Part 5

Tuli siitä aamu. Hänen tunteensa vain varmistuivat. Minun kuvani painui yhä syvemmälle hänen sieluunsa. Työ ei sujunnut. Ei huvittanut polkupyöräilykään. Hän voiteli polkupyöränsä, pumppasi sen renkaaseen ilmaa ja koki sillä tavoin saada aikansa kulumaan. Joten kuten se onnistuikin, vaikka ei se semmoinen väkinäinen ajan kuluttaminen mikään ilo ole. Senhän jokainen arvaa.

Ja hänkin halusi nyt olla yksin. Ihmisten seura häntä kiusasi. Hän tuli jo joskus kärttyiseksi isällensäkin, huomasi sen johdosta jo muutamia hänen vikojansa ja häpeili niitä minun tähteni.

Niinpä nytkin. Isä oli tapansa mukaan taas puhunut asiasta ja kysyi:

"Eikö se vallesmannin tyttö jo rupea siitä tahkoamisesta sen paremmaksi lämpenemään?"

"Elkää nyt isä!" huomautti siihen Petteri kärsimättömällä äänellä, loukkautuen minun puolestani isänsä rumasta puheesta. Isä ei huomannut sitä, vaan jatkoi:

"Onhan se aika kipsakka ja terhakka-nenäinen tyttö... Vaikka vähän rotevampi-ruumiinen tuo saisi olla näin vauraan talon emäntä."

Hän kaivoi porot piipustansa akkunan edessä pihalle ja mietiksi sitä tehdessään:

"Se lukkarin tyttö näyttää olevan ikään kuin hieman tukevampi-tekoinen, ainakin rinnan ja lanteen kohdalta."

Hän puhalsi piipun varteen, sitä selvitelläkseen, posket pulleina. Petteriä jo suututti. Isä lisäsi Ellistä:

"Vaikka sitä keskiruumista tuota ei näy hänelläkään olevan paljon ensinkään."

"No, elkää te isä aina puhuko tuolla tavalla!" pääsi jo Petteriltä. Ukko ei ollut tietääkseenkään ja ilmotti:

"Ka eipä tässä ole ketään syrjäisiä kuulemassa... Vaikka tässä nyt oman joukon keskuudessa mitä puhuu!"

Ja rauhassa ryhtyikin hän piippuansa täyttämään ja jatkoi samaan tapaan. Silloin jo närkästyi Petteri minun tähteni ja sanoi ihan toruvasti:

"Ja isä ei saa vieraissa taloissa syleksiä sohvan taakse ... eikä silittää sormella voita!"

Ukkoa se oudostutti. Hän sanoa tokasi rauhallisena:

"Ka peseetyypä tää sormi voista... Ja jos ei peseenny kylmällä, niin peseetyyhän kuumalla vedellä."

Tietysti siinä oli ukolla osa kansanomaista sukkeluutta. Mutta Petteri jo kuumeni ja aikoi sanoa jotain äkäistä. Isän ja pojan välit olivat rikkoutumaisillansa. Lemmen suuri kysymys riemuitsi jo voittokulussansa siinäkin asiassa. Onneksi toki sattui tulemaan vieraaksi kauppias Kotonen ja keskeytti puhelun, ehkäisten siten vielä välien rikkoutumisen. Tervehdittyään tulijaa, alkoi ukko Ikonen puhella:

"Tässä tämän pojan kanssa puhuttiin näistä nykyajan naimiskaupoista, miten ne ovat jo mutkikkaita ja ronklusia."

Kotonen puhdisteli silmälasejansa ja aikoi jotain sanoa, mutta Ikonen ehti sitä ennen jatkaa:

"Ennen vanhaan, silloin kun minäkin tämän ämmän otin, sitä ei niissäkään asioissa liikoja kuhnusteltu: Katsottiin vain kellä on enemmän kavetta taloon tuoda ja jos oli sitte muuten terveruumiinen ja lujarakenteinen tyttö, niin sillä se oli asia selvä!"

