Part 3
Käräjäpäivän aamuna tulee Käkkä-Antti Hameniemeen tiedustamaan sitä lähtöä, mutta Asari ei ole niinä miehinäänkään, että käräjille.
Vai sitä Antti lähti; suottapa lähti.
— No kun tuppaa vähän peloittamaan, Hörödiit, tuomarit ja muut... syötingit.
Antin silmät lupsahtelevat. Kekkerehtii siinä saunan ovella ja koettaa arvailla Asarin meininkiä.
Eihän se Asari niikseenkään. Paitasillaan istuu saunan kynnyksellä ja rassaa piippuaan, imeksien kopasta väliin penskoja suuhunsa.
— Senkö täytistä sinne... heinätkin tekemättä... ollaan tässä, piru, yhtä suuria herroja, jos ei vain suurempia. Eikä ole eväs viinojakaan... tuota... heh... sinne eväittä, herrojen kestiin.
— Tulee siitä sakko.
— Samapa tuo, jos tuli, poksahti, sakot ja muut. Lähtään tästä niitylle.
Hiertiäinen vetää housut jalkaansa.
— Eikä siitä akkakaan käräjänkäynnistä... sano kostuvan. Pupattaa, jos tässä ei heinille.
Asari nostelee housujaan ja on lähtevittään niittämään.
Antti kääkertää kotiinsa, ja Hiertiäinen, ennen niitylle lähtöään, unohtuu silmäilemään järvelle.
Siellä olisi toista kuin tylsällä raudalla heinää hakata.
Ahven söisi onkea, saattaisipa haukikin törmätä... lehmän kokoinen. Siitä riittäisi puhetta Perttelille ja muille.
Ja haukikeitto niin makeasti nukuttaisi.
Tiina Lovisa älmentää, jos ei niitä.
Onhan hänellä, Hiertiäisellä, keino.
Vie venheen niityn alle pensaikkoon ja pujahtaa sitten niityltä... salaa...
On niittävinään, vaikka ei niitäkään. Tottapahan renki ja piiat... sen heinähuushollin.
Ei muuta kuin luodolle, ahvenia härnäämään, köriläitä, ja palttua käräjille. Hii, joutaa se Höröläinen tuomaan sanat toisen kerran.
Asari vie venheen rantaniityn alle ja hioa kalkuttaa sitten oikein kuuluvasti viikatettaan, että Tiina kuulee ja on hyvillään. Renki on piikojen kanssa toisella niityllä. Hän täällä aloittelee... rauhassa. Käy välillä ahvenien suita repimässä.
Heh, eipä pysty, piru, takkuheinään. Olisivat joutaneet torpparit tekemään heinät, niinkuin ennenkin... Ottivat osan maasta ja jättivät tässä yksinään... reutoamaan.
Hiertiäinen nauraa itsekseen sille reutoamiselleen. Kun ei muuta kuin leivän ääressä hikosi, piikojen ja muihen, putelien. Semmoista se hänen reuhumisensa.
* * * * *
Kenkkulan Aatamikin on lähtöpuuhissa ja miettii, lähteäkö vai ei.
Vetää kirkkokääsit ulos liiteristä ja kävelee, toljastelee, siinä pihamaalla. Piiat ovat lypsyllä ja muu väki ryystää aamukahviaan pirtissä.
Sakko, viinasakko hänelle, Aatamille!
Ryyppäämisestä, maistamisesta, repijäisen hoitamisesta.
Ei ikinä!
Aatami menee kamariinsa ja etsii raamatusta esille Daavidin psalmit, nepä, joissa puhutaan vainoojista.
»He kokoovat joukkonsa vanhurskaan sielua vastaan ja tuomitsevat viattoman veren kadotukseen.»
Siinä on syötingille ja muille.
»Sinun kieles ajattelee vahinkoa ja leikkaa kuin terävä partaveitsi.»
Siinä on Hörödiille. Ja lisää löytyy, jos tarvitaan.
Saattaapa heille sanoa, että on nivusiaan ja reumatismiaan voidellut, kun ei sano, sisällisestikö sen on tehnyt vai ulkonaisesti.
