Part 5
— No oikein kättä päälle, sanoo Bertil ja ottaa tytön käden omaansa. Katselee sormien kirkasta ihoa. Onpahan maalaisillakin kauniit kädet ja sitten niin voimakkaat. Niillä Helsingin hempukoilla sellaiset verettömät ja...
— Ei saa katsoa.
Tyttö pistää kätensä taakseen ja katsoo Bertiliin. Meinanneeko se ottaa hänet noin ilman mitään vaan, mutta ei tipu.
Bertilin on niin ihmeen hyvä olla siinä, loikoa ja katsella tyttöä. Sillä on täyteläiset rinnat ja ne kohoilevat tasaisesti puseron alla. Hiukset olivat illalla sykeröllä, mutta nyt ovat sitaistut niskasta nauhalla ja vahva kiemura on sukeltanut kaulaa myöten rinnalle ja valuu peitteelle.
— Onpa sinulla rehevät suortuvat.
Tyttö vetäisee häntä kasvoille kädellään ja nauraa mennessään. Tuvasta kuuluu vielä sen hilpeä nauru. Saattaa nauraa vaikkapa hänellekin, kaupunkilaisherralle, joka vielä yhdeksän ajoissa pötköttää sängyssään.
Ei, tästä on noustava.
Isäntä tulee kamariin, kimppu lapikkaita käsivarrellaan. On johtunut mieleen, että Perttulilla pitää olla pieksut, kun kerran on maalla ja kun mennään viinakokkia katsomaan. Eihän niillä miten, patiinakengillä, lumessa.
— Valikoippas tästä mieleiset nyt itsellesi ja muutenkin sopivat. Emäntä tuo sieltä hyvät villasukat, koskapa näkyy näitä silkkirepaleita sinulla... Nämä on pitäjän parhaan suutarin tekemiä.
— Voi perhana, ihastuu Bertil. Kun hän on ikänsä kaivannut sellaisia kenkiä, maalla ollessaan, mutta ei ole tullut teetetyksi.
— Minä voitelin lampaantalilla tuosta kaksi paria, koetappas jalkaasi, jos eivät vain pienet liene. Se on nuorella miehellä komea, tämä ruskea lapikas. Niinpä sutkahti jalka kuin suohon, eikä ole rinnastakaan iso. Taisipa sattua ihan ensi koetuksella.
— Jo sattui, sopivat ovat ja niin perkasen mukavat. Syntyy näillä.
— No vaikka tyttöjä tanssittaa.
Emäntä tuo harmaat villasukat ja nauraa hekottaa herralle siinä sängyssä, kun on housutkin jäänyt puolitiehen jalkaan vetäessä.
— Tässähän nämä nyt olisivat, lienevät liian karkeat hienolle pitäjälle. Kyllin kutomat ovat, sanoo.
— Vai Kyllin kutomat. Hyvätpä ovat, tuhansia kiitoksia vain. Ja nämä lapikkaat, voi turkanen, enköhän ota ja tanssita emäntää, sanoo Bertil.
— Kyllä sitä ennen tanssittiin lötkötettiin, jotta hiki reisiä myöten lorotti. Nyt on jalat kuin tukit, kun tätä liikaa läskiä, turvottajaa, on kertynyt.
* * * * *
Ulkona on huhtikuun aurinkoa tulvillaan koko avaruus. Lumi sulaa pelloilla, joissa näkyy jo suuria sulaläikkiä, ja kun menee talon taakse metsään, lähtee siellä teiri männyn juurelta pälvestä.
Niillä pieksuilla on nautinto astua vesilätäkköön, joka on tuvan nurkalla, ja porskutella hyhmäistä hankea pellon laidassa.
Talossa on paljon salaperäistä ja jotain riemastuttavan voimakasta tällaisena huhtikuun aurinkoisena päivänä. Ihmisissäkin on kevään vauhtia. Renkipoika loilottaa pellolla, ja kun Jooseppi ajaa isolla oriilla pihaan, huutaa kohti kurkkuaan. Kylli juoksee pihamaan poikki ja nauraa, kääntyy ja heittää kostealla lumella häntä, Bertiliä. Kuistin ovella sitten vilahtaa nauravat silmät ja notkuvat lanteet.
