Part 4

Miehet katselevat Bertiliä ihmeissään. Taisipa se korpiviina panna semmoisen pääkaupunkilaisruikulan pään pyörälle.

— En minä toki näin kallista kelloa, e-ei, estelee isäntä. — Pertteli pitää sen itse vaan.

— Mutta, piru vieköön, se on otettava, kun minä kerran annan, ja Hiertiäisen tämä paita.

— Elä nyt perkuloita, vai minä tämmöisen panisin selkääni, sanoo Asari ja hohottaa. — Voi per-setti tätä Perttulia, kun on mukava. Ja ihan niinkuin untuvata sitten, akkojen tavaroita, hersumia. Harakatkin nauraisi, jos minä tämmöisen.

— No ottakaa sitten tämä puukko.

Bertil irroittaa tuppiroskan ja pistää sen Hiertiäisen liiveihin.

— Siinä on pääkin hopeata.

— Katohan pirua, ihastuu Asari. — Pitänee nyt tämä ottaa, mutta kyllä minä sen jotenkuten maksan. Kannan kaloja vieraalle semmoisia kuin hevosia.

— Etkö sinä luule niitä meillä olevan, kehasee jo Aatami hypistellen kelloa ja välkkyviä peräimiä. Panisiko sen taskuunsa sitten, kun se tahtoo. Jos suuttuu vielä ja lähtee pois.

Aatami kuuntelee, onko selvä käynti, ja sitten kiinnittää vitjat liiviinsä.

Ja sitten maistetaan ja luvataan näyttää Bertilille se Turakka, joka valmistaa sitä kirkasta ja makeaa.

Hiertiäiselle tulee kiire näyttämään tuppiroskaa Tiina Loviisalle, mutta lupaa tulla huomisiltana Kenkkulaan saunomaan.

Vierastakin tulee Kylli pyytämään ruualle, ja isäntä lähtee omille asioilleen.

Ruokailukamarissa on herkkuja pöydällä, Kyllin, iloisen ja melkoisen korean tytön, keittokouluja ja muita kursseja käyneen laittamia.

Bertil katselee tyttöä kursailematta, ja tyttö tekee sitä samaa. Tytöllä on runsaat, keltaiset suortuvat ja hieno iho kasvoissa ja käsivarsissa, jotka ovat lähi olkapäätä paljaat. Suu kuin punainen marja.

Pitäisikö lähestyä tyttöä niinkuin kaupunkilaismamsselia vai luonnollisesti ja vapaasti? Sisässä kuohui ja läiskähteli tämä kaikki, korpi, yrttiviina, alkuihmiset ja heidän hyvyytensä. Hän oli ennenkin ollut maalla, mutta tämä oli aivan outoa ja uutta hänelle.

— Nimeni on Bertil Hög ja tulin teille lepäämään, sanoi hän tytölle, jonka äsken vain vilaukselta oli nähnyt ja miettinyt, miksi ei tyttö tervehtinyt häntä.

— Minun nimeni on Kylli. En tullut teitä tervehtimään siellä kamarissa, kun ne ukot törsäsivät.

— Onko se sitten teistä niin kovin paha, jos välistä viinoja maistelee? naurahti Bertil.

— Mitäpä minä siitä, tehköön kukin mitä haluaa, muuten miten lienee vähän ujostuttanut.

Tyttö nauroi ja pyörähti pois. Oven raossa vilahti vielä punainen poski ja lantion voimakas kaari.

Bertil oikoi käsivarsiaan. Niihin oli ilmestynyt voimaa, jota teki mieli johonkin käyttämään, oikein hartiavoimaiseen työhön tai mihin vain. Vaikka olisi sen tytön nostanut käsivarsilleen ja suudellut sen punaista suuta.

KAHDEKSAS LUKU.

Benjaami Hörödii, entistä sukuaan Hänninen, hiihtää lumista korpea niin että lumi pöllyää. On taas pitänyt lähteä niitä viinamiehiä, keittäjiä, jospa maistajiakin, etsimään. Kukaan ei ole käskenyt, nimismies eikä muut, mutta oma ammatti ja virka vaatii.

