Part 6

"Kuules lukkari!... Pistäännyppäs tässä joskus siellä meillä turisemassa, niin kuivataan sen Joilta tuodun putelin pohja!"

"Saapi ... saapi ... saapi!" säpätti lukkari, kiiruhtaen pois menoansa.

* * * * *

Näin riitaisissa, tukaloissa oloissa, katkeroittuneiden ihmisten parissa täytyi minun siis nyt taistella ja ajaa asiaani ihan yksin. Ei ihme että joskus, kun epätoivo oli ylimmillänsä, pelkäsin voimieni loppuvan ja Tohmajärven aaltojen täytyvän avata minulle pelastavan sylinsä. En nyt kumminkaan muista pelkäsinkö minä sitä ihan tosissani, vaiko vain näytelläkseni...

Ja kun ei muu keino näyttänyt auttavan saamaan selvyyttä ja pääsemään vaikkapa polkupyöräilyn kautta henkiseen yhteyteen Petterin kanssa, päätin minä sittekin kirjoittaa hänelle. Pirskoitin paperin hajuvedellä, suutelin sitä kaksikymmentä kolme kertaa--Petteri näet oli kaksikymmentäkolme-vuotias--ja pitkien taistelujen jälkeen kirjoitin viekkaasti näin:

Arvoisa Herra P. Ikonen!

Vasta nyt muistan että olen aivan unohtanut kiittää Teitä näköala postikorteistanne. Miten suurta iloa ovat ne minulle tuottaneet! Pyydän anteeksi että vasta nyt ... ajatelkaa: vasta nyt muistan Teitä niistä kiittää! Miten huomaamaton ja paha minä olenkaan!

Mutta te suonette minulle tämän viipymiseni anteeksi. Olen kuullut että perustatte polkupyöräilijäklubin ja että Te olette sen aatteen keksijä ja sielu. Voi miten minä Teitä onnittelen! Ette usko miten ihastunut minä olen polkupyöräilyyn! Mutta on niin vaikea kun ei ole ketään toveria, joka minua siinä ymmärtäisi. Ainoa, paras ystäväni, neiti Elli Iittiläinen ei näet osaa pyöräillä, eikä edes harrasta koko asiaa, vieläpä ivailee sen harrastajia. Eikö ole kauheaa!

Teille kiitollinen _Maiju Lassila_.

Rohkea askel oli nyt otettu. Levottomana, kuumeisena odotin minä vastausta.

* * * * *

Oikeastaanhan herra Ratinen oli ryhtynyt Petterin kanssa polkupyöräilyä harjoittamaan, saadaksensa sen kautta tilaisuuden hakkailla minua. Avomielinen Petteri ei sitä aavistanut, ja ryhtyi innolla asiaan. Hän ryhtyi siihen minunkin tähteni, vieläpä etupäässä minun. Miten komeata olisikaan näyttäytyä minulle kauniissa polkupyöräilypuvussa, urheilumatkoilla ja muualla.

Ja nyt alkoi hän vaatia isältänsä rahoja kalliiden urheilupaitojen, housujen ja muiden ostoon. Mutta ukko, joka oli saita kuin pahuus, tuli jo silloin miettiväksi ja virkkoi vanhoja kyntökenkiään rasvaten:

"Eikö sitä nyt semmoisen hevosen, kuin sen polkupyörän selässä tarkene vaikka sarkahousuissa!"

"Tarkeneehan sitä nyt taretakseen... Mutta ei se siinä olekaan kysymys paljaasta tarkenemisesta", selitti Petteri leveästi. Ja kun ukko ei siihen virkkanut mitään, vaan voiteli kenkiään entistä miettivämmin, lisäsi hän:

"Ei sitä nyt sarkahousuissa voi mennä urheilemaan herrasseurassa ja muualla."

Syntyi äänettömyys. Vihdoin kysäsi ukko:

"Sitäkö sinä vallesmannin tyttöä taas tarkotat?"

"No vaikka sitä", närkästyi jo Petteri ja lisäsi jo kun pistävästi:

"Ei sitä nyt herrasneitien eteen sovi mennä vaikka minkälaisissa rutaleissa."

