Part 2

Kuin Domine seuraavana aamuna apuopettajan kanssa tuli kouluhuoneesen, oli hän erittäin totisen näköinen, josta kaikki oppilaat heti huomasivat jotakin tapahtuneen. Ei kukaan kuitenkaan voinut katsoa häntä levollisemmin silmiin kuin Jaakko, jolla oli omatunto puhtaana.

"Jaakko Rehti, astu esiin!" alotti Domine kovin ankaralla äänellä. — Enemmän uteliaana kuin peljästyneenä totteli Jaakko käskyä.

"Herra Knapps syyttää sinua irvikuvien piirustuksesta ja sanoo sinun tehneen minut, opettajasi, pilkkasi esineeksi. Ken hyvänsä, joka sillä tavoin osoittaa epäkunnioitustaan opettajaansa kohtaan, ansaitsee rangaistusta, vaan sinuun katsoen on asia vielä pahempi. Sinä et ole yksistään rikkonut sitä kunnioitusta, jota olet velvollinen osoittamaan opettajallesi, vaan sinä olet myöskin halvalla kiittämättömyydellä palkinnut erityisen hyvyyden, jota aina niin runsain määrin olen sinulle osoittanut. Vastaa nyt, Jaakko, tunnustatko olevasi syypää vai et?"

"Minä olen viaton", vastasi Jaakko vakavasti.

"Hän väittää siis olevansa viaton, herra Knapps, todistakaa hänet syylliseksi."

Apuopettaja avasi pulpettinsa ja otti sieltä piirustukset.

"Nämä piirustukset", sanoi hän Dominelle, "olen saanut eri pojilta, ja he ovat sanoneet niiden lähteneen Rehti-Jaakon kynästä. Alussa en ollut uskoa häntä niiden tekijäksi, mutta tarkemmin katsoen huomaa selvästi niiden olevan yhden tekemiä ja ihan toistensa kaltaiset."

"Todellakin, sitä ei voi kieltää", myönsi Domine, tarkkaan katseltuaan eri lehtiä, "ja kaikki kuvaavat muka minua, ei voi kieltää niiden yhdennäköisyyttä."

"Tässä on piirustus", jatkoi herra Knapps syytöstänsä, "joka on kieltämättömänä todistuksena, että Jaakko on niiden tekijä. Te olette tässä kuvattuna naurettavassa tilassa. Huomaattehan sen kuvaavan tapausta, jonka ainoastaan Jaakko ja minä näimme. Ken muu kuin Jaakko voisi tietää, että te, kun eräänä iltana lamppunne sammui, löitte päänne seinään?"

"Se on päivän selvä", myönsi Domine katsellen lehteä.

"Tässä on vielä toinenkin todistus", puhui herra Knapps, taasen näyttäen piirustuksen Dominelle. "Tämäkin kuvaa teitä ja onpa siinä Jaakon oma nimikin alla. Kuin sattumalta avasin hänen Kornelius Nepoksensa, huomasin verholehden poisrevityksi ja myöhemmin sain sen, tämä kuva siihen piirustettuna. Huomatkaa, miten hyvin reunat sopivat yhteen."

"Niin on, kuin sanotte; minä huomaan sen suureksi mielipahakseni. Jaakko, sinusta on todistettu, että olet käyttäynyt kiittämättömästi ja kavalasti opettajaasi kohtaan. Herra Knapps, huutakaa palvelija rankaisemaan kiittämätöntä poikaa."

"Rangaistaanko minua kuulematta ensin puolustustani?" intti Jaakko. "Enkö saa puolustaa itseäni?"

"Sen kieltäminen olisi vääryyttä sinua kohtaan", vastasi Domine. "Mutta mitä voit sanoa puolustukseksesi?

"Tahtoisin ensiksi itse nähdä piirustukset", sanoi Jaakko.

Äänettä antoi Domine ne hänelle.