Vaikka se onkin melkein aina toivotonta työtä, ainakin tämän Turakan jahtaaminen. Samanlainen veitikka on Patrakka, Taavetti ristimänimeltään, kuin tämäkin Turakka. Ei ole vielä uuden lain aikana ruunun koura saanut niitä puristaa.

Ovatkin sellaisia liikkuvia miehiä, milloin missäkin pitäjässä, ja kun turauttavat, Turakat ja Purakat, niin tulisijan jättävät vain hänelle, poliisikonstaapeli Hörödiille.

On niillä nimetkin, riiviöillä. Turakka ja Patrakka. Toinen taitaa olla kirkonkirjoissa Jauhiainen, toinen Ihalainen, mutta nykyistä nimeään ovat pitäneet jo pitkät ajat. Miten kauan, on hänen, Hörödiin, vaikea sanoa, kun eivät ole paikkakuntalaisia. Nekin kirkonkirjoissa olevat nimet ovat ihmisten puheita. Lienevät sitten suvultaan mitä tahansa.

Nyt kuuluvat pesineen Rämekorven kylälle, johonkin sinne rytöön, joita on vaikea löytää ja vielä vaikeampi niissä hiihtää, risukoissa ja murroissa. Saa vielä pelätä, että jos päähän nappaavat, sillä poliisikin on poliisi, vaikka olisi kuinka karski luonto.

On niillä, kuuluu, Turakoilla ja Purakoilla, vielä karskimpi. Sanovat, etteivät hirtehiset välitä hengestäänkään, jos sille päälle sattuvat.

Ota sitten näitä kiinni, pahalaisia.

Siinäkin taas mäki laskettavana, suoriutuneeko hänestä ehjin nahoin.

Hörödii on kiivennyt korven keskellä olevalle vaaralle ja ryteikköön nyt pitäisi laskea, pitäis vain, vaikka naama menisi tuhannen siruiksi.

Semmoista tämä poliisin virka.

Hörödii hurauttaa, mutta jo mäen puolitiessä tarttuu suksen kärki johonkin risuun ja mies lentää koppina hankeen, satuttaen nenänsä pahasti kuusen karahkaan.

— Voi piru kuitenkin, sen se teki, jota pelkäsin. Nyt saavat sanoa, että on muuten lätkitty, tähänpä nenään. Perhana!

Eipä enää ole kaukana Syllykän mökki, sen viinatrokarin, joka sitä lientä kuljettaa isännille ja hyysää niitä keittäjiä.

Pitäisi polttaa sen akan mökki, hävittää pohjia myöten.

Ja akka linnaan.

Millä sen sinne saisi? Olisihan selvät rikkeet viina-asioissa, mutta otappas siitä kiinni, kun on, peto, viisas ja varovainen.

Semmoista tämä korpikansa. Ei pitäisi tänne joutua kenenkään poliisiksi, perhanaan.

* * * * *

Syllykkä sattuu olemaan kotosalla, kun Hörödii tulee hänen mökilleen.

Ei ole tietävinäänkään, millä asioilla liikkuu, vaikka takanapäin huutaa ja holottaa, että sitä pitäisi, Höröläistä, rutjauttaa, panna päihin, niin että tietäisi.

Käskee konstaapelia istumaan ja kyselee kuulumisia niinkuin parhaalta vieraalta ainakin.

Hörödii luimistelee akalle, mutta ei oikein ilkeisi asiastaan aloittaa, kun akkakin on niin kovin makeileva.

Täytyy kuitenkin, viran puolesta.

— Tuota... täällä kuuluu Turakka olevan viinankeitossa. Jos nyt lähdet neuvomaan minulle, missä on, niin saat olla rauhassa kaikista viinarikkeistäsi, sanoo Hörödii ja ottaa tuiman muodon, asettuen ovelle, muka akan mahdollista pakoa estääkseen.

