Part 4

— ... häntä niin muista... taisi tuo tässä keväällä, mutta ottakaa kiinni, ilkkuu Hiertiäinen. — Minkäpä me niille, jos missä keittävät... hii... kun tässä pitäisi poliisiksi.

— Niin, ihan vahtimaan jos kuka missä keittäisi, vahvistaa Anttikin.

Ukot seisovat hikisinä, mälliä suussaan ahkerasti kääntäen. Asari jo tarttuu piippuunsa ja massiinsa, mutta muistaa missä ollaan ja työntää ne housujensa taskuun.

Tuomari tuhistaa nenäänsä ja avaa ikkunan. Lautakunta naurahtaa. Ilma olikin käynyt jo kovin vahvaksi.

Tulee toisten vuoro, ja Aatami pohahtelee kuin tuuliaispää.

Syytetään Aatamia siitä, mistä toisiakin. Aatami sanoo saaneensa toisilta repijäisen voiteeksi.

Kun näissä jaloissa on semmoinen tauti, rimputtaja... leini vai reumattiko lienee... sitä voidellut... muuta ei... tämä Hörödii on pakana... tulee hänen kamariinsa ja istuu lakki päässä, kun hän veisaa... uskostaan ja Herran armo töistä... häntä näin kuljetellaan ja ahdistellaan.

— Mutta... Herra varjelee minua ja antaa ne häpiään tulla, jotka tahtovat minun niellä, sanoo Aatami ja sulkee sitten visusti suunsa.

Ei muuta kuin tohahtelee raskaasti, näittenpä vainoojiansa jumalattomuutta, eikä enää vastaa tuomarin tekemiin kysymyksiin.

Käsketään ulos.

Jooseppi tulee sisään vanhimman veljensä kanssa hirveästi mulkoillen. Joosepin pää hipoo käräjäsalin kattoa,- ja tuomari sanoo melkein nöyrästi:

— Nuutti ja Jooseppi Kenkkula?

— Niin.

— Mitä tietää Jooseppi, onko viinoja keitetty, ostettu ja...

— On keitetty ja juotu, että nyrkit kankaassa. Muihen asioihin en tiedä, mutta omastani puhun, että olen keitättänyt välistä omistani ja väliin ostanut, mutta omilla hankkeillani, ja maksan rikkeen rahalla tai istun linnassa, jos miehiä laitetaan yhden miehen töitä vastaamaan.

— No teissä on miehuutta, kun tunnustatte, sanoo tuomari. — Mitä Nuutti sanoo?

Nuutti räpistelee kuin uitettu koira, niistää nenänsä ja vilkuilee pelokkaasti ympärilleen.

— Onhan sitä, Herra paratkoon, tullut rähjätyksi, kun se syntinen liha vetää ja viekottelee. En kiellä, vaan kadun katkerasti, kun on tullut tässä vielä esivaltaa vastaan rikotuksi.

Nuutilta kysytään, kuka on keittänyt, mutta Jooseppi karjasee:

— Et puhu siitä mitään, kun tässä kerran ei kenelläkään syytettä keittämisestä, muuta kuin juomisesta.

— Siellä Rämekorvessa on siis joka mies nauttinut?

— Kysykää itseltään, joka on ryypännyt, kivahtaa Jooseppi.

No minkä sille... näiltä juupeleilta ota selvää.

Kuulustellaan vielä kerran todistajia ja Hiertiäistäkin.

— Mistä te olette kotoisin? kysyy tuomari Asarilta.

— Heh... eikö tuota tuomari tienne... mistä tämmöinen oikea Hiertiäinen... ne olinpaikat tiietään...

Jauhetaan juttua iltamyöhäiseen ja sakotetaan vain Nuuttia ja Jooseppia.

Nämä toiset hyväkkäät osaavat nahkansa suojella. Aatamillakin Uusi testamentti taskussa ja Hiertiäisellä se viisautensa.