Ihan suututti, että käräjiin tässä, kun itsekin joivat, kirkon viinit ja kaikki.
Sakkorahoja pitää säätämän, että saavat ainetta, kun ei tule Turakan eikä Patrakan viinat kynsiin.
Aatami kynsii korvallistaan ja käy pellolta heiniä kääseihin.
Tapaa Joosepin tarkastelemassa haasteita, joko ovat kuivia.
— Meinaako isä käräjiin, koska kääsit näkyy olevan pihassa?
Pitäisipä sen Joosepinkin ja Nuutin... kaikkea tässä, kun isä poikineen...
— On tuo niinkuin aikeessa, miten käynee.
Aatami ei huoli katsoa sinne päin, missä Jooseppi seisoo. On tarkkaavinaan Hiertiäistä, joka soutaa luodolle.
— Turha sinne on lähteä näin heinäaikana. Eivät lähde muutkaan. On niitä joutilaampiakin aikoja.
— Niin no, jos ei sinne kerran muutkaan... ja mitäpä ne siellä minulla...
— Niin, eihän isä muuta kuin sitä repijäistään, sanoo Jooseppi. — Se nyt ei synti eikä mikään.
Aatami lähtee pellolta. Sillä pojalla aina ne leukailunsa... vaikka oli hyvä pohjaltaan.
Aatu vetää kääsit liiteriin. Siinä miten lienee, kun ponnisteli, reväissyt taas se rimputtaja.
Olihan sitä taas kaapissa, voidetta, heh, Herran hyvyyttä.
Syllykkä käy Tanulassa kuulemassa, lähteekö Rämekylän väki liikkeelle. Kuulee Antilta, etteivät jouda, heiniltä ja muilta, syötinkilöitä pokkailemaan. Akka käy hyvilleen:
— Sanoinhan ma jo, ettei ne tämän kylän miehet niinkuin vasikat juomiselle...
* * * * *
Aamiaispäivä on jo ohi. Hiertiäinen torkkuu luodolla, vapa kädessä, ei ole muistanut syömäänkään...
Päivän savu käy ilmanrannoilla yhä sakeammaksi, helle polttavammaksi.
Mikä sitä niitylle, semmoisella helteellä.
* * * * *
Rämekorven viileissä aitoissa maataan, murkinoidaan välillä piimää ja kalakukkoa ja illalla otetaan saunoissa kovat löylyt ankaran työpäivän päätyttyä. Saunan edustoilla turistaan yömyöhäiseen, saatetaanpa pistää kontraksi, kun ei nukuta.
Nauretaan niille käräjille ja muille laitoksille.
YHDEKSÄS LUKU.
Rämekorvessa rysketään. Heinämaittenpa kimpussa. Ei näet paholainen, se heinänteko, ota loppuakseen, ei vaikka kuinka ahertaisi.
Hiertiäinenkin koettaa kampsia, mutta minkä sille, että vetää vesille, kalan kimppuun, kun niitä kuitenkaan ei saa talvella. Ja kun helteellä on niin mukava pyllyillä venheessä ja rannoilla. Ryypätä ryytiviinaa ja paistaa ahventa.
Ja kun se maailma ei kuitenkaan tule sen valmiimmaksi.
Ja kun ei tässä muutakaan, teatteria eikä torvimusiikkia niinkuin muun maaliman ihmisillä, niin huvikseen, yksi yhtä, toinen toista.
Ja sitten kun on isäntä. Milloinka ne isännät tekevät työtä? Johan se... muuta mietittävää... talossa... monet asiat...
Entäpä tämä ihmisen ikä. Mennä lutkahtaa kuin mato koloon. Loppuu kohta alkuunsa. Kun olet parhaimmillasi, voimissa ja viisaudessa, alkavat korvahaivenesi käpristyä ja harmaantua.
Ja vaikka tämän sielunsa saisi pysymään nuorena, niin ruumis riivattu alkaa raihnaantua... reumatit ja muut, niinkuin Aatamiinkin, Huiputtajat... Siitä ei muuta kuin kohta vanhaksi kutjahtaa.