Talon sisällä on erikoinen henki, näissäpä vanhoissa honkaisissa huoneissa, joita ei ole tapeteilla pilattu, vaan joiden seinissä hohtaa kirkkaan ruskea honka, joka juhannus- ja jouluaatoksi luudilla hohtavaksi hangattu.
Isännän kamarissa on iso kaappi, punaisella ja vihreällä maalattu ja lujasti raudoitettu. Siellä on rahaa ja viinaa. Leveillä ja valkoisilla maalittomilla lattiapalkeilla on kirkas matto ja ikkunan edessä koruton pöytä, ääressä pari tuolia. Vuoteen yläpuolella on raamatunlause: "Herra on minun kanssani, ei minulta mitään puutu."
Niinpä niin.
Bertil hymähtää iloisesti.
Ei puutu kirkasta viinaakaan, vaikka se niin monelta puuttuu, hyvältäkin.
Emännän kamari on siinä vieressä, ja Bertil menee sen läpi Kyllin kamariin.
Siellä tuoksahtaa vastaan puhtaan vaatteen haju. Kuvapostikortteja on pöydällä ja monia koruompeluksia sängyn ja kaapin päällä levällään. Sängyn päällä on pusero, Kyllin pusero, jossa on voimakasta ihon tuoksua.
Tyttö lennähtää ovesta, Kylli, ja punastuu.
— Täälläkö sinä... kun kaikki on täällä niin sekaisin... tuletkos pois.
Siinä tytössä on voimaa, ja Bertil tuntee sykähdyttävän halun vetää tyttö lähemmäksi ja... mutta se on otettava muuten, eikä niinkuin joku kaupunkilaismamsseli, vyötäröiltä piukattu ja silkissä sihisevä. Tämän rinnalla ovat tyhjää ilmaa, miettii Bertil. Sen hän on jo ennenkin huomannut ja tuntenut, mutta nyt vielä selvemmin, että tuollaista maalaistyttöä kuin Kylli tuossa ei voita suloissa eikä muussa mikään. Kulttuurin runtelemia raukkoja, miettii Bertil niistä kurotuista ja pyntätyistä hempukoista.
— Odotas, minä haen sulle jotain, sanoo Bertil ja menee kamariinsa. Hän on muuten mukavikseen varannut muutamia hienoja hepeneitä, ilahduttaakseen niillä jotain mieleistään maalaistyttöä.
Bertil palaa, käsissään hieno silkkipusero ja — sukkanauhat. Ne hän on ottanut tällä kertaa mukaan vain piruuttaan, nähdäkseen tytön oikein perinpohjin punastuvan. Ne hän pistää taskuunsa, ottaakseen vasta myöhemmin esille.
— Tässä... se sopii varmasti hyvin sinulle.
Kylli sävähtää punaiseksi kasvoiltaan. Silmissä kimaltelee.
— Se on kaunis, mutta — liian hieno minulle, sanoo.
— Älähän puhu, tämä sopii oikein hyvin, saat uskoa.
Tyttö miettii, sivelee kangasta ja katselee koruompeleita.
— Mitä sinä tosiaankin hulluttelit, kun tällaista ostit ja kenelle?
Tyttö katsoo kiinteästi Bertiliin. Varmaankin ostanut jollekin, josta ei sitten enää pitänyt, ja nyt tahtoo antaa minulle.
— Sinulle.
— Elä höpsi. Ethän sinä minusta mitään tietänyt. Annas kun koetan, onko se väljä.
Tyttö sukasee pois puseron päältään ja pujottelee hepeneen päälleen. Seinällä on peili, josta hyvin näkee.
Miks'ei se, semmoiseen hienoon hipiään... kyllähän se...
— Ja sinä ihan annat tämän minulle, sanoo Kylli, hyväksyen tarjouksen. Eihän hän voi vastustaa kauniita vaatteita. Ja saahan se nyt joku tällainenkin olla talon tyttärellä.