Katsellessaan niitä huomasi Jaakko heti niiden kaikkien olevan Barnabaan tekemiä. Alussa oli hän joutunut ihan hämilleen niin törkeistä syytöksistä. Mutta kun hän tunsi niiden synnyn ja käsitti paulan, joka oli asetettu hänelle turmioksi, palasi hänen rohkeutensa ja itseluottamuksensa.

"Nämä piirustukset eivät ole minun, vaan Barnabaan tekemät", lausui hän päättävästi. "Minä en ole koskaan harjoittanut irvikuvien piirustamista. Olkaa hyvä, kysykää herra Knappsilta, keneltä ja mihin aikaan hän on saanut nämä piirustukset."

"Minä olen saanut ne eri päivinä tämän kuukauden kuluessa", vastasi apuopettaja Dominen kysymykseen ja mainitsi vielä monta poikaa, joilta sanoi saaneensa niitä, Barnabaasta sitä vastoin hän ei maininnut sanaakaan.

"Eikö Barnabas ole antanut teille ainoatakaan niistä, herra Knapps?" kysyi Jaakko.

"Ei", kuului apuopettajan vastaus.

"Samana päivänä, kuin lahjoititte minulle Kornelius Nepoksen", sanoi Jaakko, kääntyen Dominen puoleen, "kirjoitin siihen nimeni. Mutta _fecit_ ja kuva eivät ole minun piirtämiäni. En tiedä sanoa, miten ne ovat syntyneet siihen ja kuka on repinyt lehden pois kirjasta."

"Toivoisin kaikesta sydämmestäni, että olisit viaton", sanoi Domine, "mutta tuolla et ole vielä todistanut mitään."

"Ehkä muistatte", kysyi Jaakko, "minä päivänä pyysin teiltä lyijykynää? Eikö se ollut lauantaina?"

"Oli, oli viime lauantaina", myönsi Domine.

"Hyvä. Mutta eikö herra Knapps jo sen edellisenä päivänä sanonut minun osaavan piirustaa?"

"Todellakin, ja sinä eitit sen, Jaakko."

"No, sittehän sanokoon myöskin herra Knapps syyn, miksikä hän ei jo sitä ennen näyttänyt teille irvikuvia, joita hän jo koko kuukauden sanoo kooneensa."

"Se on tärkeä kysymys", lausui Domine. "Vastatkaa, herra Knapps, minkätähden te koko kuukauden piditte piirustukset salassa?"

"Tahdoin koota niin paljon todistuksia kuin mahdollista", selitti apuopettaja.

"Siinä sen kuulet, Jaakko."

"Kyllä", vastasi Jaakko. "Mutta tahtoisin vielä tehdä yhden kysymyksen. Oletteko milloinkaan kuullut minun puhuvan äiti-raukastani muuten kuin hellyydellä ja surulla?"

"En, Jaakko. Sinä olet aina puhunut hänestä kuten lapsen sopii."

"Ehkä olisitte hyvä ja huutaisitte esiin John Williamsin?"

"John Williams, astu esiin!"

"Etkö ole kertonut minulle, Williams", kääntyi Jaakko huudetun puoleen, "että Barnabas on piirustanut äitini, liekit ulkona suusta?"

John Williams myönsi sen ja Jaakon valtasi vieläkin suru niin, että hän purskahti itkuun, kuin muisteli äitinsä surkeaa loppua. Hän kuitenkin kohta tyyntyi ja jatkoi, kääntyen Dominen puoleen:

"Jos uskottekin minun sitä kunnioitusta, jota olen teille velvollinen osoittamaan, unhottaneen niin suuresti, että piirustaisin irvikuvia teistä, niin ette toki uskone minun pilkanneeni omaa äitiäni tämmöisellä kuvalla, jonka selvästi huomaa olevan samaa tekoa kuin muutkin."

Niin sanoen ojensi hän Dominelle kuvan, jonka herra Knapps oli unhottanut erottaa toisista.

Apuopettaja kävi kalmankalpeaksi.

Ääneti tarkasti Domine kuvaa.

"Keneltä saitte tämän kuvan?" kysyi hän viimein herra Knappsilta.

