Part 4

Jaakko ei nyt oikeastaan ollut muuta kuin tavallinen soutomies vain. Määrätystä maksusta souti hän väkeä joen yli tai sitä pitkin, mikäli toimet tai huvitukset ihmisiä vetivät. Kun hänen isäntänsä jo oli vanha ja mieluummin jäi kotiin rauhassa tupakoimaan, jätti hän venheen kuljettamisen tykkänään Jaakon huoleksi, vaatien itselleen ainoastaan kolmannen osan tuloista, joten muut rahat jäivät Jaakon omaksi. Toimi oli tuottava, ja vaikk’ei se ollutkaan hänen sivistyksensä mukainen, oli hän kuitenkin tyytyväinen siihen, sillä hän oli vapaa, ansaitsi itse leipänsä tarvitsematta kiittää ketäkään siitä. Niin hän ainakin luuli; mutta siinä hän oli ihan väärässä, sillä se oli vain ystävällisen kapteeni Turnbullin toimeenpanema juoni, hän kun piti huolta Stapleton vanhuksen elatuksesta, jotta oppipojalle jäisi suurin osa tuloista.

"Poika hoi!" kuuli Jaakko eräänä päivänä huudettavan, kun seisoi venheensä luona keskustellen Stapletonin kanssa jostakin tärkeästä asiasta, "miks’et kuule? Oletko kuuro? Olen jo pari kertaa tässä huutanut?"

Käännyttyään näki hän edessänsä Watkinsin, entisen pöhöposkisen konttorikumppaninsa.

"Mitä nyt?" kysyi Jaakko punastuen suuttumuksesta nähdessään kavalan miehen ja kuullessaan hänen röyhkeää puhettansa.

"Minulla on käsky sinulle, ymmärrätkö?" jatkoi Watkins raa’asti. "Tahdotko totella käskyäni?"

"En", vastasi Jaakko. "Käskyä, jota moinen tolvana tuo, en aio kuulla. Korjatkaa luunne älkääkä palatko milloinkaan, sillä minulla on suuri halu pehmittää selkäänne. Sen olette rehellisesti ansainneet, te ja käskijänne!"

"Hyvä, kyllä ilmoitan vastauksenne", vastasi Watkins pilkallisesti poismennessänsä.

Kuten Jaakko monta vuotta jälestäpäin sai tietää, lähetti rouva Drummond, joka Saaralta oli saanut kuulla koko asian, Watkinsin pyytämään Jaakkoa luoksensa. Saara oli hankkinut itselleen ylikirjanpitäjän rikkirepimän tilin, jonka eri osat vielä olivat paperikorissa. Sen kunnollisuus oli selvin todistus herra Hodgsonin ilkeydestä ja herra Drummond siitä huomasi pillastuneensa. Hän ei kammoksunut tunnustaa ja sovittaa erehdystänsä ja pyysi senvuoksi vaimoansa tarkemmin tiedustelemaan asiaa. Rouva puolestansa lähetti Watkinsin pyytämään Jaakkoa käymään hänen luonaan. Olemme jo nähneet, miten kavala Watkins toimitti tehtävänsä ja miten hyvin hänelle onnistui tehdä kaikki sovinto turhaksi. Mutta siinä ei vielä kylliksi, hän väärensi vielä lisäksi Jaakon vastauksen ja kertoi, miten Jaakko uhkasi löylyttää sekä häntä, Watkinsia, että vielä herra Drummondinkin, vaikka hän varsin hyvin tiesi Jaakon "käskijä"-nimellä tarkoittaneen ylikirjanpitäjää. Semmoisen vastauksen vaikutuksen voi varsin helposti käsittää. Saara oli hämillänsä, hänen äitinsä suuttui ja herra Drummond tuli vakuutetuksi menetelleensä oikein ajaessansa pois moisen leppymättömän ja kostonhimoisen pojan.

Kahdeksas luku.

Talvi tuli ja tammikuussa oli niin pakkanen, että Thames-joki jäätyi ja kaikki laivaliike lakkasi. Sen johdosta oli Jaakonkin työ tietysti loppunut. Hän käytti joutoaikaansa lukemiseen ja otti käsille kaikki kirjansa, painaakseen mieleensä kaikki mitä ennen oli oppinut; joka päivä hän kävi kapteeni Turnbullin luona ja sai häneltä kuulla monta hauskaa kertomusta monilta matkoilta, joita hän oli tehnyt pohjoismerillä ja muuallakin.