— Mistä helvetin rikkeistä? kivahtaa akka. — Vai tulet sinä Höröläinen minulle lakia lukemaan, mokomakin kuotus. Varo etten pistä hameita päällesi ja laita sinusta variksen pelkoa tuonne pellolle. Ja ala nyt painella tästä hyvän sään aikana. Minä en tiedä Turakasta enempää kuin sinäkään. Sen kuulin, että on keittänyt ja mennyt jo toiseen pitäjään, koskapa Kankkulan Aatami kuului eilen kironneen, ettei ruvennut hänelle keittämään viinaa, vaikka olisi mitä maksanut. No, ala luikkia siitä, että pääsen tästä minäkin kylään.

Hörödii ruopii korvallistaan. Akka on koko saateri. Ei sille saa mitään. Jo onhan se Turakka saattanut jo mennä menojaan. Ei se kauan pysy yhden paikan päällä.

Jos tästä lähtisi sitten isäntien henkiä haistelemaan. Saisi kerran niitäkin oikeuteen, keitättäjiä.

— Kenelle lienee Turakka nyt keitellyt? kysäsee Hörödii Syllykältä, joka siinä hellan ääressä ruopii mahaansa.

— Mistä minä tiedän. Käy haistelemassa. Nehän sanovatkin sinun haistavan jokaisen vastaantulijan henkeä ja vetävän aina vainua, kuin jäniskoiran, missä liikkunetkin.

Hörödii pötkii ulos uhkaillen:

— ... sen vielä älyät.

— Et sinä minua linnaan vie, senkin tyhjän ajaja.

Tyhjän ajaja! jysähtää Hörödiin mielessä. Jospa ne vain häntä suotta vaivaavatkin. Hänen pitää hiihtää pitkin metsiä ja vetää tosiaankin vainua kuin ajokoiran. Helkkunan huono ammatti tämä poliisikonstaapelin. Minkä hän ja laki saa metsäläisille! Jos kerran heissä itsessään ei herää vastenmielisyyttä viinoihin ja valmisteluun, saa olla vaikka tuhat poliisia joka kunnassa ja sama määrä raittiusasianajajia. Joku sanoikin kerran hänelle, että kun maaseutu tulee tiheään asutuksi ja korvet raivatuksi, jää sekin pahe itsestään.

Että jospa lienee niin.

Mutta pitäisihän sitä edes entisistä vaivoistaan saada hyvitystä ja näyttää, että kyllä Hörödii saa keittäjät ja nauttijat kiikkiin.

Niin, niin.

* * * * *

Benjaami Hörödii hiihtelee Hameniemeen. Se Hiertiäinen kun kuuluu niitä viinoja viljelevän, samoinkuin Kenkkulan Aatamikin. Kenkkulaan ei kehtaa mennä, kun isäntä on hengenmies ja nujertaa tällaiset virkamiehet heti katseellaan.

Hameniemen Hiertiäistä saattaisi ahdistaa.

* * * * *

— Pistä nyt mitä tahansa suuhusi, sohahtaa Tiina Loviisa Hiertiäinen miehelleen, kun näkee Hörödiin hiihtävän taloon. — Haise vaikka mille tahansa.

Asari on makaillut tuvan sängyssä ja ihan säikähtää Tiina Loviisan hälyytystä.

— Kyl-lä. Jos minä ryyppäisin vaikka amiaakkia eli tervankusta. Häh?

Hiertiäinen oli tullut maistaneeksi aivan äsken, eikä ollut selvillä siitä, haisiko hänen henkensä viinalle.

— Elä amiaakkia. Pistät suuhusi vaikka neilikoita, niitä on kamarin pöytälaatikossa.

Jopahan kerran oli Hiertiäisellä, kähnijällä, kiire.

Parhaiksi kerkesi heittäytyä tuvan sänkyyn uudelleen, suussaan neilikkapuru, kun Hörödii astui tupaan.

— Millä asioilla sitä nyt meille? jurahtaa Asari ja sylkeä ruiskii. — Eihän niitä manuitakaan pitäisi olla, kun ei ole vielä tarvinnut mitään lainata.