— Miten minä sinua osannen kiittääkään, sanoo tyttö melkein heltyneenä. — Mutta mitä varten sinä näin tuhlaat?
— Katsohan, kun minulla ei ole edes siskoa, jolle saisin näin antaa, vielä vähemmin muuta ystävää.
Kylli nauraa.
— Kyllä kai sinulla on ystäviä montakin. Olisin minäkin mielelläni, mutta olen tällainen typerä tyttö.
— Elä puhu... ja sitten on vielä tässä tällaiset...
Bertil vetää taskustaan nauhat ja odottaa saavansa niillä ensin korvilleen tytöltä, joka lähtee sitten suin päin pakoon.
Tyttöpä ei olekaan sitä lajia, joksi Bertil luulee, vaan suora ja luonnollinen.
— Nämäpäs mukavat ovat, ihastuu hän. — Olisin monta kertaa ostanut, vaan en ole saanut. Ja tämä kiinnitetään sukkaan näin.
Tyttö nostaa helmaansa ja pistää nauhan sukan laitaan. Bertil näkee kauniin polven.
— Niin, annas kun laitan ne kiinni.
— Eläpäs... saan minä ne itsekin.
Tyttö laskee tavarat kaapin päälle ja sanoo:
— Nyt sinun pitää lähteä syömään, ruoka jäähtyy. Saat haukisoppaa, vai söisitkö mieluummin paistettuna?
Ja menee nauraen edellä.
Bertil sykähtää muutamasta ajatuksesta. Hän saa kyllä tytön, mutta kokonaan toisella tavalla kuin jonkun kaupunkilaishempukan. Ei maalaistalojen tyttäriä yhtenä eikä vielä kahtenakaan iltana valloiteta, niinkuin tehdään kaupungissa.
Miten ihanaksi kevät tuleekaan. Hän saa vielä voimansa takaisin.
* * * * *
Isäntä muhoilee ruokailukamarissa höyryävän hauen ääressä.
— Maistetaanpas pikkuisen ensin tätä Patrakan viinaa. Sekin on jo oppinut sen yrttiensekoittamistaidon. Ja sitten mennään saunaan ja annetaan tuimat löylyt Hörödiille, joka on tullut viinoja nuuskimaan. Istuvat Hiertiäisen kanssa tuolla tuvassa. Se on sen Asarin keksintöä.
— Mikä on Hörödii? kysyy Bertil.
— Onpahan semmoinen höpsähtävä poliisi, viinapoliisi, käy haistelemassa ihmisten henkeä ja on aina liikkeessä. Hiertiäinen oli pyytänyt tänne saunomaan. Annetaan löylyt.
Bertil nauraa. Tämä Rämekorven kansa on ihmeellistä.
YHDESTOISTA LUKU.
Toukokuu. Routaiset kylätiet upottavat. Hörödii ajelee nimismiehen kanssa Rämekorven sydänmaalle, poliisitutkintaa pitämään ryyppäämisestä ja maistamisesta, ja, jos sattuu tapaamaan Turakan tahi Patrakan, myöskin valmistuksesta.
Ja voihan niitä talojen miehiä, juupelia, syyttää siitä samasta. Patoja ja pannuja ovat korpeen haalanneet ja hevosineen vetäneet isoja rankkisaaveja.
Olisi voinut ehkä jäädä tutkinnot ja muut pitämättä, jos eivät olisi Kenkkulan saunassa Hörödiin selkänahkoja polttaneet.
Kun narrattiin mies yksin lauteille, ihan alkupäähän, ilman vesiä ja muita, ja sitten sangollinen vettä jyriseville kiville. Mitenkä siinä kerkesit itsesi alas pudottaa, ja jos mahallesi rupesit, niin nahka selästä kokoon.
Sitten muhoillaan ja sanotaan, että mitenkä se niin sattui, ettei vesiä muistettu antaa. Valitellaan mukamas vahinkoa, joka oli kohdannut. Silmäkulmissa kiilsi jokaisella kuin kissalla, ja se Helsingin herra, sälli, mikä lienee ollut, nauraa sitten kuin mieletön.
