Part 1

RÄMEKORVEN LAISKOTTELIJAT

Korpikuvaus

Kirj.

VEIKKO KORHONEN

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1922.

ENSIMMÄINEN LUKU.

On juuri se hetki juhannusaamuna, jolloin aurinko on noussut ja kylän kukot parkaisseet ensimmäiset aamuvirtensä. Sumu nousee vielä salmista ja lahtien suista, ja tyvenet vedet kuvastelevat yhtämittaa vaihtuvia värejä.

Kenkkulan pihamaalle on aurinko ehtinyt ensiksi lähettämään lämpimät säteensä, ja talon herättäjäkello, iso kukon vötkäle, on sattunut aamukävelyllään Kyllin aitan taakse ja siellä parkaissut huikean kiekunansa, herättäen Bertilin.

Bertil huomaa olevansa jonkun lämpimän ja pehmeän kupeessa. Se on tyttö siinä, Kylli, jota hän on saanut odottaa huhtikuun lenseistä lumista juhannusyöhön saakka. Pihlajan kukkien ja tytön ihon tuoksu huumaavat heräävän Bertilin, ja hän puristaa tytön lujemmin kainaloonsa. Tyttökin herää ja hymyilee onnellisena; muistaa, että on ollut juhannusyö ja että edessäpäin on vielä paljon kauniita, onnellisia päiviä ja öitä.

* * * * *

Bertil on noussut ja sanonut lähtevänsä katsomaan juhannusaamun aurinkoa.

Aitan portaalle hän istuu siristellen silmiään. Runsas valo on häikäissyt ja painanut hänet siihen aitan kuluneille portaille vetämään henkeensä voimakasta kukkien ja pihkan tuoksua ja kuuntelemaan käkien kukuntaa ja pääskyjen liverrystä navetan räystäällä.

Siinä on koko Rämekylä hänen edessään, Hameniemi, Tanula ja taustalla outo ja ihmeellinen rämekorpi, josta kylään vuoti lakkaamatta se kirkas ja makea.

Tänäkin yönä se oli tehnyt tehtävänsä. Parhaillaan sen voitelemina nukuttiin hikiotsaisina tupien ja kamarien nurkissa ja pihamailla. Bertil muistaa, ettei ole juhannusyönä maistanut, ja on siitä hyvillään. Tyttö aitassa on korvannut kaiken. Tämä on ollut hänen ihanin juhannusyönsä.

Tyttö uneksii nyt siellä vuoteessaan, ja hän istuu tässä portailla. Tuulen henkäily, joka sammuu syntyessään, nuokuttaa ruispeltoa tuossa kartanon alla ja irroittaa pihlajasta aitan nurkalla kukkien kellertäviä terälehtiä ja kylvää niitä hänen ympärilleen. Yöllä on auennut lukematon paljous kämmeköitä, ja niiden tuoksu pyrkii voittamaan pihlajan kukkien tuoksun.

Bertil nousee, oikoo käsivarsiaan, koettelee kädellään paisuvia lihaksia, nauraa riemukasta naurua ja lähtee kävelemään.

Pirteistä kuuluu mahtava kuorsaus. Rengit ovat heränneet kokkotulien jätteillä ja kironneet, huomattuaan, ettei tyttöä olekaan kainalossa. Ensin on haisteltu yöllä tyhjenneitä pulloja, ja kun ne on huomattu tyhjiksi, on kiroten, nyrkit housunkauluksen alla laahustettu tupaan, jossa juhannuskoivut ovat jo nuutuneet. Yksi rengeistä on sängyssä poikkipuolin mahallaan, toinen retkottaa permannolla kädet levällään. Kolmannen sääret näkyvät penkin alta.

Bertil hymähtää. Korpiviina ja renkien voima. Siinä on jotakin yhteistä.

