Part 3
— Josta paljon pidetään, siitä aina puhutaan, sanoo Hiertiäinen ja miettii, hymähtelee, sitä asiaa.
Turakka tulee saunaan, ja sitten pohditaan asia joka puolelta, keksitään käänteitä ja sutkauksia.
Kun ei ole enää mitään siihen lisättävää, aloitetaan saunominen.
Hiertiäinen sekoittaa puteliin, vanhanaikuiseen ja viheriään, viinan ja hienoksi jauhetun pirunpihkan. Pistää sitten vielä siihen omia pistettäviään, salaa, ettei Antti huomaa, ja sisällinen lääke on valmis. Turakka nauraa, hohottaa omassa nurkassaan, johon hänelle on oikein leveä penkki varattu. Nauraa Hiertiäisen lääkkeelle. Sillä on, mokomallakin kähniäisellä, aina se piru mielessä.
Vaikka niinpä sitä on hänelläkin. Antti saa häneltä ulkonaisen lääkityksen. Renki-Joopi on ottanut navetasta sitä lehmän ainetta ja se on nyt sangossa saunan porstuassa. Antakoon Hiertiäinen ensin lääkkeensä, voiteleepa hän sitten viimeksi.
Turakka oikoo alastonta komeata vartaloaan.
— Pirautappas Antti hikilöyly ja anna se pullo tuon takin taskusta.
Kiuas räsähtää kuin pärevakan pohja, kun Antti heittää vettä kiville.
— Piru, kun oli vähällä silmät palaa, sorautti Antti ja kyykistyi lattialle.
Hiertiäinen ojensi hänelle pullon, jossa oli lääke. Sitä oli hyvänmittainen annos, viinaakin oli puoli litraa, ja sitten muut mausteet päälle.
— Pistele vain nyt yht'kyytiä naamaasi.
Antti maisteli ja irvisteli siinä kykkysillään ja harrittava tukka pystyssä, vilkuili Turakasta Hiertiäiseen ja päinvastoin. Mitä pirua ne nauroivat? Hiertiäinenkin virnotti kuin paholainen, ja Turakka retkotti siinä penkillä selällään ja hohotti.
Antti nielasi viimeisen ja heitti pullon nurkkaan.
— Toiste en juo pirunpikaraviinaa, vaikka kääntyisi sääret ruuville ja vaikka vorninkaisia olisi kappa mahassa. Anna, Turakka, oikeata viinaa, että saan huuhtoa suutani.
Turakka nousi lauteille.
— Lyöhän, Hiertiäinen, nyt ensin kaksi kapallista... kuulostelulöylyksi. Ja nouse sinäkin Antti tänne lavoille. Minä laitan sitten sen jalkavoiteen. Ensin pitää ottaa kovat löylyt.
Antti kapusi lauteille ja korviaan pidellen kyyristyi vesialtaan viereen.
— Mitäs ne matosi sanovat? kysyy Turakka ja käskee Asaria lyömään vielä kaksi kipollista kiukaalle.
— Ei ole annettu niille kieltä pu-huh... huh... puhua. Voi piru, kun vihlasi selkää kuin puukolla.
Kiuas jyrisi kuin ukkonen, ja vihaisena puhtina kohosi löyly lavoille.
— Tulehan hankaamaan, komensi Turakka Hiertiäistä.
Mennä piti, vaikka henkeä ei saanut tavallinen kuolevainen kulkemaan lavoilla. Anttikin oli kyyristynyt lavojen nurkkaan ja koetti valaa vettä päähänsä.
— Anna kun huokasen alhaalla, puuskutti Asari. Viinakin oli mennyt jo päähän. Pönkät tahtoivat pettää, ja alas tullessa jo runttasi ovenpieleen.
Turakka pyysi vain lisää löylyä.
— Auttakaa minut täältä... helvetissä, kun palaa, ruikutti Antti, ja kun ei apua kuulunut, lähti ryömimään alas ja pudota muksahti vesikorvoon.
Mahaakin väänsi ilkeästi, kun niin monenlaisia sekoja siinä lääkkeessä.