"Olen kuullut", lausui kapteeni eräänä päivänä Jaakolle "tänään paistettavan jäällä London-sillan lähellä kokonainen härkä. Haluttaako sinua tulla mukaan, niin mennäänpä sitä temppua katsomaan?"

Jaakko oli heti valmis ja niin he läksivät hevosella erääsen kadunkulmaan, josta ei enää ollut varsin pitkä matka London-sillalle. Tultuansa joelle huomasivat he edessänsä vilkasta elämää. Jäällä oli monta kauppakojua, katossa liehuvat liput; koko ala vilisi tyytyväisen näköisiä ihmisiä, osaksi liikkuen luistimilla, osaksi lykäten kelkkarekiä; kaikkialla leimusi suuria tulia, joissa paistettiin makkaroita ja muuta syötävää. Mutta suurimman huomion veti puoleensa härkä, jota par'aikaa paistettiin lähellä siltaa. Jää oli neljän, jopa viidenkin jalan paksuinen; siellä täällä tosin oli ohuempia paikkoja, vaan ne olivat merkityt varoitustauluilla, ett'ei kukaan menisi liian lähelle semmoista paikkaa. Ihan niiden lähellä oli pitkiä tankoja ja köysiä mahdollisen onnettomuuden kohtauksen varalle.

Aurinko paistoi kirkkaasti, taivas oli pilvetön ja sininen. Kapteeni Turnbull ja Jaakko iloitsivat kolme tuntia katselemalla vilkasta liikettä ja häärinää. Vihdoin oli aika muistella paluumatkaa. Molemmat astuivat jokea ylöspäin tullaksensa paikalle, josta saisivat hevosen.

"Olisi hauska tietää", virkkoi kapteeni Turnbull, "onko nyt vuoksi vai luode."

"Sen heti saisi tietää, jos vaan huomaisi reikää jäässä", vastasi Jaakko. "Tuossapa onkin reikä!"

Hän heitti jääpalasen reikään ja huomasi vahvan pakoveden vallitsevan.

Heidän astuessaan eteenpäin tarttui tuuli kapteenin hattuun ja kuljetti sitä nuolennopeudella pitkin sileätä jään pintaa. Kapteeni juoksemaan sen perästä ja Jaakko seurasi hänen esimerkkiänsä, mutta vaikea heidän oli hattua saavuttaa. Milloin oli Jaakon onnistua saada kiinni karkulainen, milloin jo ojensi kapteeni kätensä tarttuakseen siihen, mutta joka kerta kuin juuri olivat sitä saavuttamaisillansa, kuljetti uusi tuulenpuuska sitä eteenpäin suureksi huviksi kaikille lukuisille katselijoille. Kapteeni Turnbull vähän Jaakon edellä ja takaa ajamisen innoissaan hän ei huomannut taulua, joka varoitti menemästä eteenpäin.

Äkkiä kuuli Jaakko, joka ei myöskään ollut huomannut taulua, jään rutisevan ja näki kapteenin vaipuvan veteen. Väkeä oli lähellä ja myöskin pelastusköysi. Jaakko ei miettinyt hetkeäkään, sillä hän rakasti kapteenia kuin isäänsä. Kiireesti hän tarttui köyden päähän, sitoi sen vyötäisilleen ja hyppäsi avantoon, johon kapteeni oli kadonnut. Hän muisti pakoveden juuri vallitsevan ja piti onnen sattumana, että kapteeni oli kysynyt sitä, sillä sen johdosta hän oli tutkinut veden syvyyden. Jaakkoa kuljetti virta eteenpäin ja kohta hän tunsi; miten kapteeni Turnbullin kädet häneen tarttuivat. Samassa jäällä olevatkin vetivät köyttä. Hukkuvan epätoivoisena piti Jaakko kiinni köydestä ja samoin kapteeni pelastajastansa. Pian he pääsivät avannolle; tikapuut laskettiin reiästä alas ja muutamat miehet vetivät siitä ylös kapteenin ja Jaakon. Molemmat olivat niin rauenneet, että menivät tunnottomiksi. Heidät vietiin lähellä olevaan ravintolaan, jossa he avuksi haetun lääkärin avulla pian jälleen tointuivat. Seuraavana aamuna he jo olivat siksi parantuneet, että voivat lähteä kapteenin kotiin.