Ukko mietti vakavana. Saatuaan kengät voidelluksi, virkkoi hän kuin itseksensä:

"Siitä taitaa olla rahan menoa enemmän kuin hyötyä, koko elävästä ... siitä vallesmannin tytöstä."

Niin alkoi asiamme jo kallistua pahanne päin. Keskustelun loputtua lähti Petteri ulos ja suri minun tähteni. Kauvan käveli hän alakuloisena. Viimein osui hän voimistelutelineittensä luo ja ryhtyi siinä pyöräyttämään niin sanottua jättiläisheittoa.

* * * * *

Ja samaan aikaan nousi toisaaltakin aivan odottamaton pilvi--ei tietysti semmoinen tavallinen pilvi josta sataa, vaan semmoinen ... no tietäähän sen jokainen minkälaisesta pilvistä näissä asioissa puhutaan.--Se pilvi uhkasi pimentää onnemme aivan yöpimeäksi: Kiteen Haarajärvellä, mistä Ikoset olivat Tohmajärvelle muuttaneet oli Ruuskan talo. Siinä oli kaksi naimaijässä olevaa tyttöä, Hilda ja Hulda. Ikosten muuttaessa oli talo vielä rappiolla, ja köyhä. Mutta nyt oli se odottamatta perinyt sata kaksikymmentä neljä tuhatta kolmesataa markkaa, saanut myydyksi osan metsäänsä korkeasta hinnasta ja--mikä vaikuttavinta--Hilda oli kuollut. Hulda oli nyt talon ainoa perillinen ja ukko Ikonen oli saanut asiasta tiedon. Hän alkoi heti punnita asiaa. Petterin rahan menot minun kosimisekseni antoivat lisäsysäystä ja eräänä päivänä, kun Petteri taas puhui urheilupaidoista, niin eikös tuo ukko pahennus jo vississä tarkotuksessa ilmota:

"Se on nyt se Ruuskan muorin tyttö yksinään sen talon perillinen!"

Kohta älysi Petteri asian. Hän murahti siihen vain:

"Olkoon."

Mutta itsepäinen isä ei jättänyt asiaa siihen. Yhä uudestaan ja uudestaan puhui hän Huldasta. Viimein hän jo sanoi:

"Mikä väli näillä sitte on akoilla!... Akka kuin akka... Kunhan on kuka housut paikkaa!"

Petteri loukkautui aivan. Eikä kumma! Mokomastakin puheesta! Nyt hän jo selitti isällensä, päättävällä äänellä puhuen:

"No, on sillä nyt toki ero sivistyneellä neidillä ja oppimattomalla tytöllä."

"Mikä pahan hengen ero niillä on!" hämmästyi ukko. Petterin oli silloin jo pakko suuttua. Ja hän selitti entistä tietoisemmin:

"No ei sitä nyt talon tyttöä osaa verratakaan herrasneitiin... On siinä toki niin suuri ero."

"Johan siinä nyt on!"

"No on kyllä!... Te ette ymmärrä siitä asiasta hölyn pölyä", nousi jo Petterin luonto. Mutta yhä sitkeämmin väitti ukko:

"Kun ostaa vain Huldallekin rimpsuhameen ja korkeakantaiset kengät, niin on ihan yhtä hyvä kuin tääkin vallesmannin tyttö."

"O-hoh!" pääsi Petteriltä leveästi, aivan ihmettely.

"Ja vielä parempikin on", jatkoi ukko omaansa, selittäen:

"Pystyy toki talon töistäkin huolehtimaan, kun äidistäsi aika jättää ... ja on puolta rotevampi ruumiiltaankin!"

Niin nousivat mustat pilvet jo Petterinkin nähtäväksi elämän taivaalle. Ne hän olisi kyllä vielä tyynenä, miehekkäästi kestänyt, jos olisi tiennyt minun tunteeni. Mutta hänkin oli yhäkin vain kaikesta epätietoinen. Mieli masentui. Ei hän enää välittänyt polkupyöräilystäkään.