Isännän kamarissa on yöllä hummattu, eikä emäntä ole huolinut jälkiä siivota. Kamarin seinällä hohtaa hopeakirjaimin kehyksissään: »Herra on minun kanssani, ei minulta mitään puutu», mutta permannolla on piimänkokkelia, piirakanpalasia, tyhjiä pulloja ja muita jätteitä. Korttipakka on pudonnut nurkkapöydältä lattialle ja levinnyt muun kaman sekaan. Keskellä permantoa on isännän pahasti rähjätyt housut, mutta isäntä itse kuorsaa autuaana sängyssä, vain paita ja liivit yllään. Nouseva aurinko kurkistaa ikkunasta sisään, ja kun Bertil avaa oven, tulvahtaa häntä vastaan moninainen kitkerä haju.

Tanulassakin kuorsataan. Antin paininpuut ovat pettäneet kokoilta lähtiessä, ja hän on pyytänyt Hiertiäistä auttamaan, mutta Asarilla on ollut tyttö ja hän on vain naurahtanut Antille:

— Lepällehän siinä painin puillasi aamupuoleen, käynpähän siirtämässä sitten Kustaavan viereen, kun ensin kuljetellaan tässä tätä tyttöä... heh... renkilöiltä riistettyä...

Kustaava ei ole kuitenkaan jaksanut kaihonkirkasta juhannusyötä yksin viettää, vaan on hakenut Antin makuulle, pahnoihinsa. Antin lupsahtelevat silmät ovat revenneet aivan auki, kun Kustaava on napannut pientareella retkottavaa miestä takapuolille ja huutanut korvaan:

— Ryökäle... jos minä otan ja riuhtasen poikki nuo paininpuusi niinkuin piipunvarret! Ala kohennella niitä allesi!

Eihän Antilla muuta kuin ala toikata ja väliin tuuskahda siihen kylätielle nokallesi.

— Hi-hiertiäinen lupasi a-auttaa... kun joutuu sen tytön pelistä... ei nämä ota päälleen, koettaa Antti selittää, mutta tuloksetta. Kustaava toki auttaa väliin miestään, ja auringon noustessa päästään pehkuihin.

Ja sielläpä sitten, resuisessa pirtissä, jyystää unta koko Tanulan väki, kun Bertil aamukävelyllään poikkeaa kolisevan porstuan permannon poikki tuvan ovelle. Kukko on äsken käynyt väkeä herättelemässä ja motkotellen poistunut, huomattuaan ettei edes renki heittänyt häntä saappaalla eikä isäntä-Anttikaan nostanut päätään pahnoista.

Ilma pirtissä on raikasta, kun mukulat ovat eilen pudottaneet päreillä paikatun ikkunan kokonaan seinästä ja juhannuskiireissä ei ole ehditty sitä korjaamaan. Kukkiva pihlaja kurkottaa oksiaan ikkunasta sisään, ja ilmanhenki kylvää varisevia kukkien terälehtiä Antin kiverille säärille, jotka ovat paljastuneet pehkuista.

Peräseinämällä retkottaa Kustaava pahnoissaan, ja Anna-Liisa kiskoo äristen hänen rintanahkojaan. Hullu renki kuorsaa kaukalossaan suu auki, ja nälkiintyneet russakat ryömivät tämän valtavan aukon suulle ja joutuvat armottomasti ilmavirran vetäminä sisään, mutta se ei yhtään häiritse rengin unenlahjaa.

Bertilille ei ole vielä näkemänsä kylliksi. Hameniemeen on poikettava, viisaan Hiertiäisen pakinoille. Jospa lähtisi hänen kanssaan luodolle ahvenia härnäämään ja kuuntelemaan Asarin loppumattomia valheita.

TOINEN LUKU.

Asari Hiertiäinen istuu saunansa kynnyksellä ja rassaa luudan varvulla piippuaan. Pahahenkikö lienee piippuun mennyt, kun se ei ottanut selvitäkseen? Vasta kun veti vahvan vitaksen varren läpi, rupesi henki käymään ja savu pölähteli niinkuin kaskesta, tästäpä Asarin piipusta, ja kohosi mahtavana pilvenä saunan räystäälle, siitä haihtuakseen aamun raikkaaseen ilmaan.

Asari on yöllä kokoilta palattuaan ja sen tytön kanssa kuherreltuaan mennyt saunaan makaamaan, kun saunassa ei ollut kärpäsiä eikä muitakaan eläviä. Hiertiäinen on ainakin pitänyt saunan parhaimpana paikkana maailmassa, mutta nyt hän sitä jo rakastaa, rakastaa enemmän kuin mitään muistaa koskaan rakastaneensa. Ihan liikuttavaan hellyyteen saakka. Akka saattaa sekin olla hyvä aikanaan, mutta joskus ja useimmiten on silmillä silloin siitä, tällöin tästä... räiskää ja räkyttää. Lapsetkin saattavat olla hyviä, niin kauan kuin pieniä ovat, mutta suureksi tultuaan silmille nekin. Piiat samaten, kun luonto lihalliseksi laukeaa, mutta nekin ovat joskus tehneet jutkun, kun on sattunut joku nuorempi kukkopoika heidän edessään siipeään vetämään.

Mutta sauna. Milloinka näit sen pettävän tahi tylynä luotaan pois työntävän? Aina sama, mielen mukavaksi tekevä niinkuin maitovellin. Ainainen ystävä ja ymmärtäjä. Saunaan passasi paeta akan turinoita ja hengenhaistajaa Hörödiitä, sillä eipä akka enemmän kuin Hörödiikään viitsinyt sinne hämärän saunan lavoille kavuta.

Ihan mieli tuli helläksi, ja sydänalaa livautti kuin viinaryypyllä, kun tätä saunaa ajatteli.

Siinä oli niin monta mutkaa ja aihetta, tässä sauna-asiassa, ja niitä oli hyvä miettiä nyt tässä juhannusaamun lämpimässä paisteessa. Yöllä oli lavoilla kuumuus ahdistanut ja pitänyt housutkin riisua, ja paitasillaan istuu Asari siinä, naulan painava piippu hampaissaan.

Toinen oli tämä piippu, isältä peritty, pirun löytömaalta saadusta visasta koverrettu, kourantäyteisen rouheita vetävä. Sellaista piippua ei ollut vallesmannilla eikä rovastilla ja tokkopa lienee ollut maaherrallakaan.

Sauna ja piippu ja sitten vasta akka ja ne muut piika-aiheet. Sen jälkeen viina ja kiljunpinta talvisaikaan.

Ja muustapa sitä sitten ei ollut väliäkään. Kaikki muu oli vain sivuasia, nämä talot ja tavarat, vaikka niistähän se kaikkinainen siunaus vuoti hänellekin, Hiertiäiselle. Jos olit köyhä, toisen työssä kulkeva, niin, piru, etpä olisi joutanut saunan, hyvän ystäväsi suojassa lekettelemään, eikä olisi tällaista piippuakaan.

Mutta talo oli. Tuolla on tupa ja muu kartano peltojen keskellä ja tässä rannalla on tämä sauna. Kiuas uhoo vielä lämmintä, eikä ole kirppuja eikä kärpäsiä. Siellä oli taas hyvä maata, kellettää, piika-Selman paita päänalusena.

Ka, piru, kun hauki hyppäsi ruohikossa. Pitäisipä ryöttö onkia sieltä pataan. Ja muitakin kaloja.

Hiertiäistä ei unettanut tänä juhannusaamuna. Veri oli niin taas kokoilla rehmäessä nuortunut, että vei unet. Ne piiat ja putelit ja muut.

Asari nousee kurkistamaan, että vieläkö se hauki siellä ruohikossa... Siihen joutuu Bertilkin ja saunatiellä tullessaan hohottaa Asarin paljaille kintuille ja isolle piipulle, joka riippuu ukon hampaissa kuin pajamoukari.

— Ka, kun maalarmestarkin jo liikkeellä... minä tässä haukia... kun, piru, karkasi ihan käsistä, selittää Hiertiäinen tosissaan.

— Taisi viedä housutkin mennessään, sanoo Bertil.

— Sattuivat illalla väärinpäin jalkaan, niin jäivät... tuonne saunaan... mutta se hauki... Olisi paistettu, korilas, juhannuksen kunnioiksi, mutta vei vavat ja siimat, valehtelee Hiertiäinen, ja silmäkulmassa vilahtaa, kun katsoo Bertiliin.

— Ei nukuttanut... ja minä tässä onkimaan, jatkaa Asari. — Pistin vähän mädännyttä muikkua onkeen ja silloin... syltämittainen tarttuu... vie siiman, ryöttö, ja vapa jää tähän kouraan.

Hiertiäinen näyttää vielä kouraansa, että siinä se on ollut, ja kähnii takaisin saunalle, housuja vetämään jalkaansa.

— Tulehan saunaan, Pertteli. Täällä se nukuttaisi sinuakin... kun panee noita pitsipaitoja päänsä alle. Niissä kun on sitä piikojen hajua, häikköläisten... vetää mukavikseen nenäänsä.

Nappi on pudonnut Hiertiäisen housuista, ja Asari vuolee luudanvarvusta uuden. Kaivaa sitten nurkasta putelin ja maistettuaan tarjoaa Bertilillekin.

— Joko siellä naapurissa kahvilla näin aikaiseen... riipasehan siitä... juhannustuikku... et ollut miesten pelissä yöllä. Särkyi siellä Kenkkulassa astioitakin, kun nujattiin. Piimäkorvoon Turakka painoi Aatamin, ja särkyyhän se semmoisesta... hii... ii... kokkelit levisivät pitkin lattiaa. Aatami vain veisasi maan hedelmästä... vaikka kokkelit tippuivat takapuolista. Ka, hiisi, kun ei maistakaan.

— Maistoinhan minä.

— Mitä se semmoinen maistaminen, kun nyt kerran juhannus... Sinä taisit niihen tyttöjen kanssa... Kyllin... kyllä minä tiedän — Hiertiäinen iskee silmää Bertilille — niinhän sitä tanssittiin, lupsuteltiin... minäkin.

Aurinko on noussut jo ylemmäksi, ja varjot lyhenevät. Kaste hohtaa pihanurmilla ja pihkaa tuoksuvien puitten oksilla. Mehiläiset surisevat heinikossa, ja pääskyjen liverrys kuuluu talojen pihoissa.

Tiina Lovisa huutaa pihassa Asaria kahville ja mökyää aitan oven takana piioille, jotka eivät nouse lypsylle. Kanat kaakattavat, kukko kiljuu siihen sekaan, ja vasikat huutavat juomistaan tarhassa. Olipa siinä ääntä. Toisissa taloissa torkkui karja aitauksissaan hiljaa ynähdellen lypsäjiään, eivätkä kanatkaan siellä kaakattaneet. Hameniemessä oli huutamisen taito tarttunut emännästä kanoihin, vasikoihin ja muihin nelijalkaisiin. Sauna oli toki täällä rannalla, ja tänne ei mökä kovin häiritsevästi kuulunut. Eikä talvella pirttiin, muuta kuin Tiina Lovisan papatus.

— Huutavat siellä, pirut, akat ja nelijalkaiset, naurahtaa Asari Bertilille. — Senpä takia minä täällä saunassa... Pitäisi herrallakin, sinullapa meinaan, olla sauna siellä Helesingissä, kun siellä mölytään... ei muuta kuin kellistyisit piiloon lavoille, eikä tietäisi poliisit eikä muut... akat... vaikka eihän siellä taida akkoja ollakaan.

Mentiin siitä tuvan puolelle, kamariin asti. Hiertiäinen sanoi tarjoavansa kahvit ja suuttuvansa, jos Bertil ilman lähtisi.

Puhuttiin Bertilin tauluistakin.

— Ovat kuin varsiluudalla vedeltyjä, sanoo Hiertiäinen. — Maalaisit pirunkuvia ja enkelilöitä... hii... kun kuuluit maalaavan semmoisia alastomiakin retkaleita. Harakka-Antti kehuu, että hänestäkin maalataan.