Vasta siellä, missä olivat häiritsemättä, kiitti kapteeni nuorta pelastajaansa mitä innokkaimmin pusertamalla häntä syliinsä.

"Minä olen lapseton, Jaakko, rupea sinä lapsekseni!" lausui kiitollinen vanha herra. "Ei kenellekään sen kautta tapahdu vahinkoa, jos määräänkin sinut perillisekseni, sillä minulla ei ole sukulaisia. Jää luokseni, Jaakko, ja minä olen sinulle aina hellänä isänä, joka ei milloinkaan unhota, että hänen tähtensä olet uskaltanut henkesi."

"Te olette aina ollut erittäin hyvä ja ystävällinen minulle", vastasi Jaakko liikutettuna, "enkä minä milloinkaan unhota sitä. Mutta herra Drummond oli myöskin hyvä minulle ja kuitenkin ajoi hän minut pois kiittämättömänä olentona. Voihan meidänkin välillemme tunkea pahoja ihmisiä, saada aikaan väärinkäsitystä enkä minä kestäisi toista kertaa tulla hyljätyksi. Jos rakastatte minua, niin suokaa minun olla mitä olen. Antakaa minun pitää vapauteni ja riippumattomuuteni, se on ainoa, mitä teiltä pyydän."

"Kyllä huomaan turhaksi sinua sen enempää pyydellä", sanoi kapteni hetken perästä. "Mutta kuulepas varoitukseni, Jaakko, äläkä tee tilaa sydämmeesi uhkamielisyydelle ja katkeruudelle sen vuoksi, että olet saanut kärsiä vääryyttä muilta ihmisiltä; se katkeroittaa elämän ja saattaa sinut siihen väärään luuloon, että maailma ylimalkaan on paha. Kuin saat enemmän kokemusta, huomaat siinä olevan paljon hyvää ja jaloakin."

"En vaan voi unhottaa loukkausta, jota olen saanut kärsiä", vastasi Jaakko. "Olen valmis antamaan muille rikoksensa anteeksi, mutta en anna kenellekään syytä semmoiseen väärinkäsitykseen minusta, kuin Drummondin perhe sai. Kerran tehty ei parane."

"Niin kyllä, Jaakko; mutta siihen minä voisin lisätä toisen mielilauseistasi: jos neuvo pettää, niin toinen auttaa. Jumala siunatkoon sinua, poikani. Pysy lautturina, jos et huoli muusta; mutta älä mene enää jään alle."

"Teidän tähtenne kyllä koska hyvänsä, kapteeni Turnbull", vakuutti Jaakko, ja uudestaan sulki vanha herra hänet isällisellä rakkaudella syliinsä.

Yhdeksäs luku.

Kului muutamia vuosia. Jaakko oli melkein lopettanut jokilaivurin oppiaikansa. Hänen aikansa kului hiljaa ja säännöllisesti kuin hänen venheensäkin kulki eteenpäin; joka päivä oli toisensa kaltainen. Lomahetkinä hän etupäässä tutki kirjojansa, myöskin viljeli hän ahkerasti isällisen ystävänsä, kapteeni Turnbullin runsasta kirjastoa. Mitä enemmän Jaakko etsi henkistä ravintoa, sitä vähemmin häntä miellytti toimensa ja yhä selvemmin hän huomasi miten väärin hän teki, kun vapauden rakkaudesta ei ottanut kuullaksensa kapteenin neuvoa. Kapteeni Turnbull puolestansa oli yhä siinä luulossa, että hän yhä tyytyi ammattiinsa, ja Jaakko, häveten ilmoittaa isälliselle ystävälleen mielensä muutosta, jatkoi edelleen lautturinammattiansa.

Niin souti hän myöhään eräänä kirkkaana iltana pitkin jokea, kuin kova melu herätti hänet ajatuksistaan. Kolme miestä istui venheessä; he tulivat varmaan joltakin huviretkeltä, sillä lauluista päättäen olivat he päihtyneet.

"Katsokaapas", huudahti eräs heistä, "minä kyllä osaan heiluttaa airoa yhtähyvin kuin ken hyvänsä merisotaväestä. Ottakaa vaarin!"

Samalla nosti hän aironsa, heitti sen ilmaan ja aikoi kädellä ottaa sitä vastaan. Temppu ei kuitenkaan onnistunut; hän ei saanutkaan siitä kiinni, vaan se putosi niin voimakkaasti alas, että rikkoi kaksi lautaa pienestä venheestä ja sai suuren reiän pohjaan. Silmänräpäyksessä täyttyi venhe vedellä.