* * * * *

Mutta juuri silloin, silloin kuin pilvi nousi Haarajärveltä, vilahti valoisa tuli: Hän sai kirjeeni, riemastui, kuten semmoinen kokematon nuorukainen ainakin, ja sai toivoa. Hän ei ollut tosin varma vieläkään. Olihan kirjeeni muodollisesti pelkkä kohteliaisuus-, asiallinen kirje. Mutta se oli toki jotakin. Hän ryhtyi oitis vastausta laatimaan. Kolme luonnosta kirjoitettuansa, kirjoitti hän kirjeen puhtaaksi: Se oli runollinen, avomielinen, koruton, kuten aina puhtaan nuorukaisen kirje. Hän kirjoitti urheilusta, luonnosta, kirjallisuudesta, kiitti minua kirjeestä. Kirje oli yhtä nousua. Minä ylenin sitä lukiessani. Sen lopussa oli hän tulkinnut seuraavat runolliset, koruttomat mietteensä:

"Mutta nyt lähenee syksy. Pääskysen pojat ovat lähteneet pesistänsä lentoon. Miten iloisina ne suhahtelevat ilman sinessä! Ahkerina pyydystävät ne hyönteisiä. Siten tekevät ne suurta hyötyä koko luomakunnalle. On tieteellisesti laskettu, että yksi ainoa pääskynen hävittää joka päivä monta tuhatta vahingollista hyönteistä. Ilman niiden apua olisi maamme autio erämaa.

Ja niin olemme me ihmisetkin kun pääskysen pojat: Vuoden ajat vaihtelevat ja me muutumme ja vanhenemme niiden vaihtuessa ja jätämme kotimme ja hajaannumme maailmaan kuten pääskyset. Nythän tulee kohta talvi. Maa on silloin valkean lumen peitossa ja alkaa talviurheilukausi. Pidättekö neiti Lassila talviurheilusta?"

Oli kun olisi ihana onnen aatos lennähtänyt sieluuni tätä kirjettä lukiessa. Sen joka riviltä tuoksui puhtaan nuorukaisen avomielisyys. Sen koruttomuus huumasi minun sieluni. Minä suutelin kirjettä loppumattomasti. Minä sain elämän halua ja toivoa ja rohkeutta elää. Taivaan ranta näytti kirkastuvan ikikirkkaudeksi. Häiden ja onnen viulut soivat jossain hiljaa. Kaikki valkeni ja selkeni minulle suureksi rauhaksi.

Niin. Niin kirkastui kaikki. Sillä minulla ei ollut vielä aavistustakaan siitä synkästä pilvestä, joka nousi Kiteen pitäjän Haarajärven kylästä.

i) UUSIA VASTAUKSIA JA KIRJEENVAIHTOA.

Mutta toisaaltakin nousi pilvi seestyvälle elämäni taivaalle:

Eräänä päivänä oli rouva Kotonen meillä vieraana. Juotiin kahvia. Minä olin taas iloinen, rakastettava ystävällinen. Äkkiä alkoi rouva Kotonen puhua:

"No millähän ihmeen varoilla se tämäkin lukkari nyt rupeaa sitä Elliään niin pitkälle kouluuttamaan."

Minä en ymmärtänyt, eikä äitikään. Rouva Kotosen täytyi selittää:

"Ka kun se rupeaa sitä kouluuttamaan ihan Helsinkiä myöten."

"Elliäkö?" pääsi minulta kauhistunut, sillä Petterinhän piti myös mennä syksyllä Helsinkiin yliopistoon.

"Elliä", myönsi rouva Kotonen pyyhästen suunsa huivin kulmalla ja tapaillen:

"Mikä jatkokoulu se kuuluu siellä olevan, johon ne sitä koettavat saada."

Minä huokasin salassa. Äiti kaatoi toiset kupit kahvia ja alkoi panetella:

"Kylläpä tuo joutaakin mennä, Elli... On ollutkin koko Tohmajärven hierimenä... Pääsee toki rauhaan kun menee pois... Ole hyvä ja ota siitä toinen kuppi."

