Jonas Kempen, sen _Diaconuksen_, äkisti sanovan:

»Ellet enää juo, niin kurkoita haarikka tänne, papin muori.»

Mutta Catharina, minun vaimoni, vastasi, ja hänen äänensä oli sula ja hunajainen niinkuin kuhertavan metsäkyyhkyisen:

»Minä siitä jo tosin join, Jonas Kempe.»

Niin minä näin Jonas Kempen, sen _Diaconuksen_, sangen nopiasti kaksin käsin haarikkaan tarttuvan ja siitä ratki ahnaasti kuin janoon nääntyvä juovan, niinkuin Herra Tristan lemmenjuoman.

Ja hän sanoi, tosin niin hiljaa, että henki tuskin kulki hänen kulkussansa, mutta Herran tahto oli, että minä sen kuitenkin kuulin, toiselle puolen pirttiä:

»Suloinen on sinun suusi sija, ja haarikka, kuhunka huulesi ovat kajonneet, papin muori. Nyt juo sinäkin vuorostasi, Catharina Wycken.»

Niin minun vaimoni Catharina otti vuoronsa perään hitaasti haarikan ja sen huulillensa nosti.

Niin Jonas Kempe sanoi:

»Nyt me olemme siis samasta haarikasta huulillemme juoneet, ettäs sen muistat, Catharina Wycken, sinä Saronin ruusu.»

Mutta niin totisesti kuin autuutta toivon, eikös heittänyt Herra _Diaconus_ hetkenä, koska hän haarikkata piteli, siihen yhden taikakalun elikkä sen yli synnillistä lukua lukenut, niin että tämä juoma oli polttava heidän sisuksiansa niinkuin hullukaalin elikkä myös keison juuri ja rakkauden päihtymyksellä heidät päihdyttänyt hamaan hulluuteen asti?

Sillä nämä kaksi kadotettua sielua kurkoittivat jo nyt kohti toisiansa ja synnin virvaa, niinkuin kalat Reigin lahdella tuulastulta, ja kohti sitä Helvetin lieskaa, joka oli heidät nielevä, kuten niin monta kurjaa sielua ennen heitä.

_Exempla sunt_, läheltä ja kaukaa: Israelin kuningas David ja Bath-Seba, Urian, sen Hethiläisen emäntä, myös Herra Tristan ja Isolde Heljähius, ynnä Liivimnaalta kirjuri Franz Bonnius ynnä jalosyntyinen neitsyt Barbara von Tisenhusen, kuin upotettiin surkiasti hänen lihallisilta veljiltänsä luvattoman rakkautensa takia.

IX

Mutta nyt on näin, että niinkuin savu ajaa poies mettiläiset mesikennoista, niin myös Epäluulo ajaa poies ihmisten sydämestä P. Hengen ja kaikki P. Enkelit.

Niin minullen myös näkyi tästä ehtoosta saakka, ettei Reigi eikä Reigin pappila enää entisellänsä ollut, eikä myöskään minun oma viheliäinen sydämeni.

Sillä vaikka minä tosin en mitään varmaa tiennyt, ja kaikki vain minun omia ajatuksiani oli, niin ei kestänyt enää kauvan, ennenkuin Epäilyksen kyykäärme ennätti poveeni pesiä ja siellä seitsemän poikaansa siittää, kuin ovat nimeltänsä Epäluulo, Luulevaisuus, Mustankipeys, Mielikarvaus, Viha, Epätoivo ja Murhanhimo. Ja tämä viimeinen, ehkä heistä kyllä nuorin, on myös heistä väkevin. Vaan kaikki nämä seitsemän kyykäärmeen sikiötä heräsivät henkiin, ja itsekullakin oli myrkkyhampaansa, josta hän veriini myrkkyä vuodatti.

Niin minä aloin salaa vartioida vaimoani Catharinaa ja _Diaconus'ta_ Jonas Kempeä, vaikka minä tosin visusti varoin katsannossani epäluuloani ulosnäyttämästä. Ja tästä koitui minulle paljon ruumiin sekä sielun levottomuutta, sillä Luoja on luonut minun luontoni yksivakaiseksi, niin että se kyllä päälle käydä ja ankarasti iskeä taitaa, niinkuin Hakkapeliitta, ja myös vihan puserruksen tuntea, vaan ei hevillä salaväijytykseen taivu.