Lähdetään ajelemaan kotinurkille, viisastellen ja maistellen, harjakaisia, kun siitä niin selvittiin.

Hämyiseen heinäkuun yöhön haihtuu maantiellä ajavien rämekorpelaisten loilotus.

Kotiin päästyä jysketään aamun koittoon, auringon nousuun. Saunotaan ja syödään.

Ryypätäänkin, käräjäin kunniaksi.

Haetaan Perttelikin mukaan ilonpitoon, hohotetaan ja nautitaan olosta, ja heinäkuun yöstä.

Kun ei tämän ihmeempää, tässä jutussa. Päivä vain meni niihen herrojen, syötinkilöihen kanssa.

Mutta onpa päiviä, kun heinäkuu on vasta puolitiessä menossa.

KAHDESTOISTA LUKU.

Bertilin, helsinkiläisherran, läksiäisiä vietetään.

Perttelin lähtö on tullut yhtäkkiä ja odottamatta rämekorpelaisille.

Kun ihan jo ystäviä näätsen, tälle maalarille, rikkaalle herralle, joka sanoi niin heistä tykkäävänsä, rämekyläläisistä.

Hiertiäistä se varsinkin surettaa.

Kun jo niin monet kerrat turistiin... kaikista asioista... kalat keitettiin ja tytöt halattiin... hänkin, vaikka tällainen länttähousu, puruturpa... narrattiin ahvenia ja paistatettiin päivää rantakivikolla.

— Kyllä Perttelin pitäisi jäädä vielä elotalkoisiin, sanoo. — Silloin sitä jysketään, piru, kun uutisen mehu kiertää suonissa,... uutisviinatkin maistettu, ja tanssitettu tyttöjä, lupsuteltu.

— Täytyy nyt tällä kertaa jättää.

Bertil järjestelee maalauksiaan, joita on karttunut kesän kuluessa.

— Näitä kuvasia vissiin sinne kaupuntloihin ... heh... herroille. No, tulet sitten kun saat nämä kaupatuksi, näytellyksi.

Bertil kuuntelee sitä lökertämistä ja hymyilee surullisesti. Miks'ei, piru vie, hän voi jättää kaikkea, tauluja ja kuvasia, ja jäädä iäksi korpeen! Miks'ei hän voisi jäädä tänne mökkiläiseksi, maamieheksi, opetella kylvämään ja kyntämään, niinkuin Aatami on jo hänelle esitellyt.

Ottaisi Kyllin vaimokseen ja jättäisi humisevat kaupungit.

Tuvassa tanssitaan ja jysketään. Ikkuna on auki, ja surunvoittoinen sävel tulvehtii sieltä pihamaalle, hedelmällisyyttään raskaana nuokkuvan ruispellon yli rantaan, jossa hän odottaa Kylliä, sanoakseen tytölle jäähyväiset.

Kylli tulee hiljaisena ja alistuvana, kyynel silmäkulmassa.

Laskeutuu Bertilin jalkojen juureen ja painaa kultakiharaisen päänsä hänen syliinsä.

Ei kuulu valitusta tytön huulilta. Koettaa tukahduttaa huokauksensakin, ettei toinen niitä kuulisi.

Bertil lupaa kirjoittaa, tulla katsomaan, lähettää kuvansa, jos Kylli haluaa.

Lupaa, ja samalla häpeää, että tällaisilla koettaa hyvittää ja lohduttaa tyttöä, joka on kaikkensa hänelle antanut eikä mitään pyydä.

Illan punerrus mailla ja vesillä on sammunut. On vain hämyinen yö. Värit ovat sulautuneet toisiinsa, ne tuntee, mutta ei erota.

Kuivuvan heinän ja kypsyvän rukiin tuoksua. Ruisrääkkä vain ääntää pellon laidassa.

Kaikki tämä ja Kylli tuossa, ja pihasta kuuluva hanurin mollisävel viiltää haikeasti...

Monet kylätanssit käyty Kyllin kanssa, tällaisina öinä, metsäpolkuja taivaltaen, onnellisena, kaikki unohtaen.