Kotonen veti otsansa kurttuun, innostui asiaan ja selitti entisiä aikoja kaihoten:

"Ne nämä uudet tavat leviävät jo joka pitäjääseen... Tänne Tohmajärvellehän niitä onkin levittänyt tämä vallesmannin tyttö."

Välillä hän sytytti sikarin, pyöritellen sitä samalla sormillaan huuliensa välillä ja lisäsi minusta:

"Siinä linnussa sitä kuuluukin olevan kimpsuttamista ennen kun sen kuka ansaansa saa..."

Petteri kuuli keskustelun ja masentui, loukkautuen minun puolestani. Kotonen vielä kertoi:

"Sanovat tämän Ratisenkin pojan sitä yritelleen jo kevättalvella, mutta ei ole tainnut vielä päästä sen pitemmälle... Vaikka onhan se ylioppilasmies sekin ja isällä puolen manttaalin talo ja siihen vielä hyvä summa rahojakin."

Äänetönnä poistui Petteri huoneesta. Kotosen puhe vaikeudesta saada minut taipumaan masensi tietysti hänen mieltänsä. Mustasukkaisuuden kipinä alkoi sen lisäksi kyteä hänessäkin. Ukko Ikonen piti poikansa puolta, kysyen:

"Eikös se Ratisen poika ole ryyppymies?"

"Ka kukapas täällä Tohmajärvellä ei juo", myönsi Kotonen, vahvistaen:

"Eihän täällä ihan juomatonta miestä taida olla muita kuin miten lie se Kiteeltä muuttanut Hämäläinen ... ja sitten tämä teidän poika."

Niin johtui toki puhelu juomisasioihin. Ukko Ikonen tarjosi vieraallensa ryypyt. Niiden ääressä kului päivä iltaan. Päivä laski Kytkytmäen honkapeitteisen kukkulan taa surullisena. Petteri tunsi rinnassansa jotain hyvin raskasta, epätietoista. Alkoi hänellekin uusi unettomuuden ja levottomuuden yö.

g) ISOT TUSKAT.

Minä en enää huomannut yön ja päivän rajoja. Minä olin tuskainen ja juonittelin pitkät päivät muille ja kalvava epätietoisuus jäyti minun sieluani. En kärsinyt ketään. Kaikki ihmiset olivat minusta jokapäiväisiä, semmoisia, joiden koko elämän sisällön muodostavat arkielämän huolet.

Äitiä alkoivat minun oikuttelemiseni lopulta huolettaa ja sitten jo kiukuttaa. Kerta hän kysyi minulta:

"Oletko sinä, Maiju, sairas, kun sinä olet tuommoinen?"

En vastannut. Salasin ärtymykseni. Äiti huolehti:

"Pyytäisi vaikka tämän Laakkosen mummon hieromaan ... jos olet sairas."

"Voi, voi teitä äiti!" pääsi jo minulta ärtynyt. Äiti jatkoi:

"Tahi menisit käymään lääkäriltä kysymässä."

Se siis vielä puuttuisi! Äsähdin:

"No heittäkää nyt äiti jo..."

"No, Maij..."

"No enkä mene!" keskeytin minä sen yrityksen äkäisesti, sulkeuduin huoneeseeni ja päivittelin:

"Kun ei saa enää rauhaa koko talossa!"

Semmoisia kohtauksia oli jo sattunut useampia. En jaksanut ärtynyttä luontoani hillitä. Vihdoin valitti äiti siitä isälle. Isä veti metsästyshousuja jalkaansa, kun äiti puhui hänelle huolestansa. Hän kuunteli välinpitämättömänä ja saatuansa housut jalkaansa, virkkoi hän rauhallisena:

"Aja työhön koko tyttö, niin heittää kujeilemisen!"

Äiti jäi sanattomaksi. Isä veti jo pitkävartisia kenkiä jalkaansa kun lisäsi, ikään kuin itsekseen puhuen:

"Aikaihminen tytön hutilus... Jo tuo jaksaa työtä tehdä." Ja tyynenä pukeutui hän ja lähti sorsajahtiin. Äiti mennä ryöhötti keittiöön ja ryhtyi töihinsä.

