Part 2
Hiertiäinen nauttii olostaan siinä rukiin pientarella istuessaan juhlatalon pihamaan laidassa. Sakki on siinä hänen ympärillään, ja keskellä ojan pohjassa on puteli, josta maistetaan. Sinivalkonauhaiset juhla-airuet ovat pahasti säikähtäneet Rämekylän hurjien tuloa, ja juhlatunnelma on mennyt piloille. Turakalla on apulainen, joka metsässä jakaa rukiin mehua, ja kohta alkaa juhlapaikan ympäristöllä kuulua renkien ja joutomiesten hihkaisuja.
Antti hihittää torville ja niiden räikyttäjille, Jopa ovat rustinkia... kun kiertävät ja koukertavat kuin lehmän suoli.
— Ja alapää on leveäksi reväisty ja nostettu pystyyn, hikottaa Hiertiäinen.
Korealta se kuuluu.
— Leppäpömpästä lähtee parempi ääni.
— Elähän... kun lurittaa ihan kuin talonpojan takapää, puolustaa Asari. — Niille pitää antaa viinaa, että posket paremmin pullistuvat, vai mitä, Antti?
— No, peukalonpiäkön verran.
Turakka pumppuaa puhaltajiin kirkasta ja makeaa, ja kohtapa alkavat juhlat olla vinossa. Bertil Hög, Helsingin herra, nauraa pihamaalla vatsaansa pidellen. Hänkin on Kyllin kanssa saapunut juhlaan ja ehtinyt pihaan parhaiksi, kun musikantit ovat alkaneet rukiisen voimalla puhaltaa.
— Katso, Kylli, niiltä tipahtaa kohta silmät päästä, hohottaa Bertil. — Ja nenä ryömii ylenmäärin paisuvien poskilihojen välissä!
Juhlavieraista on osa poistunut ja rengit piikoineen jääneet äänekästä iloa pitämään. Hiertiäinen kähnii ja katselee tyttöjä. Hihittää pömpän puhaltajille,- jotka täyttävät piha-aukeaman helvetillisellä melulla.
Jopa tanssitaan pihamaalla. Humalaisten ilo on tarttunut piikatypyköihin ja muutamiin juhliin jääneihin rempseihin talontyttäriin, ja helmat korvissa hypitään. Torviniekat ovat puhaltaneet loppuun henkensä ja pyllähtäneet heille vartavasten rakennetun lavan alle. Nurkan takaa ilmestyy kuin loihtimalla hanuriniekka, ja kohta korahtaa vetopelistä verenväkevä sävel. Viimeinenkin juhla-airut poistuu, uhaten tehdä kantelu asiasta Hörödiille ja nimismiehelle.
— Ryyppää se nimismies itsekin.
— Ja Höröläinenkin ryyppäisi, kun saisi.
— Ja pappi on joka päivä humalassa.
— Ja suntio juo kirkon viiniä sunnuntaina niin, ettei kolehtihaavi tahdo käsissä pysyä.
Se on hummaavan joukon syytöstulva, mutta tosi alusta loppuun.
* * * * *
Raittiusseuran iloinen juhla jatkuu kesäyön hämärässä, mutta Rämekorven laiskiaiset ovat lähteneet paluumatkalle ja korpi kaikuu hohotuksesta ja hihityksestä. Välillä olevien mökkien porstuain ovet lyödään auki ja maitopöksissä kiskotaan sintua isolla kauhalla alkavan kohmelon kostukkeeksi.
Metsätiellä tulee kuitenkin ihme vastaan.
Hörödii on ollut juhannusviinoja etsimässä ja löytänyt yhtä ja toista. Salaa on katsellut eilisiltaista kokkotanssia ja nuuskinut koko juhannuspäivän ja tulee nyt todistajineen suuriäänistä sakkia vastaan.
Pöllämystyvät vähän Rämekorven miehet ja seisahtavat, ja silloin laukasee Hörödii panoksensa. Manaa miehet ensi välikäräjiin viina-asioistaan.