"Barnabaalta", tunnusti hän ensi hämmästyksessä.

"Ja kuitenkin sanoitte äsken, ett'ei Barnabas ole antanut teille ainoatakaan näistä piirustuksista! Siinä puhutte ristiin, herra Knapps. Jaakko ei ole piirustanut äitiänsä, se on varmaa. Ja kuitenkin on tämä piirustus samaa käsialaa kuin muutkin. Siis eivät nekään voi olla Rehti-Jaakon tekemiä. Barnabas! Oletko antanut nämä piirustukset herra Knappsille? Keneltä olet saanut ne? Puhu totta!"

Vuorotellen punastuen ja kalveten tunnusti Barnabas itse piirustaneensa kuvat.

Sitte kääntyi Domine toisten poikain puoleen, ja tarttuen keppiinsä ja uhkaavasti nostaen sitä kysyi kovalla äänellä:

"Herra Knapps sanoo saaneensa piirustukset teiltä. Keneltä olette te saaneet ne? Vastatkaa!"

"Barnabaalta!" vastasivat peljästyneet pojat yhtaikaa.

"Ja sinä Barnabas", jatkoi Domine, "keneltä olet sinä sitte saanut ne?"

Barnabas oli ääneti, silmät maahan luotuina.

"Vastaa!" ärjäsi Domine niin, että Barnabas pelosta lyhähti päätänsä pienemmäksi. "Oletko itse piirustanut nämä kuvat? Oletko vai etkö?"

Barnabas lankesi polvilleen ja tunnusti koko totuuden. Dominen suuttumus oli rajaton.

Hän piti molemmille rikoksellisille pitkän nuhdesaarnan, ja käski palvelijan antamaan Barnabaalle aika selkäsaunan. Vielä samana päivänä ilmoitti hän asian koulun johtokunnalle, jonka toimesta Barnabas ajettiin pois koulusta ja herra Knappskin erotettiin opettajanvirastaan.

Toisille oppilaille teroitti Domine mieleen, että totuus ja viattomuus aina pääsevät voitolle, kuten nytkin, ja että ilkeiden ihmisten vehkeet, olkootpa kuinka viekkaasti hyvänsä suunnitellut, kuitenkin aina tulevat ilmi ja löytävät tuomarinsa.

Siitä päivästä saavutti Jaakko vielä runsaammassa määrin Dominen suosion ja rakkauden, ja kumppanitkin häntä kunnioittivat.

Neljäs luku.

Nuori ystävämme oli nyt täyttänyt neljätoista vuotta ja ollut kolme vuotta opetuslaitoksessa sekä käyttänyt hyvin sen ajan oppiaksensa jotakin kunnollista. Hänen tuli nyt valita elämänsä ura ja kun hänellä yhä kyti rakkaus veteen, hän kun oli vesillä syntynytkin, päätti herra Drummond, jonka luona Jaakko aika-ajoin kävi ja joka kuulusteli hänen edistystänsä ja taipumustansa, panna hänet tavarain-kuljetuslaivalle laivurin oppiin. Jaakko siis heitti jäähyväset koululle ja hyvälle Dominelle.

"Rakas poikani", sanoi silloin Domine, "sinä olet oppinut täällä paljon ja moni ehkä sanoo oppiasi ihan arvottomaksi sinulle, sitä kun ei tarvita sillä uralla, jonka herra Drummondin suostumuksella olet valinnut. Mutta muista, Jaakko, ei kukaan voi oppia liian paljoa, ja olisipa suuri onni, jos kullakin olisi enempi tietoja, kuin välttämättömästi on tarpeellista kuhunkin eri ammattiin, sillä tiedot eivät yksistään kehitä ymmärrystä, vaan myöskin jalostuttavat sydämmen, ja silloin olisi paljon vähempi raakaluontoisia ihmisiä maailmassa. Mutta vältä kopeilemista taidollasi, sillä sen kautta vain hankit itsellesi vihamiehiä. Harjoita opintoja edelleenkin, vaan älä niiden tähden laiminlyö velvollisuuksiasi. Pidä tietojasi salaisena aarteena, joka ehkä kerran vielä tuottaa sinulle korkoja. Ole ahkera, Jaakko, pelkää Jumalaa ja tee aina mikä on oikein."