Ja nyt kun minä heittäännyin yhä häjymmäksi, arvasikin äiti minun vain kujeilevan ja päätti seurata isän neuvoa. Hän oli siihen pakotettukin, sillä palvelijat olivat ulkotöissä, ja hänen piti yksin laittaa ruoka koko joukolle. Palvelijoiden ja herrasväen ruuat kiehuivat eri kattiloissa. Lisäksi piti hänen valmistaa ruokapöytää, sillä isä odotti ruokaa. Kiireen touhussa, hikisenä ja väsyneenä pyysi silloin äiti:

"Maiju!... Tuleppas hämmennä tuota riisiryynipuurokattilaa, jotta isä saa ruokaa."

Se minua kiusasi, enkä ollut pyyntöä kuulevinanikaan. Hetkisen kuluttua huusi äiti taas, nyt jo kovemmin:

"Mai-ju!... Tule hämmennä tuota huttua, jotta ei pala pohjaan!"

Minä ryhdyin nyt lukemaan romaania, viattomana kun en mistään mitään tietäisi. Äiti tuli vihdoin ovelle ja sanoi jo kovasti:

"Etkö sinä kuule, Maiju, mitä sinulle sanotaan?"

"No mitä?" nostin katsettani kirjasta silmänräpäyksen ajaksi, ja jatkoin taas lukuani. Äiti polki jo jalkaa ja varotti ankarasti:

"Maiju hoi!"

"No mitä ... mitä nyt!" rähähdin minä.

"Pane paikalla pois se kirja ja ala tulla hämmentämään", kiivastui siitä jo äiti ja uhkasi:

"Tahi tässä jo paha tulee eteesi!"

En voinut silloin enää tuskaani hillitä, vaan äsähdin halveksivasti:

"No eikö teillä nyt ole elämässä enää mitään muuta korkeampaa kun tuo ainainen syöminen ja keittäminen!"

Äiti ällistyi. Käytin sitä hyväkseni ja teeskentelin aivan kauhistuneena:

"Ei koko talossa ole mitään muuta kuin paljas aineellisuus ja huttu ja keitokset ja paistokset!... Ei idealia, ei kirjallisuutta ei mitään henkistä."

Luulin jo voittaneeni, mutta erehdyin. Äiti tulla pyöritteli uhkaavana aivan eteeni ja saneli jyrkästi:

"Nyt, Maiju, paikalla huttukattilaa hämmentämään, tahi minä annan idealismia ... ja muuta henkistä!"

"Äs!" sähähdin minä, viskasin kirjan sohvalle ja lähdin hellan ääreen, halveksivasti niskaani nyäisten.

Ja niin täytyi minun ryhtyä puuhailemaan mitä aineellisimmassa, arkipäiväisimmässä työssä. Huttukattilan rinnalla höyrysi työväen rokkakattila. Paisti kärysi. Pöydällä oli suola- ja jauhovakkoja, silliä, voita, piimää, ja jos mitä. Seinällä riippui märkä pyyhinriepu ja nurkassa törötti vanha luuta. Ja siihen ympäristöön olin minä nyt joutunut. Kärsimyksieni mitta oli täysi.

Mutta koneen tavoin hämmensin minä puuropataa. Ajatukseni tekivät työtänsä raskaasti, sekavina, sillä johan ne nyt olisivat siihen huttukattilaan pysähtyneet. Vertasin idealistisen elämän valoisuutta tähän surkeuteen. Kohta olivat mietteeni taas Petterissä, Ellissä ja kaikessa sekaisin. Työni tietysti unohtui tyyten. Äiti hääräili lihavana kuin mikäkin ja varotti ihan torumalla:

"Ja nyt katso, jotta se ei pääse pohjaan palamaan ... tahi ei hyvä peri sinun idealismiasi ja muita kujeitasi!"