Mutta en minä tainnut nähdä mitään sen eriskummallisempaa heidän välillänsä, vaan he paremminkin toisiansa välttivät ja perin harvoin keskenänsä haastelivat.

Vaan eräänä ehtoona minä näin vaimoni Catharinan hämärissä kirkolle päin menevän ja vyöliinansa alle jotain kätkevän. Ja koska minä salaisesti häntä seurasin, niin minä äkkäsin hänen askartavan sen pihlajan tykönä, jota maarahvas pyhäksi kutsuu ja sen oksille pakanallisia hepeniänsä ripustelee.

Niin hänen mentyänsä minä kiiruhdin pihlajan tykö ja katso! multaa oli juuri äsken pöyhitty, ja siinä kirkkaita Ruotsin hopiarahoja. Ja _horribile dictu!_ pihlajan oksalla keikkui vähäinen vahasydän, jonka vaimoni Catharina sinne oli ripustanut, näin pakanoitten ja epäsaksalaisten taikauskoisia menoja seuraten.

Niin minun sydämeni täytettiin tästä häpiällä ja murheella, sillä miehen on tosin vastattava vaimonsa, sen vajavamman astian, hengellisestä tilasta.

Ja silloin minä sanoin vaimolleni Catharinalle, koska ehtoolla aviovuoteessamme lepäsimme:

»Catharina, miksis näin teit? Miksis kannat uhria pakanoitten jumalille, vaikkas hengelliseen säätyyn kuulut ja olet yhden kristillisen papin vaimo?»

Niin minä tunsin hänen ruumiinsa loittonevan minusta, ja hän sanoi:

»Minulla on ollut vaiva sydämessäni, ja se kipiästi tykyttää. Niin minä olen tästä rukouksessa Herralle puhunut, eikä siitä ole lievitystä ollut. Niin minä ajattelin, että ehkä maarahvaan jumalat minua avittaisivat.»

Niin minä sanoin:

»Catharina, sinä puhut niinkuin yksi vaimonpuoli elikkä typerä lapsi! Ota paremmin yksi villainen vaate, kasta se viinaan ja aseta sydämesi kohdalle, vaan älä sieluasi vaaraan pane!»

Mutta minä kuulin hänen valvovan kauvan ja vääntelehtivän vuoteellansa, ja kun minä huomenena heräsin, olivat hänen silmänsä raukiat, ja varjot niitten ympärillä.

Mutta joutsenet ja harmaat hanhet lentivät tänä syksynä sangen varhain Kõrgessaareen ja Reigin ylitse, ja lumi myös tuli varhain elikkä jo lokakuussa, niin kuin maarahvas sanoo:

»Hanhet lähtee, halla panevi, Joutsen lähtee, lumi tulevi.»

Niin Näckmansgrund elikkä Suur-Rahu oli ahnas tänä syksynä, ja kuului kuin koiran ulvontaa syysmyrskyjen aikana ulapalta, ja laivoja sekä ihmisiä hukkui paljon, vaikka reigiläiset minun kieltoni ylitse astuen uhrasivat viinaa ja oltta veden jumalille. Joulun alla ajoi kaksi Reigin miestä sulaan Heltermaan ja Haapsalun välillä ja samoin hukkuivat surkiasti ynnä hevostensa kanssa. Ja Pärnusta tiedettiin, että aallot olivat ajaneet rannalle yhden Valaskalan, joka tosin kuuluu Valtameren luomakuntaan eikä meidän meressämme mitään hyvää ennusta.

Mutta kaikki tämä vain lisäsi minun mieleni levottomuutta.

Niin yhtenä ehtoopäivänä joulun alla minun oli sangen kiireellisesti lähteminen Luitjan kylään yhtä heikkoa sairasta oppimaan ja hänelle ruumiin sekä sielun lohtua viemään, ja vaimoni Catharina jäi kotiin kahden kesken Jonas Kempen kanssa.

Vaan tuskin olin minä sairaalle jäähdyttävän juoman antanut, hänen sielunsa edestä rukoillut ja myös Pyhän Sakramentin jakanut, kun minua jo väkevästi vedettiin kotiani kohti. Ja tämä veto oli niin voimallinen, etten minä enää malttanut viipyä, vaikka kuolevan omaiset minua jäämään anoivat.