Siinä olijat huutamaan apua, ja heidän häiriössä varomattomasti liikkuessaan kaatui uppoava venhe, joten kaikki kolme joutuivat veteen. Jaakko souti kiireesti paikalle pelastamaan hukkuvia.

"Tännepäin½", kuului Jaakolle varsin tuttu ääni, "auttakaa minua ensin, minähän olen ylikirjanpitäjä!"

Vaikka Jaakko tunsi hukkuvan vihamieheksensä, ojensi hän kuitenkin hänelle aironsa, jotta hän voisi tarttua siihen ja sitte Jaakon avulla päästä venheesen. Kääntyessään toisia kohti näki hän aalloissa pöhöposkisen Watkinsin ponnistelevan viimeisiä voimiansa pysyäkseen veden pinnalla.

"Auta, lautturi, auta!" huusi nuori kirjanpitäjä. "Ottakaa minut venheesenne!"

Jaakko souti joutuisasti pyöreänaaman luokse ja auttoi samaten kuin ylikirjanpitäjän myöskin lihavan Watkinsinkin kuiville, ottaen hänet venheesensä.

Kolmas hätääntyneistä, joka oli syypääkin onnettomuuteen, oli tottunut uimari ja saapui rantaan jo ennenkuin Jaakko sinne ehti molempien pelastettujen kanssa.

"Mikä on nimenne, lautturi?" kysyi uimari. "Rahani hukkui tässä leikissä, mutta ilmoittakaa nimenne, että voisin huomenna maksaa vaivanne."

"En ota rahaa tästä työstä", vastasi Jaakko; "mutta jos tahdotte tietää nimeni, niin ei teidän tarvitse muuta kuin kysyä herroilta Hodgsonilta ja Watkinsilta; he tuntevat minut molemmat varsin hyvästi, sillä minä olin ennen heidän kumppaninansa herra Drummondin konttorissa."

Ylikirjanpitäjä suosikkineen ja alammaisine ystävineen häntä silloin rupesivat katsella töllistelemään ja tunsivat pelastajansa Rehti-Jaakoksi, josta siihen asti vilusta väristessään eivät olleet sen enempää pitäneet lukua. Kovasti hämilleen tullen he eivät saaneet sanaakaan suustansa ja Jaakko jätti heidät sinne seisomaan, laski venheensä rannasta, soutaaksensa kotiinsa takaisin.

Hänestä tuntui niin erinomaisen hyvältä kuin ei milloinkaan ennen. Usein hän ennen vihoissaan kuvitteli miten suloista olisi kostaa Hodgsonille ja Watkinsille; mutta nyt hän huomasi, miten paljon suloisempaa on ja miten hyvä omatunto on, kun on osoittanut jaloutta vihamiehelle ja kostanut pahan hyvällä.

Seuraava päivä oli viimeinen, jolloin Jaakko oppilaana souteli venettänsä, sillä sen jälkeisenä aamuna oli hänen oppiaikansa lopussa. Hän oli juuri laskenut laiturille, kuin eräs kovin päivettynyt mies huusi hänelle.

"Tahdotteko ansaita hyvän soutopalkan?"

"Minne on matkanne?" kysyi Jaakko.

"Gravesendiin, poikaseni, ell'ette pelkää suolavettä."

"Sinne on pitkä matka."

"Pyytäkää kuinka paljon vaan tahdotte", sanoi vieras, "minulla on kova kiire; ell’en oikeaan aikaan saavu Gravesendiin, purjehtii laiva ilman minua. Määrätkää hintanne."

Jaakko vaati guineaa (20 mk 50 p.). Mies suostui siihen ja astui venheesen. Hän kertoi matkalla olevansa alaperämiehenä "Jupiter"-frekatissa, neljälläkymmenellä kanuunalla varustetussa sotalaivassa, jonka piti seuraavana aamuna lähtemän purjehtimaan. Nopean kulun jälkeen saapuivat he iltapäivällä perille. Tuuli vaikutti kovan aaltoilemisen. Jaakon venheesen oli tullut vettä ja hänen laskiessansa frekatille törmäsi vene yhteen sotalaivan oman suuren venheen kanssa, joka oli vesitynnyreillä lastattuna. Pieni vene meni kumoon ja Jaakko putosi soudettavineen veteen. Laivamiehet auttoivat molemmat suureen venheesensä; mutta kun Jaakko ei voinut mennä omaan vedellä täytettyyn venheesensä takaisin, ei hänellä ollut muuta neuvoa kuin nousta alaperämiehen seurassa Jupiterille. Siellä hän meni erään upseerin luokse pyytämään häntä lähettämään jonkun noutamaan hänen ajelehtivaa venhettänsä.

"Noutakaa itse venheenne", vastasi tylysti upseeri, jolla oli ensimmäisen luutnantin arvo, ja kääntyi sitte antamaan väestölle käskyjä.

Jaakko meni nyt alaperämiehen luo, jonka oli soutanut sinne ja ilmoitti hänelle pulansa.

"En voi siihen mitään", vastasi hän olkapäitänsä kohottaen. "En voi puhua puolestanne; olen itsekin pulassa, kun olen viipynyt yli lupa-aikani."

Jaakko koetti sitte uudestaan onneansa ensimmäisen luutnantin luona, joka nyt näkyi olevan joutilaampi ja juuri sattui astumaan ohitse. Hän uudisti siis pyyntönsä ja upseeri meni peräkannelle katselemaan ajelehtivaa venhettä. Hänen palatessaan Jaakon luo vastaamaan hänelle, astui perämies esille, koski kunnioittaen hattuunsa ja ilmoitti palanneensa laivalle.

"Te olette viipyneet yli lupa-aikanne", vastasi hänelle luutnantti, "ja nyt täytyy minun vielä lisäksi lähettää noutamaan hänen venheensä, jossa olette tulleet."

"Vene ei ole sen arvoinen, että maksaisi vaivan; mutta tuosta pojasta tulisi hyvä laivamies", vastasi alaperämies, siten koettaen käyttää tilaisuutta torjua pois esimiehensä vihaa.

"Ken olette?" kysyi Jaakolta luutnantti, jolta ei perämiehen viittaus jäänyt huomaamatta.

"Minä olen laivurin oppilas."

"Näyttäkää minulle oppilastodistuksenne!" jatkoi luutnantti.

"Ei ole minulla sitä mukanani", vastasi Jaakko. "Mutta ettekö ole hyvä ja lähetä noutamaan venhettäni? Se on isäntäni oma."

"En, poikaseni, en voi käyttää kuninkaallisia venheitä semmoiseen tarkoitukseen."

"Sitte menen itse."

"Minne?"

"Noutamaan venhettäni."

"Luvattaniko?"

"Minä en kuulu laivaan."

"No, luulenpa sinun kohta siihen kuuluvan."

"Laivurin-oppilasta ei voi väkisin ottaa laivamieheksi" [sinä aikana, jota tämä kertomus kuvailee, otettiin väkisin laivamiehiä Englannin sotalaivaston palvelukseen], vastasi Jaakko, "voinhan toimittaa opetustodistukseni nähtäväksi."

"Sen voit", vastasi luutnantti; "mutta minun ei tarvitse uskoa kaikkea, mitä tässä lavertelet. Kuinka kauan kestää oppiaikasi vielä?"

"Huomenna se jo on lopussa."

"Huomennako? Vai niin! No, sitte pidätän sinut täällä siksi ja otan sinut sitte väkisin."

"Jos te pidätätte minut nyt, niin otatte minut jo tänään väkisin."

"Minä en ota sinua väkisin, vaan pidätän sinut vaan täällä, kunnes näytät minulle oppitodistuksesi. Ja jos huomenna näytät sen, niin on oppiaikasi jo ohitse, ja silloin sinut otetaan väkisin. Ymmärrätkö sen?¹"

"Tuntuu kovalta sillä tavoin kadottaa leipänsä?

"Ei sinun tarvitse kärsiä nälkää Hänen Majesteettinsa laivalla. Me tarvitsemme merimiehiä ja otamme heitä siis, mistä vaan saamme. Ei hätä lakia lue. Eikä olekaan oikeastaan mikään vahinko sinun kaltaisellesi pojalle palvella muutama vuosi kuningasta ja täyttää taskut vieraista laivoista anastetuilla rahoilla."

Luutnantti jätti Jaakon siihen seisomaan ja meni alas kajuuttaan.

"Mitäs joutavasta!" arveli Jaakko. "Kerran tehty ei parane." Sitte kääntyi hän lähellä astuskelevan alaperämiehen puoleen ja vaati häneltä soutorahaansa.

"Teidän kauttanne olen menettänyt venheeni ja vapauteni", sanoi hän, "ja onhan oikein, että edes maksatte minulle soutopalkkani."

"Luvatessani teille rahat olitte vielä lautturi", nauroi kunnoton mies. "Nyt olette merimies sotalaivalla ja olette vaan tehneet tehtävänne, kun olette soutaneet tänne upseerinne."

"Olen itse syypää onnettomuuteeni", ajatteli Jaakko jäätyään yksin. "Minä halusin itsenäisyyttä ja saan vapauteni menettämisellä maksaa haluni."

Nojautuen laivanreunaan mietti hän toivotonta tilaansa, muisteli kapteeni Turnbullia, joka aina oli ollut hänelle niin hyvä ja aina tarkoittanut hänen parastansa ja jota hän ei pitkään aikaan saisi nähdä, niin, kentiesi ei milloinkaan enää tässä elämässä. Hän katui katkerasti hulluuttansa ja purskahti viimein suureen itkuun.

"Ei itku hädästä auta", johtui hänelle viimein mieleen. Oli parempi, jos hän ryhtyi toimeen, ja niin päätti hän kirjoittaa kapteeni Turnbullille ja kertoa hänelle kovan onnensa. Hän kääntyi erään naisen puoleen niistä, jotka toimittivat merimiehille kaikenlaisia tarpeita ja kulkivat heidän asioillansa, osti häneltä kirjoitustarpeet, kirjoitti kirjeensä ja uskoi sen sitte hänelle, hänen juhlallisesti luvattuansa panna sen postiin.

Kymmenes luku.

Seuraavana aamuna ilmoitettiin kapteenin tulo, jolla oli Jupiter-laivan ylipäällikkyys. Paljo laivamiehiä oli, niiden joukossa monta väkisin otettua, jotka eivät ennen olleet nähneet kapteenia, ja oli siis luonnollista, että kaikki olivat uteliaat näkemään miestä, jota heidän piti kaikessa totella ja jolla oli rajaton valta heidän ylitsensä.

Hänen astuttuaan laivanrappusia ylös ja saavuttuaan peräkannellc nostivat kaikki lakkiansa, laivasotamiehet tekivät kunniaa kivääreillänsä ja upseerit miekoillaan. Kapteeni oli suuri, hartiakas mies ja vaikka hän olikin kova ja ankaran näköinen ja hänen silmänsä läpitunkevaiset, niin osoittivat ne kuitenkin enemmän päättäväisyyttä kuin ankaruutta ja kovuutta.

Kaiken väestön täytyi astua esille ja hän piti heille lyhyen puheen, jossa hän voimakkain sanoin kehoitti heitä tottelevaisuuteen, kuriin ja raittiuteen.

Kapteenin seurassa oli eräs upseeri, niin hyvännäköinen, että Jaakko heti sai häneen luottamusta. Hän oli toinen luutnantti ja hänelle Jaakko kertoi kovan onnensa.

Upseeri kohotti olkapäitänsä.

"Meidän kapteenillamme on paljo vaikutusvaltaa", vastasi hän, "eikä huoli siitä, onko teidät otettu väkisin laivurinoppilasaikananne vai ei. Tunnin kuluttua lähdemme ja vaikkapa opetustodistuksennekin sen ajan kuluessa saapuisi, ei teillä kuitenkaan olisi siitä mitään hyötyä. Ainoastaan siinä tapauksessa, että hän saisi käskyn amiraali-virastosta, tottelisi hän ja laskisi teidät vapaaksi; laivamiehet ovat meille siksi liian tarpeelliset."

Kohta sen perästä nosti Jupiter ankkurinsa ja sillä katosi Jaakon viimeinen toivo saada vapautensa. Hän oli laivamiehenä kuninkaallisessa sotalaivassa ja päätti urhollisesti kärsiä kohtalonsa ja uskollisesti täyttää velvollisuutensa.