— Maalataan se kuva vielä Asaristakin.

— Eikös... Tiina Lovisasta pitäisi silloin kun suutaan lakuttaa ja sääret on lehmänsonnassa... hii... ja sitten se kuva tuohon seinälle.

Tiina Lovisa tuo kahvipannun, ja Asari hämää:

— Maalarmestar kuuluu akkojen kuvasia... sinustakin, Lovisa... tuohon seinään naulataan.

— Naulaa suusi...! sähähtää Tiina Lovisa.

— No, piru, kun siinä ei muukaan auta. Kyllä sinut maalataan, hihittää Asari.

— Ja sinut salvetaan!

Tiinan sisu näätsen ei suvaitse sellaista härnättyä ja uhittelua.

Juhannusaurinko paahtaa jo hiestävän kuumana, kun Bertil palaa heilimöivän ruispellon ohitse Kenkkulaan.

KOLMAS LUKU.

Kenkkulan väki istuu hiljaisena aamiaispöydässä. Naiset, tyttäret ja piiat, istuvat valkoisissaan ja kammattuina, iloisesti keskenään supatellen, mutta miehet ovat kuin myrskyn kourista pelastuneita. Joosepin tukka harittaa pystyssä, ja silmien alla on mustat veret. Jättiläisen hartiat ovat tällä kertaa painuneet lyttyyn, ja nenäänsä tuhisten koettaa hän ryystää velliä ja äkävarain haukata Karuliena-emännän leipomaa ohraleipää.

Nuutti istuu Jooseppia vastapäätä ja on alakuloisen näköinen. Nuutinkin silmät ovat turvonneet, ja hurstisen paidan aukosta näkyvä karvainen rinta kohoaa aina väliin, ja silloin kuuluu tuvassa huokaus, joka on kuin tuulen kohaus ja tuo esiin Nuutin syvästi katuvan mielen.

Salomo on saanut kuhmun otsaansa, yöllä jossain tapellessaan naapurikylän poikien kanssa, jotka ovat aikoneet viedä tytön häneltä. Hän on sivellyt koivuisella kangella naapureitaan ja saanut pitää tyttönsä voimakkaamman oikeudella. Vahvasääriset piikatytöt valitsevat aina sen, joka on voimissa väkevin, ja Salomon silmät kiiltävät vieläkin siitä voitostaan ja muusta yön kuluessa sattuneesta mukavasta.

Isäntä Aatamin tila ei ole sallinut hänen saapua paikalleen pöydän päähän. Herättyään unesta on Aatami istunut kauan aikaa sänkynsä laidalla ja tuijottanut permannolle ja housujensa takapuoliin, joissa yölliseltään on hohtanut valkoiset piimän kokkelit. Ne jumalattomat olivat piimäkorvonkin särkeneet ja jumalanviljan levittäneet lattialle. Oliko se hänen syynsä?

No mitenkä se hänen...

Jos olisi saanut yksin nauttia repi jäisen voiteestaan, ei olisi tapahtunut syntiä eikä lankeemusta.

Mutta nyt tuli synti, ropsahti, ja tavallista suurempi. Siihen työntyi Turakat ja muut, jotka eivät edes koskaan huomaa syntiensä suuruutta.

Ja mikä se nyt sekin, että jumalanviljaa sotkemaan. Julkijumalattomat eivät pidä semmoista minään, kun rähmivät ja tärväävät Herran antimia, häikköläiset. Ei edes Karuliena antanut kuivia housuja, vaan pauhasi. Pauhasi juhannusaamuna ja sanoi häntä helvetin syöttilääksi ja elukaksi.

Aatami nousee ja tunnustelee pönkkiensä pitävyyttä. Rimputtajainen piti jo niissä peliään, mutta ei olisi mitenkään passannut niitä voidella, kun olisi ensin pitänyt katua entisiä.

Siellä on jo perhe, hänen perheensä, aamiaisella, ja haukata pitäisi hänenkin, mutta pitäisi ensin kurittaa tätä syntistä lihaa.

Jos häntä näin juhannusaamuna kehtaisi ruveta kiusaamaan.

Aatami on pökötellyt jäykiksi käyneillä hoivillaan porstuaan ja toiseen, tyhjään tupaan, jossa yöllä oli mellastettu. Siinä on Herran hyvyydet lattialla, piimä, eivätkä häikköläiset olleet sitä korjanneet pois. Eikös ollutkin joku ryöttö lykännyt läjäänsä nurkkaan, jauhosäkin viereen, ja sitten mennyt menojaan. Se, kuka lie ollutkin, on tehnyt suurimman synnin viime yönä. Ei nurkan taakse päässyt, kun siihen teki.

Aatamin mahaa kurnii nälkä. Mukava olisi ryystää velliä ja sitten sillä vellimahallaan kellottaa hetkinen unta ottamassa, mutta ei kehdannut nyt sinne tupaan, kun siellä varmasti oli emäntäkin, Karuliena, ja se aloittaisi taas sen aamullisen saarnansa.

Oli Aatami ennenkin sen huomannut, etteivät akat pidä sanaansa, ja niin nytkin. Papille tämäkin Karu lupasi rakastaa myötä- ja vastoinkäymisessä, ja vaikka ei ole ollut mitään vastamäen käyntiä, ei muuta kuin joskus on toverinsa sattunut syntiin kepsahtamaan, niin siitä haukkumaan ja nakertamaan.

Semmoista on vaimonpuoli. Lie heilläkin omat syntinsä, mutta ei hiiskuta niistä mitään. Hyvähän sitä on toisen niskaan hypätä.

Piika on siivonnut jo isännän kamarin lattian, avannut ikkunan ja pistänyt juomalasiin ruiskukkia. Aatami hymähtää hyvänsuopeasti tultuaan kamariin, mutta kohta pingoittuvat hänen kasvolihaksensa jäykiksi. Repijäinen on kiskaissut niin ankarasti, että isäntä kääntyy jo vaistomaisesti kaapilleen, antaakseen sille ropsauksen. Samassa kuitenkin muistaa, että syntistä lihaa on kiusattava, ainakin iltapäivälle asti.

— Vai et muka yhtään kärsisi ja odottaisi, niitäpä voiteita, hykähtää Aatami. — Revi nyt ja rimputa, mutta et saa ennen kuin iltapuoleen. Ensin on juhannussaarna luettava ja veisattava, saarna Johanneksesta, joka myöskin kiusasi lihaansa ja söi heinäsirkkoja, sillä mitäpä hunajaa sillä siellä metsässä... Eikä olisi _semmoinen_ mies syönytkään imeliä, herrojen herkkuja, vaikka olisi saanutkin. Kyllä se tiietään, mitä rohveetat syövät. Puun lehtiä ja semmoisia maan yrttejä, eiköhän ihan samoja, joita panevat tähänkin viinaansa.

Emäntä repäsee kamarin oven auki ja karjasee:

— Syötkö sinä?

— Tuota... pitäisi tässä vähän kiusata lihaansa, kun siihen syntiin aina... sanoo Aatami ja koettaa naurahtaa.

— Haista... synnistä vielä haastamaan tämä mokoma karjusika!

Emäntä lyö oven kiinni, ja Aatami jää siihen sänkynsä laidalle istumaan.

Ei sureta se Karulienan nimitys, melkein naurattaa. Sikojahan täällä ollaan niin yksi kuin toinenkin, toiset karjuja toiset sitä imisän puolta. Ei sitä passaa Karulienankaan vanhurskaudellaan loistella. Moni miespä sitä jo oli ehtinyt koplotella, ennenkuin tähän taloon tuli. Silloin lie sitä semmoista ollut vähemmän, mutta nyt on enemmän.

Ja eihän sille mitä, kun liha on luotu semmoiseksi, että se lankiaa. Kun vain osaisi jokainen katua ja armossa haudella itseään.

Sillä armojärjestyksessähän se on tämän syntisen ihmisen koko autuuden reklementti.

Siinä!

Aatami pistäytyy vähän ulkonakin jaloittelemassa ja vetämässä viinanhöyryisiin keuhkoihinsa tuoksuvaa keskikesän ilmaa. Seisoo ruispeltonsa laidassa ja koettaa päässään laskea, kuinka monta tuhatta pellostaan saisi, kun ensin omat tarpeet, leipään ja aineeseen, on otettu.

Tuleehan siitä. Jooseppi on myrännyt edellisenä vuotena siihen tunkioita vieri viereen, ja nyt on vilja kuin ruohikkoa. Savuna lainehtii siitepöly huojuvan viljan yllä.

Herra antaa hurskaalle hänen maatessaankin, sanotaan sanassa, miettii Aatami. Niin se on antanut hänellekin, vaikka on väliin syntiinkin kepsahtanut. Mutta hän onkin tuntenut aina sitten katumusta niin voimakasta, että vesi on kihonnut silmiin.

Suotta se Karulienakin haukkuu semmoiselle kuin hänelle. Siitä pitääkin sille mennä heti sanomaan.

Pirtissä ei ole muita kuin emäntä karsina penkillä istumassa, helmassaan kirja, jota lueksii.

— Tuota... suotta sinä haukut... tällaista kuin minuakin... kun kerran tässä kuitenkin tiietään paremmin sekin autuuvenoppi... kuin monet muut...

— Häh...

Karuliena tuhauttaa sieraimiinsa.

— Ja joka pahoja tekojaan katuu, sille tapahtuu laupeus.

— Jaarita sinä muille, elä minulle!

— No, ka, kun minä sitä sinun penseätä mieltäsi, Liena, tässä... kun ihan aina vihoittelee.

— Häh... tälle syntisäkille, variseukselle. Pitäisi nytkin halolla vedellä kärsääsi.

— Aih...

Repijäinen kiskasi Aatamin nivusia niin, että molemmin käsin piti tarttua ja varovasti hiihätellä kamariin ja kaapille.

Sille _täytyi_ antaa! Ihan ennen katumista ja saarnan lukua, hitsiläiselle.

Ja olihan nyt juhannus. Pihamaa, pellot ja metsät olivat valoa tulvillaan ja lämmin tuuli henkäili etelältä. Herran ihmeet, kukkaset ja nurmikot rehottivat, ja koppakuoriaiset yhdessä lintujen kanssa kyselivät ihmiseltä: arvaapas, kuka meidät on luonut... Ääh... kun se on kirmakkaa... on taitanut polttaa vähän pohjaan.

Naukun päälle oli haukattava. Sianlihaa kalakukosta ja muutakin rasvaista. Se teki niin hyvää niille perälihaksille.

Mitäpä heitä kiusaamaan, lihojaan. Munkithan ne ennen paastosivat. Ja kuitenkin niihen nunnien kanssa... nekin...

Aatami syö kokonaisen rieskan, puolet kalakukon sisuksista ja kimpaleen voita ja ryystää korvosta kauhalla piimää päälle.

Ja sitten jo onkin aika mennä kamariin saarnaa lukemaan ja veisaamaan. Illansuussa on kuitenkin ne muut... kävelyt, piika-Iita ja semmoiset. Ohoo, tätä Herran suurta hyvyyttä ja antimien runsautta.

Kohta kuuluu kamarista mahtavana kuin ukkosen jyry:

»— — ja askeleesi rasvaa, sä pannut maalle tiukkumaan, sateella kostutat sä maan, sen vaot lioittelet.»

Tuvan pöydän päässä veisaa harittavatukkainen Nuutti kimakalla, viinan särkemällä äänellä:

»Jo joutui armas aika ja suvi suloinen...»

Rengit, hirtehiset, tekevät kiusaa Nuutille maaten mahallaan sänkylöissä. Hihittävät, pakanat, katuvalle Nuutille ja omille tekosilleen.

NELJÄS LUKU.

Naapurikylään ei ole kuin puolisen penikulmaa, ja siellä ovat ihmiset toista maata kuin Rämekylässä. Kansanvalistus toikkaroi pitkävartisissa saappaissaan, ja seuroja on monenlaisia. Muutamat isännät juovat sielläkin kotitekoista, mutta salaa. Niin salaa, ettei henkikään haise, ei edes Hörödiin tarkasti vainuavaankaan nenään.

Raittiusseura on nyt siellä laittanut arpajaiset, ja toisesta pitäjästä on puuhattu torvensoittajat juhlaan.

Rämekylälläkin on kuultu juhlasta, ja Hiertiäisen tekee mieli kuulemaan niiden torvien pärinää ja pämpätystä.

Harakka-Anttikin, maattuaan aamupäivän pehkuissaan, on virkeä lähtemään mukaan, ja paininpuut kyllä sen matkan kestävät. Hänkään ei ole kuullut torvien luritusta, ei muuta kuin leppätorven luikauksia rämekorven ahoilla.

Hiertiäinen käy harvoin naapurikylässä, mutta nyt, juhannuksena, pitäisi jaloitella, nauttia. Siellä olisi monta aihetta. Torvet ja muut.

Ja näkisi uusia tyttöjä, näin juhannuksena, ja jos siellä tanssitaan, niin voisi hänkin lupsuttaa ja nauraa ihmetteleville katseille. Voi piru, miten hän nauraisikin leveällä suullaan, suurella kuin kontin suu.

Näitä mukavia miettien on Asari lekertänyt Tanulaan ja puhunut asiasta Antille.

— Ka, lähtään. Kyllä näillä kintuilla sen matkan... minäkään ennen semmoisia torvia, pämpyttimiä...

— Ja kun kuuluvat olevan oikein kullankiiltäväisiä.

— Elä perkuloita... vai kullasta! No hiisi, mennä pitää katsomaan.

Antista on ihmettä, että naapurikylässä soitetaan kultatorvilla. Paremmin asiaa ymmärtääkseen on otettava peukalonpiäkön verran putelista ja tarjottava Asarillekin.

— Otahan... tätä siemenrukiista huusattua... vai torvilla... mitähän nuo puhaltavat?

— ... tiijjä... eli kyllä mä kuulin, teristyy Asari, jota on tämä torviaihe ruvennut viehättämään. Onhan sitä jo kuultu ennenkin torvien luritusta, kerran Joensuun markkinoilla, mutta ilman aikojaan, viisastella... tällekin Antille.

Niin että kyllä siitä jo kuultiin. »Koko maalima iloit’ mahtaa» ja semmoista, piru soi, kun on juhannus.

— Lähtään, Asari, ihan heti, kiirehtii jo Antti kekkerehtien ja nostellen kuivuneita kinttujaan.

* * * * *

Turakka on kuunnellut mehiläisiä Kenkkulan aitan takana koko aamupäivän. Juhannusrauha on hänelläkin, ja Hörödii nauttinee hänkin juhannusrauhastaan. Aitan taakse on aurinko paistanut varhaisesta aamusta, ja tuoksuva ilma on ehtinyt jo puhdistaa viinan höyryt keuhkoista, mutta mieli on jo niin turtunut, ettei luonto enää jaksa nousta siitä masennustilasta, johon viina sen on vienyt.

Lähtisi tästä jonnekin. Patrakka on hävinnyt. Saattaa olla jo toisessa pitäjässä. Tietää sen turman linnun, niinkuin hänenkin.

Turakka kiroaa, painaa hatun silmilleen ja lähtee Tanulaan ja Hameniemeen. Kiroaa vielä uhemmin, kun kuulee pihalla Aatamin ja Nuutin veisuun.

Iltapuolella yhtyy viinakuningas Hiertiäisen ja Antin matkaan, ja kun neljäntenä on Kenkkulan Jooseppi ja viidentenä Tanulan hulluksi tekeytyvä renki, jutkotellaan jo siitä naapurikylään musiikkia kuuntelemaan.

* * * * *