— Eipä niitä manuita, sanoo Höröläinen. Vasta hetken perästä jatkaa:

— Sanovat sinun niitä viinoja viljelevän. Oli taas täällä käynyt Turakka keittämässä.

— Vai sanovat. No näyttäkööt toteen sanansa. Ja saathan sitä haistella henkeäkin, koskapa kuulut sitä niin mielelläsi tekevän.

Hiertiäinen nousee istumaan valmiiksi sängyssään, jos niinkuin Hörödii haisteleisi, ja lennättää sylkiä lattialle.

Siinä istuu Hörödii allapäin ja katselee saappaittensa kärkiä. Jurnuttaa:

— Täältäpähän oli Kakkelperikin saanut panskantautiinsa... ja sanovat ne kaikki täällä vähän päästä keitettävän ja ryypittävän. Kyllä siitä vielä loppu tehdään.

Asari miettii siinä, että älyääköhän eukko sanaa laittaa Kenkkulaan, että osaisivat siellä varansa pitää. Aatami ja se Helsingin herra, taulumaalari. Pitääkin pyytää Hörödiitä saunomaan Kenkkulaan ja viivytellä sen kanssa pihamaalla, että ehtivät huomata.

Hiertiäinen hytkähti.

Sille pitää antaa semmoiset löylyt, ettei pistä enää nokkaansa toista kertaa Rämekorpeen.

— Eikö sitä, kun on lauantai, haluta lähteä saunomaan? kysyy Asari. — Mentäisiin tästä Kenkkulaan, kun siellä on se Helsingin herrakin, sattuisi vaikka ryyppymies olemaan.

Hörödii hyväksyy ehdotuksen, ja rinnan lähtään lönkkimään.

— No on sitä työtä niihen paholaisten takia, maistajien ja muihen, kun pitää aina olla suksillaan, virnuaa Hiertiäinen. — Laissa taitaa olla pykälät, miten paljon pitää hiihtää päivässä?

— Ei siinä semmoisia pykälöitä, sanoo Hörödii tosissaan.

— Vai ei, mutta hengen haistamisesta on. Siinä pitää olla vähän niinkuin koiran luonto ja hajumeininki, jos mielii selvän saada, sanoo Asari. — On heitä, näitäpä virkoja, monenlaisia.

— Onhan niitä, myöntää Hörödii.

YHDEKSÄS LUKU.

Aatamin sisua on kaivellut sanomattomasti Turakan itsepäisyys. Kun ei rahalla eikä millään viinoja.

Olisi pitänyt pojat laittaa pyytämään. Ja ovathan ne sitä itselleen haalanneetkin.

Kun olisi vehkeet, niin keittäisi vaikka itse, omiksi tarpeikseen. Olisi edes se Patrakka, toinen rohtoruhtinas, näillä mailla. Se ei taida osata sekoittaa niitä ryytejä, mutta muuten se kyllä siltä syntyy.

Mikä hiisi tässä auttaa, kun repijäinenkin taas rimputtaa jäsenissä. Siinä on vieraskin. Pitäisi olla sillekin tarjottavaa. Poikien kassoista oli saanut sen, mitä eilen maisteltiin, mutta nyt ei ollut enää kuin yksi puteli ja kaksi miestä.

Niin, niin, yksi puteli ja kaksi miestä.

Aatami nyökäytti alakuloisesti päätään.

Ei joutanut senkään vieraan kanssa, kun piti lähteä reen jalaskoivuja katselemaan. Jooseppi oli pyytänyt. Ei sanonut joutavansa joka paikkaan.

Mukavapa siellä kantavilla hangilla... Puolelle päivin kannatti vaikka minkälaisen miehen. Ja kävellessä voi miettiä syntiajatuksia ja muitakin, yhtä hyvin kuin kamarin sängyssäkin.

Ja sitäkin repijäistä. Nyt jo nytkytteli vahvoissa takalihaksissa, kun ei saanut sille tarpeellista määrää.