Benjaami Hörödii sylkäsee vihoissaan ja repäsee hevosta ohjaksista. Kun juutas nukkuu tielle.
— Elä sylje saappaille! kivahtaa nimismies, joka on myöskin vihoissaan siitä, että on pitänyt mokomalle reisulle lähteä peninkulmien taakse tämän Hörödiin, rähjäkkeen, kimputuksesta. Hänen puolestaan vaikka aina keittäisivät, kun kerran omistaan keittävät. Ja tarpeen on välistä, jos sattuu saamaan, itselleenkin, varsinkin näin tautisena aikana.
— Piruako se tuo hevonen kuhnii. Kuuletko sinä, Hörö, lyö hevosta, ryökälettä, kun mataa kuin varis.
Bennu on nukahtanut siinä lämpimässä paisteessa, kun yöt tahtovat mennä päivien lisäksi siinä viran toimituksessa. Säikähtää, kun nimismies karjasee korvaan.
Hörödii roiskii ohjasperillä hevosta, mutta Kakkelperin vanha tamma suuttuu siitä ja potkasee, räväyttää kärryjen likasuojan nimismiehen silmille.
— No perkele! Hae iso puu metsästä ja hakkaa sillä. Sietäisit, sika, selkääsi, kun tänne narraamaan, no, nyt se laukasee toisen kerran.
Tamma räväytti tällä kertaa lakin Hörödiin päästä. Ei toki pahemmin sattunut.
— Aha, kunpahan olisi hipaissut vähän tuota paistikastasi.
— No, ei pidä haukkua, nenä kuin nenä. Mitä varten nimismies käski lyömään konia?
— Mitä varten sinun piti narrata minut tänne, tämän kaakin rattaille ja tyhjää jälestä ajamaan? ärähtää nimismies. — Enkä minä tässä jouda viikkokausia makaamaan. Käännä koni takaisin kirkonkylään.
— Tuota... no, nimismies, kun se kylä on tässä ihan lähellä, ja jos nyt annetaan tämän hevosen leppyä, niin hyvä tästä tulee. Eikö minun olisi pitänyt niitä saamaria lähteä hätyyttämään, kun selkänikin polttivat?
— Kunpahan olisivat korventaneet niin, ettet olisi yhteen vuoteen päässyt paikalta liikkumaan, Hörökki, löylynlyömä.
— No, no, johan tämä on kunnian loukkausta, sanoo Hörödii.
Hevonen lähtee laiskasti lurppimaan, ja Hörödii pitelee varovasti ohjia.
— Vai kunnian... no nosta sitten juttu ja ota tuon kaakin hännästä vieraatmiehet.
Nimismies nauraa jo sille heittiöille, joka on hänet tänne narrannut.
Kärryt heittävät puoleen ja toiseen routaisella maantiellä, ja nimismiehen iso ruho tuntuu kipeytyvän. Kaivelee sisua ja suututtaa, ja kun ei saa muutakaan Hörödiille, niin sylkäsee vahvan syljen poliisin rinnoille.
Poliisi ei virka mitään, pyyhkii vain rintamuksensa.
Jonkun matkan päässä on mökki, ja hevonen täytyy jättää siihen. Matkaa on jatkettava jalkaisin. Se suututtaa yhä enemmän ärtynyttä nimismiestä.
— Tässä on lähinnä Syllykän mökki, jossa asuu se hyysääjä, Syllykkä, joka pitäisi saada kiinni, siitäpä viinan myynnistä ja muusta, kuljettamisesta.
— Mikä Pyllykkä? Meinaatko sinä kaikki akan pyllykät kuljettaa samoilla rattailla kirkonkylään kuin minutkin, häh? Enkä minä jaksa rämpiä näitä upottavia kyläteitä. Piru sinut vieköön...
— Vai minut... ja nämä viinan keittäjät ja nauttijat saisivat olla vain rauhassa nimismieheltä, pistää poliisi. — Tästä pitää kai tehdä kantelu maaherralle, kuvernyörille, vai miten?
