Part 3

"Aion tehdä hänet mykäksi!" kuului vastaus.

"Et saa surmata häntä, Fleming", kielsi Marables, "siihen en ikinä suostu. Jumal'auta, se ei saa tapahtua!"

"Sen _täytyy_ tapahtua, oman turvallisuutemme tähden, olkoon kuitenkin, jos hän — —" Fleming vaikeni ikäänkuin miettimään.

"No, mitä?" huudahti Marables.

"Jos hänestä tulee meidän miehiämme!"

"Vastaa, poika", kääntyi hän Jaakon puoleen, "tahdotko vannoa säilyttää salaisuutemme ja auttaa meitä töissämme? Silloin ansaitset runsaasti kultaa; muuten pitää sinun kuolla.

"Ennen kuolla kuin tulla konnaksi!" vastasi Jaakko ja hänen silmänsä säihkyivät rohkeasti.

"No, käyköön tahtosi mukaan, poika nulikka!" vastasi Fleming pilkallisesti, tarttuen Jaakkoon kiinni.

Marables syöksyi kumppaninsa niskaan ja taisteli häntä vastaan, ja Jaakkokin koetti kaikin voimin toisella kädellään, joka hänellä oli vapaana, irtautua vastustajastansa. Kuitenkin onnistui Flemingin ottaa pistooli taskustaan, sillä hän löi Jaakon puolustajaa niin voimakkaasti päähän, että hän tunnotonna vaipui maahan.

Nyt oli Jaakko ainoastaan yksin Flemingin kanssa, mutta vaikka hän kyllä henkensä edestä koetti puolustautua, ei hän kuitenkaan voinut mitään väkevälle Flemingille. Fleming laahasi häntä kantta pitkin laivan reunalle, tarttui häneen vahvasti ja heitti hänet yön pimeässä Thames-jokeen.

Onneksi oli Jaakko noudattanut vihamiehensä neuvoa ja oppinut uimaan, ja sekin oli hänelle onneksi, että hän sattui olemaan paitasillaan, joten eivät vaatteet olleet nyt hänelle haitaksi liikkuessansa. Melkoisen matkan vei vahva virta häntä mukanaan veden alla; vasta niin kaukana laivasta, ett’ei Fleming enää voinut häntä erottaa, nousi hän veden pinnalle. Kuitenkin oli hänellä tuskin nimeksikään toivoa pelastua, kun ranta oli noin virstan päässä. Hän ponnisteli voimiaan pysyäksensä veden päällä, mutta pakkanen teki hänen jäsenensä jäykiksi, ja hän tunsi yhä enemmän uupuvansa. Jo ollen vaipumaisillansa syvyyteen kuuli hän lähestyvää airojen loisketta ja heti sen perästä tunsi hän airon nostettavan päänsä ylitse. Epätoivon voimilla tarttui hän airoon ja huusi apua.

"Huovatkaa!" kuului ääni hänen päältänsä. "Joku on vedessä!"

Seuraavana silmänräpäyksenä tunsi Jaakko itseänsä nostettavan venheesen. Kova pakkanen ynnä taistelu aaltoja vastaan olivat uuvuttaneet hänet melkein tunnottomaksi. Hänet käärittiin lämpöiseen viittaan, ja nautittuaan muutamia pisaroita viinaa voi hän jälleen puhua. Kysymykseen, minkä laivan miehiä hän oli, vastasi hän: "parkkilaivan Pollyn".

"Hei! Sitähän juuri tässä etsitään. Sanoppas, poikaseni, missäpäin se on?"

Jaakko osoitti suunnan. Hän huomasi nyt kuusiairoisen venheen kuuluvan jokipoliisiin. Perää pitävä virkamies kuulusteli, miten Jaakko oli veteen joutunut.

"Minut heitettiin jokeen", vastasi Jaakko.

"Ken heitti?"

"Eräs Fleming-niminen mies."