Aatami nousee, köpittää mäelle, joka on talon itäpuolella, kääntelee ja katselee. Mäelle näkyvät Kenkkulan laajat pellot ja niiden jatkona Hameniemen ja Tanulan pienemmät vainiot. Koko kylä siinä keväisen huhtikuun-aamun kirkkaudessa.

Ihan piti istua ja nauttia siitä kaikesta hyvyydestä. Ei edes vaivannut repijäinenkään, eikä muu lihan himo.

Eihän ne näin täällä metsässä, luonnon keskellä, mutta kun menit kamariisi, niin paikalla alkoi kaivaa toinen ja rimputella toinen. Ja täytyihän syntisen ihmisparan hoitaa kumpaistakin. Toiselle tiesi punakka piika-Iita lääkityksen, toista piti voidella viinalla.

Kun kehtaisi, niin olisi täällä metsässä. Pahan pitäisi loitota, sen tunsi tällaisena kevätaamuna. Mutta jos olit täällä, niin reumatti otti sitä tiukemmin.

Hyvällä on aina paha matkassa. Täytyy olla niinkuin olet ja katua pahuuttaan, ja kun oikein perinpohjin katuukin, niin sitä suurempata autuutta saa sitten tuntea.

Se on niin yksinkertaista, mutta sitä ei julkijumalattomat käsitä.

Aatami vetää keväistä ilmaa keuhkoihinsa ja tuntee todellakin, niinkuin paha lähtisi hänestä kuulumattomiin. Mutta eihän sitä miten aina metsissä... ja sittenpä sitä taas saa tapella sen synnin kanssa kotona.

Mikähän savu nousee Rämesuon laidasta? Se on kokonaan toisessa paikassa, ollakseen Turakan savuja.

Mitäs jos siellä joku muukin kuin Turakka keitteleisi viinaa?

Ei auta, pitää lähteä ihan katsomaan.

Kumman kepeästipä se jalka nouseekin vielä, kun on oikein tosiasia kysymyksessä.

Aatami pujotteleikse varovasti paikalle, mistä savu tissahtelee, ettei säikytteleisi turhanpäiten, olipa sitten savujen pitäjä kuka tahansa.

Mutta sehän on Patrakka, ihan elävä Taavetti Patrakka, yhtä hyvä viinamestari kuin Turakkakin, ryytejä vain vailla. Eikä semmoinen sisukas konstailija kuin Turakka.

— No päivää, Taavetti, toivottelee Aatami iloisesti.

— Piru kun säikähdin, että sieltä Hörödii... nauraa pieni, mustapartainen mies, niin että hampaat välähtävät parran sisästä. — Päivää, päivää, mistä se isäntä tänne arvasi... kärttivät tätä panskan lääkettä, kun satuin kylälle hiihtämään. Oli jo rankitkin laitettu valmiiksi ja nyt ei muuta kuin tippuu ja tippuu. Ryytejä vain sekaan ja tavara on sitä riimaa. Istutaan tänne, istutaan tänne havukasalle ja puteli auki, kun kerran Kenkkulan Aatami on Patrakan vieraana. Nyt ei erotakaan ennenkuin kukko kolmasti laulaa.

Aatami muhoilee ja painaa ruhonsa havuille. Se on tämä Patrakka yhtä puhelias kuin ennenkin, laskettaa kuin rakeita ja nauraa väliin, hohottaa. Mistä se nyt tänne osuikaan? Onnipa että osui.

Aatami maistaa ja tutkistelee tavaran laatua. Siinä on miltei hienompi maku kuin Turakan viinassa. Mistä se on nyt uudet konstinsa oppinut? Voi kuitenkin, miten tämä ihmisen elämä on somaa ja mukavaa. Aamulla sängystä vääntäytyessäsi et tiedä mitä jo aamiaispäivällä tapahtuu.

Patrakka kantaa jäätä jäähdytyssoimeen, ja Aatami tarkastelee säkkiä, joka on siinä havuläjän vieressä. Se on ihan kuin Kenkkulan säkkejä. Jokohan olisi Joosepin hommia tämä?