— Haista nyt jo hevon — — ja kantele sontatyörille, mokoma Niuvanniemeltä karannut hurja... Ja jos nyt aukaset littisi, niin silloin paukahtaa, karjasee nimismies niin että metsä vastaa.
Päästään siitä Syllykän mökille. Akka vähän hätkähtää nimismiehen tulosta, mutta selviää pian siitä. Toimittaa nimismiestä istumaan, ja kun nimismies vielä äkeissään ei malta olla sanomatta, että häntä vaivataan ja kuljetetaan pätö asian tähden, niin akkakin siitä Hörödiitä haukkumaan.
— Että sinä, rutale, kehtaatkin vanhaa ja väsynyttä virkamiestä, jolla olisi parempatakin tehtävää, kuljettaa ja höyryyttää. Ja sitten mukamas viinoja ja keittäjiä... kun se tämä Hörödii on mikä lienee vähän päästään... ja saanut siihen nuppiinsa, että täällä viinoja... että mitenkä se on, herra nimismies, kun tällaisia pidetään ruunun palveluksessa? Jos tästä juttu nostetaan, niin kukahan vastaa.
Nimismies nauraa.
— Siinä sen kuulet, sanoo Hörödiille. — Menehän hakemaan, jos saat lähtemään ne toiset, Hiertiäiset ja muut, tänne, niin pidetään nyt sinun mieliksesi se tutkinto. No, ala painella.
Hörödii lähtee, ja nimismies nauraa koko puuhalle. Jopahan sieltä Hiertiäiset ja muut lähtevät! Ja hänpä ei vaan lähde heitä jahtaamaan. Saisi tuolta akalta viinaryypyn edes tähän väsymykseensä.
Nimismies valittaa väsymystään ja sitä, että poliisi on hänet tänne narrannut.
— Mitä minä kenenkään viinoista. Omapahan on asiansa, joka viljoistaan luulee liikenevän viinaksi. Ja keittäjille ei taas saa mitään, kyllä ne varansa osaavat pitää. Eikö Pyllykällä olisi yhtään, sitäpä kotitekoista, kun niin rupesi ruumista raukomaan?
Akka katsoo hieman epäillen nimismiestä. Meinaisikohan sillä keinoin urkkia jotain, ja jos saisi, niin mitähän tuosta tulisi?
— Kyllä Pyllykkä saa luottaa minuun, etten rupea oikeuksiin kuljettamaan. Jos vaikka yksi suullinen...
— Kyllähän minulla vähän on sen panskan taudin varalta, mutta jospa nimismies sitten sakottaa, sanoo Syllykkä.
— Johan minä sanoin, etten rupea käräjöimään. Tuokaa vain pian, ennenkuin se Höröläinen sieltä palaa.
Akka toi putelin.
— Tämä onkin sellaista, että kyllä voimat palaavat ja lisän kanssa. Jos minä kiehauttaisin kahvin ensin, vai miten nimismies tykkää?
— Eikä tarvitse... näin kylmiltään on mukavampi.
Nimismies tuntee, miten viina alkaa kiertää väsyneessä ruumiissa, ja pyytää lisää akalta.
— Minä annan tuosta sinulle vähän vaateapua, koskapa näkyy huonot olevan, tuohan vielä, jos sulla on, yksi puteli, että saan evääksi, senpä espanjan varalta.
Nimismies heittää satasen pöydälle.
— En minä toki rahalla, eeii... mutta kun nimismies on niin kovin hyvä ja höyli, niin annan ainoanikin.
Akka tuo ison pullon ja laittaa sen konttiin ja neuvoo nimismiestä sanomaan, että siinä on matikoita, tai vaikka mitä tahansa... sipulia.
Akka pistää sipulia kontin suuhun ja kiittelee itse keksintöään. Satanen häviää pöydältä. Sehän oli hinta kahdelta litralta, ja nimismies on hyvillään, kun sai sillä hinnalla.
* * * * *
— Eihän ne lähteneet, valittaa Hörödii, joka palaa hikisenä kylältä. — Kyllä nimismiehen nyt on lähdettävä antamaan virka-apua.
— Kyllä minä autan sinua, kunhan päästään tuonne maantielle, ja nyt ala kääntää ketaroitasi sinne mihin se koni jäi.
— Mutta se tutkinto... minun täytyy valittaa maaherralle.
— Valita vaikka hiiteen, mutta nyt lähtään.
Se loppuu siihen, ja Hörödii astuu nimismiehen jälessä maantielle, ihmetellen, miten ukko nyt niin punoittaa. Ja noituu. Kun jalka savisella tiellä vähän luistaa, kiroaa niin, että Hörödiitä hirvittää.
Mitä? Ukkohan haisi viinalle.
Hörödii koetti päästä esimiehensä rinnalle, haistamaan henkeä. Nimismies arvasi metkun ja kirosi:
— Haistele sinä lehmän... äläkä tule niin lähelle, muuten rutjautan.
— Mitäs tässä kontissa on? kysyy poliisi.
— Mitäs sillä tiedolla teet? Saat turpaasi, jos kyselet.
— Taisi vallesmanni ostella viinaa siltä akalta.
— Niin ostin, mikä sitten. Ja tuki nyt kitusesi, ellet aio saada selkänahkaasi. Ja käännä hevonen.
"On Suomi mulleee suuloisiin, vaan Häämee siiitäi kalliihiiin"
laulahtaa nimismies.
— Kuulehan sinä, Bennu, miksi muutit nimesi Hörödiiksi? Korodii olisi ollut somempi, eli korpisammakko. Sehän olisi sopinut, kun sinä niitä korpia koluat. Kyllä ihmisen on hyvä olla joskus oikein hu-umalassa, niinkuin sika, eli muu elukka. No, nostappas minut nyt kärryihin, Korodii.
— Piru, jos minä nyt jo suutun, sanoo poliisi. — Tämä muka vallesmanni, ostaa viinaa ja juo.
— Ihminenhän se on vallesmannikin, ja tuntee sen suu yhtä hyvin viinan kuin muittenkin. Noo, nosta nyt. Saat ryypyn viinaa.
— Enkä nosta. Jätän tuohon maantielle tuommoisen nimismiehen.
— No haista sitten se ja mene hiiteen.
Vallesmanni ottaa kärryt ja kääntää käsissään ne ja nousee istuimille.
— Nyt saat kävellä, Korodii, ja minä ajan, ja jos sinä suutasi avaat tästä kontista ja muusta, niin minä ni-nitistän sinut. No, nousehan ja aja, minä vähän laulan.
"Siell' Suomenlaaahden rannallaa, juur viiherjääällä nurmellaaa".
Routainen maantie upotti, ja nimismiehen ruhoa heitti kärryissä. Vähitellen tuli virkamies merikipeäksi ja röhjäsi pahasti Hörödiin.
— Nyt minä, piru soikoon, kantelen kuvernyörille, suuttui jo poliisi.
— Tee sinä se, niin minä revin tukan päästäsi.
Kakkelperin tamma käveli verkalleen, kiirettä pitämättä.
KAHDESTOISTA LUKU.
Bertil makaa päivänpaisteessa, tuoksuvalla nurmella, pehmeä mätäs pään alla. Äsken on käyty Aatamin kanssa kokemassa verkot, ja ukko on kähninyt pihaan, täysi säynäväkontti selässä, pienessä aamuliehakassa, mukavia puhuen.
Bertil on rötkähtänyt siihen rannalle, tuntemaan ja miettimään. Lintujen laulu kuuluu korviin, ja lehtimetsä tuoksuu vielä aamukasteessa pihkalle.
Aurinkoa on kylliksi näinä kesäkuun kirkkaina päivinä. Se on ruskettanut jo hänenkin pääkaupunkilaishipiänsä ja tunkenut joka soluun. Voimaa on jo näissä käsivarsissa, vaikka alkaisi tuohon ketoon peltoa kuokkia. Sitä on jo koko ruumiissa, vaikka tuon kiven tuosta vääntäisi.
Onnellisia ihmisiä nämä kivenvääntäjät ja maanmöyrijät, monin verroin onnellisempia, köyhimmätkin, kuin kaupunkien sinisuoniset asukkaat, miettii Bertil.
Heillä on korpensa, viinansa, saunansa ja naisensa, väkevät nekin kuin karhut ja lemmessä kiihkeät. Elämä sykähtelee heissä tuhat vertaa sukkelammin kuin valkopintaisessa kaupunkilaisessa.
* * * * *
Bertil kävelee kylälle, skitsikirja kainalossaan. Aamiainen on syöty aikaiseen ja onpa päivää kävellä, maata, kuluttaa miten vain. Harakka-Antti on luvannut istua mallina, seistä paininpuillaan tahi miten vain olla hänen mielikseen, kunhan vain vähin maksetaan. Ja siellä on kylällä muitakin. Hameniemen Tiina Loviisa, vielä nuorenpuoleinen ja repäsevä naisihminen.
Ja sitten Hiertiäinen. Ilmetty piru korvessa, puheineen, ilmeineen ja käänteineen. Elämänviisas pieksunkärjestä harittavan tukan latvaan saakka. Rämekorven kuu ja aurinko. Akkojen kanssa viisastelee, makaa ja tuhnuaa, mutta kun tulee sille päälle, että liikahtaa, niin liikkuu. Talkootansseissa pyörittää tyttöjä kuin riivattu ja lyö viinanhajuisessa kamarissa ukkojen kanssa viittä lehteä ja voittaa.
Harakka-Antin Kustaava, uninen akan kuipelo. Puhuu kaikki asiat halki ja on karkea suustaan, viimeistä myöten. Kun sattuu pahalle päälle, nostaa helmansa ja pyllistää hyvällekin vieraalle, häikköläinen.
Hurjapäiseksi tekeytyvä Tanulan renki, että saa maata silloin kun nukuttaa. Ja Antin pojat, yöt järjestään piikatyttöjä metsästävät, rippikoulunkäymättömät jukurit. Ovat häntäkin, Bertiliä, jo monta kertaa nokasta vetäneet.
Ja sitten nämä kotoiset, Kenkkulaiset.
Aatami kuin patriarkka, muhoileva, syntilöistä haastava ja repijäistään korpiviinalla hoitava, ahnas naisiin, mutta ystävällinen ja hyvä jokaiselle.
Emäntä Karuliena, leikkisä, mutta kun tyttäriinsä suuttuu laiskottelusta, kiehuva ja purpattava kuin sotkupata. Työteliäs, mutta eräässä suhteessa hävytön, kun mistä oikein suuttuu.
Jooseppi kuin metsäläinen, villi ja voimakas, melkein hirvittävä voimissaan silloin kun sattuu maistamaan. Kuparinkiiltävä naama aina hiessä ja aamuvarhaisesta iltamyöhään raivaamassa. Tavallisen miehen työkalut eivät kestä miehen kynsissä, vaan pitää teettää ne vartavasten sepällä pajassa.
Joosepista vanhempi, Nuutti, uskoa harjoittava niinkuin isänsä, mutta hänkin kärkäs korpiviinaan, kun paha rupeaa viettelemään. Silloinpa Nuutti lähteekin monen päivän reisulle, metsiin, johonkin mökkiin ryyppäämään, ja palaa sieltä katuvana ja reen pajulla istuen veisaavana.
Jooseppia nuorempi Salomo on suvun vilkkain ja vikkelin vesa, viisaudessa nimensä kaimaan, tyttövekari ja naurattaja. Työtä hänkin painaa aamusta iltaan, mutta lauantaisin lähtee jo aamiaisilta tyttöasioille ja palaa vasta maanantaiaamuna. Salomo on taiteentuntija ja tarkastelee mielellään hänen maalauksiaan ja piirroksiaan ja tuo milloin mitäkin eriskummallisempaa hänelle metsästä. Pahkakeppejä, kiviä ja muuta.