Niin tämän vuoksi, ja senkin, että on aina kerran vuodessa kesä, pitää nauttia, ryypätä ja reistata, piikojen ja ahvenien kanssa... sitä sieluaan säilytettä näillä monilla hyvillä aiheilla, nuorrutella, piru, vaikka siihen sitkahtaisi, talot ja tavarat.
* * * * *
Heinää nuhjataan haasioille Hameniemen ja Tanulan niityillä, aita vain niittyjen välillä.
Aitaa vasten ryntäillään maaten pistetään pakinaksi. Hameniemen heinäväki, kaksi lihavaa piian junttia ja laiha rengin ruipelo, tulevat aina ensiksi aitaa vasten makailemaan. No, eihän Tanulan villit pojat ja hullu renki kehtaa siinä Hameniemeläisten tiiratessa heilua. Heitetään aseet menemään ja nojotetaan.
Ruokatunnitkin saattavat venyä rupeaman pituisiksi. Mennään heinälatoon, heinien ja korppujen sekaan. Puhutaan mukavia, ja piiat siellä kikattavat.
Tulee sade, kastelee karhot. No, minkä sille... Kuivataan huomispäivänä, jos sattuu poutaa... Tukitaan haasioille märkiä heiniä. Jos mätänevät, minkä sille. Eipä tuosta isäntä sano mitään. Siellä istuu vain luodolla ja keksii ahvenille konsteja. Vaatii väliin toisen piioistakin mukaansa, kaloja paistamaan, ja muuten mukavikseen.
Tiina Lovisa tapaa joskus työväkensä ladosta makaamasta päivällisunta, kun illansuussa menee lehmänhakuun.
Nousee jytäkkä. Sanat sinkoilevat kuin raketit, ja haravanvarsi heiluu.
Jos itse isäntä, Hiertiäinen, sattuu samaan joukkoon, lähtee housujaan nostellen lupsuttelemaan pihaan, rantaan, mihin vain, ettei korvia särkisi Tiinan huutaminen.
Minkä sille, jos sattuu nukahtamaan, helteisellä ilmalla, sateisella vielä paremmin.
Ja kun uni ei mene hukkaan ihmisessä. Suotta Tiina vain räkyttää. Heinätkin tulevat siihen tehdyksi, kun rukiinleikkuu alkaa. Huomenissa jättää luodolle-menon ja tulee itse aamusta käsin niitylle. Ottaa putelin ja antaa rengille, se aina ryypyn edestä riehkasee. Näytetään Tiina Lovisalle, perr-setti, miten työt sujuvat.
Tulee hiestävänä ja ukkosta ennustavana se huomispäivä.
Viime yönä on oltu saaressa, rehjattu, Asarit, Antit, Joosepit ja tytöt. Nukuttaa ja kohmelo vaivaa.
Asari seisoo hajasäärin ladon vieressä, hurstihousut melkein putoamassa, ja tikkuaa viikatettaan. Lyö, kampsii, hujauttelee ja hoputtaa renkiään.
Istuu sitten ojanvarrelle ja valittaa mahaansa.
— Piru kun kouristaa, mato, luirake, vai mikä vellonee! Ei, ei kärsi nyt niittää.
— Niin minunkin, valittaa renki ja istuu mättäälle. — Kun pullistaa mahaa ihan kuin seipäällä!
Katsoo sivusta Asariin, mitä tämä... huomaako, että sama laiskantauti rengissä kuin isännässäkin.
Piiatkin retkahtavat ojanreunalle ja alkavat, hirtehiset, hieroa mahaansa.
— Ottaa niin tiukalle, ettei pysy harava käsissä.
— Taitaa olla kulkutautia, hihii, tämä vaiva. Hiertiäistä naurattaa. Häikköläiset, miten ovat viisaita... häneltä oppineet... laiskottelemaan.
— Ei käy... heinänteko, sanoo, kun ei muutakaan osaa.
— No ei... tämä mahatauti... viinaa se tahtoo, sanoo renki.