"Sen nimen hän nyt on ottanut itselleen", huomautti virkamies. "Siis voimme lisätä syytökseemme häntä vastaan vielä murhankin. Eespäin, pojat!"

Pian saapui venhe laivan luoksi. Päämies astui kannelle neljän kumppaninsa kanssa, jättäen Jaakon toisten kanssa venheesen.

"Mitä nyt?" huusi Fleming äreästi tulijoille; Marables seisoi hänen takanaan.

"Antakaa minulle kajuuttanne avain!" vaati poliisi.

"Marables, anna heille avain", sanoi Fleming röyhkeän ivallisesti, "huomaanpa heidän kuuluvan jokipoliisiin."

Marables antoi sanaakaan lausumatta avaimen ja päämies meni lyhty kädessä kajuuttaan, jota hän tarkasti tutki. Toiset miehet jäivät kannelle vartioimaan Flemingiä ja Marablesta. Hetken kuluttua palasi hän kannelle eikä ollut löytänyt mitään.

"No", kysyi Fleming pilkallisesti, "saitteko suurenkin saaliin?"

"Sen kyllä kohta saamme nähdä. Kuinka monta miestä on tässä laivassa?"

"Kaikki seisovat tässä teidän edessänne", vastasi Fleming.

"Onpa teillä vielä täällä poikakin. Missä hän on?"

"Kaksi miestä riittää tälle laivalle. Meillä ei ole täällä mitään poikaa."

"Älkää valhetelko!" huomautti virkamies. "Minä tiedän varsin hyvin vielä tänään iltapuolella pojan olleen kannella. Mihin hän on joutunut?"

"Varmaankin on hän lähtenyt maalle",'vastasi Fleming

"No, sitte kysyn toisin", lausui päämies ankarasti, "Kumpiko teistä heitti pojan jokeen?"

Fleming säpsähti, mutta Marables huudahti:

"Minä en sitä tehnyt, totta Jumalista en! Minä tahdoin pelastaa hänet. Oi, jospa poika parka olisi täällä todistamassa sitä!"

"Tässä minä olen, Marables", vastasi äkkiä Jaakko, joka huomaamatta oli noussut laivaan ja siihen asti ollut jokipoliisin takana piilossa.

Fleming vavahti, ikäänkuin olisi salama häneen iskenyt.

"Niin, tässä minä olen", jatkoi Jaakko astuen esille, "ja minä todistan, Marables, ett'ette tahtoneet minua kuolemaan, vaan päinvastoin koetitte pelastaa minua, ja taistelitte tuota murhaajaa vastaan, kunnes hän löi teidät maahan. Fleming se oli, joka minut jokeen heitti, ett’en kertoisi kulta- ja hopeakaluista sekä muista tavaroista, joita tahdoitte sulloa säkkeihin ja upottaa jokeen, koska kaksi teidän väestänne ei voinut pitää suutansa lukossa."

"Kunnon poika!" huudahti Marables, juosten Jaakon luokse ja syleillen häntä. "Jumalan kiitos, että pääsit hengissä. Kaikki on tosi, mitä poika on kertonut", lausui hän päämiehelle, "ei yksikään sana ole valetta. Minä olen vankinne ja seuraan teitä vapaaehtoisesti, sillä minä olen ansainnut rangaistusta. Minä olin ennen rehellinen mies, mutta viettelys oli suuri eikä minulla ollut voimia sitä vastustaa."

Marables ja Fleming vangittiin ja vietiin poliisikammariin. Jaakko vietti yönsä kajuutassa, joka nyt tykkänään oli hänen käytettävänään, ja meni heti seuraavana aamuna herra Drummondin luokse kertomaan, mitä laivalla oli tapahtunut.

Heti sen perästä toimitetussa tutkimuksessa tuli ilmi, että Fleming jo kauan oli ollut erään kuuluisan varasjoukon johtajana ja että Polly-laiva viimeaikoina oli ollut heillä piilo- ja varastopaikkana kaikille varastetuille kapineille. Kaksi rikostoveria oli ilmoittanut koko asian, kun muka olivat saaliinjaossa saaneet liian vähän. Kun Fleming, lukuisten varkauksien lisäksi, oli syypää vielä murhanyritykseenkin, tuomittiin hänet kuolemaan.