"Kiitoksia vain", suostui rouva Kotonen, ryhtyi juomaan ja puheli sitä tehdessään:

"Sehän kun onkin tähän Ikosen poikaan rakastunut... Jos tuo sitten mennekin sen tähden!"

"No tarvitseepa tuo Elli vielä oppiakin", pistin minä siihen ilkeästi, ollen muka Ellin puolta pitävinäni. Rouva Kotonen arvasi toki tarkotukseni ja yhtyi Elliä panettelemaan.

"No tokko tuo muuta tarvitseisikaan kuin oppia!... Ei ole monta koulun käymätöntä tyttöä viisaampi, vaikka on niin monet vuodet sitäkin Join tyttökouluakin käynyt."

"Ja sitten on kumminkin niin olevinaan ja kyyhöttää kuin mikäkin siipilintu ... eto kana", yhdyin minä rouva Kotosen panetteluun jo rohkeampana ja me aloimme maalata Elliä.

Mutta juuri panettelun paraillansa ollessa tulla lennähti huoneeseen Elli, jota emme olleet tavanneet lukkarilan juhlien jälkeen. Me hämmästyimme. Elli tuli nyt oikeastaan kostamaan minulle: kertomaan Helsinkiin menostansa voiton ilolla. Viattomaksi, ystävälliseksi tekeytyen huudahteli hän tervehdykseksi:

"Ai, Maiju kulta!"

Hän pyöräytti minua vyötäisistä ja jatkoi:

"Minulla on ollut niin ikävä ... niin hirveän ikävä sinua ja joka päivä minä vain olen puhunut äidin kanssa, jotta mikähän ihme sillä Maijulla on, kun se ei meillä käy! Mutta me emme vain päässeet perille... Ai ... rouva Kotonen ja vallesmannitar!... Äiti käski sanoa niin paljon terveisiä ... niin kauhean paljon terveisiä..."

"Kiitoksia!" virkkoi äitini ja pyysi:

"Istu nyt, Elli, ja juo tässä seuran vuoksi kahvia... Terveenäkös se äiti on?"

"Ooi!... Se on niin terve, niin terve että", rallatti Elli. Kotosen rouva mielisteli valehdellen:

"Me tässä juuri kaipasimmekin Elliä ja sanoimme, jotta ei se ole seura minkään makuinen, jos ei Elliä ole."

Niin jatkettiin. Vihdoin pääsi Elli asiaansa. Hän kerskasi, minulle hyvin ystävällisesti:

"Tiedätkö Maiju mitä?"

Minä vaikenin. Hän lopetti keikauttaen:

"Minäpä menen Helsinkiin jatkolle."

"Ai-jai", olin minä hämmästyvinäni ja ihastuvinani. Äiti seurasi esimerkkiäni, väittäen:

"No ei suinkaan Elli nyt vain mene ja heitä meitä Tohmajärveläisiä yksinään."

Elli muikisti voitokkaana. Rouva Kotonen auttoi äitiä väittäen:

"Eihän täällä viitsisi enää ompeluseuraakaan pitää, jos Elli nyt yht'äkkiä menee."

"No jäähän tänne Maiju", pisti Elli siihen nenäkkäästi. Minä hillitsin itseni ja väitin kademieliseksi tekeytyen:

"No mitä minusta on sinuun verraten!... Sinua kun jumaloi koko Tohmajärvi."

Elli joi kahvia, pidellen kuppia kahden hyppysensä välissä ja koettaen toiset sormet asettaa hyvin sirosti haralleen. Sieluuni alkoi kohota taaskin se samainen synkkä pilvi, joka nyt tunkeutui jo joka paikkaan, enkä minä jaksanut sen nousua estää. Elli kiemaili, puhua lasketteli ja oli olevinansa aivan viaton enkeli. Nyt se jo sanoi häjyimpänsä: Herttaisen viattomasti huudahdellen lupaili hän:

"Ja sitte minä lähetän sinulle, Maiju, Helsingistä kuvapostikortteja ... ja kirjoitan ja lähetän lahjoja niin paljon ... niin ... niin että..."