Sillä hyvää tarkoittavalla varoituksella jätti Domine oppilaansa hyvästi ja Jaakko palasi toistaiseksi herra Drummondin luokse. Nyt tuli hän sinne, sydän täynnä ihan toisenlaisia tunteita kuin ensi kerralla, sillä hän ei enää ollut samanlainen villi kuin silloin, ilman mitään kasvatusta ja yksinkertaisintakin käsitystä.

Rouva Drummond oli perin kummastuksissaan siitä hyvään päin muutoksesta, joka oli tapahtunut Jaakossa, ja Saara oli tuskin enää tuntea häntä; oli hänkin, kuten Jaakko itsekseen arveli, melkoisesti muuttunut ja kasvanut. Saaran ystävälliset tunteet Jaakkoa kohtaan vaan olivat muuttumattomat.

Herra Drummond kirjoitutti Jaakon laivurinoppilaaksi. Hänellä oli nyt seitsenvuotinen oppiaika ja kun se oli loppunut, oli hänellä oikeus päästä laivan kapteeniksi. Oli päätetty, että Jaakko pääsisi oppiin eräälle herra Drummondin "Polly"-nimiselle tavarain-kuljetuslaivalle ja eräänä päivänä vei hänet herra Drummond sinne edeltäkäsin hiukan tutustumaan tulevan esimiehensä kanssa.

"Tässä on Marables, Polly-laivan kuljettaja", sanoi herra Drummond, osoittaen hartiakasta, hyvännäköistä miestä. "Marables", sanoi hän kääntyen laivurin puoleen, "tämä poika on kirjoitettu laivurinoppilaaksi Polly-laivaan, kuten jo ennen olen teille kertonut. Toivon teidän kohtelevanne häntä ystävällisesti. Hänen hyvästä käytöksestään olen varma."

"Uskon kyllä tulevamme hyvin toimeen keskenämme", vastasi Marables, ojentaen Jaakolle leveän kouransa. Annettuaan vielä muutamia käskyjä palasi herra Drummond maalle ja Jaakko jäi tulevan esimiehensä ja opettajansa luokse tarkemmin katsellaksensa laivaa. Se oli yksimastoinen, perällä suuri kajuutta ja etupuolella koju.

"Tuossa on sinun makuupaikkasi", sanoi Marables, osoittaen kojua, "toinen mies ja minä makaamme kajuutassa."

"Onko täällä vielä toinenkin mies?" kysyi Jaakko.

"On", vastasi Marables, "mutta en toivoisi häntä olevan, vaan että olisin täällä kahden kesken sinun kanssasi."

"Saanko nähdä kajuutankin?"

"Et tällä kertaa; se on lukossa. Toisella miehellä on avain."

Jaakon tarkastellessa laivankantta saapui Marableen kumppani, suuri, roteva, hieman kierosilmäinen mies.

"Tässä on poika, joka on kirjoitettu oppilaaksi laivan kirjoihin", sanoi Marables tulijalle. Sitte kääntyi hän Jaakon puoleen: "Tämä tässä on Fleming."

"Vai niin?" sanoi Fleming tutkivasti tarkastellen tulokasta ja luoden häneen terävän katseen. "Sinä siis olet meille kumppanina. No, poika, teet viisaasti, jos pidät vaan huolta itsestäsi etkä ollenkaan meistä. Sillä jos vaan huomaan sinun pitävän silmäsi auki sulkematta suutasi, niin voi sattua, että saat minulta sysäyksen, joka äkkiarvaamatta saattaa sinut jokeen. Huomaa se, poikaseni!"

Semmoisesta vastaanotosta pahoillaan vastasi Jaakko: "Minun tietääkseni on Marables tämän laivan johtaja ja hänellä siis yksin on oikeus käskeä minua."