Ja tuollahan on saaveja, jotka ovat lähteneet Kenkkulan aitasta. Katsohan perhanata, sitä Jooseppia, kun nyt viinojen kanssa näin ryysäämään.

— Kenelle sinä tätä... nyt laittelet? kysyy Aatami naama makeassa muhossa.

— No kun sanon suoraan, niin vilja on Kenkkulan viljaa, niin että isäntä vetää vain ihan kuin omaansa ja sanoo, tekeekö tällä mitään. On kehuttu sitä Turakan viinaa, mutta eikö liene tähän sattunut jo vähän jalompia yrttejä kuin Turakka on nähnytkään.

— Niin tuntuu. Keksitpä... mistähän lienet keksinyt. Minussa kun se nykijäinen, ruumiissa, näissä paksuissa lihoissa, niin pitää lääkitä ja menen sitten Turakalta pyytämään, rahalla tai millä vaan, niin sanoo, heittiö, että en minä autuaille anna, ja, piru, ilman heitti.

— Sill' on Turakalla ne konstinsa ja kotkotuksensa, vaikka enpä minäkään anna juuri kaikille, mutta kyllä minä annan viimeisen tipankin Kenkkulan isännälle, ja tämäpä nyt onkin omaanne, että antakaa vaan rimputtajalle ja reumatille ja jos piruloille niin paljon kuin pönkät kantaa, mutta ei pidä varomattomasti... niiden yrttienpä takia. Saattaa vetää uneen moneksi päiväksi, jos ylenmäärin... mutta varovasti, varovasti, ja minä takaan, että voimia antaa niinkuin Turakankin viina. Enkä sillä sano, että kade olisin Turakalle, ei. Hyvä ystävä, hyvä ystävä on Turakka, mutta konstikas, niin pirun konstikas, että tavallisen kuolevaisen, varsinkaan viinakyttärin, ei kannattaisi olla niin hitsin nenäkäs, kun sitä mekin täällä tarvitaan, tarvitsee Turakkakin, toista ihmistä, ja eipä tämä tipu rännistä, eli pillistä, olkoon nyt mikä tahansa, jos ei kuka rukiita kasvata, ja piru vieköön, jos minä vaan oikealta mieheltä kiellän viinan, niin minut saa hirttää sen puun oksaan, jonka alla viimeksi keitän. Olen antanut omasta taskustani nimismiehelle, papille ja lukkarille ja annoin yhden kerran suntiollekin, mutta en anna enää, kun oli piru sanonut, että minä vien mukanani kaikki helvettiin, ihmiset mukamas, sillä enhän minä mistä keitä, jos ei kuka jauhoja anna, ja eihän akkoja huolita helvettiin, ei ainakaan viinasynneistä eikä muistakaan. No, joko se puteli tyhjeni? Laitetaan toinen.

Patrakka ottaa taskustaan yrttejä, jauhaa niitä hienoksi ja pistää pulloon ja puistelee.

— Sen pitää ensin tekeentyä vähän aikaa, mutta eihän isännällä mihinkään kiirettä lauantaipäivänä, istutaan ja turistaan. Passaa tuoda maanantaina säkki jauhoja tänne korpeen, ja tippuman pitää vaikka juhannukseen asti, eikä lopu Kenkkulan isännän kaapista rimputtajaisen lääke, ja kyllä Jooseppikin tarvitsee osansa, semmoinen työjuhta ja talon tuki. Saa olla kymmenen tavallista miestä sen töitä vastaamassa. Niin että ei isännän tarvitse junkuttaa yhtään Joosepille, vaikka väliin maistaakin.

Metsästä sujahtaa suksimies tulille, ja Patrakka kimpoaa kuin nuoli pystyyn ja tempasee puukkonsa vyöstään.

— Kato pirua Turakkaa, kun luulin poliisiksi, kun niin sujautti salaa. No mistä sinä armon veli tulet ja miten sinun sielusi tila on — ei tämä ole pilkkaa, isäntä —, ja mitä kuuluu länsisuomeen, minä tulen itäsuomesta, kun ei ole tavattu kuin viime kesänä. He, maista minunkin tekemääni.