Valoisina iltoina ja öinä Kylli vain hänen polveensa nojaten istumassa tyvenien vesien partaalla, vakavana ja hiljaisena, paljastaen kauniita ajatuksiaan hänelle.

— Jospa minä vielä tulenkin tänne kokonaan. Laitetaan pieni mökki tuonne lehtoon järven rannalle.

— Voi, älä puhu siitä... et sinä tule... se suuri maailma vetää sinua... tuskinpa näen enää milloinkaan.

Niin, se vetää häntä, se siellä ja tämä täällä. Jos hän väsyy siellä ja kyllästyy niinkuin jo kerran ennen, palaa varmasti tänne, terveeseen maaperään, Kyllin luokse, joka häntä varmasti odottaa, vaikk'ei sitä sano.

Ei, totisesti hän ei voi nyt lähteä, jollei koeta vapautua tytön ja tämän yön lumoista.

— Tyttö, lähtään vielä kerran tanssimaan, pyytää Bertil.

— Mennään. Siellä on minunkin helpompi ollakseni.

Syntyy riemu, kun he menevät pirttiin. Bertil kuulee heidän ohimennessään portailla kuiskuteltavan:

— Komea pari.

— Ovat varmaankin salakihloissa.

Kyllikin kuulee sen ja punastuu.

He aloittavat, ja toiset parit väistyvät syrjään. Tyttö painautuu häneen, ja he lentävät melkein, kaiken katkeran unohtaen, eronkin.

Kun he lopettavat, juoksee Kylli ulos, jonnekin aittaansa tahi kamariin, kun ei jaksa olla siinä... jokaisen katseltavana.

Bertil jää.

Ukot alkavat lökertää. Anttikin toikkaroi hutikassa ja sanoo tulevan julman ikävän... tätä Pertteliä... kun herroista ihan mukavin... vaikkei enää maistakaan, mutta muuten olossaan eläväinen ja... piru vie, häntä ihan itkettää.

— Mitä sinä Käkkä... annahan kun minä...

Hiertiäinen työntää Antin syrjään.

— Se on niin, että ensi kesänä, jos eletään... niin reistataan, piru, luodolla ja muualla... haukia ja kuhia semmoisia kuin sikoja... paistetaan.

Tänne jouluksi... jos passaisi. Laitettaisiin oikeat oluet, jos ei enää näistä viinoista... kynttilät ja kuuset, perr-setti!

— Niin, jouluksi! Tulkaa jouluja tänne viettämään, pyytää jokainen.

Bertil saa riemastuttavan ajatuksen. Hänpä tuleekin talvella tänne korpeen. Jouluksi todellakin, syömään maalaisten jouluruokia, maalaamaan.

— Ne joulusaunat... ja muut... maalataan ... kähnitään...

— Minä tulen, lupaa Bertil.

— Ihanko varmasti?

— No ihan varmasti... tuohon käteen.

Paiskataan kättä ja remutaan.

Bertil lähtee etsimään Kylliä, sanoakseen hänelle päätöksestään.

Kylli on mennyt aittaansa ja pielukseen nojaten siellä nyyhkyttää.

— Pyytävät tulemaan tänne jouluksi. Lupaan tulla, jos sinäkin pyydät.

Tyttö kavahtaa hänen kaulaansa, suutelee, loppumattomiin.

Bertilin yhtäkkiä leimahtanut ilo sammuu, omaansa ja tytön haikeaan ikävään.

Niin, nehän olivat vain lupauksia, mutta tämä, nykyhetki oli todellisuutta. Tuolla nurkissa oli vielä juhannusyön kukkia, keskikesän henkeä, pitkä, kiihkeä satu ja kuitenkin lyhyt kuin kesäyö.

Ulkona jo vaikenee. Tuvan räystäällä visertelee pääsky.

Bertil avaa aitan oven. Molemmin jäävät siihen vielä hetkiseksi, aamun sarastukseen.