En viitsinyt edes vastatakaan. Sulin silmäni ja koetin olla kuuro. Ajatukseni hajaantuivat. Tuskalliset tunteeni saivat vallan--suoraan sanoen siinä oli kiukkuakin seassa--ja työ unohtui jo kokonaan. Äiti vain touhusi ja riiteli, otsa hikisenä. Alkoi jo tuntua pohjaan palaneen puuron käryä ja äkkiä löi äiti minua pyyhinliinalla päähän ja huusi kauhuissaan:

"Pahan hengen tyttö!... Tahallasiko sinä poltit sen hutun pohjaan!"

"Lyökää ... lyökää nyt!... Vaikka tappakaa!" lausuin tyynesti, halveksivasti ja asetuin seisomaan, muka nöyränä alistuen vaikka teurastettavaksi. Äiti sieppasi huttukattilan tulelta, lennätti sen vesikorvoon, estääksensä enempää palamasta ja valitti surkeana, harmissaan:

"Semmoisia niistä tulee kun antaa kuritta kasvaa... Koko huttu on ihan pilalla."

* * * * *

Tavallisissa oloissa: kun ei ollut juhlia, oli meidän ruokapöytämme aina sohvan edessä. Isä tahtoi näet syödessään istua sohvassa, voidakseen oitis syötyänsä kallistua samoille sijoillensa ruokalevolle. Niin oli nytkin.

Minä en oikeastaan aikonut mennä syömään. Sitä ei olisi sallinut minun paha sisunikaan ja lisäksi minulla ei ollut ruokahalua. Henkinen kärsimys oli kuluttanut senkin, vaikka minulle kyllä tavallisesti ruoka kelpasi liiaksikin.

Mutta äiti pelkäsi jotain puuron palamisen johdosta ja hän oli sen vuoksi päättänyt vaatia minut syömään, voidaksensa tarpeen tullen lykätä syyn minun niskaani. Hänen ei tosin tarvinnut isän puolelta pelätä toraa, sillä isää ei voinut saadakaan, ei millään muotoa, suuttumaan ja riitelemään. Niin tyyni ja rauhallinen hän oli. Minä olen tämän, totuuden puolesta aina kiivaan luontoni perinyt nähtävästi toisaalta, tai on se minussa aivan perimätöntä, omintakeista. Tämän asian ratkaiskoot tiedemiehet.

Kun siis nyt isä oli jo pöydässä ja minua ei kuulunut, kutsui äiti:

"Maiju... Ruoka on pöydässä!"

Suhahdin yksinäisessä huoneessani kiukusta ja syvennyin lukemaan.

"Mai-ju!" painosti äiti toistamiseen. En hievahtanutkaan. Isä virkkoi tyynesti:

"Ka tottapahan sillä ei ole nälkä."

"Mikä nälkä sillä ei ole ... muuten vain kujeilee", väitti siihen äiti, tulla pyöritteli huoneeni ovelle ja uhkaavasti sormellansa varoittaen käski jyrkästi:

"Maiju!... Paikalla nyt syömään ja hyvin siivolla!"

"Äs", viskasin taas kirjan sohvalle ja aivan rientäen, äidin ohi työntäytyen, syöksyin pöydän ääreen, istahdin ja mutisin:

"No syöttäkää nyt ... niin jotta halkeaa!"

"Suu kiinni, Maiju!" koveni siitä vain äiti ja niin alkoi pakollinen syöminen. Isä pisti jo lusikallisen puuroa suuhunsa, tunsi maun, otti toisen lusikallisen, haisteli ja arveli:

"Pohjaan palanuttako se tää huttu on?"

Nyt oli äidillä oiva tilaisuus ruveta minulle riitelemään. Hän koputti etusormellansa pöydän reunaa ja tavaili:

"Johan minä sanoin sinulle, Maiju, jotta muista katsoa, että huttu ei pala pohjaan!... Sillä tavallako sinä täytät vanhempiesi käskyt ja sillä tavallako sinä aiot kerran itse maailmassa eteen päin mennä ja ruuasta huolehtia."

Isä söi rauhallisena. Äiti jatkoi toraansa. Hänen kasvonsa punottivat jo harmista. Ensin hillitsin itseäni, en välittänyt, olin ylenkatseellinen. Mutta kun hän jatkoi, en voinut enää hillitä sisuani vaan nousin puolustamaan henkisiä oikeuksia semmoisella tarmolla että sen piti tuntua. Jyrkästi sanoin minä:

"No pitäisikös minun sitte koko henkinen elämäni ja kehitykseni haudata yhteen huttukattilaan."