Marables ei ollut ottanut varsinaista osaa Flemingin rikoksiin, mutta kun häntä houkutteli voiton toivo ja hän oli piilottanut varastettua tavaraa laivaansa ja antanut siellä suojaa vorolle, syytettiin häntä varastetun tavaran kätkemisestä. Hän vilpittömästi tunnusti kaikki ja myöskin näytti katuvan tekoansa, ja kun hän oli ennen tutustumistansa Flemingin kanssa viettänyt nuhteetonta elämää tuomittiin hänet vaan seitsemäksi vuodeksi englantilaisten pahantekijäin siirtoloihin.

Kuudes luku.

Jaakko ei mennyt heti jälleen vesille, vaan jäi toistaiseksi herra Drummondin luo. Tämä oli nimittäin erottanut erään apulaisistansa ja Jaakko tuli hänen sijaansa, kunnes toinen saatiin.

Jaakkoa kohdeltiin kuin perheesen kuuluvaa eikä häneltä puuttunut mitään. Kiitollisena niin paljosta hyvyydestä koetti hän kaikilla tavoin ahkeruudella, tarkkuudella ja säännöllisyydellä olla herra Drummondille mieleen. Pian hän perinpohjin tutustui kirjanpitoon ja laskemiseen, sillä hänellä oli koulussa saatu oppinsa siinä hyvänä apuna. Vaikka hän joka päivä oppi jotakin uutta ja hänen nykyinen asemansa ja työnsä paremmin soveltuivat siihen sivistysmäärään ja oppiin, jonka hän oli koulussa saavuttanut, kuin hänen entinen toimensa, ikävöi hän kuitenkin takaisin vesille ja malttoi tuskin odottaa aikaa, jolloin uusi konttoriapulainen tulisi, joka tuottaisi hänelle vapauden takaisin, kuten hän sanoi. Sen hän kuitenkin kyllä käsitti, ett'ei alinomaisesta edestakaisin kulkemisesta joella ollut mitään erityistä hyötyä.

Kun hän, kuten jo on sanottu, oli kuin herra Drummondin perheesen kuuluva, tutustui hän myöskin niihin, jotka siellä kävivät, ja erittäin mieltyi hän erääsen vanhaan herraan, joka aina osoitti hänelle sangen paljon ystävyyttä. Turnbull oli hänen nimensä; hän oli vanhapoika ja oli koonnut melkoisen omaisuuden. Ollen jo lapsuudesta asti innokkaasti mieltynyt merimies-elämään oli hän laivapoikana alkanut uransa eräällä Grönlantiin kulkevalla laivalla, ja onnistui hänen sitte taitavuudella, rohkeudella ja toimeliaisuudella kohota kapteeniksi, hankkia itselleen oma laiva, jopa vähitellen toinen, vieläpä kolmaskin, ja viimein melkoisen varakkaana asettua rauhassa viettämään elämänsä ehtoota. Hän tiesi kertoa monta seikkailua vaihtelevasta merimies-elämästänsä, ja Jaakko kuunteli häntä aina mitä suurimmalla tarkkuudella. Usein he yhdessä kävivät soutelemassa Thames-joella ja semmoisella matkalla lausui Jaakko kerran ilmi halunsa ruveta Grönlantiin purjehtijalle, tutustuaksensa valaskalanpyyntiin, josta kapteeni Turnbull niin paljon oli kertonut hänelle.