— Kuule, Bertil, yhden asian minä lupaan sinulle, vaikka et tahdokaan. Tämän jälkeen ei... saa enää kukaan toinen koskea minuun.

Bertil on kuullut jo ennenkin tällaisia vakuutuksia, mutta ei ole uskonut. Tätä hän ei saata epäillä, siksi hän jo tuntee tytön.

— Kylli, sinun on tultava iloiseksi jälleen. Tule saattamaan minua. Onhan meillä vapaus, minullakin, tulla tänne milloin haluan, ja tulen ehkä piankin.

Bertilin tavarat ovat jo rattailla, ja Salomo odottaa pihaportilla. Läksiäisväki hajoaa kyläteille, ja Perttelille toivotellaan onnea matkalle ja kärtetään pian tulemaan.

Aatami seisoo hajasäärin tuvan kuistilla ja räpyttelee silmiään. Ovat kosteat, mistä lienevät. Bertilin kapea käsi ihan hukkuu hänen isoon kouraansa.

— Tule vain pian tänne... pidän kuin omaa poikaa, parempanakin. Ostetaan talo, jäät asumaan. On rahaa ja tavaraa, olla miten vain.

— Tottahan tuota edes kirjeen laittanet, sanoo emäntäkin.

Kylli on ottanut ylleen raitaisen pukunsa, joka hänellä oli juhannusyönä ensikerran. Sanoo lähtevänsä laivarantaan, ehkä siitäkin edelleen.

— Vie tytön matkassaan, hii... tämä Perttuli, nauraa Hiertiäinen.

— Eipä tiedä, jos jäänkin tälle tielleni, naurahtaa Kylli jo vapautuneena.

— Eikö hiisilöissä, toimittaa Käkkä-Antti, joka uskollisena vieraalle on jäänyt lähtöä katsomaan. — Pitäähän toki... vaikka kihlajaiset täällä... ja muut kemut... Kyllä vuotellaan.

Bertil nostaa tyttönsä rattaille, istuu viereen ja viittoo vielä kerran niille heikkouksistaan huolimatta hyville ihmisille, joiden veroisia ei ole ennen löytänyt.

Huiskutetaan ja viitotaan. Hiertiäinen huitoo naulan painavalla piipullaan ja kohottelee housujaan.

Kyllin nauru kuuluu iloisena rattailta.

KOLMASTOISTA LUKU.

Hameniemen saunasta tuprahtelee sankka savu kuulakasta elokuun iltataivasta vasten. Turakka heittää sylyksen vielä halkoja uuniin ja puuskuttaen tutkii kiukaan kuumuutta. Tänään on rämekorpelaisilla uutisen juhla, ja ukot aikovat sitä viettää Hiertiäisen saunassa, erillään muista, viinoineen ja viisauksineen.

Hiertiäinen istuu alassuin käännetyllä pytyllä ja syljeksii Tanulan Antin paljaille varpaille. Aatami on sijoittanut ruhonsa vanhaan korvoon tukkimilleen heinille ja nousuhumalassa laulahtelee: »... tuolla puolen Jordanin». Patrakka, mustaparta, vilauttelee silmää Asarille, vatsallaan loikoen tuoksuvassa saunakukkarykelmässä, käden ulottuvilla puteli, josta maistaa ja tarjoaa toisille.

Turistaan kaikesta joutavasta. Hiertiäinen katselee metsän takaa nousevaa kuuta ja viisastelee:

— On se tuokin... toisen kerran kutistuu ja sitten taas kasvaa... ihan kuin... heh, heh, mikä lie pahulaisen pallo... kiekuttaja siellä taivaalla ... kun se Pertteli kerran valehteli olevan sillä satumaisella näitäpä kiekuttajia kokonaista kaksitoista... hii... soma poika...

— Jumalan luoma se on kuukin, sanoo Aatami ja nikottelee Patrakan vahvasta uutisviinasta. — Mutta se on vale, että niitä muuta on kuin tuo yksi.

— Joo... hiton pitkä vale se on, että... hii... tämäkin maa on ymmyrkäinen, pannukakku, pallo tahi muu semmoinen piru. Kyllä Hiertiäinen tietää sen asian.

Turakka istuu synkkänä ja kuuntelee ukkojen jaarituksia. Syysilta painaa käsittämättömästi häntä, korven huuhkainta, jota lain koura haparoi, saamatta kynsiinsä, turmanlintua, paikasta paikkaan lentävää.

Patrakka kynii partaansa eikä sure tämän matoisen maailman kierouksia eikä kehnouksia. Juo silloin kun janottaa ja on taas pitkät ajat maistamatta. Keittää vain isännille ja käärii rahaa liiviinsä. Jättää kohta koko puuhan ja ottaa sen tytön sieltä eräästä kylästä ja laittaa mökin. Suonien kiivas sykintä on alkanut jo asettua, ja kulkurielämä ei enää viehätä. No, se onkin sen tytön, pellavahiuksisen ja punaposkisen ansio.

Saunasta on lakannut savu tuprahtelemasta, ja valtava hiilos hehkuu ja lämmittää avonaisesta ovesta nurmella istuvia miehiä, jotka siinä jaarittelevat ihmeitään, viinan punerrus naamassa.

— ... minultakin kerran käytyä siellä Helsingissä, helevetissä, — valehtelee Hiertiäinen silmät kiiluen, — ja sielläkös vasta... hii herratkin kuin harakoita, pyrstönutuissa ja muissa hepenissä. Heh, ryötöillä niin rento kaula, että semmoisten valkoisten lastojen varassa. Ja akat niinkuin riikinkukot... hyvältä haisevia, piiatkin, pyntätyitä ja rasvatulta... hii... minä heitä tunnustelemaan tällä suonisella kouralla, että ovatko lihavia, niin suututaan ja säkätetään. Minä en kuin nauran niille ja sanon, että on tässä ennenkin jo akkojen kanssa lupsuteltu... osataan tanssittaakin... hii... poliisi hätyyttelemään, häikäle, ja komentamaan... minä ryypyt sille tästä litteästä matista, tätä ryytiviinaa, niin paikalla kuin lammas... neuvoo ja viittilöi... ei muka keskikatua kävellä, kun ne sähköt ja säkyttimet... heh... herroja ja hempukoita siellä niinkuin itikoita, pythyi! Parempi täällä omassa saunassa, enkä tätä heijän helesinkilöihinsä vaihtaisi.

Sauna alkaa joutua. Maistetaan. Nostetaan kokonainen viinatynnyri saunan eteen ja istutaan vielä ympärille. Kerkiääpä sinne saunaan vielä. On elokuista iltaa, kun kerran kuukin paistaa. Puhutaan näistä maaliman asioista, viisaillaan.

Hiertiäinen suu mareessa miettii. Sanoo:

— On nekin rautatiet... sätkyttimet...juoksutettu seernoja kuin vasikan suolia pitkin teitä, ja sitten nämä herrat ajaa... suurilla rahoillaan... heh... ja sitten kaupuntloita laitetaan, pesiä .. hii.. jossa hempukoihen kanssa heiskataan... eipäs ollut ryötöillä ryytiviinaa... kuuluvat nekin lakiherrat pulituuria juovan... ii... Annahhan, Antti, se puteli tänne, kun lekkeristä lirutetaan.

Aatamikin nikottelee:

— Ne sähköt ja vaunut... hik... niitä viimeisen lopun merkkejä... tämän maaliman ruhtinas... hik... perkele... niitä laitattaa ja ajattaa... lapsillaan, luoduilla ja lunastetuilla. Mutta kun näitä... hurskaita... niin säästetään ... jos tekisivät parannuksen... armon ajassa.

Aatami on nauttinut jumalanviljaa niin, että silmät alkavat painua kiinni ja ääni marittaa ja naukuu kuin keväisen kissan. Hiertiäinen, korven piru, ei tietääkseenkään. Nauraa Kenkkulaiselle, joka aina sitä uskoaan ja vanhurskauttaan, näinkin uutisviinojen juhlassa. Törisee Aatamille, toisten jo saunaan riisuutuessa:

— Elä sinä Aatu aina sitä samaa... armosta ja muusta... tuntuu pahalta... ii... kun kerran meillä kummallakin näissä piioissa ja puteliloissa ne armot ja muut... hii... yhtä hupsu kuin herratkin... sinä Aatami... puhut paskia.

— Saunaan siitä!

Turakka karjasee, niin että Antti lysähtää takasilleen ja konttaa nelijalkaisena saunaan.

Joutuvat siitä jo toisetkin, ja Patrakka valelee viinaa kiukaalle.

— Annetaan saunan haltialle uhrinsa ja nostakaa te muut se viinalekkeri tuohon keskelle lattiaa, kun nyt kerran uutisen juhla, ja juokaa, juokaa niin, että huomisen päivän vielä mehiläisiä kuuntelette, ja sittenpä sinäkin Aatami osaat oikein sitä vanhurskauttasi taas, kun on päästy uutiseen ja saatu tätä rukiisen nestettä suoniin, ja sinä Antti anna sille reumatille ja kintun kiskojalle niin, että tulet yhtä nuoreksi kuin viinan jumala, ja sinä Hiertiäinen, korven punanaamainen piru, ota niin, että suonesi pullottaa kuin lehmän suolet ja että jaksat vielä sata vuotta lekertää Tiinasi ja piikojesi kanssa, ja sinä Turakka, uskon veli ja ystävä, vedä henkeesi yrttiviinan lemua ja lennä taas kuin kulo pitkin kyliä, kunnes oikaiset sääresi korpikuusen juurelle ja kuuntelet sitä iankaikkista itikkain laulua. Ja jos nyt sitten laulettaisiin.

Patrakka aloittaa jätkien junttalaulun:

»Iitin Tiltu kun kahvia keitti, niin kasakka kantoi vettä vaan, hei jei jekkakkaa, kasakka kantoi vettä vaan.»

Muut kaikki, paitsi Aatami, yhtyvät lauluun, ja saunan seiniä tärisyttää neljän miehen voimalla:

»On sitä oltuna saunassa sekä saunan takana, hei jei jekkakkaa, sekä saunan takana.»

Hiertiäisellä on piru mielessä. Hän kähnii lavoilta alas, kaataa lekkeristä viinaa kippoon ja heittää sen kiukaalle, kaataa toisen ja tyhjentää senkin pihiseville ja paukkaville kiville.

— Elä perkuloita!

— Nyt tuli helvetti!

— Polttaa kuin tuli... ää... vettä...

Saunassa kiertää viinan väkevä, tukahduttava löyly, ja Hiertiäinen hekottaa alhaalla. Miehet köntistyvät ja putoilevat alas, ensin Aatami ja sitten Antti, muutaman kerran kolmikulmaisia silmäkolojaan lupsauttaen ja vetäen viimeisen henkäisyn, Aatami puuskuttaen kuin uupunut eläin ja viinakuninkaat tajuttomina, lavojen alla rähmällään.

Hiertiäinen hätääntyy, hoippuu ulos ja kantaa kylmää vettä sangollisen rannasta, syytää sitä vuorotellen jokaisen päähän ja punoittavalle ruumiille. Viinakuninkaat näyttävät virkoavan, mutta Aatamin ja Antin vaellus on lopussa.

* * * * *

Hörödii on saanut taaskin nimismiehen lähtemään korpeen, ja nytpä heillä on varma saalis saunassa, josta viinakuninkaat eivät jaksa eivätkä arvaa lähteä pakoon.

Hörödii on hyvillään, ja kun kipeäjalkaisen, korpiteillä äkäilevän nimismiehen kanssa ovat päässeet Asarin saunalle, sanoo hän:

— Jopahan viimeinkin veti kuin naulan päähän. Pitää varoa, etteivät pääse karkaamaan.

Hörödii jää ase kourassa saunan ovelle, ja nimismies työntyy ovirenkkanasta sisään.

— Ää... onpa täällä hajua...

Hiertiäinen huomaa ruununmiehet, ottaa vaatteensa ja mitään puhumatta kähnii ulos. Hörödii estelee, mutta Asari teristyy:

— Mitä sinä... tässä... selvää miestä...

Asari katoaa pihaan, sieltä heinäluuvaan ja tirkistelee katon kolosta saunalle. On hyvillään, että on päässyt karkuun, no, piru, selvä mies kuin... minkä ne hänelle...

Nimismies kantaa ensiksi saunasta viinalekkerin varmaan talteen ja antaa poliisin tehtäväksi kovistella miehiä mukaansa, viinakuninkaita, joita ei enää käyne laskeminen vapaalle jalalle.

— Ei niissä taida olla enää henkeä jälellä, sanoo Hörödii nimismiehelle.

— No minkä minä sille... kuuntele korvasta ... tai mistä tahansa...

— Tulkaa auttamaan, että saadaan vaatteet päälle.

— Vai minä heissä käsiäni pilaamaan. Miehinen mies... apua tuommoisessa.

Nimismies käy maistamassa salaa uutisviinaa ja tulee paremmalle tuulelle.

— Hohooi näitä reisuja... pitää hommata toinen hevonen, että saadaan nämä Turakat ja Piirakat mukaan. Aatamiko ja Antti hengetönnä? No, jääkööt sinne, piru heistä huolen pitäköön.

Hörödii lähtee hankkimaan hevosta, ja nimismies jää saunaa vartioimaan.

Turakka on jo äsken selvinnyt, mutta ollut viisas ja sanoo nyt hiljaa Patrakalle:

— Pysy nyt piru vetelänä. Kun päästään maantielle, niin karataan... hevosella... toisiin pitäjiin.

Nimismies löytää Hiertiäisen putelin, liruttaa siihen lekkeristä viinaa ja solauttaa poveensa. Lekkerinkin aikoo hän viedä kotiaan lääkkeeksi ja muuten maistiaisiksi kirkonkylän herroille, suntiolle, kauppiaalle ja papille. Vähän kammottaa ne viinaan kuolleet siellä saunassa, mutta talosta ei uskalla tulla kukaan rantaan, kun on nähty sinne poliisien menevän. Kuu vielä paistaa niin ilkeästi ja näyttää nauravan hänelle, nimismiehelle, joka tässä maistelee rämekorpelaisten viinoja ja alkaa olla aika viuhkassa. Tulisi vain Höröläinen, että saisi näyttää voimiaan... ää... mitä perkuloita se siellä viipyy...

Nimismies pönkittää saunan oven auki. Mutisee:

— Vai jo nämä tarttuivat... Höröläisen ja monen muun juoksettajat...

Ja seinää vasten nojaavan Turakan korvan juuressa:

— ... äää... korpipiru... nyt sinä tartut... näihin kouriin...

Nimismies heltyy samassa ja istuu rahille Turakan viereen.

— Ei vainkaan, eihän tässä mitä... ilmanhan minä... aikojani... kyllä minä ymmärrän, mutta kun tämä virka saatana... en olisi nytkään lähtenyt, mutta Hörökiltä ei saanut rauhaa.

Kuun valossa välähtävät Turakan silmät, ja rintaa paisuttaa pidättyvä hengitys. Olisipa hän nyt yksin, niin tuohon jäisivät ruununmiehet. Hän itse pakenisi Lappiin, pois koko mailta, läänistä, jossa on tullut niin paljon rehjanneeksi ja jossa oikeat ihmiset häntä kiroavat... Hörökki tuo hevosen... maantiellä karataan Patrakan kanssa, sysätään poliisi maantienojaan... nimismies nukkuu rattailleen... mennään yhdessä Karjalaan... lopetetaan koko puuha...

Hörödii tuo hevosen, apurimiestä ei ole saanut, vaikka mitä olisi luvannut.

Nimismies suuttuu.

— Vai et saanut. Jo häntä on vasikka! Poliisi sitten muka... huusin alle omansa!

— No, ei haukuta, otetaan nämä miehet rattaille, tulkaahan auttamaan.

Retuutetaan Turakkata rattaille. Turakan povuksia nauru viiltelee, mutta hän on hiljaa ja lupsauttelee silmiään. Nimismies on jo siksi hiprakassa, ettei kykene kunnolla auttamaan. Ähelletään ja pusataan.

— Hae akkoja nostamaan... en minä jaksa... saatana... hirttää pitäisi tuommoinen poliisi.

Vallesmanni istuu mättäälle ja maistaa varaamastaan putelista. Laulahtaa:

»E-elä sinä he-eilani mii-inua sure, vaikka o-onkin tuukki-jätkä.»

— Taas se on juonut... niihen viinoja, alkaa Hörödii torailla.

— Mitä sinä... räkätät... korodii... annan turpaasi, ellet tuki sitä.

— Sattuisi maaherra tietämään.

— Vaikka mahaherra. Hae se toinen rattaille, niin tähtään... Tässä koko yötä...

* * * * *

Päästään vihdoinkin lähtemään, ja nimismies ajaa edellä, viinalekkeri polvien välissä. Jonkun matkan päässä alkavat viinakuninkaat kuorsata, ja Hörödii jättää hevosen yksin kävelemään ja menee nimismiehen rattaille.

— Ota sinäkin ryyppy. Kyllä se kannattaa... harjakaisiksi... kehoittelee nimismies.

Mutta lekkeri onkin kääntynyt alassuin ja liemi valunut kärryjen koriin, maantielle. Nimismies huomaa vahingon ja alkaa syyttää poliisia.

— Konipoliisi... kaataa viinat... harjakaiset. Nyt sinä tarttisit jo klaniisi.

— Itse olette kaatanut. Näkyi viina tippuvan tielle, kun tulin. Se olikin paraiksi.

— Haista sinä nyt jo hapan ja ala painella siitä... omaan hevoseesi.. hengenhaistaja... harakka.

Turakka on kääntänyt hevosen maantiellä, ja poliisi ei sitä huomaa nimismiehen kanssa riidellessään. Turakka lyö hevosta selkään ja on kohta toisessa pitäjässä, aamun valjetessa kai kolmannessakin.

Aikansa hasattuaan nimismiehen kanssa katsoo Hörödii jälelleen ja kiroaa:

— ... kele, nyt ne karkasivat!

Vallesmannikin seisauttaa koninsa.

— No siinä on poliisi... päästää karkuun monivuotiset haalattavansa. Nyt sinulta toki menee virka... lemmon hörökki.

Nimismies lähtee ajelemaan ja Hörödii juoksemaan vastaiseen suuntaan, jos saisi muka kiinni vielä viinakuninkaat, jotka olivat ovelina kuorsanneet kärryjen pohjalla.

NELJÄSTOISTA LUKU.

Bertil Hög, helsinkiläisherra, loikoo riippumatossa ja katselee, miten hänen kotiaan rakennetaan. Elokuinen aurinko helottaa lehvien lomasta ja väreilee järven pinnalla, joka alempaa kuvastelee puitten välistä ja kutsuu rannoilleen.

Bertil Hög on matkannut kaupunkiin, ja Kylli ei ole malttanut erota laivalaiturilla, vaan on lähtenyt hänkin mukaan. Bertilistä on tuntunut kesäinen pääkaupunki entistä kuivemmalta ja kuolettavan väsyttävältä. Hänen rinnallaan sipsutteleva yksinkertainen Kylli on ollut kuin välittäjänä siihen maailmaan, jonka hän on taaksensa jättänyt aikoessaan jatkaa humisevan kaupungin hermosairasta elämää.