— Vai viinaa, naurahtaa Asari. — Keppiä... ei se muuta... sinun tautisi.
— Ja meille? virnottavat piiat.
— Puuöljyä, eli amiaakkia... suoliin... heh... näille lätkäkkeille... viitsitä haravoida.
Käkkä-Antti on tullut omalta puoleltaan parhaiksi siihen tautikeskusteluun. Lupsuttaa silmäkolojaan ja räkättää. Arvaa naapurien sairastavan samaa tautia kuin hänenkin väkensä.
— Tervankusta... iii... ei se muuta... tahi elävä sammakko... rengin housuihin. Laiskottelevat!
— Niin justiin, vahvistaa Asari. — Kun minua tässä kemmersi, niin nämäkin muka... Tiina Lovisa antaa teille roppeja.
Aamiaisen jälkeen painostaa koko Rämekorven väkeä. Jooseppikaan ei viitsi reuhkasta, ja silloin ei muutkaan, toisissa taloissakaan.
Kun on talojen niityt siinä lähekkäin, tulevat Kenkkulan väetkin Hameniemen ladolle, ja Joosepilla on puteli mukanaan ja antaa sen kiertää.
Jooseppi on saanut virolaista pirtua ja sotkenut sitä Turakan viinan sekaan ja virnistelee nyt miehille, kun ähkävät sen väkevyyttä.
— Tuota... piimää... sen sekaan, tätä pirua, mitä lieneekään, keksii Asari Hiertiäinen, viisain joukosta.
— Tosiaankin... piimää, jumalanviljan kanssa!
— Antakaahan, tytöt, se leili!
Sitten ryystetään.
Ihmetellään, miten saattaa joskus ilma painostaa. Ihan turvalleen vetää nurmeen.
— Ukkosta ilmassa, kaasua, todistaa Hiertiäinen ja vetäytyy latoon, tuoksuville heinille.
Siellä saa sykäyttävän ajatuksen: Tanssittava, lupsutettava piikojen kanssa, hii!
Kähnii ladosta ja ottaa tytön, Selman.
— Tanssitaan, reputetaan... antaa heinien kuivaa.
Tanssiraivo tarttuu toisiin, ja ladon edustalla hypitään, reutoillaan, viinapiimän hulluuttamina. Jooseppi suu selällään rallattaa ja lyö kepillä tahtia maitohinkin kylkeen.
Ukkonen on jyrähdellyt, mutta kukapa sitä jouti kuulemaan.
Tulee sade, vettä ropisee kuin kaatamalla.
Heinäväki latoon, suinpäin heinien sekaan, henkihieverissä huohotellen.
Kastui kolmen talon heinät, minkäpä sille... Kuivaavathan ne haasioilla.
* * * * *
Hörödiin on pitänyt lähteä tuomaan rämekorpelaisille uhkavaatimusta käräjiin, jotka nyt on määrätty yksinomaan rämekorpelaisia varten.
Katselee todistajineen salaa pensaan takaa niittyväen tanssia.
Haistettuaan pulloja ja piimäastioita ilmestyy Hörödii ladon ovelle, kun ollaan siinä asettumassa lepäämään ja sadetta pitämään.
Kun huomaa Joosepin, sanoo kiireesti sanottavansa ja lisää siihen omistaan iskevää höystettä:
— Tasavallan ja resitentin nimessä käsken viikon perästä pidettäviin käräjiin, ryyppäämisestä, maistamisesta ja keitättämisestä. Raudoissa haetaan, jos ei muuten tulla.
— No, ala sitten painella, sanoo Jooseppi niskaharjakset pystyssä ja heittää piimätuopilla poliisia.
— Kyllä, mutta sakon saat piimätuopilla heittämisestäkin, uhkaa Hörödii ja menee menojaan.
Istutaan ja mietitään, sen kuin päätä viipottavalta humalalta jaksetaan.
— Taitaa olla nyt kova paikka, helvetin tuli ja leimaus, arvelee Käkkä-Antti.
— Taisipa, tuota... kun resitentin jo veti, heh, tämä Hörökki.