Turakka huusi löylyä ja puteliaan.
— Ja sinun pitää tulla tänne lauteille.
Hiertiäisen nahka ei kestänyt.
— Tämä on nyt perhanan kumma, että ihminen kestää tuommoista, valittaa. Antti pakotetaan nousemaan lauteille, ja Asari hakee sangon Turakalle, senpä, jossa on reumatin lääke, lehmän aine.
Turakka virnisteli.
— Laskeudu tuohon penkille mahallesi, komensi, äläkä heiluta paininpuitasi.
Turakka valeli sangon sisällön Antin säärille, selkään ja niskaan. Taisi mennä vähän päähänkin.
Ukot hihittivät alhaalla. Antin sisu kuohahti, mutta ei jaksanut liikkua mihinkään. Kiroili niin että karsta karisi. Yhtä hyvin hän on talon isäntä kuin Hiertiäinenkin, ja sitten tämä tekemään konsteja hänelle. Se lääkitys olikin paljasta piruutta.
— Voi kun Kustaava tulisi minua auttamaan, voihkasi Antti ja kirjavana kuin peltovaris istui lauteilla, käkkyräsääret portailla.
— Ei tässä Kustaavata tarvita, sanoi Asari ja huuhtoi jäisellä vedellä Anttia.
— Ja nyt kun maistat vähän tätä ryytiviinaa päälle, niin jo istutaan sovinnossa haastamaan asioista, sanoo Turakka sovitellen.
No, lauhtuuhan siitä Antin sisu, ja miehet istuvat kohta rinnan mukavia puhumassa.
Jokaisella heistä on omaisuutta ja tätä maallista hyvyyttä, josta passaa puhua ja hieman kehastella. Näin saunassa siitä onkin mukava puhua. Ulkona vinkuu tuuli saunan nurkissa, ja sisällä kiiluu kitupiikin valossa karstaiset seinät ja nokilaipio. Kiukaasta hohtaa suloista lämmintä, ja viinaputeli on alassuin käännetyn pytyn pohjalla.
Istutaan siinä ja turistaan, sulassa sovussa. Antti katselee harittavia sääriään. Kun jalkaterät ja polvet panee yhteen, niin kinttujen välistä sopii menemään vaikka lammas hörtönään. Niitä sääriään Antti surumielin katselee ja miettii, ettei taida niistä tulla enää kalua, vaikka millä hauteleisi. Ikänsä on niillä kenkuteltava.
Ja mikäpä olisi kenkutellessa, jos Tanulassa olisi väki niinkuin muissakin taloissa, Kustaava olisi virkku ja toimekas ja pojat ei niin hitosti hameväkeä hamuaisi, vaan tekisivät työtä.
Saisi renkikin olla joku muu, eikä vähäjärkinen. Ei raatsinut sitä poiskaan laittaa, kun oli raukka niin älytön. No tietää sen, miten sellaisen käsissä työt sujuvat. Viime kesänäkin märkäni heinät haasioille, jos lienevät olleet mätiä jo haasioidessa. Ei herja rukiltakaan ehtinyt oikealla ajalla korjuuseen. Sinne jäi monta kymmentä kykkää itämään.
— Kylläpä siellä jumalanilma nyt touhuaa, jurahtaa Hiertiäinen. Miten häntä viitsinee lähteä Hameniemeen Tiina Loviisan luokse, miettii hän hikeä tippuvana ja onnellisena. — Olisi tässä jossain lähempänä, virkkaa ääneen, sitä naisen puolta...
Asarin ajatusjuoksu on Antille käsittämätöntä, ja hän katsoo lupsahtelevilla silmillään Hiertiäistä. Turakka, arvaten ajatuksen, naurahtaa. Ei huoli sanoa mitään, vaikka oli jo kompa huulilla. Mietteet alkavat mataa jo rauhallisina, melkein surullisina. Hän on semmoinen korpilintu, oikeitten ihmisten halveksima. Kun olisi mökinmies, vaimo ja lapset. Olisi pitänyt olla jo ennen. Nyt on viina tehnyt villiksi eikä taida olla miestä enää semmoiseen, yhdessä paikassa eläjäksi.