Hän teki käsillään liikkeitä ja luetteli niiden mukaan:

"Ennen joulua minä lähetän postissa sitä ... ja sitä ... ja sitä... Sitte jouluksi minä lähetän herra Ikosen kanssa sinulle semmoista, josta sinä pidät hyvin ... hyvin ... hyvin paljon... Minä jo kysyin herra Ikoselta ottaako hän paketin tuodaksensa ja hän lupasi ja silloin sinä, Maiju, saat niin hyvää, niin kauhean hyvää puuderia, jotta sitä et saisi Joilta et vaikka maksaisit mitä."

Vilkkaasti, huolettoman viattomasti löyhytteli hän nyt kasvojansa nenäliinalla, puhellen samalla.

"Huu ... hu-huh-huh ... huh!... kun on kuuma... Kuinka sinun kukkasi, Maiju, ovat menestyneet?... Ovatko ne hyvästi kukkineet?" käänsi hän äkkiä puheen, nauttien ilkeydestään. Koko elämäni mustui. Hän toisti:

"Joko, Maiju, ovat kukkineet kaikki kukat?"

"Jo", tokasin minä lyhyesti. Hän jatkoi kotvasen, syleili sitten minua jäähyväisiänsä huudahdellen ja poistui voitonilosta säteillen.

* * * * *

Minä en ryhdy enää kuvaamaan nykyistä sieluntilaani kokonaisuudessansa, niin synkkä se oli, eikä se kuvaamisesta sen vaikeammaksi tulisi. Mutta se joka luulee, että minä nyt, kun onni jo näytti olevan käsin kiinni saatavissa, olisin tyyten masentunut, hän ei tunne naisluonnetta. Hän ei tiedä että nainen on rakastettunsa tähden valmis kaikkeen, taisteluihin, kuolemaankin.

Ryhdyin siis rohkeasti viemään asiaani voittoon. Petterin kirjeessähän oli kysymyslause: "Pidättekö talviurheilusta?" Siihen minä nyt turvauduin ja niin sain aiheen jatkaa kirjevaihtoa: vaatihan jo kohteliaisuuskin vastaamaan kysymykseen.

Kirjoitin siis Petterille, mutta samalla huomauttaen:

"Kirjeessänne kysyitte pidänkö minä talviurheilusta. En voi olla ystävälliseen kysymykseenne vastaamatta ja siksi olen pakotettu vaivaamaan Teitä tällä kirjeellä. Pidän. Minä pidän kaikesta urheilusta" j.n.e.

Ja hän vastasi siihen muun muassa:

"Se on hyvä, että pidätte urheilusta yleensä, sillä urheilu on, varsinkin fysillisessä suhteessa välttämätön. Se pitää meidät terveinä, tarmokkaina. Ja kun terve sielu voi asua ainoastaan terveessä ruumiissa, niin on urheilu sen vuoksi välttämätön henkisessäkin suhteessa."

Niin jatkui kirjevaihtomme. Kirjoitimme kaikesta muusta, mutta emme vain rohenneet koskea siihen rakkauteen, vaan kiertelimme sitä kuin kissa kuumaa puuroa. Kirje kirjeeltä tuli se asia toki läheisemmäksi ja vihdoin alkoi kirjevaihto jo varovasti kosketella sitä oikeaa säveltä. Minä sain taaskin uutta voiton toivoa ja elämän päämäärä alkoi taas hieman sarastaa.

Pitkän kirjevaihdon jälkeen olin minä näet jo rohkeasti, viekkaasti kirjoittanut:

"Kysytte miten voin. Päiväni kuluvat hitaasti. Jotain ikävöin, kaipaan. Haluaisin usein polkupyöräillä, mutta ei ole vertaista, henkevää seuraa" j.n.e.

Tähän vastasi Petteri riemastuneena m.m:

"No tulkaa sitte minun ja herra Ratisen kanssa pyöräilemään. Me pyöräilemme joka päivä ja minä tulen pyytämään Teitä yhteen joukkoon. Onkin paljon hauskempi kun on iso joukko."