Mutta kiireen kaupalla on Hörödiin suoriuduttava matkaan, sillä Joosepin harittava tukka on noussut pystyyn ja verestävät silmät alkavat mulkoilla pahaa ennustavasti.
Jooseppi jo kääntyy lähteäkseen jälkeen:
— Vai tänne sinä hörrikkä, ihmisten juhannusrauhaa... varo, etten saa sinua kouriini.
— Jokohan tulee sakko, irvistelee Antti loppumatkaa jatkettaessa.
— Vai sakko, hihittää Hiertiäinen. — Kuka tässä on nähnyt, että viinoja on ryypätty? Kaljoja, juhannusoluvia, piru, eikä muuta. Sitä pitää osata hitsata asiata niinkäsin, jos tässä... mitäpä käräjöitä...
— Kyllä tässä heille sakot näytetään, kannetaan koko käräjätalo tuomareineen ja lautakuntineen järveen, uhkaa Jooseppi. — Siinä Luhtajoen partaalla kun on, niin ei muuta kuin saan kangen alle. Toveria en pyydä.
— Ettäkö hiiren kuolema syötinkilöille ja muille pötköttäjille, hii, se olisi vasta, inisee Asari.
— Eikä tässä niin justiin ensi käskyllä..., teristyy jo Anttikin.
— No ei ensi käskyllä, se on vissi!
Siitä tehdään ihan liitto ja painetaan peukalonpäköt vastakkain ja hihkaisten ne erotetaan.
Ja sitten lekerretään metsätietä kotitanhuville.
Hiertiäinen koettaa innoissaan tapailla lauluakin:
»Jätkän rouva se salin sohvalla kelletti syrjällänsä — — — — — — —»
Siihen yhtyvät toisetkin, ja jopa on ääntä metsässä.
Aurinkokin jo nousee metsän takaa, kun siitä vihdoin päästään kotipihoille. Jos olisi ollut vähän ainetta, ei vieläkään makuulle, ei sitten likikään. Nämä valoisat yöt kun niin innostivat, ja se juhlakin taisi nostaa mieltä.
Mutta onpa tässä vielä valoisia päiviä ja öitä, ja sitten jatketaan.
VIIDES LUKU.
Seuraava päivä on maanantai, ja pitäisi ryhtyä rynnäämään töitä, mutta hitsiläinenkö sitä, kun päätä vielä pakottaa juhannushummaus ja muutenkin...
Parasta on, kun makaa rauhassa. Päiviä on ja toisia tulee, ja rämekyläläisten päivät eivät mene jäniksen selässä.
Ei muitten kuin Joosepin.
Kenkkulan rehevässä apilapellossa häärää mies jo täydellä höyryllä. Suuttuu niittokoneeseen, joka ei jaksa katkaista lakoista heinää, kiroaa ja kasvolihakset punaisina ja pullistuneina heittää koneen alassuin ojaan.
Hakee liiteristä kahden hevosen koneen ja tallista toisen hevosen, ja kun tämäkin kone tukkoaa ryönäisessä heinässä, kiroaa Jooseppi niin että kuuluu toisiin taloihin.
Nuutti on mennyt haravanvarsipuita hakemaan metsästä, ja hän tässä saa yksinään...
Jooseppi huitoo syltämittaisella viikatteella niin, että apila lentelee suurina palloina jälelle.
... ne akatkin, kun eivät tule haasioimaan.
Eipä tästä hänenkään työstään viinoitta...
Jooseppi jättää viikatteensa ja lähtee korpeen, jos sieltä sattuisi löytämään.
Patrakka on luvannut heinäviinat... kai se siellä jo pian tiputtaa.
* * * * *
Hiertiäinenkin makaa Hameniemessä ihan hortonaan.
Aamuvarhaisella on kuulunut saunaan Tiina Lovisan poraaminen pihasta, saunan ovi on reväisty auki ja likaisella luudalla heitetty häntä, nukkuvata miestä, paapatettu siinä ovella ja menty menojaan, eräänlaisia ääniä päästellen.