"Se on vaihtelevaa, mutta myöskin sangen kovaa elämää", vastasi siihen kapteeni. "Muistelen erästä matkaa, jolloin monta kertaa töin tuskin pelastuin kuolemasta. Meidän täytyi laivallamme kulkea ajojäiden välitse ja kohtasimme suunnattomia jäävuoria matkallamme. Semmoiseen jättiläishirviöön kiinnitimme ankkurimme ja kuljeksimme sen perässä edestakaisin pyydellen kaikkea, mitä vastaamme sattui. Meidän oli jo onnistunut saada kaksitoista valaskalaa, joiden luurangot heitimme mereen, irroitettuamme niistä kaikki, mikä oli kelvollista. Kuin eräänä aamuna tähystelijä mastonkorista katseli ympärilleen, oliko mistään saalista toivossa, huomasi hän suuren naarasjääkarhun, joka poikineen uiskennellen lähestyi jäävuortamme, jonka vieressä vähän matkan päässä meistä oli valaskalan luuranko. Kun ei mitään muuta ollut tehtävänä, läksin minä kuuden kumppanin kanssa pyydysretkelle. Emäkarhu oli jo ehtinyt jäälle ja alussa koetti se paeta, vaan kun pentu ei liukkaalla jäällä päässyt kulkemaan kyllin nopeasti, kääntyi se meihin päin näyttäen hampaitansa. Eräs meistä ampui pennun kuoliaaksi ja silloin rupesi emä niin valittavasti kiljumaan, ett’en milloinkaan voi sitä unhottaa. Äkkiä se ikäänkuin tointui ja syöksyi päällemme möristen niin, että sitä voi kuulla peninkulman päähän. Me olimme asettuneet tiheään joukkoon ja odotimme vastustajaamme ojennetuin keihäin. Mutta karhu sysäsi meidät takaperin ja kaksi meistä kaatui. Me toiset pidimme paikkamme ja kun se nousi takajaloillensa ammuimme sille rintaan kolme kuulaa, jotka heti katkasivat siltä elämän langan. En ikinä ole sittemmin nähnyt niin suurta elävää ja liioittelematta voin sanoa sen painaneen paljon enemmän kuin moni suuri härkä. Sillä välin oli tuuli kääntynyt pohjoiseen ja toi mukanaan sakean lumipyryn.

"Kumppanimme mielestä oli viisainta silloin palata laivalle. Minä kuitenkin luulin pyryn pian loppuvan ja päätin jäädä nylkemään saaliimme muhkeaa taljaa. Jos nimittäin olisimme jättäneet kuolleen elävän sinne muutamiksi tunneiksikin vain, niin olisivat kyllä ketut syöneet sekä sen että pennun ja talja olisi turmeltunut. Valaskalan jäännökset olivatkin houkutelleet sinne satamäärin kettuja. Kumppanini palasivat laivalle ja tuskin olisivatkaan osanneet sinne takaisin sakeassa lumituiskussa, ell'eivät sieltä olisi soittaneet kelloa osoittaaksensa heille siten oikeaa suuntaa. Minä jäin yksin saaliin luokse, mutta sain pian katua kauppaani. Tuisku ei lakannut, päinvastoin sakeni sakenemistaan ja ennenkuin olin ehtinyt neljänneksikään osaksi nylkeä karhua, olin jo vallan paleltua. Kun myöskin huomasin mahdottomaksi palata laivalle oli minulla vain kuoliaaksi paleltuminen kohtalona. Viimein keksin keinon, jonka avulla mahdollisesti voin pelastua. Leikkasin auki karhun vatsan, otin pois sisälmykset ja hiivin itse sinne niiden sijaan. Aukeaman koetin sulkea niin hyvin kuin mahdollista ja kun otus ei vielä ollut kadottanut elonlämpöänsä, oli minulla eriskummallisessa suojassani sangen lämmin ja mukava. Mutta pahaksi onneksi ei se mukavuus kauan kestänyt. Tuskin olin ollut siellä puolta tuntiakaan kun suojaani ulkopuolelta ruvettiin repimään ja puremaan. Siinä nyt olivat ketut, ja varmaankin niitä oli kokoontunut satamäärin kuolleen karhun ympäri, sillä kaikilta tahoilta tuntui nykimistä ja vatsan aukosta pistelihe jo koko joukko suippukuonoja sisään.