Jupiterilla oli käsky moniaita kuukausia risteillä Madeiran ja Länsi-lndian saarien välillä vaaniskelemassa vihollisvaltain risteilylaivoja, jotka olivat vieneet niin monta englantilaista Länsi-Indiaan kulkevaa kauppalaivaa huolimatta heidän vahvoista varustuksistaan. Sen tehtävän suoritettuaan piti laivan lähteä Halifaxiin, erään frekatin sijaan, joka jo monta vuotta oli ollut sillä asemalla. Matkan ensi päivät käytettiin väestön opettamiseen tykkein ja pyssyjen ampumiseen, sitte tuli vuoro laivan ohjailemiselle. Usein täytyi kaksikin kymmentä kertaa tehdä sama temppu, ennenkuin kapteeni tyytyi. Jaakko muisti päätöksensä ja oli niin valpas, että kapteinin huomio kääntyi häneen ja hänet pian korotettiin, mikä oli sitä ansiokkaampaa, koska on melkoinen erotus jokilaivurin ja aavalla merellä kulkevan merimiehen ammatin välillä.

"Jupiter"-laiva saapui viimein Madeiraan kohtaamatta ainoatakaan vihollista risteilijää, mutta siellä heille kerrottiin, että niitä oli nähty etelämpänä. Laiva ohjasi siis kulkuaan etelään ja risteili lähellä Kanarian saaria, mutta ei mitään näkynyt.

"Purjeita, hoi!" huusi vihdoin vahti eräänä päivänä alas mastonkorista.

"Missä?" kysyi ensimmäinen luutnantti.

"Ihan vasten aurinkoa", ilmoitti vahti ja heti laivamiehet kertomaan uutista toinen toisellensa.

"Varmaankin se on vihollisristeilijä", virkkoi kapteeni ensimmäiselle luutnantille, joka juuri, pitkäsilmä mukana, kiipesi mastoon tarkastamaan osoitettua suuntaa.

"Halpa kuunarihan tuo vaan on", ilmoitti hän hetken kulutta, "mutta se näyttää epäilyttävältä — mustat laidat."

Jupiterin suunta ohjattiin sitte heti epäilyksenalaista laivaa kohti, mutta päivän lasketessa onnistui sen kuitenkin päästä näkyvistä. Yöllä tuli tyyni, jota kesti vielä seuraavana aamunakin, ja silloin huomattiin kuunarin olevan noin parin peninkulman päässä ja nähtiin se ihan selvästi; voitiin lukea kuusitoista kanunaa sen laidassa ja kaikki tunnusmerkit osoittivat sen olevan yhden etsityistä risteilylaivoista.

"Tuo poika ei pääse meiltä pakoon", lausui kapteeni, ja kun tyyntä yhä vielä kesti, käski hän laskea vesille kolme suurinta venhettä ja varustaa ne ampumavaroilla.

Ei kulunut puolta tuntiakaan niin olivat venheet, Jaakko mukana toisessa, päässeet kuunarin ampumamatkalle, ja heti sieltä aljettiinkin ampuminen. Kanuunan kuula osasi Jaakon venheesen, särki monta lautaa ja haavoitti kolmea laivamiestä. Heti täyttyi aseilla ja ampumavaroilla lastattu venhe vedellä ja kaatui. Töin tuskin pelastui väestö kuunarin kuulasateesta; he tarttuivat kaatuneen venheen laitaan, kunnes toinen venhe saapui heille avuksi; mutta nuo kolme haavoitettua laivamiestä eivät verenvuodatuksen heikontamina voineet niin kauan kestää, vaan vaipuivat tyyneen siniseen syvyyteen. Toiset pelastettiin ja venheet palasivat vihollislaivan ampuessa takaisin frekatille, kun tuulikin jo oli alkanut puhaltaa. Kaikki purjeet levitettiin, vaikka tuuli vähitellen yltyi myrskyksi, mutta samaten tehtiin kuunarillakin ja kolme peninkulmaa suoraan frekatin edellä lensi se nuolennopeasti englantilaista sotalaivaa pakoon. Takaa-ajoa kesti koko päivän. Etukannella tuskin kukaan enää voi pysyä pystyssä ja keskikannelle vieri aalto toisensa perästä. Mutta frekatti lähestyi kuunaria yhä enemmän ja selvästi voi sen kallistuessa syrjälle nähdä, mitenkä sen väestö oli kannella kiinni sidottuna, ett’ei laineet veisi heitä mukanaan ja mitenkä suuret purjeet vuodattivat sisästään joka kerran kuin laiva nousi pystyyn vettä, jota ne olivat laivan kallistuessa merestä ammentaneet.

Vihdoin pääsi frekatti kuunarin ampumamatkalle ja lähetti sille muutamia jyriseviä rautaisia tervehdyksiä. Se riitti.