Vaan minun oli kotia lähteminen, niinkuin minua olisi vedetty sinne härkäparilla, vaikka sairas olisi henkensä heittänyt silmieni edessä. Sillä näin oli minulle tämä vaimonpuoli tärkiämpi kuin itse Jumala ja hänen pyhät käskynsä. Niin minä ajoin suoraa päätä takaisin Reigin kirkolle kuin henkeni edestä ja hevostani hoputtaen.

Vaan en minä tosin olisi tainnut edes itselleni selkiäksi tehdä, miksi minä näin ylöttömästi kiiruhdin.

Koska minä siis koputtamatta pirttiin astuin (ja minun oli syvälle kumartuminen, sillä oven kamana oli perin matala) ja oven suussa vaatteistani loppuja lumia pudistelin, niin minä näin vaimoni Catharinan ja Jonas Kempen, sen _Diaconuksen_, istuvan kahden lavitsalla talikynttelin valossa, ja vaimoni Catharina niisti kynttelin saksilla talikynttiläistä.

Ja vaikka he eivät likitysten istuneet, eivätkä heidän syntiset jäsenensä toisiinsa kajonneet, niin tajusin minä kuitenkin kirkkaasti hengessäni, niinkuin ihminen joskus taitaa salattujakin asioita tajuta, että ilma oli rakkaudesta raskas heidän ympärillänsä, ja heidän huulensa äsken vaienneet rakkauden sanoista.

Sillä nämä sanat, kuin he äsken toisillensa kuiskanneet olivat, yhä lentelivät ilmassa niinkuin polttavainen kipinäparvi elikkä niinkuin kukkaislehdet, koska puu kukoistuksensa karistaapi.

Niin minun kurkkuani kuristi, niinkuin en minä olisi heidän syntisen rakkautensa ilmaa keuhkoihini hengittää tainnut.

Ja minä sanoin vihdoin synkiästi:

»Mistäs puhuitten?»

Vaan ei heistä kumpikaan vastannut tähän minun kysymykseeni.

Niin minun vihani yltyi, ja minä sanoin vielä kerran:

»Mistäs puhuitten? Luittekos ehkä yhdessä Jumalan sanaa?»

Ja minä otin Postillan, kuin heidän edessänsä pöydällä oli, ja avasin sen umpimähkään ja luin ääneen heille ja itselleni, kuin näin kuuluu:

»Näin sanoo Lutherus: mikäs ihminen on? _Respondit_: ihminen on vähämielinen ja hullu _usque ad annum_ 40 elikkä neljäänkymmeneen ikävuoteensa asti. Jonka jälkeen hänelle selväksi käypi, että hän on narrien narri, mutta silloin on hänen Elämänsä jo ohitse.»

Niin minä naurun päästin ja Postillan pöydälle laskin ja sanoin:

»Viisas mies on tosin Lutherus, se kallis Herran soturi! Mutta meistä on vain yksi yli neljänkymmenen, eikä hänkään ole hulluuttansa tähän asti älynnyt.»

Niin minä näin talikynttiläisen varjojen tanssivan vaimoni Catharinan kasvoilla.

Vaan tänä hetkenä putosivat minun silmäini suomukset, että minä näkeväksi tulisin. Ja minä näin, niinkuin rajuilma olisi ollut puhkeemaisillansa heidän päänsä päälle, niin nämä kaksi kurjaa syntistä paloivat rakkaudesta. Sillä lemmenjuoma, jonka he yhdessä olivat nauttineet, muutti heidän verensä polttavaksi tuleksi ja heitä synnilliseen sylinantoon veti.

Mutta tänä yönä en minä koskenut vaimooni Catharinaan, vaikka minä hänen vierellänsä lepäsin, vaan sydänyön hetkenä minä nousin ja hiivein lukukammiooni ja siellä tutkiskelin itseäni rukouksessa ja näin Jehovan puoleen huusin:

»Kuinkasta taitaapi tainkaltaista tapahtua? Enkös ole minä rakastanut tätä vaimoa, jonkas minulle annoit ja kylkiluustani teit, niin että ilolla olisin antanut henkeni enkä sitä paljoksi pannut, jos sillä olisin hänen elämänsä lunastaa tainnut! Minä olen palvellut häntä kymmenen vuotta ja olisin valmis kantamaan häntä käsilläni hamaan vanhuuteen saakka, vaikka hänen hiuksensa olisivat harmaat niinkuin kalliojäkälä, ja nyt hän kääntyy sen puoleen, joka on ollut hänen silmäinsä edessä kuusi kuunkiertoa.»

Niin tämä oli minun mielestäni suuri vääryys Herralta, sillä minä olin jo oman mittani jälkeen kyllin vääryyttä tässä elämässä kärsinyt. Ja minä sangen pahasti napisin, vaikka minä nöyryydellä ja nurisematta olin sallinut maallisen varani ja virkani ynnä kanssaihmisten suosion itseltäni riistää.

Mutta tätä viimeistä, kuin minulle kallein oli, en minä olisi antanut, sillä Catharina Wycken oli luu minun luustani, liha minun lihastani ja sielu minun sielustani.

X

Mutta seuraava päivä oli lauantaipäivä, ja pappilan pirtissä oli makkaran teko parhaillansa, sillä kalliit Joulujuhlat lähestyivät kristikunnassa ja myöskin Reigin pappilassa, ja raavaat ja siat oli jo teurastettu.

Vaan Jonas Kempe, se _Diaconus_, oli jo huomenella lähtenyt Sant-Andruksen kappeliin, kussa hänen saarnaaman piti.

Niin minä pirtissä lieden luona istuin ja kuuntelin aikani kuluksi trenkien ynnä palkkapiikaisten pakinoita, koska he itsekukin askareellansa olivat.

Mutta minun mieleni oli synkiä ratki, ja minun mietteeni muualla, ja murhanhimo poltti minun sydäntäni.

Ja minä katsoin vaimoani Catharinaa, kun hän verta sekoitti yhdessä isossa puukulhossa, helmat sonnustettuina ja hihat ylöskäärittyinä.

Ja minä olisin autuuteni antanut, että olisin taitanut katseellani tunkea sen piskuisen luulaattaisen läpitse, jonka takana hänen aivoituksensa lymysivät, niinkuin seitsemän sinetin takana.

Mutta hänen otsansa oli puhdas ja selkiä, eikä sillä ollut yhtään vakoa elikkä ryppyä vielä.

Niin minä kuulin palkollisten puhuvan Valtamarskista, Korkiasta Herrasta Jacobus de la Gardiesta, Hiidenmaan valtiaasta, joka myös Suomen ynnä maarahvaalta kutsutaan Laiska-Jaakko.

(Sillä tämä on alhaisen rahvaan mielenratto, että he saavat ylemmistänsä rupatella.)

Ja jokainen sana tästä puheesta kuului korviini, josko minä tahdoin elikkä en.

Niin yksi trengeistä sanoi:

»Niin on asiat, että Laiska-Jaakko otti avioksensa kuninkaan porton.»

Vaan tähän yksi vaimonpuolista vastasi, nuhdellen:

»Pidätkös, katala, suusi, sillä kuninkailla ei ole tosin porttoja, vaan lemmityisiä.»

Niin taas tähän sanoi trenki, ilkamoiden:

»Samapa tuo lie virka kummallakin.»

Mutta nyt vanha kerjäläiseukko oven suusta tähän sanoa vätysteli hampaattomalla suullansa:

»Pilkkaa, pilkkaa, pakana, itse Valtamarskia ja Ruotsin Majesteettia.»

Tämä puhe pisti sydäntäni, ja minä katsahdin taas salaisesti vaimoni Catharinan puoleen. Hänen nuoret kasvonsa paloivat tulen paisteessa punaisina, ja hänen käsivartensa olivat yltä yleensä verissä, koska hän makkarapuikkoa ylön kiivaasti hypitteli. Makkarat puukulhossa pullistuivat ymmyrkäisiksi ja kauniin kiiltäviksi, ja vaimoni Catharina sitaisi ne nuoranpätkällä kiinni, niinkuin ei hän mitään kuullut olisi.

Mutta trengit taas juttujansa jatkoivat:

»Jos maarahvas elikkä vaikkapa kaupungin porvarikin tavoitetaan avionrikkomuksesta, niin totisesti, toinen on rangaistus. Näin on laki: syylliset mestattakoon miekalla Tukholmissa elikkä Tallinnassa Jerusalemin mäellä.»

Niin vähä piikainen kysyi kimiällä äänellänsä:

»Missä se on, Jerusalemin mäki?»

Ja vanhin trenki vastasi:

»Sielläpä se on, siellä kaupungin portin ulkopuolella, kussa hevosiakin nyljetään. Ja katu, kuin sinne vie, on Suuren Rukousnauhan katu, koska Paavin aikaan kurjat syntiset ennättivät kerran heidän rukousnauhansa lukea, kun teilattaviksi vietiin.»

Vaan nyt sanoi sama vanha vaimo vaikertaen:

»Voi jumalattomia, voi jumalattomia! Ennen maailman aikaan, koska maarahvas vielä tässä maassa vallitsi, kaivettiin avionrikkojat pellon vakoon, ja pää auralla härkäin kanssa puhki kynnettiin, — niin tehtiin. Sillä salavuoteisilla pitää oleman osa siinä järvessä, joka tulesta ja tulikivestä palaa.»

Ja vielä sanoi sama trenki, karkiasti kiroten:

»Tulityötä, — tulityötä se on haureus.»

Ja vanha vaimo:

»Puhkaiskaa, puhkaiskaa silmänne, etteivät ne täynnä himoa olisi! Ottakaat oppia Hannalta, ettette vieraaseen ja muukalaiseen takerru!»

Mutta äkisti minä näin veren juuri korkialle kulhosta roiskahtavan, jota vaimoni Catharina sekoitti, ja pirskuvan hänen valkialle kaulallensa, kussa se paistoi niinkuin punainen viiru.

Niin minun vaimoni Catharina heitti nopiasti makkarapuikot palkkapiialle, niinkuin hänen olisi äkisti paha elämä tullut, ja lähti pirtistä. Mutta hänen katsannossansa oli hämmennys, ja minä näin hänen pyhkivän verta kaulaltansa.

Niin minä huusin hänen jälkeensä:

»Catharina, kuhunkas menet?»

Vaan hän vastasi pirtin kynnyksellä, ympärinsä kääntymättä:

»Menen aittaan vilvoittelemaan, sillä minun on ylön kuuma.»

Mutta minun sydäntäni purivat epäluulo ja mustankipeys, niinkuin olisin elävätä kärmettä pidellyt.

Ja koska minä taas yöni yksin lukukammiossa lepäsin, niin runteli minua painajainen mustan orhin muodossa, jolla oli tuliset sieraimet, ja se korskui ja kuopi kovasti, niin että minä havasin unestani likomärkänä hiestä ja suuresta ahdistuksesta.

XI

Eikä minun tarvinnutkaan ylön kauvan odottaa, ennenkuin kaikki Herramme Kaikkivaltiaan tahdon jälkeen laukesi niinkuin solmu, joka aukaistaan, vaikka tämä köysi oli minulle paremminkin kuin hirttonuora.

Sillä tuskin olivat kalliit Joulunpyhät ohitse, kun minun Kolmen Kuninkaan päivänä oli lähteminen Kärdlaan Jonas Kempen, sen _Diaconuksen_, kanssa.

Mutta taivas oli tuiskuttanut kuivaa lunta niinkuin haljennut jauholaari viikon verran.

Koska minä siis huomenella varhain oven aukaisin, niin vihlaisi korviini kujan kulman takaa vihainen vinkaus, ja lumi sokaisi silmännäköni, niinkuin olisi hiekkaa kouralla heitetty.

Niin minä sanoin _Diaconukselleni_, enkä minä häneen katsahtanut:

»Eipä taida tosin lähdöstämme tänäpänä mitään tulla, sillä tie on tukossa, ja tuiskuttaa taivaasta sekä maasta.»

Ja nämä olivat ensimmäiset sanat, kuin minä olin Jonas Kempelle sanonut tuosta ehtoosta saakka, paitsi kaikkein tarpeellisimpia.

Vaan Jonas Kempe oli jo vaatteissa, ja hylkeennahkaiset saappaat hänen jaloissansa. Ja koska hän ei mitään vastannut, niin minä sallein valjastaa hevosen.

Niin me pääsimme miten kuten Kärdlaan, jonne on Reigistä puolitoista peninkuormaa, osaksi metsä-, mutta osaksi kylätietä, ja oli jo kuudes tiima läsnä ja pimiä meidän paluumatkalle kääntyessämme.

Mutta pyry oli yltynyt väkevyydessä, ja tuulen voima ylön tuima.

Niin minä tunsin hetken tulleen, että minun puhuman piti, ja minä sanoin Jonas Kempelle:

»Jonas Kempe, — minulla on sinulle tähdellistä puhuttavata, — josta en enää vaieta taida. Kuuletkos siis ääntäni tämän Herran ilman läpi, joka juuri ankarasti pauhaa?»

Niin Jonas Kempe, se _Diaconus_, vastasi:

»Ettäs sinä minua puhuaksesi tavoitit, Paavali Lempelius, sen minä hengessäni tiesin. Niin puhu siis, mitä sinun puhuman pitää.»

Niin minä etsein soveliaita sanoja ja näin lausuin (sillä minä en heti saanut niitä sanoja huuliltani, kuin kielelläni kipinöitsivät):

»Jonas Kempe, kuinkasta on laitas? Miksis Reigiin tulit? Oletkos syyhyn vikapää?»

Niin Jonas Kempe vastasi, tuulen halki:

»Tätäkö sinä minulle puhua aivoit, Reigin pappi? Vaan turha oli sinun tätä Herran ilmaa odottaa näitä kysyäksesi, sillä en minä olisi siitä salaisuutta tehnyt. Eiköstä Gaaz sinullen tietää antanut, koska hän minut Reigiin _ordineerasi_? Minun esimieheni emäntä Tukholmissa, ehkä jo ijällinen, katsoi minun puoleeni ylön armollisesti, niinkuin Potipharin, sen hovinhaltian, emäntä Josephia Egyptissä. Nyt sen tiedät, Paavali Lempelius.»

Niin viha täytti ruumiini suonet niinkuin kiehuva vesi, enkä minä enää vaieta tainnut, vaan huusin:

»Niinpä sinä nyt, Jonas Kempe, itse katsot toisen miehen vaimon puoleen, häntä himoitaksesi! Vastaa, onkos näin?»

Ja vaikka minun vihani oli kuuma, oli minun pääni kuitenkin kylmä, niinkuin rauta pakkasessa.

Niin Jonas Kempe, se _Diaconus_, vastaa:

»Nyt sinä vasta kysymyksesi kysyit, Reigin pappi.»

Vaan minä ohjia tiukasti pitelin, eikä minun silmäni selittänyt muuta kuin hevosen pään, sillä ilma oli täynnänsä polttavia ja pyöriviä hiukkasia, joita tuuli piiskasi.

Niin minä sanoin:

»Jos meidän tähän lumituiskuun hukkuman pitäis, niin tahdon minä totuuden, vaikka minun pitäisi se sinun luittesi ytimestä noutaa.»

Niin Jonas Kempe, se _Diaconus_, vastasi:

»Mistäs tiedät, Paavali Lempelius, etteikös Catharina Wycken itse minullen pala?»

Vaan minä sanoin:

»Varokin sanojasi. Saatana, koskas herjaat, etten satuta sinuun kättäni ja lyö simia latuskaiseksi niinkuin kampeljaista, Herran kirottua.»

Niin Jonas Kempe, se _Diaconus_, sanoi:

»En minä herjaa, vaan tämä on totinen tosi. Ja jollet sinä minun sanojani usko, niin kysy Catharina Wyckeniltä, ja sinä olet vastauksen saapa.»

Niin minä tunsin ensi kertaa, että tästä miehestä uhosi voimaa, joka ei tosin ollut ruumiin eikä jäntereitten väkevyyttä, vaan yhden palavan hengen.

Niin minä sanoin:

»Meitä on kaksi, Reigin pappi ja hänen _Diaconuksensa_, ja Catharina Wycken on vain yksi. Kenenkä meistä kahdesta kuoleman pitää?»

Niin Jonas Kempe, se _Diaconus_, sanoi:

»Tämän minä sanon sinulle, Paavali Lempelius, autuuteni nimessä. Totisesti on Catharina Wycken oleva minun, niin totta kuin Jumala elää, sillä myöskin minä rakastan tätä vaimoa, ja hänen on valittava välillämme.»

Vaan minä hänen Jumalan pilkkaansa kauhistuin, että hän tohti Korkeimman nimen syntiseen suuhunsa ottaa, ja näin sitä herjata.

Niin minä huusin: