Part 1

REHTI-JAAKKO.

Kapteeni Marryatin kertomuksen mukaan nuorisolle mukaillut

Gustav Höcker

Suomensi A-a

Porvoossa, Werner Söderström, 1894,

Ensimmäinen luku.

Rehti-Jaakko, tämän kertomuksen sankari, syntyi ihmisten ilmoille eräässä laivassa, sellaisessa tavarain kuljetuslaivassa, joita on lukemattomia Thames-joella ja joita sanotaan lastiveneiksi. Semmoista lastivenettä Rehti-ukko kuljetti ollen vaimonsa kanssa sen ainoana laivaväkenä, ja siinä pienessä uiskentelevassa maailmassa vietti Jaakko aikaisimman lapsuutensa. Valitettavasti kyllä ei hänelle voinut jäädä suloisia muistoja siitä ajasta, sillä hänen äitinsä oli joutunut juoppouden orjaksi. Alussa hän vain silloin tällöin otti viinakulauksen vahvistukseksi kylmää ja joella vallitsevaa sumua vastaan, mutta vähitellen muuttui tulijuoma nautinnoksi, tottumus siihen himoksi ja viimein hän joi aamusta iltaan.

Rehti-ukko oli sangen taitava laivankuljettaja, mutta siinäpä koko hänen taitonsa olikin, häntä kun jo nuoruudesta asti oli opetettu yksistään siihen toimeen. Hänen ainoa nautintonsa oli piipunnysä, jota hän tuskin milloinkaan otti suustaan. Maalle hän meni ainoastaan silloin, kuin hänen oli jotakin ostettava. Hänen elämänsä viisaus oli muutamissa sananparsissa, jotka aina olivat hänellä lohdutuksena, milloin ei kaikki käynyt hänen mielensä mukaan. Eräs niistä kuului: "Ei itku hädästä päästä; kerran tehty ei parane." Sen lausuttuaan ei hän enää koko asiaa enää ajatellut. Jos häntä jokin asia pyrki suututtamaan, oli hänellä tapana sanoa: "hullu tyhjästä suuttuu", ja kuin hänelle sattui jotain vastusta, lohdutteli hän mieltään sanoilla: "jos neuvo pettää, niin toinen auttaa". Kun ukko muuten oli sangen harvapuheinen, painuivat ne lauseet sitä syvemmin pikku Jaakon mieleen, ja hän toisteli niitä hyvin usein hiljaa itsekseen.

Kuten jo on sanottu, oli laivankuljettajan yleinen sivistys kovin takapajulla. Hän ei osannut lukea eikä kirjoittaa, mutta muutamia kirjaimia hän kuitenkin oli oppinut piirtämään, ja niille oli hän antanut kullekin oman eri merkityksensä.

"En taida lukea enkä kirjoittaa, poikaseni", sanoi hän Jaakolle, "soisin taitavani sen; mutta katsoppas tätä, tämä merkitsee viljanelikkoa."

Niin sanoen otti hän liitupalasen ja piirusti A-kirjaimen.

Samalla tavoin käytti hän monta muutakin kirjainta merkitäksensä joko siirappiastiaa, kahvisäkkiä, sillitynnyriä tai muuta tavaraa, joita hänellä oli laivassaan kuljetettavana.

Jaakko oli yhdentoista vanha eikä hänen tietonsa ja taitonsa olleet sen enempää laajenneet. Joen rannat olivat hänen maailmansa rajoina. Hän tosin näki puita ja taloja, vaan ei tietänyt edellisten kasvavan eikä jälkimäisiä rakennettavan. Sen sijaan tunsi hän tarkkaan joen syvät ja matalat paikat, tiesi joka paikan ja niemekkeen nimen sekä veden nousu- ja lasku-ajat. Lisäksi osasi hän ohjata laivaa, ja milloin häneltä puuttui voimia, oli hänellä apuna kokemuksensa, jonka oli saavuttanut alituisella harjoittamisella.

Heikon äidin väkevien juomain himo oli kahtena edellisenä vuotena tullut niin suureksi, että hän vain harvoin nousi vuoteeltansa. Eräänä lauantaina kulki laiva, hiiliä lastina, jokea ylös; kun oli vastatuuli, ei voitu enää ehtiä määräpaikkaan, vaan täytyi käydä ankkuriin. Ilta jo pimeni ja Rehti-ukko meni alas kajuuttaan, ja Jaakko jäi etukannelle, jossa hän tavallisesti vietti yöt, sateella pikku kojussa, joka oli ennen ollut koiran asuntona. Katsottuaan ankkuriköyttä aikoi hän juuri mennä levolle, kuin äkkiä kova huuto häntä peljätti ja hän samalla tunsi eriskummallisen savun käryä. Hetkisen kuluttua kuului jälleen samanlainen huuto ja Jaakko näki isänsä syöksevän ylös kajuutasta, hyppäävän mereen ja katoavan veteen. Tuska ja kauhu näyttivät saattaneen miehen siihen tekoon tai vieneen häneltä järjen, jotta hän ei osannut hallita itseänsä.

Kauhistunut poika riensi sille paikalle, josta isä oli kadonnut; vahvan virran tähden hän ei enää voinut huomata muuta kuin muutamia pikku aaltoja, jotka solisuttivat laivan sivua. Hetkisen aikaa oli hän ikäänkuin huumautuneena isän äkkiarvaamattomasta kuolemasta, kunnes äidin yhä heikommin kuuluvat hätähuudot ja savu hänet toinnuttivat.

Hänen rientäessänsä kajuuttaan, tunkeutui savu niin sakeana hänelle vastaan, että hänen täytyi palata, ett’ei tukehtuisi. Hän alkoi tehdä mitä varmaan enimmät lapset hänen sijassaan olisivat tehneet: hän laskihe istumaan ja alkoi katkerasti itkeä. Kuin hän vihdoin otti kädet silmiltään ja katseli ympärillensä, oli savu haihtunut ja kaikki oli hiljaa. Jaakko nousi ja astui alas kajuuttaan. Hän huusi äitiään, vaan ei saanut vastausta. Kajuutan lamppu paloi kyllin kirkkaasti ja valaisi joka nurkan. Jaakko ei huomannut missään palon merkkiäkään. Vapisevin äänin huusi hän uudestaan "äiti!" Ei nytkään vastausta ja Jaakko tuskin tohti pelosta hengittää. Viimein rohkasi hän mielensä ja lykkäsi vuoteen uutimet syrjään. Siinä oli poika raukalle kauhistuttava näky. Äidistä ei ollut muuta jäljellä kuin musta läjä, ja kuin hän tuskastuneena ojensi kätensä, tunsi hän öljyistä tuhkaa. Huudahtaen kauhusta hoiperteli hän taapäin, haparoi rappusia ylös ja vaipui tainnuksiin laivankannelle, jääden siihen moneksi tunniksi makaamaan.

Jaakon äiti oli saanut hirvittävän kuoleman, johon oli syynä hänen ylenmääräinen väkevien juomisensa. Semmoista kauheata kuolemaa sanotaan itsensäpolttamiseksi. Alkohooli, jonka juomari paloviinan mukana juo, muodostaa kaasuja, jotka leviävät yli koko ruumiin, syttyvät ja polttavat sen tuhkaksi.

Varmaankin hirveä näky, vaimon ruumiista leimuavat liekit, saattoi Rehti-ukon semmoiseen tuskaan ja kauhuun, että hän mielettömänä syöksyi sieltä ulos ja etsi kuolemansa laineista.

Toinen luku.

Oli jo kirkas päivä, kuin Jaakko heräsi horrostilastaan. Alussa hän ei muistanut, mitä oli tapahtunut, mutta kuin hän sattui katsahtamaan avoimeen kajuutan oveen, muistuivat äkkiä edellisen illan kaikki kauhistuttavat tapaukset hänelle mieleen. Hän ei tohtinut mennä Rajuuttaan; voittamaton pelko ja kauhu pidätti häntä ikäänkuin vangittuna paikoillaan. Viimein tajusi hän olevansa yksinään laivalla, ypö yksinään maailmassa, ja kyynelvirta tulvi hänen silmistänsä. Joella vallitseva vilkas elämä saattoi hänet jälleen ajattelemaan ja miettimään tilaansa. Hän tiesi laivan olevan erään kauppiaan Drummondin oma, jonka laivaveistämöltä hän isänsä kanssa usein oli ottanut lastia, ja päätti nyt ohjata aluksensa sinne. Jaakko oli liian heikko hinaamaan ylös ankkuria, hän siis katkasi köyden ja sitoi sen jokeen jäävään päähän airon "poijuksi", helpommin löytääksensä paikan.

Puolessa tunnissa saapui hän herra Drummondin laivaveistämölle ja ensi kerran elämässään astui hän nyt maalle. Hänet neuvottiin asuinhuoneesen, jossa oli herra Drummond vaimoineen ja yhdeksänvuotisine tyttärineen. Pitkään aikaan ei Jaakko voinut nyyhkytyksiltä saada sanaakaan suustansa; vähitellen hän sitte tyyntyi sen verran, että voi kertoa surullisen historiansa.

"Hirmuista!" huudahtivat herra ja rouva Drummond ikäänkuin yhdestä suusta, kuin poika vaikeni. "Onko sinulla sukulaisia, poika parka?" kysyi rouva Drummond viimein, vähän toinnuttuaan kauhistuksestansa.

"Ei!" vastasi Jaakko.

"Mieti kuitenkin", sanoi herra Drummond, "ehkäpä sentään johtuu mieleesi joku sukulainen maalta."

"En ole tähän asti koskaan käynyt maalla."

"Käsitätkö myöskin, että olet orpo poika?" kysyi rouva Drummond sääliväisesti.

"En tiedä, mikä on orpo."

"Kun ei ole enää isää eikä äitiä", huomautti pikku tyttö.

"Niin, he ovat molemmat kuolleet", sanoi Jaakko itkien ja lisäsi sitte isän lauseen: "Ei itku hädästä päästä; kerran tehty ei parane".

"Mihin nyt aiot ryhtyä?" kysyi herra Drummond, vakavasti katsellen poikaa silmiin.

"En tiedä", vastasi Jaakko. "Mitäs joutavasta!"

"Mikä kummallinen poika", huomautti rouva Drummond. "Käsitätkö onnettomuutesi koko suuruuden, hyvä lapsi?"

"Jos neuvo pettää, niin toinen auttaa", vastasi Jaakko, pyyhkien pois kyyneleet silmistänsä, vaikka niitä kuitenkin yhä uudestaan herui.

"Nuo ovat todellakin kummallisia lauseita pojan suussa, vaan hän näyttää kuitenkin vilpittömästi heitä surevan", sanoi herra Drummond. "Osaatko lukea ja kirjoittaa?"

"En", vastasi Jaakko, "vaan soisin kyllä osaavani."

"No, saadaan nähdä, mitä sopii tehdä, poikaseni."

"Minä tiedän, mitä pitää tehdä", vastasi Jaakko. "Pitää lähettää väkeä joelle noutamaan ankkuri köysineen, ennenkuin poiju leikataan poikki."

"Olet oikeassa, poikanen, se pitää heti tehdä."

Rouva Drummond käski tyttärensä viedä pojan kyökkiin, jossa piika antoi hänelle syödä, sillä vaikka suru ja murhekin ahdistivat häntä, oli hänen kuitenkin kovin nälkä, hän kun ei edellisestä päivästä asti ollut nauttinut palaakaan.

Toistaiseksi jäi orpo Jaakko herra Drummondin perheesen ja ihan ensiksi hankittiin hänelle uusi puku, sillä hänen vaatteensa olivat sangen likaiset ja ryvettyneet. Sinä päivänä, jolloin hän sai uudet vaatteet, täytyi hänen syödä samassa pöydässä Drummondin perheen kanssa. Tottumaton kun oli liikkumaan niin hienossa seurassa ja tuskin ollenkaan tiesi, miten pöytäveistä ja kahvelia pidellään, käyttäytyi Jaakko syödessänsä niin kömpelösti, että Saara, talon pikku tytär, monta kertaa purskahti nauruun. Ensi kerran elämässään tunsi Jaakko mielensä tuskallisesti masentuvan ja häpeästä hän viimein tillahti itkemään.

"En enää naura sinua", sanoi Saara ja ikäänkuin anteeksi pyytääksensä silitti hänen poskeaan, "mutta sinun pitää myöskin lakata itkemästä."

"En, en itkekään enää", vastasi Jaakko iloisesti ja lupasi kiitollisena tytön ystävällisyydestä vuolla hänelle puupalasesta pienen veneen.

"Pojalla on hyvä ja kiitollinen sydän", kuiskasi herra Drummond rouvalleen, "ja hän kyllä ansaitsee, että me pidämme huolta hänestä."

Herra Drummond pitikin sanansa. Hänen asuinpaikkansa Breatfordin lähellä oli laitos, jossa köyhät lapset saivat asunnon, ylläpidon ja opetusta, ja siihen laitokseen pantiin Jaakkokin. Siellä oli kaksi opettajaa, joista toinen oli nimeltä Dobs, vaan joka sangen mielellään salli itseään kutsuttavan Domine Dobiensiksi, syystä että oli paljon oppinut ja erittäinkin etevä latinankielen tuntija. Hän oli vanhanpuolinen pitkä ja hoikka mies ja hänen tavattoman suuri nenänsä oli aina vallattomien poikain pilkan esineenä. Välistä hän vaipui syviin mietelmiin, muistellen silloin vanhojen kreikkalaisten ja roomalaisten elämää tai mietti hän mieliaineensa, matematiikan selvittämättömiä kysymyksiä, ja unhotti silloin kokonaan sekä koulun että oppilaat, jotka käyttivät hänen hajamielisyyttänsä kaikenlaiseen vallattomuuteen. Muuten oli hän lapsellisen hyväsydämminen mies, jota ei juuri voitu sanoa herra Knappsista, nuoresta alaopettajasta, sillä hän oli puolueellinen ja raakamainen luonnoltaan; sentähden oppivatkin pojat häneltä sangen vähän.

Kun Jaakolle oli määrätty istuinpaikka koulussa ja hän oli istahtanut siihen viimeisen penkin alapäähän, kutsui herra Knapps hänet Dominen läsnäollessa esiin.

"Osaatko lukea?" kysyi opettaja.

"En", oli vastaus, "vaan soisin osaavani."

"Hyvä, Rehti-Jaakko, toivosi kyllä vielä käy toteen", sanoi Domine. "Tunnetko aakkoset?"

"Mitä ne ovat?° kysyi Jaakko.

"Herra Knapps ne kyllä opettaa sinulle", sanoi Domine ja neuvoi Jaakkoa kuuntelemaan tarkkaan.

"Mikä tämä on, poika?" alotti herra Knapps, osoittaen A:ta.

Jaakko katseli tarkkaan kirjainta, joka näytti hänestä niin tutulta, sillä se oli niin hänen isänsä merkkien näköinen.

"No, mikä se on?° toisti herra Knapps.

"Nelikko viljaa", vastasi Jaakko.

"Nelikko viljaako? Olethan sinä narri. Se on A-kirjain."

"Ei, se on nelikko viljaa", väitti Jaakko. "Isäni on itse sanonut minulle niin."

"Sitte oli isäsi yhtä taitamaton kuin sinäkin", lausui herra Knapps.

"Minun isäni ei ollut mikään narri", vastusti Jaakko. "Hän tiesi tarkkaan, mikä on viljanelikko, ja minä tiedän sen myöskin."

"Mutta minä sanon sinulle, että se on A-kirjain!" liuskasi opettaja vihaisesti.

"Mutta se on viljanelikko", vastusti Jaakko sitkeästi.

"Tuolle pojalle ei voi mitään", sanoi herra Knapps, kääntyen kiukusta säihkyvin silmin Dominen puoleen, jonka läsnäollessa hän ei tohtinut lyödä taitamatonta oppilasta. "Valehteleehan hän jo oppiessaan A:ta. Mitäpä hän sitte tehneekään, kuin tulee toisten vuoro?"

"Jaakko", sanoi Domine, "luuletko, taitamaton kun olet, voivasi opettaa toisia? Etkö tiedä, että olet täällä oppimassa?"

"Mutta isäni sanoi sen merkitsevän vilja-nelikkoa."

"Isäsi ehkä käytti sitä kirjainta merkitäksensä sitä", vastasi Domine levollisesti, "mutta täällä pitää sinun unhottaa, mitä olet oppinut isältäsi, ja alottaa uudestaan. Tämän kirjaimen nimi on A, Jaakko, eikä se merkitse mitään muuta. Mitä herra Knapps sanoo, pitää sinun uskoman, sillä hän on opettajasi. Istu nyt paikallesi ja seuraa tarkkaan."

Jaakko otti vaarin varoituksesta, oppi pian aakkoset, edistyi nopeasti ja saavutti siten Dominen suosion. Kun hän laivalla oli tottunut olemaan avojaloin, olivat kengät hänelle haitaksi ja hänellä oli sentähden tapana opetustunneilla riisua ne ja panna penkin alle. Sen hänen kumppaninsa pian huomasivat ja eräänä päivänä, kun kengät taasen olivat poissa jalasta, lykkäsivät hänen sivukumppaninsa jaloillaan ne etemmäksi, kunnes ne vähitellen joutuivat lähelle Dominen pulpettia. Jaakko kaipasi kenkiänsä ja huomasi kumppanien aikovan pitää häntä pilkkanansa. Hän ei kuitenkaan sanonut mitään, vaan otti huomioon, miten Dominen lähellä istuva poika otti toisen kengän maasta ja varovasti pisti sen Dominen taskuun, hänen ollessaan vaipuneena syvämielisiin mietteihinsä. Kohta sen jälkeen nousi sama poika, lähestyi herra Knappsia ja pisti huomaamatta toisen kengän hänen taskuunsa kysyessään häneltä jotakin, ja meni sitte paikallensa salaperäisesti nauraen. Tunnin loputtua riensivät pojat meluten ulos pihalle. Mutta Jaakko ei liikahtanut paikaltaan. Molemmat opettajat aikoivat myöskin mennä kouluhuoneesta, kun huomasivat Jaakon.

"Pitäähän sinunkin mennä pihalle virkistymään, Jaakko", sanoi Domine. "Minkä tähden sinä istut etkä seuraa toisia?"

"Kun minulla ei ole kenkiä."

"Missä sitte kenkäsi ovat?"

"Toinen on teidän taskussanne ja toinen herra Knappsin", selitti Jaakko.

Molemmat opettajat pistivät kätensä taskuun ja vetivät kumpikin esiin kengän.

"Kuka on tohtinut tämän tehdä?" kysyi Domine, "Puhu, Jaakko!"

"Suuri, punatukkainen, teirenpilkullinen poika", vastasi Jaakko.

"Ahaa, hän tarkoittaa Barnabasta!" lausui Domine ja käski herra Knappsin soittamaan pojat sisään.

Pojat tulivat ja Jaakko näytti rikoksentekijän. Barnabas koetti valhetella, mutta kun hän oli ottanut Jaakon vielä sangen uudennäköiset kengännauhat ja sitonut ne omiin huonoihin ja kuluneihin kenkiinsä, tuli hänen rikoksensa pian selville.

Domine otti rikkojan niskasta kiinni ja antoi hänelle aimo selkäsaunan sekä meni sitte pois alaopettajan kanssa.

Kun pojat jäivät yksin, pyyhki Barnabas, joka oli rangaistessa parkunut surkeasti, kyyneleensä ja sanoi Jaakolle:

"Tuleppas nyt pihalle, mestari Tuhkimus, niin saan voidella selkärunkoasi." Ja hän puristi nyrkkiään Jaakon nenän alla.

"Ei itku hädästä päästä", vastasi Jaakko, tajuamatta sitä uhkausta. Ei hän myöskään olisi suonut Barnabaalle rangaistusta. "Kerran tehty ei parane. Koskiko sinuun hyvin kovasti?"

Barnabas oikein kuohui vihasta, sillä hän otti Jaakon puheen pilkaksi ja vahingoniloksi.

"Mitäs joutavasta!" koetti Jaakko häntä rauhoittaa. "Parempi onni toiste."

Ihan vihan vimmoissaan pudisti Barnabas nyrkkiänsä ja vaati Jaakkoa pihalle. Kun Jaakko tällä välin oli jälleen saanut kengät jalkaansa, ei enää ollutkaan syytä jäädä huoneesen; hän siis seurasi vihollistansa ulos.

"Tulepas tänne, vesihiiri, sinä tuhkaläjän sikiö!" huusi Barnabas, ojentaen hänelle kätensä. Jaakko, pitäen sitä sovinnon merkkinä, tarttui käteen ja aikoi sydämmellisesti sitä pudistaa, kun hän äkkiä sai korvapuustin oikealle poskellensa ja heti sen perästä vasemmallekin. Suuttuneena maksoi hän saadut lyönnit runsaalla mitalla, jonka jälkeen hänen vastustajansa nyrkeillään rupesi häntä ruhjomaan niin, että hänen päänsä tuli täyteen kuhmuja.

"Mitäs joutavasta, lyö tarkkaan!" kehoitti eräs kumppaneista, ja siitä isänsä lauseesta rohkaistuen ryhtyi Jaakko uudestaan taisteluun. Hän ahdisti Barnabasta aimo sysäyksillä, vaan kaatui viimein maahan, kun oli tottumattomampi painimiseen.

"Toiste parempi onni", sanoi Jaakko noustessaan kylmäkiskoisesti, hyökkäsi Barnabaan kimppuun ja rupesi niin takomaan häntä nyrkeillään, että suuri poika kaatui.

"Kerran tehty ei parane", lausui Jaakko kääntyen pois.

Barnabas vietiin sisään, jossa hän pian tointui. Oikeastaan oli Dominella tapana, kun kaksi poikaa tappeli, rangaista molempia. Mutta kun todistettiin, että Barnabas oli ollut hyökkääjänä ja tahtonut kostaa Jaakolle saamaansa selkäsaunaa, teki Domine tällä kertaa poikkeuksen tavallisesta säännöstään. Toisilta kumppaneiltaan saavutti Jaakko tavattomalla väkevyydellään ja sukkeluudellaan sangen suuren kunnioituksen. Ei kukaan tohtinut häntä soimata, ja Tuhkimus-nimeä, joksi Barnabas oli häntä äitinsä kuoleman johdosta haukkunut, ei sen koommin kuultu lausuttavan.

Kolmas luku.

Opittuaan aakkoset edistyi Jaakko sangen nopeasti. Kuitenkin hänen eriskummallinen tapansa käsittää kaikki esineet entisen ahtaan näköpiirinsä mukaan tuotti hänelle vieläkin vaikeuksia. Herra Knapps sentähden valitti hänestä melkein joka päivä, hän kun luuli sitä uppiniskaisuudeksi, vaikka ei niin lainkaan ollut, sillä Jaakolla oli päinvastoin mitä palavin halu oppimaan. Tavatessaan esimerkiksi jonkin sanan, muisteli hän aina toista sanaa, jonka oli ennen kuullut yhteydessä sen kanssa, ja kun herra Knapps piti sitä vallattomuutena ja valitti Dominelle, sai Jaakko siitä usein rangaistusta.

"Sinulla on terävä pää, Rehti-Jaakko", sanoi hän eräällä koulutunnilla pojalle, "mistä syystä sitte aina vastaat ihan päin mäntyyn. Olepas nyt tarkka! Mikä on tämä sana?" Hän kirjoitti taululle "K-o-r-v-a".

"Korvapuusti", vastasi Jaakko muistellen kuritusta, jonka oli saanut isältään, kuin oli tehnyt tyhmyyksiä.

"Ei, Jaakko, se on vaan korva", opetti Domine. "Puusti ei kuulu siihen. No, jatketaan, Jaakko, mikä on tämä sana: K-o-i-r-a?"

"Koirankoppi", sanoi Jaakko, sillä nyt muistui hänelle entinen makuupaikkansa laivalla mieleen.

"Koira se on ilman koppia", oikasi Domine äkäisesti.

"Ota nyt vaari, Jaakko, ett'ei vallattomuutesi kolmatta kertaa pääse ilmi. Lue tarkkaan: H-a-t-t-u?"

"Karvalakki", tokasi Jaakko, joka jo luuli näkevänsä vanhan päänpeitteensä.

"Vai niin!" sanoi Domine luoden ankaran katseen poikaan. "Kun nyt kirjoitan K-a-l-a, on se varmaankin silli, eikö niin?"

"Niin", toisti Jaakko viattomasti, iloissaan että opettaja oli yhtä mieltä hänen kanssansa.

"No, mikä on s-e-l-k-ä sinun opetustapasi mukaan?" kysyi Domine edelleen.

"Selkä", vastasi Jaakko ihan oikein.

"Ei, poikaseni, vaan se on 'selkäsauna' ja sitä saatkin nyt oikein 'runtta mitalla', sillä sen olet rehellisesti ansainnut."

Pitkittä mutkitta teki Domine totta uhkauksestaan, ja Jaakko sai herra Knappsin suureksi iloksi hyvän löylytyksen.

Saatuaan kokea, mihin semmoiset ajatusyhdistykset voivat viedä, jätti hän kaikki vanhat muistot sikseen ja edistyi erittäin hyvin opinnoissansa. Domine sanoi häntä pian koulun ahkerimmaksi oppilaaksi ja otti hänet usein iltaisin lukuhuoneesensa, opettaakseen hänelle latinaa, jota kunniaa ei tapahtunut kenellekään muulle koulun oppilaalle. Jaakko siitä erinomaisesti iloitsi, ja mitä enemmän hän tutustui latinalaiseen kielioppiin, sitä enemmän hän siitä salaisesti ylpeili, vaikk'ei hän milloinkaan ollut itserakas eikä turhamainen. Hänen kumppaninsa häntä vihasivat, mutta pelkäsivät häntä myöskin ja kyllä pitivät varansa tehdä hänelle pahaa, kun olivat oppineet tuntemaan hänen rohkeuttansa ja hän paitsi sitä oli Dominen suosikki. Suoraan ei kukaan tohtinut hyökätä hänen kimppuunsa, mutta salaisesti päättivät kumppanit kavaluudella saattaa häntä Dominen epäsuosioon. Paha kyllä rupesi herra Knappskin heille avuksi, hän kun myöskin kovasti vihasi Jaakkoa. Punatukkainen Barnabas, Jaakon verivihollinen, oli taitava irvikuvain piirustaja, ja sen tiesivät kaikki paitsi Domine. Jaakon suhteen oli hän jo osoittanut taitavuuttansa piirustamalla hänen äitiraukkansa palamisen, miten liekit tunkeusivat ulos hänen suustansa. Barnabas näytti hävyttömän kuvan herra Knappsille, joka sitä suuresti kiitti ja pani talteen pulpettiinsa. Rohkaistuna velvollisuuksistaan huolimattoman apuopettajan kiitoksesta piirusti Barnabas monta irvikuvaa Dominesta, joissa hänen suuri nenänsä aina oli huomattavimmin kuvattuna. Hän näytti piirustukset herra Knappsille ja sanoi niitä Jaakon tekemiksi. Apuopettaja huomasi varsin hyvin pojan ilkeän tarkoituksen ja säästi nekin piirustukset pulpetissansa, näytettyään niitä muille pojille ja sanottuaan niiden olevan Jaakon tekemiä. Mutta ei siinä kylliksi; sattumuskin tuli heille vielä avuksi. Kun Jaakko kerran oli Dominen luona lukemassa latinan kielioppia, sammui lamppu äkkiä öljyn puutteesta. Domine läksi viemään lamppua ulos palvelijalle täytettäväksi, mutta ei osannut pimeässä suoraan ovelle, vaan löi päänsä kaappiin. Kun sitä ei ollut kukaan muu näkemässä kuin Jaakko ja herra Knapps, joka myöskin oli huoneessa, sai apuopettaja siitä kauan halutun todistuksen häntä vastaan. Hän kertoi kohtauksen Barnahaalle, lisäten, ett’ei häntä ensinkään kummastuttaisi, jos Jaakko sen johdosta kyhäilisi irvikuvan opettajastaan. Barnabas tietysti ymmärsi yskän ja jo samana päivänä oli se piirustus muiden joukossa apuopettajan pulpetissa. Päästäksensä tarkoituksensa perille puhui herra Knapps kerran Dominen kanssa Jaakosta kiittäen hänen erinomaista taipumustansa piirustukseen. Domine sekä iloitsi että kummasteli sitä suosikkinsa taipumusta, josta hänellä ei siihen asti ollut vihiäkään.

"Minä olen kuullut sinulla olevan taipumusta piirustukseen", sanoi hän muutamana päivänä myöhemmin Jaakolle.

"Sitä ei kukaan ole vielä sanonut minulle", vastasi Jaakko kummastuen.

"Hyvä on olla häveliäs ja vaatimaton", sanoi Domine, "mutta ei saa olla semmoinen siinä määrässä, että totuus ei tule ilmi. Muista se, Jaakko."

Poika oli vaiti, sillä hän ei tietänyt tehneensä mitään pahaa. Mutta illalla pyysi hän Dominelta lainaksi lyijykynää koettaaksensa vähän piirustaa. Hän harjoitti niin ahkerasti tätä uutta taidetta, että jo parin päivän kuluttua voi näyttää Dominelle muutamia piirustuksia. "Poika piirustaa todellakin oikein sievästi", sanoi yliopettaja herra Knappsille.

"Minkähän tähden hän tähän asti lienee salannut taitoansa?" kysyi apuopettaja.

"Varmaankin häveliäisyydestä tai itseensäluottamisen puutteesta", arveli Domine. "Avukin voi välistä muuttua viaksi."

Saattaaksensa aikeensa kypsymään otti Barnabas salaa Jaakon Kornelius Nepoksen, jota tämä samaan aikaan luki. Puhtaalle alkulehdelle, johon Jaakko oli kirjoittanut nimensä, piirusti Barnabas irvikuvan, jossa taasen oli kuvattuna Domine suurine nenineen, ja sitte hän Jaakon nimen jälkeen kirjoitti, jäljitellen hänen käsialaansa, sanan fecit, joka merkitsee: on tämän tehnyt, niin että kirjoitus kokonaan kuului: Jaakko Rehti fecit. Revittyään sen lehden irti antoi hän sen herra Knappsille, joka pani sen entiseen kokoelmaansa.

Nyt oli juoni valmis ja pian oli asia selviävä. Herra Knapps alotti siten, että valitti Dominelle Jaakon piirustavan irvikuvia kumppaneistansa.

"Onko se tosi, Jaakko?" kysyi Domine pojalta.

"Ei", vastasi Jaakko.

"Olethan myöskin valehdellut, kun eitit osaavasi ollenkaan piirustaa", intti apuopettaja.

Siihen näkyi asia päättyneen. Mutta muutamia päiviä myöhemmin kertoi herra Knapps Dominelle arveluttavamman asian. Hän sanoi Jaakon ei tyytyvän kumppaniensa pilkkaamiseen, vaan hän on piirustanut irvikuvia jopa Dominesta itsestäänkin.

Domine ei ollut sitä uskoa, sillä hän piti semmoista menettelyä Jaakon puolelta ihan mahdottomana; mutta herra Knapps sanoi voivansa todistaa sanansa ja kuvaili samalla syytettyä sangen kavalaksi pojaksi, joka hyvin osasi salata todellisen luonteensa teeskentelemisen varjolla.