"Luuletko niin?" kysyi Fleming, kostonhimoisesti nauraen. "Osaatko uida, poika?"

"En", vastasi Jaakko, "mutta tahtoisin osata."

"No, sitte teet viisaasti, jos opit, sillä minusta tuntuu kuin ottaisin sinut kerran kiinni niskasta lähettääkseni sinut menemään samaa tietä kuin isäsikin meni."

"Fleming! älä toki suotta peljätä poikaa", nuhteli Marables kumppaniaan, jota hän jo monta kertaa oli hiljaa nykäissyt kyynärpäällään. "Ei sinun pidä uskoa kaikkea, mitä hän sanoo", lausui hän Jaakolle. "Hän vaan tekee pilaa ja tahtoo nähdä, onko sinulla rohkeutta vai ei."

"Jos minut aiotaan heittää jokeen", vastasi Jaakko, jota viittaus isänsä kuolemaan oli suututtanut, "niin teen viisaasti, jos edeltäkäsin ilmoitan sen herra Drummondille, että hän tietäisi, mihin olen joutunut, kun minua kerran kaivataan."

"Lorua!" sanoi Fleming äkkiä muuttuneella äänellä. "Tahdoin vain nähdä, saako sinut helposti käpälämäkeen. En siinä totta tarkoittanut. Anna tänne kätesi, poika, ja ollaan hyvät ystävät."

Jaakko tarttui tarjottuun käteen ja meni jälleen maalle.

Huolimatta Flemingin juhlallisesta vakuuttamisesta päätti hän kuitenkin oppia uimaan. Ilman tuota uhkausta, joka paitsi sitä yhtä hyvin voi olla tottakin tarkoittaen lausuttu kuin pilalla vain, ei hän olisi tullut sitä ajatelleeksi. Mutta jospa häntä ei heitettäisikään jokeen, voisi hän kuitenkin tapaturmasta pudota sinne ja olihan kaikissa tapauksissa hyvä varjella itseänsä hukkumasta; myöskin joutui hänelle mieleen Dominen kehoitus, ett’ei milloinkaan voi liian paljoa oppia. Vielä samana päivänä otti hän ensimmäisen uintitunnin ja ollen notkea ruumiiltaan oppi hän pian ahkeralla harjoituksella sangen taitavaksi uimariksi.

Viimein oli laiva lastattu ja valmis lähtemään ja Jaakko teki siis sillä ensimmäisen matkansa merimiehenä.

Kun Marables aikoi mennä Flemingin kanssa aamiaiselle, jätti hän laivan ohjauksen Jaakon huoleksi. Mutta hänen opetuksensa, miten Jaakon oli pitäminen perää, olivatkin tarpeettomat, sillä Jaakko näytti hänelle jo alussa olevansa taitava perämies ja tarkasti tuntevan joen. Iloissaan siitä havainnosta meni Marables kajuuttaan aamiaiselle ja Jaakko jäi kannelle, vaipuen lapsuuden muistoihin, joita tutut rannat hänessä herättivät. Kun puolen tunnin kuluttua molemmat toiset tulivat ulos kajuutasta, aikoi Jaakko vuorostansa mennä sinne syömään. Mutta silloin otti Fleming häntä käsivarresta, pudisti häntä ja sanoi: "Kuulepas, poika, ja paina mieleesi: varo itseäsi pistämästä koskaan nenääsi kajuuttaan. Jos tapaan sinut siellä joko päivällä tai yöllä, niin lyön sinut murskaksi. Makuusijasi on etupuolella kojussa ja syödä voit kannella. Ymmärrätkö?"

"Jos se on herra Marableen tahto, niin tottelen", vastasi Jaakko, "hänellä yksin on täällä käskyvalta."

Marables oli vaiti ja hämillään.

"Kyllä pian huomaat", jatkoi Fleming hiljaa, "että _minä_ se täällä olen käskijä. Ole siis järkevä. Ehkä joskus koittaa hetki, jolloin sinäkin mielin määrin saat käydä kajuutassa. Mutta se riippuu yksin sinusta."