Mitäpä hän, Hiertiäinen, siitä. Maanantaina on maattava ja tiistaina sopii katsella, mitä olisi ensiksi tehtävä, mutta kun ei kerkiä ryhtyä mihinkään ennen keskiviikkoa, menee taas se päivä työkaluja etsiessä. Torstaina sitten siinä korjailee, näprää, työkaluja, mutta perjantaina on jo viikko niin rippeinä, ettei kehtaa aloittaa.
Kampsiipahan vähän mitä kuta sattuu, pientareita, jotka ovat turvonneet syltä leveiksi ja työntävät putkea ja pajunvesaa.
Lauantai on sunnuntain aatto, ja silloin on käytävä kylällä ja saunottava aikaiseen. Eikä lauantain töillä ole kukaan rikastunut.
Välillä sopii käydä katsomassa ilmaa ja vilvoittelemassa. Tulee, näätsen, kuuma siellä saunassa.
Siinä saunan kynnyksellä on hyvä istua ja katsella, miten mehiläiset ja muut hyönteiset, kärpäset, pörräävät auringossa ja kukkivassa heinikossa. Lepäillä siinä polvet pystyssä, painava piippu hampaissa.
Haukotuskin repäisee suuta niin että piippu putoaa leuoista heinikkoon ja sitä pitää ruveta käsin haraamaan.
—... piru siinä, hyppii hampaista.
Tiina Lovisa näkee Asarin saunan ovella ja tulee hameet hulmuten, äkäisen näköisenä.
— Että sinä, ryökäle, et viitsi edes syömään! aloittaa — ... että voi hyvä jumala, kun heinät jäävät tekemättä. Siellä Kenkkulan väet jo heiluvat kuin turilaat heinän kimpussa, ja sinä täällä märkänet. Tokko sinä edes kuulet, torkkuja!
Tiina Lovisa sysää Hiertiäistä pieksunsa kärjellä, että piippu taas putoaa.
—... piippu!... Nyt jos, piru, niinä suutun... vai potkimaan. Ei nyt niitetä, kun huomiseksi tulee sade. Häh!... Heiniä pilaamaan...
— Sade?
— Nii-in! Varpaita syhyy... on vissi merkki.
— On se... tuhannen laiska, haisijainen.
Tiina Lovisa ei viitsi sen lekertäjän kanssa.
— Pitää tässä laittaa housut jalkaansa ja lähteä niitylle. Juo sinä ja makaa ja tanssita piikoja!
Tiina vielä siellä pihassa, mutta Asari ei kuule, eikä tahdokaan. Ylevä rauha liikkuu hänen sisässään, monta aihetta, tämäkin aurinko, joka hautoo tätä luomakuntaa ja ihmistä... tuoksut... ihanat vetää nenäänsä... isot kalat... linnut ja muut.
Ja sitten sirkan sirinä ja tuo eteläinen, joka huojuttaa tuota ruispeltoa ja pullistaa paidanaukkoa, siinä se luojan ihme... kaikki kasvattaa... tämä aurinko... ja irtauttaa mehut maasta ja hien ihmisestä.
Aikansa miettii Asari niitä luojan ihmeitä ja lähtee sitten alusillaan, piippu kourassa pihaan, syömään ja akkojen kanssa reistaamaan.
Piiat on Tiina Lovisa kovistellut pientareita leikkaamaan.
Asari katsoo. Istuu siihen ojanvarrelle mukavikseen tiiraamaan. Kun ovat riisuneet, kelsinneet, siinä helteessä, nämä piiat ihan vähiin vaatteisiin. Käsivarret paljaina ja pohkeet ja muut.
Hiertiäisen syöntiaie unehtuu siinä tiiratessa näitä tyttöjä, kikattajoita.
... nämäkin niitä luojan töitä... sorvasi jäsenet pyöreiksi ja mukaviksi. Ilokseen katselee, kun sydän on vielä nuori.
— Mitä se siinä... tillistelee! suhahtavat tytöt ja nauravat.
— Ka, kun tässä joutaa kerran... näiltä töiltään.
Ja hetken perästä siinä tytöille:
— On se mukava, tämä maailma, pallo vai mikä lie pannukakku... heh... pyöreäksi sanotaan... on, joka osaa oikealta kannalta sen ottaa.
— Vai on... ja Tiina Lovisa kans'... yhtä pyöreä...
Alkavat taas hikottaa ja niitä pilojaan... loppumattomia... täytyy lähtä syömään.
Ryystettyään kaksi puutuopillista piimää, kokonaisen leivän ja ison kappaleen kiljunpintaa, on Asari valmis kylälle.
Katsomaan, joko ovat heinässä.
Ja sitten jos sattuisi viinaa... Kenkkulassa.
Tanulassa on hiljaista. Kukonlaulu vain kuuluu navetan takaa. Antti paistaa harittavia sääriään auringossa. On vetänyt niihin tervan ja istuu siinä tuvan portailla irvistellen kyläläisille, kenkkulaisille, jotka semmoista kiirettä heinillään... vaikka ei vielä heinäkuukaan alussa. Se Jooseppi semmoinen hätäkello.
Antti on saanut toikata koko aamun yksinään.
Kustaavalla on se sydänala tautinsa taas. Ei kahviakaan kyennyt, vaan piti Antin itsensä kiehauttaa. Sattui vielä siinä aamutureessa pistämään lapsenpesuvettä pannuun. Ii-i, semmoinen vahinko hänelle...
Renki makaa taliin ylisillä eikä hievahda, vaikka hän sitä jo heitti, häikköläistä, tupakkapölkyllä. Uhkasi, raato, kaataa koko tallin, jos häiritään.
Pojatkin, missä lienevät, yöjalkareisuillaan, vaikka päivä kohta puolisissa.
Antti käy ottamassa putelista vähän ja istuu sitten vielä kuivailemaan loppua tervaa kintuistaan.
Joosehviina ja Justiina pyllyilivät paitasillaan pihamaalla, isot vonkaleet, näyttelemässä näyteltäviään. Peaata härnäsi kukkoa, ja nuorin urospuolisista kiskoi kissaa hännästä.
Jo tämä... kun ei edes aamiaista laittamaan, tuskailee Antti. Hänen luontonsa taas lotkotti kuin sammakko lätäkössä eikä noussut, vaikka jo oli käynyt pariin kertaan maistamassa.
Sekin haaste sinne käräjiin. Siinä oli miettimistä. Aatamit ja Hiertiäiset sinne herrojen eteen... hii... taitaa tulla kova paikka.
Asari lekertää pihaan ja istahtaa portaille. Puhutaan ilmoista ja muista, isoista kaloista ja luonnon ihmeistä.
— Onko sulla yhtään viinaa? kysyy Asari.
— No, peukalonpiäkön verran.
Lähtään kaapille, ja jopa kohta nousee Antinkin luonto.
— Makaavat meillä vielä yöuniaan, sittiäiset. Ei keittämään kaloja, vaikka ongin aamiaiseksi...
Antti on tosiaankin pistäytynyt aamuvarhaisella onkimassa muutamia särkiä ja vihtaraksissa tuonut ne porstuaan. Kissa on peukaloinut Antin saaliit, ja jopa kiivastuu mies:
— Per-setti, vai kissalle... nyt otti piru akan ja — ihan kaikki elävät tässä talossa.
— Otahan piiska, yllyttää Hiertiäinen ja nostelee housujaan.
Ottaahan Antti ruoskan ja kääkertää ensin tallin ylisille.
Kohta alkaa sieltä kuulua äänekäs keskustelu.
Kuuluu kolinaa, ja Antti putoaa alas.
Hiertiäinen hihittää.
— Mitenkäs kävi?
Antin punertuneet silmäluomet lupsahtelevat. Tunnustelee jäseniään.
— Taisi vähän jalka nyrjähtää.
Antti kekkerehtii pihamaalla piiska kädessä, ja Asari hohottaa:
— Käyhän voitelemassa Kustaavaa, jos kykenet.
— Kyl-lä... tässä näytettävä, kuka on isäntä. Ei siinä jumalan tautia, akassa. Laiskottelee!
Kustaava selvisi pian taudistaan, ja Antti kehasi:
— Sainpas hirtehiset jalkeille... se tämä luonto kun nousee, niin... leikki pois!
* * * * *
Aatamin maanantai on vain sellaista hiljalleen olemista. Tuntuu kuin olisi paljon sopivampi katumuspäiväksi kuin sunnuntai. Aamulla on herännyt lämpimään paisteeseen ja etelän henkäilyyn, Ja mieli on heti repsahtanut niihin maallisiin. Heinäntekoon, rukiin heilimöintiin ja moneen muuhun.
Kaappikin on huomauttanut itsestään, mutta Aatami säästää nyt sen vähän, mitä sattuu olemaan, repijäiselle. Käy vain tupaan kahville ja aloittaa asiallisen keskustelun emännän kanssa.
— Kyllä pitäisi kiittää Herran hyvyyttä, kun antaa näin korean ilman.
Emäntä ähkäisee:
— Joudat kai sinä sitä tekemään.
— Ka, sinulla vain se penseä mieli.
Emäntä ei sano mitään.
Aatami:
— Jos koettaisi hierottaa noita reisiä, kun kiskoo taas se rimputtaja.
Emäntä:
— ... tätä syntisäkkiä vielä hieromaan.
— Armo se on syntiselläkin, mutta sinä et ymmärrä armojärjestystä.
Aatami tulee ihan pahalle päälle siitä, että akka ei ymmärrä uskon asioita. Varsinkaan sitä, että mistäs nousit, jos et langennut.
— Akat on akkoja, sanoo ja lähtee kamariinsa.
Ää, jo nykäisi pahan tauti, reiden repijä, rimputtaja.
Aatami köpittää kaapille, mutta siellä on käynyt Jooseppi salaa ukon nukkuessa ja tyhjentänyt kaikki.
— Piru... se Jooseppi taas...
Aatami haistelee pulloja ja puistelee päivää vasten.
Tekosia tehdään hänelle, vanhalle miehelle.
Patrakka lupasi tulla, heinäviinoja..., viiltää sykäyttävä ajatus.
Passaakin nyt katua ja paastota pari päivää, vaikkapa yhdenkin, jos jo vaikka huomispäivänä sattuisi korvessa tippumaan.
Oikeusjuttu viinoista! jysähtää Aatamin mieleen kesken kaiken.
Se se vasta...! Kun häntäkin, hengen miestä.
Mitäpä siitä... sileäksi meni!
Aatami sipaisi kämmenellään pöytää.
Semmoiset jutut. Aikaa tärvellään, kallista armonaikaa. Heh, ryyppäävät itsekin.
Hiertiäinen tulee kamariin.
Sanotaan hyvät päivät ja muut. Ollaan vaiti ja välillä turistaan. Asari on nähnyt tyhjän kaapin ja tyytynyt.
Minkäpä sille. Onhan tässä tätä muuta hyvyyttä. Eikä peloittanut sekään Hörödii, vaikka sanoivat sen kylällä todistajia nuuskivan viinajuttuun, johon tämmäsi.
Aataminkin kanssa puhutaan siitä.
— Minun päästäni ei lähde hiuskarvaakaan sen asian takia, teristyy Aatami.
— No mitenkä siitä, kun koko nuppi kaljuna paistaa, viisastelee Hiertiäinen.
KUUDES LUKU.
Benjaami Hörödii ei enää pelkää pirujakaan, niin on hän kivettynyt ja kovettunut tässä poliisin virassa. Nyt on saatava koko Rämekorven väki käräjiin, ja siinä saa puuhata palavikseen.
Heinäkuun päivä vielä paahtaa jäsenet pehmeiksi, ja kun saa koluta kaikki talojen vinnit, ladot ja liiterien alustat, korpiryteiköt ja onkalot, niin sisua koetellaan.
Mutta sitä on hänelle kasvanut sen jälkeen kuin nahka kärvennettiin Kenkkulan saunassa viime talvena.
Käräjiin heidät on haastettu, rämekyläläiset, ja nyt on vain saatava lisää selvityksiä ja todisteita.
Sattuu tulemaan Hameniemeen, Hiertiäistä kovistelemaan.
Tiina Lovisa se tälläkin kertaa huomaa vieraan tulon ja suhahtaa peloissaan Asarille:
— Haisetko sinä?
— Millenkä?
— Ka, viinalle. Höröläinen on jo ihan tuossa pihamaalla.
— Enkä haise.
— No, ei sitten hätää... Puhu sille vaikka — sianporsaista.
— Heh, taikka lehmien poikimisesta.
* * * * *
Hörödii pyyhkii hikeä, pälyy Hiertiäisen mutkiin ja pohahtelee.
— Kovinpa siellä on kuuma, sanoo.
Hiertiäisen suupieli on kureessa ja mälliä suussaan käännellen syljeksii.
— Taitaa olla. Tiina tästä meni sikoja porsittamaan, jos asiaa lienee.
Hörödiin silmä välähtää. Piruako se hänelle niistä porsaista ja akoista.
Hullu mies, kun naurahtelee itsekseen.
— Sopii sanoa siellä pitäjillä, että saa porsaita Hameniemestä, valehtelee Asari. — Rotua ovat ja, piru, niin suuria, että vaikka paikalla tappaisi niin lihaa tulee. Nämä siat ovat sitä ovampo-rotua, hehheh, syötetään piimällä ja lehmänsonnalla, niin viruvat... Onkohan vallesmannilla sianporsasta?
— ... tiedä.
Hiertiäinen hytkähtelee sille sika-aiheelleen. Heittää mällin suustaan ja pistää piippuun.
—... Ja rovastilla ja suntiolla?
— Älä viisastele! karjasee Hörödii. — Vai porsimaan sinä tässä...
— Ka, kun ei usko, vaikka lie tullut porsaan hakuun.
Hiertiäinen hihittää ja nauttii olostaan. Kävelee siitä penkin ääreen ja on seinästä kenkäneulaa etsivinään, mutta tuhnuaa niin vietävästä siinä Hörödiin nenän alla.
— Siellä se Tiina pahnassa... kun kuulut akkojakin niihin asioihisi...
— ... kele... kaasunaamari pitäisi olla tähän pesään tullessa, sanoo Hörödii ja yskii. — Elävä raato, miten hajuaa!
Pois täytyy lähteä Bennu Hörödiin, mutta lähtiessään muistuttaa käräjistä.
— Tässä käräjiin, oikeuksiloihin, heinäaikana... heh... parempiinkaan, jurisee Asari.
* * * * *
Aatami huomaa ikkunastaan Hörödiin ja ottaa suurimman nahkakantisen virsikirjansa.
Kun Bennu avaa kamarin oven, vetää Aatami täysin keuhkoin virttä kristillisestä vaelluksesta eikä ole näkevinäänkään vierasta.
Hörödii on kahden vaiheilla, ottaisiko hatun päästään.
Siirtää kuitenkin takaraivolle ja istuu sängyn laidalle.
Kuka heidät lienee näin viisaiksi neuvonut, miettii. Koettavat sokaista hänet, tukehduttaa kokonaan. Yksi yhdellä, toinen toisella. Tämä Aatami tässä jumalansanalla, Hiertiäinen tekosillaan.
Tästä nousee jo luonto, myrtyy sisu kenen tahansa.
Kun Aatami saa virren loppuun, aloittaa uuden, ja Hörödii ei ehdi väliajalla sanoa muuta kuin:
— Tuota...
Kun virrestä ei kuulu loppua, nousee, kiroaa niin, että Aatamikin hieman hätkähtää, ja luikkii sitten ulos.
* * * * *
Käkkä-Antti heittäytyy höperöksi. Naulaa lupsahtelevat silmänsä Bennuun, kun tämä tulee, kättelee ja sanoo:
— Kun en ollut pastoria tunteakaan... hii... sitä kun vanhenee... selityksiäkö sitä tultiin pitämään... Onhan se... kun tässä ei edes heinä ripillekään joutanut.
Hörödii kiroaa.
—... Turakka ripittänyt.
— Minäpä sanon akalle, että kahvit pastorille Hörödii löisi, potkisi, repisi tukasta mokomata riivattua, mutta jättää sen.
Pirulta riivattua koko kylä. Akat, piiat ja rengit kaikki yhtä viisaita.
SEITSEMÄS LUKU.
Bertil Hög loikoo tuoksuvassa apilapellossa ja siristelee silmiään. Hän on ollut siinä koko aamupäivän, mutta kohta lähtee Kyllin kanssa uimaan.
Kylli on kattanut äsken aamiaisen siihen nurmelle. Paistettua ahventa, hänen aamulla onkimaansa, nuorta voita ja piimää ja punertavaposkisia mansikoita.
Niinkuin prinssi elää hän täällä korvessa. Aatami sanoo, ettei pidä pois lähteä, ei koko kesänä. Saa olla miten tahansa, aina joku joutaa seuraksi, Kylli, kuka vaan, silloin kun ei hänen seuransa huvita. Käy ongella, uimassa, ja jos Pertteli haluaa, jätetään heinäpellosta parhain kukkasarka loikomapaikaksi, leposijaksi.
Semmoinen tämä Aatami, patriarkka, iso isäntä, joka väliin kamarissaan maistaa ja veisaa uskostaan, väliin kävelee tiluksillaan huvikseen ja kiittää kaikesta hyvästä ihan tosissaan Herraa ja jankkaa pirtissä emännän kanssa lankeamisesta ja nousemisesta.
Ja emäntäkin laskee hänelle välistä leikkiä:
— Taitaa tämä Helsingin herra näitä meidän tyttäriä... no, kyllähän niitä passaa, heikottelijoita, ja joutaahan se Kylli onkitoveriksi, kun on näitä piikoja työn tekoon. Venlasta tuosta ei vielä taida ollakaan, nuori kun on.
Pojatkin ovat kuin veljiä ikään.
Ryhtyessään kaatamaan heinää on Jooseppi, nähdessään hänen ongelle menevän aamuvarhaisella, kutsunut vartavasten katsomaan, minkä saran Pertteli tahtoo loikomapaikakseen jätettäväksi, ennenkuin hän tässä niittämään.
Eihän hän toki semmoista... tahdo määrätä. Kaataa vain kaikki sarat.
— No sano pois vaan, missä on mieleistäsi heinää, kun tuota olet mieleiseni mies... siitäpähän jää siemenheinäksi. Jätänkö tuosta, vai tuosta. Tässä on enimmän vuohensilmää ja leskenlehteä. No, jätetään tämä tästä. Ei se suuria nakkaa.
Ja Venla, Kyllin kuusitoistias sisko, punakka ja pyöreä tytönpallukka, suvun vikkelin vesa, iskee silmää hänelle ja tekee kepposia. Koettaa tehdä kiusaa siskolleen, Kyllille, ja veisi mielellään vieraan ihka omakseen, kun ilkeisi ja saisi.
Nuuttikin, pörröpäinen jurri, tulee joskus katsomaan, kun hän maalaa, ja sanoo jonkun ystävällisen sanan.
Salomo kertoo kuin veljelleen seikkailuistaan, vuoleskelee keppejä ja piippuja hänelle ja kuljettaa pitäjältä vanhoja esineitä, tietäen hänen niistä pitävän.
Ihana paratiisi hänelle, yksineläjälle. Viinojakaan hän ei enää maistele, on tullut melkein raittiiksi, tämän voimakkaan maalaiselämän ja Kyllin ansiosta.
Bertil loikoo siinä heinikossa, ja korva erottaa ääniä kylästä ja pihamaalta. Päivä paahtaa suloisesti jäseniä, ja tuulen henkäily liehtoo pois liian kuumuuden.
Raukeaa oman olemuksensa ihanaan tuntuun, näkee pellot, talon ja pihamaan, väkevän sinisen ulapan ja vaalean taivaan ja ilmanrannalla jonkun ukkospilven.
Ajatus viivähtää hetken siellä, toisen täällä.
Eilisiltana oltiin Kyllin kanssa lehmiä kotiin ajamassa. Jyrisi, salamoi ja tuli sade. He Kyllin kanssa heinälatoon, lehtikerppujen sekaan sadetta pitämään. Kylli hänen sylissään, nukkuvat siihen ja karja saa mennä omia menojaan. Talossa ollaan jo illallisella, kun palataan, ja toiset heille härnäämään: »On siinä lehmännoutajat.»
Toisena iltana tyvenellä järvellä soutelemassa. Ukkospilviä taivaanrannalla, veteen kuvastellen. Kylli niitä alpeiksi kuvittelee ja istuu hiljaisena perässä, silmät hehkuen, sanoen joskus etelään ikävöivänsä.
— Minä vien.
— En sitä usko. Tällaista maalaistyttöä... sinulla parempia ja ylhäisempiä ystäviä.
Sanoo sen surullisena, silmät vesikiehteessä, salaa huoaten.
— Ei ketään sellaista kuin sinä, ei ennen eikä vastakaan. Jään tänne ainaiseksi ystäväksi sinulle.
— En sitä usko.
Kohta kuitenkin tyttö hilpeänä ja nauravana, huolensa unohtaa.
Ja sitten.
Heinäkuun yö aitassa, jossa vielä juhannusyön, sen ensimmäisen, pihlajankukat kuivuneina rakosissa tuoksuvat.
Ulkona aitan nurkalla haapa, jonka lehdet lepattavat lämpimän yön henkäilyssä. Kylli hänen sylissään, ihanan antautuvana, mitään kyselemättä ja toivomatta.
Yhtä hän, Bertil, on pyytänyt saamatta sitä vielä. Kylliä malliksi ihanassa alastomuudessaan. Ei ole hennonut vaatia, vaan jäänyt odottamaan, kun tyttö on punastellen sanonut olevan sen vaikeata. Nyt vielä ainakin.
* * * * *
— Hei, Bertil, uimaan!
Se on Kylli, joka huutaa rantatiellä ja juoksee kintut vilkkaen rantaan.
On jo ruohikossa ilakoimassa, kun Bertil ehtii rantaan. Aina tyttö ehtii veteen ennen kuin hän joutuu seutuvillekaan.
Kääntyy nytkin uimaan selälle siksi, kun hän joutuu veteen raitaisessa viikunalehdessään, jonkalaisen, tosin miespuoliselle aiotun, Kyllikin on hankkinut itselleen kirkonkylän puodista.
— Tule tänne, poju!
Bertil ei henno muuta kuin katsoa. Auringon kulta väreilee tytön ympärillä pärskyvässä vedessä, valkoisella iholla ja hiuksissa, jotka nekin ovat kuin kultaa.
Kaikki hyväilynimensä hän on käyttänyt tytölle, mutta muista ei hän välitä kuin yhdestä:
— Vesihiisi!
Sen kuullessaan tyttö kirkaisee ilosta ja nauraa.
Nyt tyttö seisoo siinä suloisessa ujoudessaan hänen edessään, ripset alas luotuina.
— No tyttö, mitä nyt?
— Niin, ehkä minä nyt jo voisin... joskus... tulla malliksi sinulle.
Ja sitten pärskähtää vesi hänen ympärillään. Tyttö pujahtaa rannalle, juoksee lepikkoon, huiskauttaa mennessään vain kerran kädellään.
Bertil heltyy.
Voiko hän jättää, unohtaa koskaan Kylliä, korven villiruusua!
KAHDEKSAS LUKU.
Se olisi rämekorpelaisilla viinajuttu käräjillä, mutta kukapa sinne...
Aurinko rehottaa niin herpaisevasti, ettei jaksa muutakaan, saati sitten ihan kirkonkylään, kymmenien kilometrien taakse.
Heh, joutaapa oikeus istumaan ja odottelemaan. Kunhan tässä korjataan ensin heinät, niin siinä jossain lomassa sitten, vaikkapa rukiinleikkuun jälkeen.
Kyllä korkea oikeus joutaa paremmin istumaan kuin rämekyläläiset lähtemään.