Ja sitten Kylli, hänen rakastettunsa, hienohipiäinen, voimakastunteinen ja joka suhteessa sievä tytön tyllykkä. Ilmeinen Aino Kalevalan mailla, veikeä ja vallaton, rohkeita käänteitä tekevä ja sanoja sutkautteleva, oikea korven villi ja huumaava kukka. Häntä voisi rakastaa, sillä tavoin kuin hän voi naista rakastaa, vaikka ikänsä. Tuhansin verroin toista kuin joku helsinkiläishempukka.
Olihan talossa muitakin tyttäriä. Heta, vanhapiika, kärttyisä ja alituiseen jurnuttava miesväelle. Ja vaikka jurnutettavat asiat olivatkin muita, tiesivät räntäsateen alle joutuneet, että se oli siitä, että miesväki oli hänet jättänyt vanhenemaan ja homehtumaan.
Venla, kuusitoistavuotias villikissa, äidin parhain apu taloudessa, mutta viekas kuin kettu vetämään nenästä, äitiäänkin, ja lemmen asioissa kiihkeä, mutta varansa pitävä, ettei liikoja lahjoittanut. Oikean iloisen talonpoikaislapsen mallivesa.
Ja sittenpä sitä jo tullaankin Tanulaan ja pihamaalla on mukava tehdä kaikenlaisia huomioita.
Läheisen ja katottoman kuistin sivuilla on lasten jätteitä, joita talviseltaan ei ole joudettu pois vielä korjaamaan, vaikka kesäkuu onkin jo puolessa. Pihamaalla on pärtöä vaikka mistä nimestä. Vanhoja kenkiä, joilla lapset ovat parastaikaa sotasilla, laatikonpalasia, reen kappaleita ja tallin seinustalla vanhoja saaveja läjässä, osaksi lautoina, vanteet hanien kiekkoina.
Tupa on sentään lakaistu leppävastalla, ja sen tuoksu tuntuu vielä siellä, kun Bertil astuu sisään.
— Kappas moalaria, mestaria, kun näin aamusta päivin..., ihastuu Antti ja käkkerehtii paininpuillaan siinä lattialla.
— Taisitte tulla sitä kuvaa ottamaan... lähtään tänne kamarin puolelle. Kustaava keittää kahvit, niin pannaan putelista kuppiin, paremmin sitten syntyy sekin kuva. Saankos minä sen sitten itselleni?
Antti käkkerehtii ja kolmikulmaisilla silmillään katsoo kysyvästi maalaria, lupaako tämä kuvan hänelle. Panisi sen sitten vaikka tuohon kamarin seinälle. Siinä on jo toinenkin taulu, Tittulierin akan antama Kustaavalle, mikäpähän lienee niitä raamatun kuvia, petlehemilöitä ja muita.
Bertil ei kuitenkaan sano nyt maalaavansa, tekee vain luonnoksia ja sitten jonakin toisena päivänä. Eikä lupaa kuvaa Antille. Se maksaa, jos tahtoo ostaa, viisituhatta.
— Markkaako vai penniä? kysyy Antti. Silmänahkat lupsahtelevat.
— Markkaa tietysti.
— Niin, niin, mitäs niistä pennilöistä. Mutta sittehän te rikastutte sillä kuvalla. Paljonko mestari maksaa siitä minulle, kun saa sen kuvata? kysyy Antti, toivoen jo hyvän summan saavansa mallina istumisesta.
— Voisihan siitä jonkun viisikymppisen maksaa, lupaa Bertil.
Antin silmäkolot kääntyvät sillanrakoja tutkimaan. Eipä se tosiaankaan lupaa paljoa, häikköläinen, vaikka itse saa niin paljon. Pitää siltä satanen vornuta, ja kun maistaa, niin ehkäpä heltiää.
Antille johtuu mieleen, että maalari, tämä Helsingin herra, on sanonut tarvitsevansa alastomia naisiakin mallikseen. Tottapa semmoisia syntikuvia maalailee. Eiköhän tuolle kelpaisi Kustaavakin malliksi.