Patrakka ojentaa pullon Turakalle, joka hyvätuulisena hohottaa, käsi Patrakan kaulalla, kun näes ollaan rakkaita ystäviä, rakkaita ystäviä ja armon veljiä.

Turakka maistelee ja haistelee. Tutkii yrttejä. Katsoo kysyvästi Patrakkaan.

— Mitä pirua... tämähän nostaa heti tukan pystyyn...

— Etkö tunne?

Turakka suhahtaa jotain Patrakan korvaan.

— Aa... vai sitä.

— Mutta sitä ei saa joka paikasta, semmoisilta vuorilta, joissa on rotkoja, kylläs tiedät, eikä ennen kuin heinäkuussa. Minulla on viimekesäistä.

Turakka huomaa nyt vasta Aatamin ja väläyttää lakinlippansa alta häneen tuiman katseen.

— Mistä tuo syntisäkki on tänne osannut? Ala nyt, piru vieköön, painella tahi...

Turakka puree hammasta ja heristää nyrkkiään.

— Olisit niinkuin muutkin ihmiset etkä sitä autuuttasi hokisi.

Aatami näkee, että on parasta lähteä hyvissä ajoin, ja suhahtaa Patrakalle, että tulla illalla heille saunaan ja tuoda mukanaan niin paljon kuin saattaa.

— Kyllä, kyllä, minä tulen. Tuo Turakka taas sitä... no, no, menkäähän... se vetää jo puukkoa tupestaan.

* * * * *

Viinakuninkaat jäivät kahden. Turakka istui havuläjälle ja pää hervahti alhaalle.

Mitä varten hänen tarvitsee muille, kun kerran itse on yhtä musta ja vielä mustempi?

— Kuule, Patrakka, tämä kaikki alkaa jo tympäistä minua liiaksi. Joka päivä juot ja joka viikko melkein valmistat, niille perkeleille, jotka eivät muuta kuin laiskottelevat ja nauttivat elämän hyvyyttä. Nauttisivat, nauttisivat, mutta eivät painaisi pienempiään. Ymmärrätkö sinä, Patrakka?

— Kyllä. Ja kuulehan mitä minä näissä kätköpaikoissa ajattelen. Muutamien vuosien perästä, kun meidän luumme lahovat, nousee uusi polvi, raitis kuin tuo korven humina. Mutta sitä ei tee raittiusapostolit, vaan luonto ja uudet maaseudun elämänehdot. Ja nyt ryypättiin sen asian päälle. Loiskis.

— Niin, kuka sitä meillä, tätäpä, teetättää? Ei meillä ole peltoja eikä ruisaumoja, piru vieköän.

— Ei, mutta jätä jo tuo. Maailma on sellainen kuin on, aikansa, ja kun tulee toinen aika, niin se on toinen ja se tulee ilman touhuamatta. Viis murheista ja juo tätä viinaa, jossa on yön yrttejä. Tuletko Kenkkulaan saunaan tänä iltana?

— Tulisin muuten, jo Aataminkin vuoksi, sovintoon, mutta on hiihdettävä toiseen pitäjään. Katso, minua vaivaa rakkauden tauti, perr-kele!

Turakka heilautti kättään niin että lakki lensi päästä ja takkuiset hiukset häilähtivät. Kirous kajahti pingotettujen huulien välistä, ja silmissä leimahteli.

— Eikö se ole hullua, että Jussi Turakka on kerran rakastanut ja väliin vieläkin? Hahhaa!

Nauru kuului peloittavana korvessa. Taivas oli mennyt pilveen, ja muutamia raskaita pisaroita tipahteli. — Hahaa! kuului jälleen koi kosti Turakan hampaitten lomasta ja mies kirosi:

— Jos, perkele, en olisi tähän toimeen ryhtynyt, olisi minulla toinen elämä elettävänä. Kuule, oikeat ihmiset halveksivat meitä. Sekin tyttö...