Turakka ryyppää loput pullostaan ja heittää sen helähtäen kiukaaseen. Muutamat viinatipat pihisevät kivillä, ja saunaan leviää väkevä lemu.
— No, ka, mitä se nyt...?
Turakka ei sano mitään. Silmissä on tuikea ilme.
Tuuli kiertää siellä korvessa ammeita ja viheltää metallipiipuissa. Sinne pitää taas aamulla mennä ja sitten toiseen paikkaan. Kun pyytävät ja rukoilevat, ei henno kieltää. Ja sitten vielä apteekista eivät sano saavansa tautiinsakaan. Vaikka monellapa se lienee vain nimenä, tauti. Laiskat isännät sitä tarvitsevat ja maksavat mitä vain, saadessaan.
Turakka sylkäsee ja kiroaa. Löylykö se teki hempeämieliseksi? Siihen on Anttikin nukahtanut paininpuittensa päälle, ja Hiertiäinen örrittää jotain virttä. Se äköttää yhä enemmän, ja Turakka sylkäsee Hiertiäistä keskelle suuta, virkkamatta mitään.
— Ka, kun ihan suuhun... minkätähden sinä suuhun...?
— Piruakos uriset. Yörnittää kuin karjusika.
Turakka tönäsee jalallaan nukkuvaa Anttia kylkeen, ja tämä kellahtaa nurin pytyltään.
— No, no, Kustaava... enhän minä... hii... Juhoko se olikin.
— Ala kääkertää siitä pirttiin, karjasee Turakka, niin että Antti pökertyy siihen paikoilleen ja jää silmäreijillään katsomaan Turakkaa.
Antti yrittää, mutta ketarat ei kannata ruhoa.
— Jos sanoisit sille Kustaavalle, että tulisi auttamaan.
Hiertiäiselle on tullut kerran kiire. Hän tietää ennastaan, että jos Turakka tulee sille päälle, rutjauttaa parhaimpia ystäviäänkin. Siinä kiireessä menee paitakin takaperin päälle, mutta sitä ei jouda enää kääntämään.
Mutta Turakka ei nyt satu sille päälle. Koppaa vain Antin kainaloonsa kuin kintaan ja lähtee saunasta. Pirtissä heittää Antin kuin kerän sänkyyn ja sanoo Kustaavalle:
— Siinä on käppyräsi. Pistä sille paita ja housut päälle.
— Hii, nauraa hurja renkipoika, ja talon omat pojat, jotka sattuvat kotiin, värnöttävät. Jopa se Turakka taas pehmitti ukin.
— Kun pistää kuin sian pehkuihin, nauraa hikottaa Kustaavakin. — Jokohan ne nyt Antilta lurikat lähtevät ja sääret oikenevat.
— Tottahan ne nyt lehmän aineella, nauraa völlöttävät pojat.
— Ja pirunpikelillä, hihittää renki, joka, raato, on taaskin maistanut, eikä varmaankaan aamulla nouse töihin.
Käkkä-Antti, kaikilla sekavoiteilla rääkätty talon isäntä, nukkuu jo sikeästi lasten likaamissa pehkuissa.
KUUDES LUKU.
Päivä alkaa olla jo puolisillaan, kun Aatami köpöttelee reikäistä kylätietä ensin Tanulan pihan läpi Hameniemeen ja siitä luikahtaa Rämekorven metsätielle.
Pitää katsoa siinä kulkiessaan, ettei pistä jalkaansa niihin reikiin, muuten rutjauttaa siihen tiehen nokalleen. Eikähän ole kiirettäkään. Päivällistä käy syönti myöhemminkin, sitten, kun on ensin saanut sen rohtoasian järjestykseen.
Jopa se lumi nyt sulaa. Ei kauan, kun on päiviä kankaalla, ja sitten se on jo kesä lähellä.