Nyt oli asia valmis. Oikeastaan on ikävä että tämä polkupyöräasia sattuikaan. Se vaikuttaa tähän kertomukseen hieman häiritsevästi ja sille, joka ei sieluni omituista tilaa käsittää jaksa, paljastaa se luonteestani näennäisesti pikku piirteitä. Olen sen kumminkin tähän kirjaan ottanut, koskapa se kerran todellisuudessakin oli välttämättömäksi tullut ja koska tämä suoruus ja avomielisyys kaunistaa minua enemmän kuin salailu.

No niin. Kerron sen siis suoraan. Nyt puuttui ainoastaan vanhempien lupa, sillä siihen aikaan eivät minun ikäiset, naimattomat tytöt saaneet mennä nuorten miesten matkoille ilman vanhempien lupaa.

Semmoisen luvan pyytäminen loukkasi kumminkin minun tietoisuuttani. Lisäksi tiesin että äiti on jyrkästi vastaan. Ei kumma siis, että hermostuin, aloin juonitella ja hieroin äitini kanssa pientä riitaa. Vihdoin tuskastui siitä äiti ja järjesteli:

"Taas sinä olet laiskotellessasi ruvennut oikuttelemaan... Isäsi kauluksia saat ruveta huomenna silittämään, niin heität siinä ne kujeesi."

Nyt oli aikani tullut tehdä pyyntöni. Alotin sen äsähtämällä:

"Enkä jouda!"

"Vai et... Miltähän töiltäsi et joutaisi!... Laiskottelemiselta", ivaili äiti. Silloin lausuin itsetietoisen pyyntöni. Nenääni keikauttaen ilmotin minä:

"Minä menen herra Ikosen kanssa polkupyöräilemään!"

Äitini menetti lopputyyneytensäkin. Hän jo yritteli:

"Vai jo taas sen pahan hengen rattaan selkään könyämään ja hameitasi repimään."

"Menen kyllä", jatkoin minä pyyntöäni entistä itsetietoisemmin.

"Nähdäänhän!" uhkaili siihen äiti ja huusi keittiöön renki Matille:

"Matti hoi!... Meneepäs Matti ja vie sen Maijun maantierattaat taas aittaan ja tuo aitan avain minulle."

Sulkeuduin huoneeseeni. Kauvan mietin minä asiaa mieli ynseänä. Vihdoin nykäisin niskaani halveksivasti ja virkoin:

"Te tyrannit!... Luuletteko voivanne sulkea minun onneni lukon taakse."

Minun henkeni nousi, kun jatkoin ynseästi:

"Luuletteko voivanne ijankaikkisesti hallita naisen tunteita ja pakottaa hänet orjan tavoin alistumaan teidän holhottavaksenne!"

Tuommoisia, tavallaan hassutuksia minä puhuin silloin!

Niin voivat joskus pienet asiat tulla suureksi--kuten nyt tämä vähäpätöiseltä näyttävä polkupyöräasia--kun me suuret itse joudumme semmoiseen sieluntilaan, että ehkä näytämme syrjäisestä pieniltä.

j) POLKUPYÖRÄILYÄ.

Ken ties on se viisaasti säädetty, että meidän on kaikki paras saavutettava taisteluiden kautta. Ne taistelut ja kärsimykset ovat meille ehkä henkistä voimistelua, karkaisevat meitä ja kehittävät meitä. Kenties johtui juuri näistä hirvittävistä henkisistä taisteluistani ja tuskistani se, että minusta on, Ellin ja muiden samantapaisten ystävieni harmiksi--minähän olen aina puheissani suora--sukeutunut tämmöinen lahjakas ja suuri kirjailija, kuin nyt tämänkin kirjan arvoisa kirjoittaja. Minä en ollut nyt enää tyhjä-sieluinen, helisevä vaski ja kilisevä kulkunen, sillä minussa oli rakkautta, oli se suuri tunne, joka pani minut ahertelemaan tässä lemmen asiassa ahkerasti, kuten muurahainen ahertelee pikku rikkaa kekoonsa vetäessään. Elämälläni, toisin sanoen, oli nyt sisältönsä.