— Elä nyt, saatana, puhu tytöistäsi, mutta ryyppää, ryyppää, ryyppää niin että kuuntelet yhden viikon mehiläisiä, ja vaikka sielusi menisi helvettiin, niin ryyppää uhallakin ja laula, laula niin että korpi helisee, ja naura, naura, piru, niin että kaikki muutkin nauravat. Katso, mehän olemme piruja, korven luolissa lymyviä piruja, ja meidän pitää nauraa maailmalle ja ryypätä väliin, ryypätä niin että pää on kuin pehkuläjä. Etkö sinä luule minun kärsivän ja tuntevan, piru vie, mutta minä nauran, nauran mustasta parrastani kuin piru tälle maailmalle ja sen laeille ja laitoksille ja kuljen kylästä kylään ja oikasen viimein ketarani kuusen juurelle, kun on kesä ja suopursut tuoksuvat korvessa ja itikka laulaa korvan juuressa. Elä haasta rakkaudesta, kuka perkele meitä rakastaa muut kuin isännät, ja se ei ole rakkautta. Ei ole isää eikä äitiä eikä mitään muuta kuin tätä kirkasta viinaa — Patrakka nostaa pullon ilmaan ja heiluttaa sitä — yrteillä sekoitettua, että hulluus ja voima nousee päähän ja me saamme nauraa ja kulkea piruna kylästä kylään. Loiskis, siihen meni yksi pullo petäjän kylkeen ja tästä otetaan toinen, juo ja mene pyrynä, piruna, toiseen pitäjään.

Turakka joi pullon tyhjäksi yhdellä oikaisulla, löi kättä Patrakalle, painoi hatun silmilleen ja hyppäsi suksilleen.

Korvessa kuului vielä kerran kolkko nauru, ja raskaat pisarat putoilivat pilvistä.

KYMMENES LUKU.

Herätessään seuraavana aamuna leveässä puusängyssään ei Bertil Hög muista ensin missä on. Sitten tulee mieleen ukot ja viina, talo ja komea tytär, Kylli. Hänhän onkin korvessa, siunatussa maassa, missä vuotaa viina ja hunaja. Sen tytön suu on hunajata, ja viina, se on ihmeellistä. Hänen voimattomiksi käyneissä käsivarsissaan on vieläkin sen viinan voimaa. Vaiko muuta lienee, maan ja korven antamaa.

Se saattaa olla sitäkin ja sitä saa mielin määrin, joka päivä, viikkoja ja kuukausia.

Bertil istuu sängyssään ja katselee raamatunlausekorttia seinällä. Lause on painettu kullalla ja lintu kantaa sen alla lehvää nokassaan. "Iloitkaat aina Herrassa."

Se lause on siinä mukava. Ja lehvää nokassaan kantava lintu. Vaikka ihan häntäkin varten. Nyt hän on täällä paossa tympeätä kaupunkia ja sen ihmisiä. Jos on viinoja, niin ryyppää, vähän, maistaa, niinkuin ukko sanoo, ja jos ei ole, niin voimaa saa täällä kyllä ruumiiseensa.

Jos jäisikin tänne vaikka lopuksi iäkseen. Ottaisi talon tyttären ystäväkseen ja laittaisi mökin.

— Kas, johan te olette valveilla.

Kylli kurkistaa ovelta ja menee hakemaan varmaankin kahvitarjotinta.

Kylli tulee, vastasilitetyssä pumpulipuvussaan, iloa uhovana, ja laskee tarjottimen pöydälle.

— Kuulehan, Kylli, istuhan tuohon sängyn laidalle, pyytää Bertil. — Meistä tulee varmasti oikein hyvät ystävät ja meidän pitää sanoa sinuksi toisiamme, ilman muuta kursailua tahi odottelua, eikö niin?

Tyttö istuu sängyn laidalle ja puna karehtii poskilla. Nauraa veitikka niin että valkoiset hampaat välkkyvät. On kuitenkin hieman hämillään.

— Niin minustakin. Turhaa se on teitittely.