"Vaikka voimakkaasti käytinkin puukkoani ja jokaisen ketunkuonon, joka sattui lähelleni, täytyi verisenä vetäytyä takaisin, oli kuitenkin petojen, nälissänsä kuin olivat, onnistunut purra rikki karhun paksu talja, ja he repivät sitte irti lihapalasen toisensa perästä. Vaikka nälkäiset ketut, kun niitä on yhdessä laumassa noin kaksi, jopa kolmekin sataa, voivat tulla sangen vaarallisiksi, oli minulla kuitenkin hyvä toivo saada heitä pakosalle, tullessani esille suojastani. Mutta suurimpana huolenani oli, että he söisivät suojani joka varjeli minua rajuilmalta, siten jättäen minut alttiiksi vilukuoleman kaikille kauhuille. Viimein jo tunki valo sisään 'karhutaloni' yläpuolelta ja minä olin siinä ainoastaan karvojen peittämänä, joiden välitse ketut pistivät kapeat kuononsa iskeäksensä kiinni hylkeennahkaiseen nuttuuni. Päätin viimein ampua piirittäjiäni peloittaakseni heitä ja koetin juuri asettaa pyssyni sopivaan asentoon, kun äkkiä kuulin noin puolen tusinaa pyssyn paukausta. Pari kuulaa tunkeui minunkin suojaani kuitenkin onneksi minuun sattumatta. Huusin heille heti paikalla niin kovin, kuin suinkin voin, ja heti lakkasivat pelastajani ampumasta. He olivat ampuneet kettuja, aavistamatta minun piilevän siellä niiden keskellä. Minä sitte hiivin esille. Lumituisku oli lakannut ja edessäni seisoi kuusi laivakumppania, jotka olivat tulleet minua etsimään. Onneksi siis pelastuin sekä viluun kuolemisen että kettujen ruoaksi joutumisen vaarasta. Hirveä matka se oli, Jaakko, ja minä kiitin Jumalaa, että niin vähällä pääsin kotiin jälleen, sillä niistä laivoista, jotka yhtaikaa meidän kanssamme läksivät valaskalanpyyntiin, hukkui kahdeksantoista."

"Minä kiitän teitä kertomuksestanne, kapteeni Turnbull", sanoi Jaakko, "mutta haluni tulla valaskalan pyytäjäksi on minusta kadonnut."

"Sinä et ole kadottanut mitään", huomautti kapteeni Turnbull. "Niiden, jotka onnellisesti palaavat, on hauskaa kyllä kertoa seikkailuistansa, mutta kun miettii kuinka monta uupuu vilusta, näljästä ja kaikenlaisista vaaroista, täytyy jokaisen, joka on sitä elämää kokenut, koettaa parastansa ja neuvoa kaikkia intoilijoita olemaan antautumatta niiden alaisiksi, ja minua ilahuttaa, että minun on onnistunut käännyttää sinut pois siltä uralta."

Seitsemäs luku.

Jaakko työskenteli jo yhdeksättä kuukautta herra Drummondin konttorissa, sillä vaikka uusi kirjanpitäjä jo olikin saapunut, oli kuitenkin niin paljo tekemistä, että Jaakon apu yhä vielä oli välttämätön. Uusi kirjanpitäjä Watkins oli nuori, noin kahdenkymmenen ikäinen leveänaamainen ja paksuhuulinen mies. Hänen työntekonsa oli huononlainen ja ahkeruutensa vielä huonompi, mutta hän osasi mielistelemisellä päästä ylikirjanpitäjä Hodgsonin suosioon, ja kun hänellä oli paljo valtaa asiakonttorissa ja hän mielellään näki ympärillään alammaisia ja imartelevia ihmisiä, oli hän sangen leväperäinen uuden kirjanpitäjän suhteen, jopa piti häntä etevämpänä Jaakkoakin, jota hän ei hänen suoran ja vilpittömän luonteensa tähden voinut ensinkään kärsiä.