— Ja tasavallan... se tuota... tiukka pykälä... on tästä lupsuteltava sinne syötinkilöihin, irvistelee Asari. — No, kun tästä heinät... ei kiirettä, hätää mitään. Maksetaan... rahalla... hii..
Painosti se asia, vai ilmako lienee. Kohta kuitenkin alkoi kuulua mahtava kuorsahtelu ladosta.
* * * * *
Päivän laskettua palattiin niityltä.
— Heinien kanssa siellä häärättiin näin myöhäiseen, lekersi Asari Tiina Lovisalle tosissaan.
— Heh, olithan tuota nyt kerran sinäkin työssä, sanoi Tiina Lovisa hyvillään.
KYMMENES LUKU.
Bertil on ohikulkiessaan nähnyt sen rähjäämisen ladon edessä. Katsonut, mutta ei mennyt joukkoon.
Se yhtämittainen turaaminen on käynyt hänelle jo vastenmieliseksi. Vaikka siitä löytää aiheita, on siinä väliin kuin näkymättömän käden tuomio korven huumorin häviöstä hulluuteen.
Bertil istuu rantakivellä auringonlaskua katsellen ja koettaa tutkia syytä vastenmielisyyteensä, jota poskipäissä näkyvä ainainen viinan punerrus synnytti.
Hiertiäinen, korven ilmetty piru, ja Käkkä-Antti, ne nyt, mutta kaikki muut. Ne kaksi, Aatami kolmantena, olisivat menneet mukiin, mutta Joosepinkin, jättiläisen, silmissä kiilsi jo hulluus.
Hän on pari päivää sitten tehnyt muutamien päivien pyörämatkan pitäjälle, etsiäkseen uutta ja nähdäkseen, ovatko ihmiset siellä niinkuin täällä Rämekorvessa kuin hyviä jumalia.
Käynyt taloissa ja torpissa ja palannut pettyneenä. Harvapuheisia, ilottomia, vain muutamilla pila silmäkulmassa.
Korvessa melkein yhtämittaa tippuva viinako antoi näille, rämekorpelaisille, iloisuuden, loppumattoman hyvyyden, mutta samalla jälkiseurauksen: hulluuden?
Rämekorpi? Mikä se oli ihmisineen? Arvoitus, jota hän ei pystynyt selvittämään.
Eikä tahtonutkaan.
On aikansa ja nauttii, menee ja tulee takaisin silloin kun tahtoo, jos haluttaa. Täältä löytää ainakin yhden, Kyllin, korven kukan, huumaavan yöhuilun, jota ei voi pian unohtaa, tuskin milloinkaan.
Hänkö rakastunut? Tuskin. Nykyaikaiseen naiseen ei kannattanut, eikä voinutkaan, hän ainakaan, rakastua. Siten kuin hän sen sanan käsitti.
Kylliin kuitenkin kaikista eniten.
Tyttö ei koskaan kysellyt hänen entisyyttään, ei edes vanhempiaan, eikä viitannutkaan mihinkään vastaisiin. »Menet ja unohdat pian», sanoi, ja siinä oli surua, mutta ei valitusta.
* * * * *
Aurinko laskee. Vesillä ja mailla palaa illan punerrus. Tyyntyy. Ruohikko vain vähän vielä nuokkuu.
Siinä rantakivellä, äsken menneitten päivien tuntemuksia ja kuvasarjoja muistaen, voisi istua määräämättömät ajat, unohtaen, missä on syntynyt, kasvanut ja elänyt.
Hänen suonissaan on nyt korven voimaa, olemuksensa Kyllin nuoren veren huumaa tulvillaan. Ja kuitenkin täytyy hänen jättää tyttö ja tämä korpi, ehkä jo piankin.
Vain sellaisten naurettavan vähäpätöisten seikkojen vuoksi, että sai polkea väsyneenä suurkaupungin katukäytäviä, istua jaarittele vien toverien kanssa kapakoissa ja nähdä inhoittavia kinttutaiteilijoita, kuulla muka mieltäylentävää musiikkia ja huomata päiviensä kuluvan hukkaan.