Se kesän tulo hykäyttää mukavasti Aatamia. Siinä on niin monta aihetta, siinäpä kesän tulossa ja itse kesässä. Kalan saannit ja muut, heinänteot ja ruistalkoot, kun kamarissa naapurien kanssa haastetaan hyvästä vuodesta ja lirautetaan pullosta kahvin sekaan.
On niinkuin maistelemista olevinaan se lirauttaminen, semmoista pikkusyntiä, kun ei kuitenkaan lääkkeeksi mene se ryyppääminen.
Ja sitten on monta muuta kesällä, joita ei niin heti muistakaan. Saa höllehtiä hurstisissaan ja tuntea monia herran hyvyyksiä. Saa viilipiimää, ja musikat kantavat ahomansikoita.
Siinä se on sitten Syllykän mökki. Akka on kylässä, varmaan viinoja liehtaamassa, koskapa ovi on lukossa. Kun nyt osaisi sen Turakan tehtaalle. Olisi pitänyt Harakka-Antilta kysyä.
Korvesta löytää Aatami kuitenkin etsimänsä ihan omin avuin ja muhoillen toivottelee Torakalle hyvät päivät.
Turakka ei virka mitään, nostaa vain muutaman viinalasin aurinkoa vasten ja tillistelee. Lisää sitten siihen vielä jotain jauhoa ja puistelee.
Aatami ei oikein tiedä, mistä aloittaisi puheet sen konstikkaan viinamestarin kanssa.
— Läksin minäkin maistamaan, sanoo. — Kun tämä sinun viinasi on parasta siinä repijäisessä ja reumatismissa.
— Vai läksit, jurahtaa Turakka vastahakoisesti. — Mutta kun sanassa sanotaan, että viina menee huokiasti alas, mutta polttaa kuin kärme ja pistää kuin kyykärme. Eihän tätä sovi hengenmiesten viljellä. Tämä on vain niitä syntisiä varten.
Turakka heilauttaa kädessään helmeilevää pulloa.
Aatami oli hänen mielestään tekopyhä lurjus, joka olisi sietänyt selkäänsä.
Aatamille tuli nyt siinä heti tiukat paikat. Mitä sille sanoisi, että leppyisi. Parasta olisi sille antaa myöten, niin ehkä sulaisi tuo kuparinvärinen naama sovinnollisemmaksi.
— Niinhän sitä pitää, tämän ihmisen, tehdä väliin oikein lujasti syntiä, niin sitten on mitä katua ja se armosta nauttiminen on sitten niin mukavaa.
Turakan pistää vihaksi semmoinen jaaritus. Heilauttaa lippalakkiaan ja ruopasee korvallistaan.
— Haista sinä... vai tulet minulle lorittamaan tyhjiä. Siin' on viinaa, pistä naamaasi sen kuin jaksat, mutta mukaasi et saa pisaraakaan.
Aatami maistelee. Neste kiertää niin ihmeellisesti suonissa ja nostattaa mieleen niin kumman keveyden. Ne on ne Turakan yrtit, mitkä lienevät, vai noituneeko muuten viinansa.
— Kyllä sinä olet mestari, sanoo. — Annahan nyt kuitenkin pari litraa, vaikk'et enempääkään, maksakoon vaikka kahden härän hinnan.
Aatami löi leveällä kämmenellään povelleen.
— Vaikka annat koko talosi, niin ei tipu, sanoi Turakka ja latoi konttiin täysinäisiä pulloja. Kohta tipahtaisi pillistä viimeinen, ja sitten oli parasta muuttaa, jos Hörödiikin sattuisi kuononsa tänne pistämään.
Aatami maisteli ja haisteli viinaa.
— On sinulla eri keksinnöt, tämänpä viinasi valmistuksessa. Kun tempoo käsivarsia kuin vaatisi kantoja maasta kiskomaan. Jooseppi puhuikin niistä yrteistä. Mistä sinä saat niitä?
Aatami nauraa hekotteli leveästi.
— Pirulta, sanoo Turakka.
— Eikös vähän kissalta... mutta kuulehan, eiköhän oteta vähän painia?
Aatamin kieli vähän sammaltaa, ja nousten seisomaan hän aukoo nyrkkejään ja ojentelee käsiään, keikistellen isoa mahaansa.