Niin sanottuaan meni hän; kajuuttaan takaisin tuomaan Jaakolle aamiaista.

Oli iltapuoli, kun Marables käski Jaakon pitää ankkurin valmiina laskettavaksi.

"Nytkö jo?" kysyi Jaakko kummastuneena. "Voimmehan vielä kulkea kaksi runsasta tuntia."

"Sen kyllä tiedän", vastasi Marables. "Mutta me emme lähde tänään etemmäksi. Riennä siis ja pidä ankkuri valmiina."

Jaakko totteli käskyä, mutta ajatteli itsekseen tuon tarpeettoman viivytyksen tuskin olevan laivan omistajalle mieleen.

Ankkuri laskettiin ja siihen päättyi sen päivän työ. Vähää ennen pimenemistä tuli Fleming kajuutasta, lähteäksensä maalle. Hän oli erittäin siististi, melkeinpä komeasti puettuna, niin että kummastunut Jaakko tuskin häntä tunsikaan. Fleming astui pieneen ruuheen ja souti maalle. Jaakko katseli hänen lähtöään, kunnes hän, mikäli hämärässä voi erottaa, näki hänen laskevan laivasillalle.

"Mitä tämä kaikki merkitsee?" kysyi hän Marableelta.

"Sen sanon sinulle", vastasi tämä, "jos lupaat olla vaiti ja sanaakaan siitä kenellekään hiiskumatta."

"Sen voin luvata ainoastaan siinä tapauksessa, ett’ei isäntämme, herra Drummond, siitä kärsi mitään vahinkoa."

"Herra Drummondille ei siitä ole mitään haittaa", vastasi Marables. "Minä luotan sinun hyvään sydämmeesi ja uskon sinulle salaisuuden."

Marables kertoi sitte, miten Flemingin olosuhteet ja elämä ennen olivat olleet paremmat. Hän lainasi silloin rahaa Marableelle, joka oli joutunut hätään; myöhemmin rupesi Fleming elämään kevytmielisesti, kadotti omaisuutensa, joutui velkoihin ja oli nyt poliisia paossa. Siinä pulassa kääntyi hän Marableen puoleen ja sai suojaa laivalla, jossa oli turvassa vaanijoiltaan. Mutta hänellä oli sukulaisia maalla, joita hänen täytyi tavata ja se voi tapahtua ainoastaan öisin.

Semmoinen oli Marableen kertomus. "Mitenkä voin kieltää turvaa mieheltä", lisäsi hän vielä, "joka kerran auttoi minut hädästä. Ja mimmoisen vahingon herra Drummond siitä saisi?"

"Voihan tuo kaikki olla totta", virkkoi Jaakko, "mutta minkä tähden Fleming täällä laivalla on käskijänä, hän kun täältä vain on saanut turvapaikan? Ja minkä tähden ei minua lasketa kajuuttaan?"

"No, Jaakko, hän on vuokrannut minulta kajuutan ja sillä tavoin minä sitte maksan hänelle velkani. Herra Drummondillehan se on yhdentekevä ja minä toivon, ett’et sinä kenellekään asiasta lörpöttele."

"Se riippuu kokonaan Flemingistä, miten hän käyttäytyy minua kohtaan", vastasi Jaakko. "Hänellä ei ole mitään tekemistä laivan kanssa eikä siis ole täällä käskijänä; minä en salli kenenkään soimata ja rääkätä itseäni. Siis riippuu ihan kokonaan Flemingistä, saako herra Drummond kuulla mitään vai eikö."

Marables meni kajuuttaan. Jaakko mietti, mitä oli Kuullut. Asiassa voi olla perää, mutta hän kuitenkin epäili sitä ja päätti ottaa kaikki, mitä tapahtui, tarkasti huomioonsa.