Mökki, työpaja tuolla lahden rannalla, maan ja metsän tuoksut ympärillä.
Niin oli sitä aurinkoisina päivinä ja hämyisinä iltoina suunniteltu. Kylli siihen ei luottanut, eikä hänkään.
Hän pelkäsi eroa, mutta ei voinut sitä välttää. Kirottu, raajarikko ihminen!
* * * * *
Kylä asettuu lepoon. Pihoista kuuluu ääniä, joku soutaa järvellä. Saunotaan, turistaan, mennään makuulle. Onnellisia ihmisiä, jotka eivät tiedä mistään muusta.
Pilviä ja illan punaa kuvasteleva vesi kohahtaa. Kylli ui siellä mitään tietämättä hänestä, Bertilistä.
Huomaa ja huudahtaa:
— Sielläkö sinä, ja minä kun etsin sinua! Menetkö saunaan, odottavat?
— En.
— Tule sitten tänne. Vesi on lämmintä, uidaan unholaan.
— Minä tulen!
Rinnan uivat Bertil ja Kylli taivaan sineä ja pilvien kultaa kuvastelevalla pinnalla.
— Uidaanko yli selän?
— Miten vain.
— Pois jokapäiväisyyksien maailmasta.
— Yhtämittainen sunnuntaihan meillä on ollutkin, sanoo Bertil, heittäytyen lepäämään. — Pian taitaa kuitenkin tulla arki...
— Miten niin? Tai kyllä minä sen jo arvaankin. Sinä lähdet?
— Tiedäthän että täytyy.
— Niin, niin. Olisit kuitenkin jättänyt sen sanomatta tänä iltana.
Iloinen Kylli muuttuu surulliseksi, pysyy tuskin veden pinnalla.
Käännytään rannalle. Bertil aloittaa vesisodan, ja kisaten mennään maihin. Luonto auttaa heitä, ihmislapsia, unohtamaan.
* * * * *
Ukkoja istuu saunan jälkeen aittojen portailla, hurstisissaan, huolettomina jaaritellen, kaskuja, joille yhdessä nauretaan.
Hiertiäinen on taas tullut Kenkkulaan saunomaan ja valehtelemaan.
Puhuu linnustamisestaan:
— ... se lintuasia vetää, näätsen, ja kun on oikea metsämies, niin ei tarvitse pyssyä. Minäkin kerran reuhasin tetrilöitä makuuksesta... poikamiehenä kun oltiin... ei muuta kun seipäällä peppuun tökkilöin. Lentävät ja kotkottavat, no, eihän siinä muuta kuin konttiin.
— Tais olla tetrilöitä.
— Piikoja ne olivat, mutt’ei Asari muista.
Hohotetaan Hiertiäisen linnuille, vaikka yö jo alkaa olla puolessa.
YHDESTOISTA LUKU.
Koko Rämekylän väki on oikeudessa.
Hörödii on hyvillään, että on saanut heidät tulemaan, Hiertiäisenkin, ja Käkkä-Antin, jotka hänen mielestään ovat niitä pahimpia.
Aatami istuu pöydän päässä niinkuin iso isäntä ainakin. Pohahtaa väliin ja polttelee sikariaan, naamassa viinan punerrus, niistäpä eväsviinoista, joita on kirkonkylään tullessa maisteltu.
Käkkä-Antti ja Hiertiäinen istuvat vierekkäin penkillä, ja Hiertiäisellä on kourassaan iso piippunsa, jota sytyttelee ja rassailee.
Ja löyhkää niin vietävästi. Ihan pitää jo Antin siitä huomauttaa:
— Minkä tähden sinä... niin... hitosti... pölyät?
Asari hymähtää. Hiisiäkö se Anttia liikuttaa ... tässä omaksi ilokseen, tuhnailee... Höröläisen nokkaan, joka siinä permannolla paseerailee ja räpistelee kuin kukko tunkiolla.
Antin kolmikulmaiset silmäkolot ovat kovin punaiset, ja sääriäkin kolottaa.