Mutta pistäytykäämme hetkeksi Petterin kotiin.

Neiti Hulda Ruuska oli siellä vieraana vanhempiensa kanssa. Hän oli oikeastaan tullut ukko Ikosen toimesta, taloa katsomaan. Ennen hän oli pukeutunut kuten kaikki muutkin hänen säätyisensä: tavalliseen väljään röijyyn, mutta nyt oli hänen päällänsä ruumiin mukainen musliini pusero. Mutta vyötä ei ollut. Puseron ja hameen väliin oli sen johdosta auennut miltei koko vyötäisen ympäri ulottuva rako, josta näkyi paita.

Mutta Petteri oli häntä kartellut. Siksipä oli hän nyt ikävissään tullut palvelijoiden tupaan pitämään iloa. Oli alkanut leikki: Piika-Mari viskasi renki-Mattia rukkasella. Matti lähti sen johdosta tietysti ottamaan Maria kiinni, sillä arvasihan hän tarkotuksen. Silloin viskasi häntä Hulda hatulla, tietysti kääntääkseen Matin leikkisyyden häneen. Matti syöksyikin nyt Huldaa tavottamaan. Niin juostiin, viskottiin, ilo yltyi. Matti ahdisti nyt Huldaa. Tämä sieppasi paetessaan vettä korvosta kauhalla ja viskasi sen Matin silmille.

"Perhana!" kirosi Matti leikillä ja kuivaili silmiään. Tytöt nauroivat ja ilkkuivat. Hulda nauroi ovensuussa kauha kädessä ja kutitteli.

Silloin astui tupaan ukko Ikonen Huldan isän kanssa, sikarit hampaissa. Leikki loppui. Nuoret lähtivät pihalle vetämään nuoraa, ollen kaikki tytöt Mattia vastaan.

Ja nyt ryhtyi ukko Ikonen valmistelemaan poikansa naima-asiaa. Hän alkoi:

"Onhan tässä tuvalla kokoa... Ja hyvät ja isothan tässä talossa ovat viljelykset ja heinämaatkin: Kun olisi oikea toimekas ja sopuemäntä niin lähemmä sata lypsävää menisi talven yli omilla töryillä, jotta heilahtaisi."

Ruuska pyöritteli sikaria huuliensa välissä, liistaroiden siten sylellä sen hajoavat lehdet taas yhteen ja arveli:

"Onhan tässä sitte oikea emä-kontu!"

Ikonen kävellä köllehti kädet housun taskuissa ja vahvisti.

"Onhan tämä... Olisi tähän miniäksikin tulijoita täällä omassa pitäjässä!"

Hän istahti, veti saapasvarret suoriksi ja jatkoi:

"Tämäkin vallesmannin tyttö tähän on kärkkynyt... Ja onkinhan se semmoinen keikkanenä ja hieno-kinttuinen tyttö."

Ruuska koki nyt vuorostaan ajaa Huldan asiaa, arvellen:

"Eivätpä ne herrasväen tytöt ole näiden oikeiden talon tyttöjen veroisia... Ei niiltä tuo navettatyökään lähde niin lepeeltään kuin siihen oppineelta talon tytöltä."

Niin jatkui kaupanteko ihmisten kohtaloilla. Tupaan osui tulemaan Petteri ja kohta hänen jälestänsä tuli Hulda. Nyt päätti ukko Ikonen kietoa poikansa asiaan niin ettei se voisi peräytyä. Hän huomautti:

"Tasaikäisethän nämä ovat, Petteri ja Hulda ja eikä ole koollakaan suurta eroa... Niin jotta kyllä näistä sopu pari tulisi."

Niin vaikeaan asemaan pani isä poikansa. Lukijoista semmoinen häikäilemättömyys tuntuu tietysti suorastaan uskomattomalta, mutta totta se sittenkin on. Petteri ei tiennyt mitä tehdä, mitä sanoa. Huldakin ujostui, kuori hampaillaan koivun varvusta kuorta ja vilkasi varkain Petteriin. Ruuska kävi sylkäsemässä lieteen ja väitti:

"Ka mikäpäs tällä Huldalla on siinä kotonakaan eläessä... Uusia peltoja aletaan repiä ja rahoja on pankissa yli sata tuhatta."