Kun maatapanon aika tuli, vetäytyi hän kojuunsa, mutta pysyi kuitenkin hereillä. Noin kello kahden aikaan aamulla kuului airojen loisketta. Vene laskihe laivan kylkeen ja Jaakko pisti päänsä ulos kojun ovesta katsoaksensa mitä tapahtui, joka olikin helppoa kirkkaalla kuutamolla. Marables tarttui Flemingin viskaamaan köyteen ja otti sitte vastaan täytetyn säkin, josta kuului kilisevä ääni. Annettuaan vielä tavarapakan ylös nousi Fleming itsekin laivalle ja kysyi hiljaa, onko Jaakko nukkumassa, johon hän sai Marableelta myöntävän vastauksen.

Jaakko vetäytyi takaisin ja rupesi viimein nukkumaan. Flemingin käytöksestä häntä kohtaan seuraavana aamuna päätti hän, että Marables oli kertonut hänelle edellisen illan keskustelun. Fleming olikin sitte koko matkalla erittäin ystävällinen hänelle; ainoastaan kielto kajuuttaan menemästä pysyi entisellään ja Jaakko pitikin viisaimpana toistaiseksi tyytyä siihen.

Viides luku.

Vähitellen kului monta kuukautta. Laiva sillä aikaa teki monta matkaa ja Jaakonkin onnistui ottaa paljo asioita huomioonsa, sillä hänellä oli aina silmät avoinna. Samoihin paikkoihin meni Fleming aina öisin maalle, mukanaan tyhjiä säkkejä, jotka hän säännöllisesti toi täysinä takaisin ja piilotti kajuuttaan. Välistä saapui yöllä vierasta väkeä laivalle, jotka aina viipyivät pari tuntia Flemingin ja Marableen kanssa kajuutassa. Kaiken tuon huomasi Jaakko tarkasti, Marableen ja Flemingin luullen hänen olevan mitä syvimmässä unessa.

Jaakon pyrintönä oli sen perästä päästä kajuuttaan ja saada selvä sen salaperäisestä sisällyksestä. Mutta se ei ollut niinkään helppo asia. Eräänä yönä nousi hän hiljaa paitasillaan kojustaan ja kuuli Marableen ja Flemingin keskustelevan kajuutassa tulen valossa. Tilaisuus oli kuuntelijan mielestä suotuisa. Sukat jalassa hiipi hän kajuutan ovelle; se oli vähäsen raollaan ja hän kurkisti sisään. Marables ja Fleming; istuivat pienen pöydän ääressä jaellen rahoja keskenänsä. Jaakko kuuli, miten Marables valitti saavansa liian vähän, johon Fleming nauraen vastasi, ett’ei hän sen enempää ansainnut. Peläten tulevansa huomatuksi vetäytyi Jaakko takaisin makuupaikkaansa, ja siinä hän tekikin viisaasti, sillä tuskin hän ehti sulkea kojunsa ovea, niin Fleming tuli kannelle. Jaakko mietti, mitä oli kuullut ja nähnyt, ja tuli siihen vakuutukseen, että juttu, jonka Marables oli kertonut hänelle Flemingistä, olikin vain paljasta lorua. Hänen halunsa päästä asian perille tuli siitä vain yhä kiihkeämmäksi ja hän valvoi monet yöt toivoen, että viimein sattumus tulisi hänelle avuksi; niin että hän pääsisi kajuuttaa tarkastelemaan; mutta häntä ei jätetty koskaan yksin laivalle, vaan aina oli toinen miehistäkin kotona.