Minä ihan ylvästyin, tajusin oikeuteni, minulle tehdyn vääryyden ja nousin sitä vastustamaan, jatkaen:

"Eikö maailmassa sitte todellakaan ole korkeampaa kuin tämä aineellisuus ja tämä arkipäiväisyys ja syöminen ja makaaminen!"

"Mai-ju!" uhkaili jo äiti.

"No puhun kyllä!" yllyin minä aivan jo uhkaavana kovaäänisesti. Asiani oikeus antoi minulle voimaa.

"Mai-ju", ärjäsi jo äiti. Minä kiihdyin ja aivan huusin:

"Mutta minä puhun... Minä olen kärsinyt, mutta nyt siitä on loppu, sillä minäkin olen ihminen."

Sukeutui ankara väittely. Isä ei ollut kuulevinansakaan. Hän söi loppuun, otti sanomalehden, sytytti sikarin, kellahti sohvaan selällensä ja kysyi:

"Mitä sinä nyt riitelet?"

Äiti oli aivan punainen ja riiteli:

"No kun minä panen sen hämmentämään kattilaa ja varotan varottamasta päästyäkin, jotta ei saa päästää pohjaan palamaan, niin tämä ihan tahallaan... Ihan tahallasi sinä sen poltit", yltyi hän lopussa minulle. Yhä tarmokkaammin puolustin minä asiaani ja oikeuksiani. Isä veteli, selällään köllöttäen, savuja ja puhalteli rauhallisesti savupilviä ylös. Minä jatkoin äidin kanssa, yhä kiihtyen.

Koetin löytää hyvin myrkyllistä sanottavaa ja löysinkin sen. Kuten lukija on meillä käydessään nähnyt, on isä ja äiti hyvässä lihassa, niin kuin kansa sanoo, ja olisin ollut hölmö jos en olisi niin hyvää aihetta käyttänyt hyväkseni. Sillä pistellen minä riitelin ja vannoin:

"Ette tarvitsekaan luulla, että minä vajoan sillä tavalla aineellisuuteen, jotta jo ulkomuodostakin näkee ... lihoo jotta on täysinäinen ja pyöreä kuin sillitynnöri! ... niin jotta ei kohta sovi ovesta ulos pyörimään!"

Nyt olisi äiti jo suuttunut silmittömäksi, mutta isä, jota nukutti, vääntyi kylellensä, selin meihin ja virkkoi laiskasti, kuin ohimennen:

"Aja se tyttö pois siitä rämpättämästä ja mene itsekin muuanne riitelemään, jotta saa nukkua!"

Sen sanottuansa alkoi hän jo hiljaa kuorsata. Äiti oli kuin kuumeinen. Minä sulkeuduin huoneeseeni ja itkin taas katkerasti. Äiti sairastui lievästi. Onneksi oli toki Laakkosen mummo kotosalla. Sauna lämmitettiin, ja mummo hieroi äitini taas terveeksi. Päivä laski. Muut olivat jo ennallansa, mutta minun sieluuni tulvi henkisen yön ja epätietoisuuden synkkä pimeys.

Ja niin jatkui surullinen elämä. Lukkarin herrasväen ja vanhempieni välit olivat tärveltyneet, kylmenneet. Lukkarin rouvaa harmitti tyttärensä asia. Ilmi riitaa ei kuitenkaan voinut syntyä, sillä lukkari oli isälleni velkaa viisisataa kahdeksankymmentä kolme markkaa.

Mutta sitä katkerammiksi kävivät mielet salassa. Lukkarin rouva teki jo matkan Joensuuhun ja lähetti sieltä äidilleni postipaketissa hierimen, jommoinen Tohmajärvellä aina lähetetään sille, joka ikäänkuin on ollut hierimenä toisen padassa: sotkenut toisen asiat. Se oli äärimmäisen ilkeyden merkki Tohmajärvellä.