— Samahan tuo on, sanoo Turakka ja rutjauttaa Aatamin kinokseen.
Sieltä selvittyään sanoo Aatu:
— On nämä kintut se repijäinen jäykistänyt... annahan, piru, kun näytän eikö nouse tuo tynnyri.
Tynnyrissä on rankin jätteitä, ja Aatami ottaa sen syliinsä ja keinuttelee sitä koholla.
Mutta jalka pettää lumessa, ja tynnyrin kanssa kellahtaa mies ja jää tynnyrin alle. Nousee siitä päristellen rapaa suustaan ja vaatteistaan.
Turakka hohottaa:
— Se oli sinulle parhaiksi, pirulainen. Meneppäs nyt Karulienan näkyviin.
Sen enempää puhumatta ottaa pillit ja vehkeet ja työntää säkkiin. Nostaa sitten viinakontin selkäänsä ja lähtee. Käyköön Hiertiäinen korjaamassa padat ja saavit talteen. Tulisija saa jäädä Hörödiille.
Aatamia kuohuttaa. Pudistelee siinä nyrkkejään, mutta minkäpä sille ryökäleelle tekee. Meni ja vei viinansa, sen yrteillä sekoitetun.
SEITSEMÄS LUKU.
Bertil Hög, väsynyt helsinkiläinen herrasmies, on lähtenyt pakoon pääkaupungin ihanuuksia, teattereita, konsertteja, kahviloita ja kaikkea. Ihmisiäkin. Ne ovat hänestä yht'äkkiä käyneet kuluttavan jokapäiväisiksi ja tympeiksi.
Bertil Hög, taiteilija, on pistänyt vähäiset tavaransa kokoon ja nyt hän retkottaa jo kyytipojan reessä huhtikuisella maantiellä, menossa korpeen. Ja sattuma on ohjannut niin, että joku matkamies on kertonut Rämekorvesta, ryytiviinasta, Hiertiäisestä ja muusta ja Bertil on kuunnellut kertomusta kuin satua.
Sinne, piru vieköön, makean viinan luvatuille maille, maalaissaunaan, syömään maalaisten vahvoja ruokia ja pitämään hyvänä heidän tyttäriään, paksulanteisia ja väkeviä kuin karhut.
Mikä ihanuus. Huhtikuun hangilla leikkii aurinko, ja ilma on huikaisevan kirkas. Tekisi mieli hihkasemaan siinä reen laitaa vasten rötköttäessä.
Ja saahan sitä korvessa huutaa. Ei ole poliisia kieltämässä. Kyytipoikakin äityy huutamaan ja hevonen siitä laukkaamaan, syytäen vinkuvia tieroja korvien ohi.
— Ihanko Rämekorpeen herra meinaa? kysyy kaikkitietäväinen kyytipoika.
— Sinne.
— No sitten on parasta asua Kenkkulassa. Siinä on hauskaa väkeä, on kolme tytärtäkin.
Poika iskee silmää vieraalle, että tyttäret ovat laatuunkäypiä. Selittää vielä, minkälainen on isäntä ja emäntä.
Eteläinen humisee metsissä, ja pihkan ja lumen tuoksu on ihanaa. Kun pääsee sinne korpeen, saa ehkä vielä menetetyt voimansa takaisin.
— Jos asuisi sen Hiertiäisen luona, hohottaa pääkaupungin herra pojalle.
Potkaakin naurattaa se Hameniemi ja Hiertiäinen, mutta neuvoo edelleen vierasta Kenkkulaan, kun siinä on ne tytötkin mukavammat.
* * * * *
Bertil osaa kyllä Aatamin kanssa... Kun on huone laitettu hänelle kuntoon, istutaan isännän kamarissa ja jututaan. Bertil tuntee sieraimissaan korpiviinan väkevän lemun ja vetää sitä ahneesti keuhkoihinsa. Isännän henki höyrähtelee vahvasti, mutta ei tarjoa vielä vieraalle.
Sille täytyy puhua espanjantaudista.
— ... kun ottaa tuolla välillä, eikä tullut mitään mukaan varatuksi.
— Ne ovat nyt ne tautinsa ja vitsauksensa ihmisillä, minkä sekin panskan tauti.
Asari Hiertiäinenkin on kuullut helsinkiläisherran tulosta Kenkkulaan ja on lähtenyt heti katsomaan. Eipä ole hän ennen niitä monta nähnytkään. Jos sattuu kuolemaan, niin jää ihme näkemättä.
Tulee kamariin, kun on puhe panskan taudista.
— Että joko tätäkin herraa puraisi, piru, se tauti?
Bertil nauraa perinpohjin monien vuosien kuluttua. Sanoo ottaneen ja pitää silmällä Aatamin eleitä. Nousee ja vilkaisee kaapilleen ja vuoroin vieraaseen, harkiten, voisiko niin hienolle herralle tarjota korpiviinaa.
— Sille pitää antaa, ryökäleelle, semmoinen paukku, että nurinniskoin, se tauti. Ei täällä Rämekorvessa pysty panskan kynnet. Jos koetti, niin livahti kuin kissan kynsi lasissa. Annappas Aatu tälle herralle puteli, että saa hoidella sitä tautia pirulaista.
— Jos vain kelvannee?
— Kyllä.
Bertilin sydän ponnahti mukavasti. Ah, näitä autuaita asuinsijoja. Ei pysty taudin kynnet, ja ihmiset kuin hyviä jumalia, tuokin Hiertiäinen.
— Jos tässä yhdessä... vai ehkä herra siellä kamarissaan? esittelee isäntä. Olisi niin mukava nyt, kun se ei menisi kamariinsa, vaan olisi puhekaverina Asarilla ja hänellä. Tulisi ihan kuin juhla.
— En toki minä siellä... yksin... kun on miehiä...
Aatami katselee kaapista pienen ryyppylasin, jota vain harvoin käytetään. Mutta nyt kun on harvinainen vieras talossa, ihan helsinkiläinen, ja taitaa niistäkin olla parasta lajia...
Isäntä vie lasin pestäväksi, ja Kylli, talon keskimmäinen ja kaunein tytär, tuo sen pienellä tarjottimella. Katsoo vielä uteliaasti vieraaseen ja hymyilee ujostelematta hänelle.
Isäntä kaataa lasiin ja kehoittelee vierasta pöydän ääreen istumaan.
— Me vanhat miehet vain tästä putelista... tai jos olisi hakea lasit, näin vieraan kunniaksi.
— Lasit, lasit toki, kun on kerran tämä herrakin Helsingistä, sanoo Hiertiäinen ja sitten Bertilille:
— Eikös ne siellä ihan kultakuppiloista... jotta ryyppäävät, hempukat ja muut herrat?
Bertil maistelee korven kyyneleitä. Ovatpa ihmeellisiä. Vaikka minkä maailman juotavat on kurkustaan alas soluttanut, mutta ei tällaista, joka heti tekee mielen niin iloiseksi.
— Mitäpä siellä ryypätään, sanoo Hiertiäiselle.
Vai olisiko muuten tämä ihmeellinen korpi ja sen asukkaat ilon syynä. Tytölläkin oli se hymy...
— Vai ei ole ryypättäviä, naurahtaa Asari. — Ovat sitten taitaneet vähän niinkuin köyhtyä, ne kaupuntlaiset.
Aatami tuo tavalliset juomalasit heille vanhoille miehille, ja sitten maistetaan.
Jooseppikin tulee kamariin mutaisena vaatteet ja palavissaan. Tervehtii Bertiliä ja kaataa sitten viinaa lasiin.
— Otan tästä... annanpahan teille, isä, sitten kun sattuu... Kun tuli kiista, etten minä ehdi yksin tehdä kuormia neljälle hevoselle, niin piti tulla ottamaan vähän vauhtia. Vai sieltä Helsingistä... no siellä sitä ryypätään hienompaa. Pitää lähteä ja näyttää, piru vieköön, eikö sitä kerkiä...
— Oliko se isännän poika? kysyi Bertil.
— Sehän se... on semmoinen reuhtoja ja repijä, niillä voimillaan. Kun nostaa, peto, hevosenkin koholle, olipa kuinka suuri tahansa. Jos pitänee herralle kahviloita tahi teetä? Kyllä Kenkkulassa on niitä semmoisia talonpoikaisia... aineitapa meinaan.
— Ei tämä aine siedä sekoja, sanoo Hiertiäinen. — Tässä kun on ne yrttinsä... Turakka, se keittäjä, laittaa, nähkääs syötinki, vai miksi saanen titulierata...
— Bertiliksi vain.
— ... semmoisia yrttejä, mitä lienevät, joista tulee semmoinen voima viinaan, että koholle keikuttaa miestä... ihan per-setti keikuttaakin. Ja panskan pitää lähteä, noin...
Hiertiäinen hujauttaa kämmenellään pöydän kulmaa.
— Perttuli ottaa vain navakasti, ettei pääse jäseniin, se panska. Kirkonkylässä kuuluu Kakkelperi, se kauppamies, olleen vähissä hengissä, kun ryhtyi oikein kynsin hampain sen roatoon se samainen tauti. Tohtuori kuuluu hokeneen, että mitä sille tekisi, peijakkaalle. No mitä sille niillä apteekkitipoilla. Täältä kun haetti Torakalta, niin häntä koipien välissä lähti panska.
Hiertiäinen ryyppää lasinsa tähteen eikä sano enää ottavansa.
— Sillä pitää olla rajansa, kaikella, mutta erittäinkin tällä, nauttimisella. Ja sitten kun on niitä yrttejä ja muita... saattaa nostaa vaikka sääret pystyyn.
Aatami tekee kädellään liikkeen ja sanoo:
— Niin, ja jos liikaa nautit, niin se on synti. Teit synnin, ropsautit, ettet tiennytkään. Raja, raja se pitää olla.
Bertil kävelee lattialla, oikoo jäseniään, nauraa ja heittäytyy välillä sänkyyn, niin että ikkunasta näkyy vain kevään vaalea taivas, joku heiluva pihlajan oksa ja ukkojen järeät piirteet kahden puolen pöytää, nousee taas ja ottaa pienen pisaran sitä ihmeellistä viinaa. Hänen sisässään hyppii ja loiskahtelee. Pitäisi syleillä noita rakkaita ukkoja, joiden veroisia ei ole maailmassa, puheineen, käänteineen ja sukkeluuksineen ja sitten sydämenhyvyyksineen.
Isäntä juuri siinä nytkin haastaa:
— Pertteli, jos ma sitte saan siksi sanoa, asuu vaan meillä kuinka kauan tahansa. Koetetaan laittaa se kamaripöksä... haetaan maalari ja ostetaan tapietit... kohta saadaan nuorta kalaa joen niskasta ja keitetään, paistetaan, miten vain paremmin nielusesta valuu... ja onhan tässä nuoriakin, tyttöjä niinkuin poikiakin. Eikä maksa mitään hoito eikä huushollaus. Mielikseni toki pidän puhetoverina, jos vain tämmöisen kanssa kehtaa turista.
Ja lähentäen suutaan Bertilin korvaan, suhahtaa:
— Jos herralla, Perttelillä, on siellä Helsingissä joku mieleinen, niin kutsuu vain tänne. Kyllä meidän ruualla elää semmoisetkin... lihovat vielä, niinkuin näkyy, käydessään, ne kaupunkihempukat, kun tähän sukuun on sattuvia.
— Ei ole, nauraa Bertil. — Minun on täällä niin hyvä, että jään koko iäkseni. Tämä viinakin... ymmärrättekö te oikein sen arvoa? Siitä maksettaisiin Helsingissä vaikka tuhat markkaa litrasta.
Hiertiäinen rykäisee.
— Kyllähän me sen voima tiietään, sanoo. — Mutta mitenkä sitä tänne... maan keskeen... kun ne virat ja muut?
— Ei minulla ole virkoja eikä muita, sanoo Bertil. — Minä maalaan tauluja.
Bertil tarkkaa, minkä vaikutuksen se Ukkoloihin tekee.
Jopa Hiertiäinen katselee vähän pitkään. Miettii, etteipä taida tämä herra ollakaan niitä oikeita herroja. Tauluja... semmoisia kuvasia... höh.
Ja Bertilille:
— Vai tauluja, semmoisia seinällä pidettäviä... piruja ja muita, niinkuin on Syllykän tuvan seinällä, markkinoilta, mistä lienee tuotu, jossa niitä pahalaisia oikein rykelmänä, hangot ja haarukat kourissa.
Bertil hohottaa. Voi lempo kuitenkin tätä Hiertiäistä. Pitääpä pyytää sitä joskus malliksi.
Aatamikin toimittaa:
— Niin, ja semmoisia maisematauluja, joita on pappilankin salissa. Saattaisi vaikka ukko rovastikin jonkun ostaa.
Aatami vainuaa hieman, että jos lienee työn puutteessa lähtenyt sieltä Helsingistä, saattaa olla pennit vähissä. Sitä pitää auttaa, jos tarvitsee, kun on niin mukava, ja kun puhetoveriksi...
— Ei niitä myydä rovastille eikä suntiolle. Lähetetään Helsinkiin ja sieltä ulkomaille, sanoo Bertil.
— Vai ulos... niinkuin sitäkin puutavaraa... taitavat siellä maksaa paremmin...
— No viisituhatta vähin määrä kappaleesta.
— Elä per-settiä... no sittenhän sinä saat rahaa kuin roskaa, innostuu Asari. — Montako heitä sitten vuodessa kyhännee?
— Satasen kappaletta... jos kehtaa.
— Sa-tasen, se on tuota noin niin paljon kuin... laskeppas sinä Aatami. No se on niin paljon, että perhanata, ei riitä sille mikään. Saisi olla sata lehmää ja nykkiä niihen tissilöitä monta vuotta.
Hiertiäinen katselee ihmeissään vierasta ja päättelee itsekseen, että eikö tuo valehdelle, pakana.
Hiertiäinen aikoo lähteä, nyt tämän Helsingin herran nähtyään, mutta Aatami kieltelee:
— Älä nyt... mihinkä sinulla kiire, kun tämä nyt vieraskin sattui. Turistaan, täristään, onpa keväistä päivää vaikka mihin...
Hiertiäinen istuu.
— Pitää tässä laittaakin kohta rysiä puron niskaan, että saa tuliaiskeitot tälle Perttulille.
— Minä jo laitoin eilen, sanoo Aatami. Jos on antaakseen, niin antaa jo huomenna, lauantaina. Olisi pitänyt nyt jo olla, mutta ei tietänyt vieraan tulosta.
Bertilin sydäntä riipaisee oudosti. Se viinako vai isäntien hyvyys. Pakkaa ihan kuin itkettämään.
— Voi helvetti kuitenkin. Minunhan ne olisi pitänyt tuoda tuliaiset, vaan mistä otti, sieltäpä, kun ovat köyhtyneet. Mutta onhan minulla... annas olla, kun katson.
Bertil menee kamariinsa, joka on hänelle jo varattu, ja kaivelee kääröjään. Vetää esille komean turkkilaisen vaipan, matkoilla hankkimansa. Antaisiko sen isännälle? Ei ehkä välitä siitä. Pitäisi olla jotain parempaa, semmoista muuta, mitä tahansa.
Ei löydy muutakaan sopivata. Tyttöihmisille oli varannut, mutta ei, pöllö, muistanut miesväkeä.
Bertil päästää irti kultakellon liiveistään ja heittää viitan käsivarrelleen. Antaa sen Hiertiäiselle ja kellon isännälle.
— Ei ole tämän ihmeempiä, mutta pistetäänpä tämä isännän liiviin, niin näyttää komeammalta ja tämä viittaa Hiertiäiselle. Se maksaa nykyään vähintään tuhat markkaa ja on sillä mukava kesällä höllästellä, vaikka heinäniityllä.