Eräänä yönä oli Fleming taasen lähtenyt maalle. Jaakko hiipi ulos kojustaan ja näki Marableen istuvan vesitynnyrillä, pää käden nojassa, ikäänkuin vaipuneena syviin ajatuksiin. Kajuutan ovi oli suljettu, mutta siellä paloi lamppu. Kun Jaakko huomasi, ett’ei Marables liikahtanut astui hän hiljaa hänen luoksensa. Hän nukkui ja alkoi pian kuorsata. Jaakko päätti käyttää edullista tilaisuutta hyväkseen; hän hiipi kajuutan ovelle ja huomasi sen vain lykätyksi kiinni. Vaikk’ei hän peljännytkään Marablesta yhtä paljon kuin Flemingiä, sykki hänen sydämmensä kuitenkin levottomasti eikä hän tohtinut avata ovea, ennenkuin vielä kerran tuli vakuutetuksi, että Marables nukkui sikeästi. Kuulumatta astui hän sisälle ja katsahti ympärilleen. Paitsi asujainten vuoteita ja kirstuja oli siellä peräpuolella kolme kaappia. Jaakko avasi keskimmäisen ja huomasi siellä melkoisen paljo posliini- ja lasiastioita. Sitte tarkasti hän toista; se oli lukossa, mutta avain oli suulla. Vaikka Jaakko kyllä mitä varovaisimmin väänsi sitä, kuului lukosta kuitenkin avatessa melkoinen narina. Tuskastuneena kuunteli Jaakko: Marables ei liikahtanut. Hän katsoi kaappiin, joka oli jaettuna moneen komeroon. Niissä oli hopeakahveleja, lusikoita ja tallrikkia, kelloja, rannerenkaita ja koristuksia mitä erilaisimpaa laatua. Rohkaistuna menestyksestään lähestyi Jaakko kolmatta kaappia ja avasi sen. Siinä oli kaikenvärisiä silkkihuivia, pitsihuntuja, liinavaatteita ja joukko muuta arvokasta tavaraa; alihyllyllä oli kaksi ladattua pistoolia.

Jaakko arveli nyt nähneensä kylliksi ja olevan jo paras mennä pois. Mutta silloin joutui hänelle mieleen, että hänen pitäisi vääntää toisen kaapin ovi lukkoon, ett’ei se avoinna ollen herättäisi epäluuloa häntä kohtaan. Taasen narisi lukko, jopa paljon kovemmin kuin ensi kerralla. Jaakko kuuli selvästi, miten Marables heräten unestaan hypähti ylös, ja hän sammutti kiireesti tulen. Marables astui kannella edestakaisin, seisahtui viimein kajuutanovelle, avasi sitä vähän, kurkisti sisään ja huomaten lampun sammutetuksi sulki sen jälleen ja väänsi ulkoa päin lukkoon. Jaakko seisoi sen aikaa ihan liikahtamatta ja oli nyt vankina, ja lukija kyllä voi arvata hänen säikähdyksensä. Hän mietti, pitikö hänen huutaa Marablesta, jota hän vähemmin pelkäsi kuin Flemingiä, kun hän äkkiä kuuli venheen laskevan laivan sivulla ja palaavan Flemingin juoksevan ylös kannelle.

"Joutuun, joutuun vaan!" kiirehti Fleming astuessansa kajuutan ovelle ja koettaen avata sitä, "meillä ei ole hetkeäkään aikaa liiaksi. Kaksi väestämme on kielinyt ja poliisi tulee laivaamme tarkastamaan. Meidän täytyy sentähden sulloa kaikki säkkeihin ja upottaa jokeen."

Ja hän oli siepannut avaimen Marableelta, avasi oven ja astui sisään; hänen etsiessään lamppua tuli Marableskin sisään. Jaakon ei ollut mahdollista paeta ja hän sykkivin sydämmin, tohtimatta liikahtaakaan, odotti mitä oli tapahtuva. Fleming otti tulitikkuja taskustaan. Selvästi kuuli Jaakko hänen vetävän tulta. Jo näkyi pimeässä sinertävä, värähtelevä valopilkku joka kohta suureni kirkkaaksi liekiksi, selvästi valaisten kajuutan sisuksen ynnä siihen kuulumattoman kuokkavieraan. Säikähtyneenä pudotti Fleming tulitikun ja kaikki oli jälleen pimeän vallassa.

"Jaakko!" huudahti Marables.

"Ei hän elä niin kauan, että ehtisi lörpötellä", sanoi Fleming päättävästi, ottaen toisen tulitikun ja sillä sytyttäen lampun. "Tule poika! Heti ulos!"

Jaakko totteli ääneti, seuraten Flemingiä ulos kajuutasta.

"Seis, Fleming!" huudahti Marables, "mitä aiot tehdä pojalle?"