Eräänä päivänä oli Jaakolla suurenlainen tili kirjoitettavana ja saatuaan sen valmiiksi antoi hän sen ylikirjanpitäjälle tarkastettavaksi. Vaikk’ei siinä ollutkaan mitään virhettä ja käsialakin oli selvä ja kaunis, huomasi kuitenkin ylikirjanpitäjä, joka sattui olemaan huonolla tuulella, sen muka huonoksi, repi sen rikki ja käski Jaakon kirjoittaa sen uudestaan.

Jaakko semmoisesta ansaitsemattomasta kohtelusta suuttui; hän laski kynän pois ja torjui vakavasti moisen kohtuuttoman vaatimuksen.

Raivoissaan vastustuksesta tarttui herra Hodgson konttorikirjaan ja heitti sen Jaakolle päähän. Jaakolla sattui olemaan viivotin kädessä ja malttamatta hillitä mieltään viskasi hän sen niin voimakkaasti kohti ylikirjanpitäjää ja osasi häntä otsaan niin kovasti, että hän kaatui. Samassa astui herra Drummond sisään. Hän näki Jaakon teon ja riensi sanaakaan virkkamatta ylikirjanpitäjän luokse, nosti hänet ylös ja kantoi hänet Watkinsin avulla huoneesensa, jossa Hodgson pian tointui jälleen. Jaakko oli yksin konttorissa tietysti hyvin levotonna, sillä hänhän se syylliseltä näytti, ja vaikka hän omasta mielestänsä kyllä oli oikeassa, pelkäsi hän kuitenkin joutuneensa ikävään tilaan.

Kohta hänet sen perästä kutsuttiin herra Drummondin huoneesen. Isäntä otti hänet vastaan sangen ankaran näköisenä, rouva Drummond näytti surulliselta ja Saaran punehtuneet silmät ilmasivat selvästi hänen itkeneen, sillä ylikirjanpitäjä oli kertonut tapauksen tavalla semmoisella, että kaikki syy jäi Jaakon puolelle, ja Watkins todisti hänen kertomuksensa oikeaksi, kohotakseen vielä enemmän esimiehensä suosioon.

"Rehti-Jaakko", alotti herra Drummond, "minä kutsuin sinut, sanoakseni sinulle, ett’et hävyttömän käytöksesi tähden ylikirjanpitäjää kohtaan voi jäädä talooni. Minulla oli aikomus hankkia sinulle hyvä ja kunnollinen asema maailmassa, mutta se tuuma on nyt loppunut. Paitsi sopimatonta ja ilkeää käytöstäsi olet myöskin ollut kiittämätön."

"Sitä moitetta en ansaitse", vastasi Jaakko.

"Älä vastusta", sanoi herra Drummond. "Näinhän minä itse tekosi. Siis ei sanaakaan enää siitä. Sinä olet kirjoitettu laivurinoppilaaksi ja voit siis palvella oppiaikasi loppuun 'Polly'-laivalla, jolle jälleen on saatu kuljettaja. Siinä kaikki, mitä minä enää voin tehdä hyväksesi, äläkä odota minulta sen enempää. Kun nyt olet monta kuukautta työskennellyt konttorissani, on myöskin kohtuullista, että maksan sinulle siitä ajasta. Tässä on kymmenen puntaa työstäsi."

Herra Drummond luki rahat pöydälle ja läksi huoneesta.

Jaakko ei liikahtanutkaan, katsoi vain vakavasti herra Drummondiin hänen astuessaan ohitse. Hänen oli mahdotonta puolustautua ansaitsematonta syytöstä vastaan ja hän ennemmin oli vaiti kuin tahtoi kiivastua. Mutta hänen tyyneyttänsä pidettiin itsepäisyytenä.

"Eikö sinulla ole mitään sanottavaa, Jaakko?" kysyi rouva Drummond hetken perästä. "Eikö sinulla ole mitään, jota saisin sanoa sinun puolustukseksesi miehelleni, kuin hänen suuttumuksensa jälleen lauhtuu?"