Taitaa se pelko — Antin silmäräpylät lupsahtelevat avuttomasti — noihin sääriin...
Asari ei sano pelkäävänsä tyhjiä, mutta kyllä häntä peloittaa, ne syötingit, vallesmannit ja — kirkkokin. Oli kovin uhkaavan näköinen, kun tultiin.
Vaikka mitäpähän tuosta... eivät kai ne linnaan vie maistamisesta. Ja kun ei sano maistaneensa, muuta kuin voidelleensa reumattia.
Sanottava kai se on, että Turakalta on saanut. No, minkä sille...
Turakka on taas missä lienee. Eivät saaneet taaskaan käsiinsä. Eivät Patrakkata sen paremmin.
Hiertiäinen ei piittaa niin mitään koko käräjistä, ei sano piittaavansa, vaikka vähän tuntuu oudolta... nämä vieraat paikat, kirkot ja tapulit. Ei ole niissä käynyt kun nuorna miesnä, pappiloissa ja muissa Herran huoneissa. Ei hautuumaallakaan. Se hänen luontonsa kun aina vain sinne korpiin.
Kun siellä on kuitenkin parasta... lekettää, talvella pirtin sängyssä, kesällä saunan lavoilla, luodolla ja muissa mukavissa, kotoisissa. Nyt nämä lakinsa, ettei saa olla rauhassa, piru, vaikka omistaan elää ja tinkimättä veronsa maksaa.
— Käy jo vähän nurkan takana tuulettamassa, sanoo Antti Asarille. Kun siinä... iii... että ihan nenä halkeaa, hänenkin... vaikka ei vähistä...
— Piruako se siinä... kyllähän tähän... mahtuu.
Sivupenkillä istuu renkilöitä ja muita, akkaväkeä, Syllykkä ja Hameniemen piiat, kirkkotamineissaan, nauraa virskutellen Hiertiäiselle, joka siinä iskee silmää heille, piioilleen.
Odotetaan tuomaria, sitä syötinkiä, joka näitä käräjöitä, oikeuksiloita kuuluu istuvan.
Rengit pitkästyvät jo siihen vuottamiseen ja käyvät nurkan takana... maistamassa, salaa, ettei Hörödii näe. Palataan röyhtäytellen tupaan, neilikkapurua jauhaen, ettei henki haise väkeville.
Pistetään piippuun ja Hörödiin kiusaksi sysätään joku suuruspommi, hihitetään.
Sillä mitäpä väliä heille, renkilöille, vaikka linnassakin, niistä pommiloista ja muusta, ryyppäämisistä.
Jooseppi istuu ikkunanpielessä, ukko- ja akkaväen vaiheella, kuparinvärinen naama hiessä ja silmät muljahdellen.
Hänetkin tänne, vaikka töitä olisi pitänyt puskea. Häntäkin neuvottu, miten sanoa, mutta hänpä sanoo niinkuin on, että omastaan on ryypännyt eikä toisen omaan koskenut, ja jos on rikos omaansa ottaa, niin viekää vaikka helvettiin, mutta laittakaa Kenkkulaan neljä miestä hänen tilalleen töihin ja varatkaa semmoiset raudat kynkkiin, että kestävät.
... kele! Tässä pitää istua ja noljottaa, herrojen silmätikkuna.
Jopa tulee vallesmannikin ja hymähtää nähdessään Rämekorven järeät ukot penkkilöillä. Käy siitä kamariin Hörödiin kanssa, ja Nuutti, joka istuu kuin vaivainen peltovaris kamarin oven pielessä, kuulee keskustelun.
— Tiedä pitää kitasi kiinni siitä keväällisestä Rämekorvessa käynnistä, sanoo nimismies Hörödiille.
— Mutta jos asia vaatii... eihän siitä nimismiehelle sakkoja...
— Vai ei, sinä hölmö, kun akka, Pyllykkä, todistaa, että olen ostanut. Jos vaan nokkasi avaat, niin minä varmasti nujerran niskasi. Jätän koko viran — elän minä muutenkin — ja sitten katkasen vaikka kaulasi.
— Helvetti... on siinä...
— Mikä? Pidä nyt jo turpasi, tahi kun minä loksautan tuolla nyrkillä... et jumaliste minua paina. Täytyyhän tässä ajaa sitä asiaa, mutta menköön miten tahansa, se on sama.
— Niinhän se... silläpä ne taisivat viinakuninkaatkin päästä livistämään ja aina pääsevät.
— Haista sinä... ja herkeä loksuttamasta suutasi, tahi sylkäsen sinne.
Keskustelu loppuu, kun tuomari tulee, ja istunto aloitetaan.
— Kaikki asialliset sisään, huutaa Hörödii tuvan ovelta, ja ukot lähtevät valumaan käräjäsaliin.
Mällit poskessa seistään ja kuunnellaan nimismiehen kannevaatimusta.
Keitättäneet viinoja... heh... kuka sen on nähnyt... luuli tässä pahemmastakin, miettii Asari.
Aatami seisoo rinta pystyssä, niinkuin syytön ainakin, silmäillen musertavasti tuomaria ja lautakuntaa.
Todistajat käsketään ulos ja asiallisten kuulustelu alkaa. Asari ja Käkkä-Antti saavat jäädä ensiksi tiliä tekemään maistamisistaan.
Tuomari:
— Kumpi teistä on Asari Hiertiäinen?
— Tämähän se..., viittaa Käkkä-Antti.
— No Hiertiäinen on sitten keitättänyt viljoistaan viinaa ja tarjonnut sitä muillekin, aloittaa tuomari.
— Eikös... valepuheita..., virkkaa Asari ja sylkeä tirskauttaa. — Ja jos sitä sattuisi saamaankin, viinoja, ryypättäviä, niin voiteena toki sitä... vai tarjoamaan. Eipä ne herratkaan nykyisin... latkivat omaan suuhunsa... tuota... en minä nyt tässä syötinkiä...
— Jo toki voiteena, niinkuin minäkin, sanoo Antti ja kekkerehtii paininpuillaan.
— Mutta siellä on kuitenkin keitetty viinaa, Turakka ja se toinen, sanoo nimismies.
— Jos lienevät, mikä heidän puuhiaan... sitä kun on Hameniemessäkin työtä... heijän puuhiaan syynäämään ja henkiä haistamaan, kun se tämä Hörödii sitä varten...
— Haisteleeko Benjaami Hörödii henkeä? kysyy tuomari, ja poskilihaksia vähän nykii.
— Jo toki se haistelee, vaikka mitä, todistaa Asari. — Ja penkoo ja puurtaa, vaikka eihän siellä mitään Rämekorvessa, taloissa ainakaan...
— Mutta kun tämä Hörödii on semmoinen nuuskija, häntäkärpänen, eikä anna rauhaa, teristyy Antti, mutta keskeytetään.
Hörödii siitä kertomaan mitä on nähnyt. Sanoo viimeksi rämekorpelaisten juoneen viinojaan piimänkin kanssa, kun ei kai enää muuten kurkkusesta valunut.
— Vai piimän, naurahtaa Hiertiäinen. — Kun oli talvellista piimää ja haisi väkevältä, niin tämä luulee, että viinoja...
Hörödii sanoo olevan todistajat.
— No mitä tämä Antti Tanula tietää? On kai keitättänyt niinkuin muutkin isännät viinoja?
— Vai minä... köyhä mies... ei riitä penikoillekaan leipä. Peukalonpiäkön verran sai tässä... siitä on nyt jo toista vuotta... taitaa... kinttujen voiteeksi, kun ovat tämmöiset.
Ja Antti näyttää paininpuitaan.
— Kun reumatti, piru, väänteli ja koukisteli.
Hörödii todistaa Antinkin olleen niityllä hutikassa ja muulloinkin.
— Ei pitäisi puhua konstaapelin... kun ei tiijjä... vissisti...
— No Antti samoin kuin Asarikin ovat nähneet Turakan ja Patrakan korvessa viinaa keittävän?