Ja nyt alkoivat äidille surun ajat. Hän häpesi lahjaansa koko pitäjän edessä, itki ja valitteli kerran maatamennessä:

"En ole kenenkään kattilassa vielä hierimenä heilunut ... ja nyt tämä häväistys!"

"Viskaa tuo tuleen ... niin sillähän tuosta pääset!" sanoi siihen isä, kätkeytyen vuoteeseen peiton alle ja alkaen kuorsata.

h) SEKALAISTA.

Nyt tulee niin romanttinen ja taiteellisesti mahdoton kohtaus että hyvä jos ei vain pilaa koko kirjaa.

Varmaankin on lukijakin jo oppinut tämän kertomuksen avulla käsittämään, että rakkaus on tunteen eikä järjen asia. Minun järkeni oli nyt jo kuin kirkas tähti, joka on pilveen peittynyt, eikä siis enää paistaa voi. Tunne se vain yksin minussa eli ja hallitsi.

Ja nyt taas kertomuksen juoneen:

Jotain käsittämättömän surullista näin minä nyt kaikessa. Elämän suuri harmaus verhosi kaiken. Tohmajärven selkä näytti autiolta, kuoleman ja olemattomuuden erämaalta. Joskus liiteli korkeudessa kalalokki ... vai mikä iso lintu hän lie ollut. Se tuntui olevan joku kuoleman maiden aave, joka saalistansa väjyy. Jossain, siellä etempänä, kuvittelin yksinäisten tiirojen ja kajavien oleksivan hylättyinä, aution seudun ainoina asujamina. Semmoisia synkän runollisia ajatuksia sikisi jo aivoissani.

Ja minä olin suunnitellut sata juonta, millä voittaa Elli ja saavuttaa onni ja elämän sopusointu rakastetun miehen sylissä. Kun äiti rupesi minua edelleenkin työhön ajamaan tekeydyin minä sairaaksi saadakseni olla rauhassa tunteineni. Siihen oli toinenkin syy: tahdoin herättää ihmisten sääliä ... taikka--heitän taas ujostelut ja kiertelyt ja kerron suoraan: olin näet jo koulussa lukenut Heinen ihanan "Toivioretki-runon". "_Du Hochgebeinedeine!_" [_Sa neitsyt kaikkein autuain_.] ja eikös minun onnettoman päähäni iskenyt ajatus olla se sairas tyttö, jota äiti vie parantamaan kipeää sydäntä uhraamalla Neitsyt Maarialle vahasydämen. Ajattelin vielä, että ehkäpä tuo avuton tilani vaikuttaisi Petteriinkin, sulattaisi hänet, järkyttäisi hänen mielensä herkäksi minulle--niin laskin minä. Niin sairaaloiset olivat minun suunnitelmanikin. Sidoin päähäni kylmät kääreet, joita vaihdoin kahdesti tunnissa. Koetin ylenantaa. Joskus join suuni vettä täyteen, tulin sitte juoksujalassa, sairaloisesti hynttyyttäen, keittiöön ja ylenannoin veden kaikkien nähden likakorvoon ja aloin kakistella lisää, painoin sydänalaani käsilläni ja poistuin taas horjuvin askelin, kääre päässä. Kerta katsahtaa muljautti minua silloin sohvalla lojuva isäni ja kysäsi äidiltä:

"Onko se tuo tyttö sairas, kun se ylenannattelee?"

"Vieläpä tuo... Ilman vain kujeilee ja metkuttelee", vastasi äiti ja isä syventyi taas sanomalehteänsä lukemaan.

Tämä ihmisten kylmyys ja välinpitämättömyys minua suututti. Kuvittelin ja uskoin näet olevani koko maailman hylkäämä, onnettomin ihminen maan päällä. Semmoiseksi se onneton rakkaus muuttaa mielen. Koetin tekeytyä yhä säälittävämmäksi. Ja luultavasti minä olisin voittanut, jos ei lopulta olisi alkanut vaivata nälkä, mutta kun se alkoi vaivata, oli koko asia tietysti mennyttä kalun. Toivoin että joku tulisi rukoilemaan minua syömään. Mutta ei. Kerta, sääliä herättääkseni, avasin huoneeni oven, istahdin sänkyyni yöpuvussa, pää sidottuna ja tekeydyin aivan kuoleman kielissä olevan näköiseksi. Isä virui sohvassa, katsahtaa muljautti kerran ja sanoi sitten välinpitämättömällä äänellä äidille:

"Pistä tuo ovi kiinni, jotta ei tuo tytön kuvatteleminen näy!"

Äiti täytti pyynnön. Olin niin harmista haleta, että nousin ja potkasin lattialle jäänyttä sukkaani, niin että se lensi tuolin selkämälle, jääden siihen rumasti riippua retkottamaan.

Sen tehtyäni kätkin pääni tyynyyn ja annoin kyynelieni virtanaan vuotaa. Mitäpäs siinä muutakaan voi enää tehdä.

Voi minua, Maiju-raukkaa silloin!

Mutta menemme edelleen asiassa. Tämä tylyys ja nälkä ne lopettivatkin voimani. Sairaudestani en enää voinut apua toivoa. Ainoana tehtävänä oli parantua kunnialla, ettei joutuisi nauruksi. Onnistuinkin siinä joten kuten, vaikka nololtahan se tuntui ja nyt en enää koskaan suotta sairastu. Sen opin siitä toki sain.

Eräänä päivänä, kun jo olin luopunut sairastelemisesta, saapui meille Ratisen Oskari, minua hakkailemaan. Minä en häntä sietänyt enää koko miestä. Hän istui keinutuolissa rentona, toinen jalka toisen päällä ja puhalteli savupilviä toisesta suupielestänsä hyvin vaikuttavasti, imponeeraavasti. Rillejänsä nenällään pysytellen alkoi hän puhelun:

"No kuinka... Oliko neiti Lassilalla lukkarin pidoissa hauska?... Jos saan luvan kysyä."

"Entäs teillä?" kiertelin minä vastausta. Hän veti pitkään: "Tjaaa-aa!... No-ooo!... Minä nyt yleensä katson elämää noin ... noin..."

Hän pyöritteli kuvaavia liikkeitä kädellänsä ja tapaili edelleen: "Noin ... kuinka minä sanoisinkaan ... noin kuten epikuristi..."

Tietoisena heittäytyi hän taas rennoksensa keinumaan ja puhalsi ylös savupilven, hälvennellen sitä sitten sangen tietoisilla käden pyöräytyksillä ja selitti:

"Olemme aikoneet nuoren herra Ikosen kanssa perustaa Tohmajärvelle polkupyöräilijä-klubin, johon nyt aluksi kuuluisi ainakin minä itse ja herra Ikonen ja mahdollisesti joku muukin... Siis jonkunlaisen niin sanotun uudenajan airueen."

Salamana iski päähäni silloin pelastava ajatus: Ellillä ei ollut varoja ostaa polkupyörää, eikä hän osannut sillä ajaakaan. Minä jo riemastuin. Tulin ystävälliseksi herra Ratisellekin, koska hän oli nyt kuin joku hyvän sanoman tuoja. Ihastuneena huudahtelin:

"Ai miten hauskaa... Varmaakin te, herra Ratinen, keksitte niin hauskan asian... Vai ettekö keksinyt?"

"Jaa ... no... Se tahtoo sanoa että initsiatiivi, alkuunpano on kyllä, tavallaan, minun... Mutta silti ei sovi kieltää herra Ikosenkaan ansioita, sillä hän on innokas ja taitava polkupyöräilyn harjoittaja."

"Ai miten suuremmoista!" teeskentelin ja valehtelin:

"Minä olen aina aavistanut että te joskus panette täällä alulle jonkun sivistysharrastuksen... Teistähän yleensä niin paljon toivotaan."