"Kun olette hyvä ja tahdotte viedä sanan, niin olkaa hyvä, sanokaa herralle miehellenne, että koetan kaikin tavoin voida antaa hänelle anteeksi."

Sitä vastausta piti lempeä rouvakin syvänä loukkauksena, ja kun hän tunsi asian vaan ylikirjanpitäjän ja hänen suosikkinsa väärennetyistä kertomuksista, täytyi hänen uskoa Jaakkoa röyhkeäksi pojaksi. Hän nousi istualtaan ja läksi, surullisesti lausuen: "Hyvästi, Jaakko!"

Jaakko ei voinut puhua, sillä siksi oli hän liian liikutettu; hän voi töintuskin pidättää kyyneleitänsä; niinpä käsitettiin hänen vait'olonsa uppiniskaisuudeksi.

Pikku Saara oli kuitenkin jäänyt, vaikka äitinsä kyllä viittasi häntäkin lähtemään. Jaakko rakasti häntä kuin sisarta; hän ei milloinkaan unohtanut hyvyyttä ja ystävyyttä, jolla Saara kohteli häntä, kuin hän — orpo raukka — ensi kerran tuli herra Drummondin luokse, ja milloin hyvänsä olisi hän ollut valmis kiitollisuutensa osoitteeksi vaikka uhraamaan henkensä Saaran hyväksi.

"Jaakko!" kuului tyttö lempeästi ja rukoilevasti lausuvan, laskiessaan hiljaa kätensä hänen olallensa. Silloin ei Jaakko enää voinut pidättää kyyneliänsä, vaan purskahti katkerasti itkemään. Tyynnyttyään kertoi hän kaikki, mitä oli tapahtunut, ja Saara itki Jaakon kanssa ansaitsemattomasta kohtelusta, jota Jaakko oli saanut kärsiä. Hänen täytyi kuitenkin jättää hänet hyvästi, sillä palvelustyttö tuli pyytämään Saaraa äitinsä luokse. Hän oli juuri ojentaa Jaakolle kätensä, kuin hän huomasi rahat pöydällä.

"Jaakko", sanoi hän "älä unhoita rahojasi."

"Ei, Saara", vastasi Jaakko, joka jo oli ovella, "rahoja en ota. Niiltä, jotka ovat minulle hyvät ja menettelevät kanssani oikeuden mukaan, otan kyllä vastaan ja olisin heille siitä kahta kiitollisempi, mutta noita rahoja en ota ja pyydän sinua jättämään ne isällesi takaisin."

Saara näkyi tajuavan Jaakon tunteet ja huomasi myöskin hänen päätöksensä järkähtämättömäksi. Hän ei vastannut mitään, jätti hänet hyvästi ja riensi huoneesta, jonka jälkeen Jaakko kokosi tavaransa ja läksi, sydän täynnä surullisia tunteita, talosta, jossa oli saanut nauttia paljon hyvyyttä, vaan jossa häntä myöskin nyt oli niin väärin käsitetty.

Jaakko oli syvästi loukattuna lujasti päättänyt olla vastaan ottamatta mitään suosionosoitusta herra Drummondilta, eikä hän mistään hinnasta tahtonut hänelle kuuluvalla laivalla suorittaa oppiaikaansa loppuun. Mutta mihin oli hänen nyt ryhtyminen? Hän oli taasen yhtä yksin ja avutonna maailmassa kuin sinä päivänä, jolloin hänen isänsä ja äitinsä kuolivat. Mutta nyt muisteli hän itsellään olevan kapteeni Turnbullin tosi ystävänä, jolle voi valittaa hätänsä ja jolta voi pyytää hyvää neuvoa. Hänen luoksensa hän siis ohjasi kulkunsa.

"No, Jaakko", huusi kapteeni hänelle iloisesti vastaan, "onpa hauskaa, että jälleen kerran muistat minuakin! Mutta mikä sinun on, poikaseni? Olethan vallan surkean näköinen ja ovathan silmäsi punaiset, ikäänkuin, olisit itkenyt."

Jaakko kertoi nyt hänelle todenperäisesti kaikki mitä oli tapahtunut aina hänen riitautumisestansa vihamielisen ylikirjanpitäjän kanssa hänen eroamiseensa asti herra Drummondin talosta.

Kapteeni Turnbull valitti kohtausta ikäväksi ja tarjoutui heti menemään herra Drummondin luokse kertomaan koko asian sen mukaan kuin Jaakko sen hänelle kertoi. Hän ei epäillyt herra Drummondin muuttavan mieltänsä Jaakosta ja jälleen ottavan hänet luoksensa.

"Minä kiitän teitä, kapteeni Turnbull ystävällisyydestänne", vastasi Jaakko, "mutta herra Drummondin luokse en enää voi palata. Myönnän kyllä, että minun on kiittäminen häntä paljosta hyvästä, mutta hänen syytettyänsä minua kiittämättömyydestä en voi, vaikka hän huomaisikin olevansa väärässä, enää ottaa vastaan mitään häneltä. Kenties saisin silloin kärsiä uusiakin nöyryytyksiä. Ei velvollisuuksieni täyttäminen hänen talossansa paitsi sitä enää olisi semmoisena ilona kuin ennen. En milloinkaan enää astu jalkaani herra Drummondin kynnyksen ylitse."

"Ei pidä edeltäpäin päättää, Jaakko, sillä ei voi tietää, mihin tilaan vielä voi joutua", vastasi kapteeni. "Minua pahoittaisi, jos tunteesi herra Drummondia kohtaan olisivat vihamielisiä tai kostonhimoisia. Eikö joka ihminen voi erehtyä, niinkuin herra Drummond on erehtynyt sinusta? Mitenkä sinä voit noin nuorena kantaa vihaa niitä kohtaan, jotka ovat osoittaneet sinulle niin paljon hyvyyttä ja sääliä, sinun ollessasi turvattomana lapsena? Muista, Jaakko, että väärät ilmiannot ovat heitä eksyttäneet! Ja semmoista pitää sinun antaa heille anteeksi."

"En koskaan unhota herra Drummondin hyvyyttä", vastasi Jaakko, "mutta hänen olisi pitänyt tuntea minua sen verran, ett’ei olisi syyttänyt minua kiittämättömyydestä ja ilkeydestä. Hän on ajanut minut pois talostansa enkä minä aio milloinkaan enää mennä sinne."

"Jättäkäämme sitte koko asia sikseen", sanoi kapteeni Turnbull, kun huomasi Jaakon olevan järkähtämätön päätöksessään, "mutta mihin nyt aiot ryhtyä?"

"Tahtoisin palvella oppiaikani loppuun, mutta en herra Drummondin laivalla."

Kapteeni Turnbull koetti saada häntä siitä päätöksestään luopumaan. Hän lupasi koettaa hankkia Jaakolle toimen, joka paremmin sopisi hänen kyvyllensä ja tuottaisi hänelle edullisemman yhteiskunnallisen aseman, mutta kaikki kehoittaminen oli turha. Jaakko ei ottanut sitä korviinsa. Osaksi oli hänen kokemuksensa herra Drummondin konttorissa kyllästyttänyt häntä kynän käyttämiseen, osaksi ikävöi hän vesille.

Kapteeni Turnbull suostui senvuoksi Jaakon pyyntöön, ja kun hän tunsi erään lauttamiehen, nimeltä Stapleton, joka tarvitsi apulaista, oli Jaakolla hyvät toiveet pian päästä työhön jälleen.

Seuraavana päivänä saattoi kapteeni Turnbull Jaakkoa Stapleton vanhuksen luo, joka heti pilkittä mutkitta otti hänet palvelukseensa. Vanha lautturi asui pienessä talossa lähellä Thames-jokea. Sinne vei Jaakko vähät tavaransa, jonka jälkeen hän meni joelle kuljettamaan venhettänsä.