Semmoista, nuorten piinallista asemaa jatkui hyvä tovi. Vihdoin käski toki ukko Ikonen:

"Mene nyt Petteri, kävelytä Huldaa ja näyttele näitä meidän konnun viljelyksiä... Ja vaikka hyppäisitte lautaa", lopetti hän neuvonsa. Petterin ei tietysti sopinut olla niin epäkohtelias, että olisi kieltäytynyt ja niin täytyi hänen olla koko päivä Huldan seurassa.

* * * * *

Sillä välin olivat minun ja äidin välit kiristyneet yhä kireämmiksi. Kehittyneen naisen vaistot ja vapauden halut heräsivät minussa yhä voimakkaampana. Oikeuksieni tajunta antoi minulle voimaa ja entistä jyrkemmin vaadin minä oikeutta saada olla oma herrani ja itse kohtalostani päättää. Minä ilmotin jyrkästi:

"Uhallakin menen polkupyöräilemään."

"No nähdäänhän!" ilkkui äiti.

"Nähdään kyllä!"

Äiti hääräili töissänsä ja kerskui:

"Saat koettaa, tokko lähtee pyörä aitasta allesi."

"Luuletteko että niitä ei muita pyöriä ole maailmassa... Pyh!" pistin minä halveksivasti ja uhkasin:

"Vaikka rovastin Kaisulta pyydän pyörän lainaksi, niin näette, että teillä ei ole mitään sanomista."

Väittely jatkui. Mielet kiihtyivät. Kasvot punaisina saarnasi jo äiti harmistuneena:

"Sinä, Maiju, unohdat että olet vanhempiesi lapsi, ja että nuorelle tytölle ei sovi semmoinen miesten jälestä rullautuminen. Mitähän siitä sanoisi pappilan herrasväki ja lukkarin rouva ja koko Tohmajärvi."

Hän saarnasi kauvan. Mutta minä en antanut sen vaikuttaa. Ylenkatseellisesti sanoin minä:

"Minä viis välitän teidän vanhoillisesta kahvimoraalistanne, sillä se on jo voitettu kanta... Minä en ole enää mikään keskiajan aikuinen mammut ... enkä kule pappien ja kahvitätien talutusnuorassa!"

Riidellen menimme me ruokahuoneeseen, minä äitiä pakoon, äiti perästä pyörien. Isä oli juuri noussut päivällismakuulta, veti toista kenkäänsä jalkaansa ja kysäsi laiskasti äidiltä:

"Mitä sinä taas riidellä paahdat sen tytön kanssa?"

Harmistuneena alkoi äiti, kasvot kiihtymyksestä punaisina valittaa:

"No kun se nyt on taas saanut päähänsä, jotta hänen pitää päästä sen pahanhengen rukin selkään, sillä pitkin maanteitä kehräämään ja hameitaan repimään ja miesten perästä pyörimään, niin siitä on heittänyt semmoisen takkiaisen, jotta ei enää anna yön lepoa, ei päivän rauhaa, vaan aina vain ruikuttaa sitä yhtä ja samaa kuin mikäkin pentuaan kaakattava hanhi, niin ihan tässä myllyssä jo ihminen päänsä menettää."

Isä kuunteli rauhallisena. Nyt suinaili hän jo toisen kenkänsä ompelusta, joko se rupeaa ratkeamaan ja puheli sitä tehdessään:

"Anna tuon sitte pyöriä niin jotta ovat kintut iltasella turvoksissa... Onhan sillä aikaa toki poissa siitä pitkin päiviä tyhjää häikälehtämästä ja rämpättämästä!"

Se oli minun voittoni. En välittänyt sanojen loukkaavasta sisällöstä. Isä veti kengän jalkaansa, nousi, venytteli laiskasti, haukotteli ja puheli kun itsekseen:

"Ei saanut kyllikseen nukkuakaan, kun tulivat siihen kaakattamaan."