Hän uskoi sen ja puhalteli savujansa entistä tietoisempana. Olin saanut jo häneltä kaikki tiedot mitä tarvitsin ja päästäkseni jo hänestä eroon, punomaan juontani, huudahtelin minä:

"Mikä vahinko, että äiti ei ole siitä jo kuullut!... Teidän pitää kertoa siitä hänelle... Hän pitää niin paljon polkupyöräilystä... Äiti!... Äiti hoi!" huusin minä jo ja kun äiti riensi paikalle, poistuin minä, selitellen:

"Herra Ratisella on nyt äidille kerrottava niin suuri asia ... niin suuri ja uusi asia, että se tekee käänteen koko Tohmajärven seuraelämässä!"

Ja kiireellä poistuin ininä jättäen molemmat sanomattomaan pulaan. Ratinenkin nimittäin tiesi että äitini oli leppymätön polkupyörien vihaaja, koska minä olin niillä ajaessani repinyt jo kolme ihan uutta hametta. Mutta oma syynsä, Ratisen: Mitäs hän tungetteli, kun minä jo rakastin toista! Mitään pahaa aavistamatta kysyi äiti mikä tuo uusi hyvä asia oli. Herra Ratinen istui kun neuloilla ja tapaili puheen alkua pitkillä:

"Ööö ... ö-öööö!... Ö-öööö! ... se on polkup..."

Äiti veti jo suunsa hyvin muikeaksi, naama muuttui happameksi ja niin kuunteli hän toisen pakollista kertomusta. Ja kun herra Ratinen oli lähtenyt, alkoi äiti kiukutella palvelijoille.

* * * * *

Minulla oikeastaan oli miltei uusi polkupyörä, vaikka äiti oli sen tosin pannut aittaan lukon taa. Minä haudoin nyt vain ajatusta miten päästä samoille pyöräilyretkille Petterin kanssa ja miten saada selvä hänen tunteistansa minua kohtaan.

Niissä toimissa kului päivä, toinen, kolmas, enkä päässyt tulokseen. Aioin kirjoittaa Petterille, mutta en uskaltanut. Tytöthän näet ovat ujoja näin aroissa asioissa. Mitä hän olisikaan ajatellut moisesta tahdittomuudesta.

Ja sillä välin hautui lukkarin herrasväen viha meitä kohtaan. Elli puuhaili, kärsi kuten minäkin ja välit kiristyivät. Ainoastaan isäni pysyi siitäkin asiasta erillään. Lukkarin herrasväki karttoi pienintäkin kohtausta meidän kanssamme. Kerran se sattui kumminkin odottamatta: Olimme kävelyllä vierastemme kanssa. Tie oli kapeaa metsäpolkua, jossa ei mahtunut kaksi henkilöä rinnatusten kulkemaan, ei toisiaan tiepuoleen menemättä sivuuttamaan. Äkkiä tuli vastaamme lukkarin herrasväki vierainensa. Lukkarin rouvan suu muikistui. Hierin vaivasi häntä itseänsäkin. Ennen oli aina oltu toverillisia, mutta nyt alkoi jo ilkeä, häjy kursailu: Vastatusten tullessa menivät molemmat puolet tiepuoleen, jättäen polun vapaaksi ja lukkarin rouva kumarsi häjysti:

"Olkaa hyvä!"

"Ei... Olkaa hyvä!" vastusteli äiti vastakumarruksella. Nyt tarttui lukkari:

"Ei ... jei... Olkaapas ... olkaapas ... olkaapas vain hyvä!"

"Ei ... jei... Lukkarin herrasväki on vanhempi!" kursaili äiti yhä hartaammin.

"Mutta vallesmannin herrasväki on ylhäisempi!" pisti siihen lukkarin rouva hyvin muikeilla eleillä, ja niin jatkui kursailu, eikä oltu päästä toistemme ohi. Onneksi saavutti meidät isä ja puhui:

"Ka... Mitkäs markkinat tässä on!"

"Pyydä lukkarin herrasväkeä olemaan hyvä!" pyysi äiti ja isä pyysi asiaa tajuamatta:

"Ka... Olkaa sitte hyvä!"

Naama happamena, nyreänä pyörähti silloin lukkarin rouva ohi katse maassa ja lukkari muun joukon kanssa perästä syrjittäin sujahtaen, hattu kohona. Isä huusi hänelle vielä: