Part 4

Ääneti otti silloin Petteri ylioppilaslakkinsa ja läksi polkupyöräilemään. Siellä luonnon helmassa rauhotteli hän levottomia ajatuksiansa. Hän pyöräili Nenosen lammille ja muisteli hetkiä, jotka oli siellä soudellut minun kanssani. Autiolta, ikävältä tuntui hänestä nyt lammin selkä, kun minä olin sieltä poissa. Äänettömänä tiukensi hän polkupyöräpihtiä lahkeeseensa, nousi pyörällensä ja ajaa huristi etemmä Värtsilän tielle vievää salotietä myöten.

* * * * *

Mutta surun päivät olivat minullekin tulossa. Lukkari Iittiläisen Elli oli todellakin rakastunut Petteriin ihan korviaan myöten. Isä ja äiti halusi toimittaa Ellin rikkaisiin naimisiin Ikosen taloon ja tekivät tietysti parastansa ainoan tyttärensä apuna.

Siinä tarkotuksessa olivat he nyt kutsuneet Ikoset ja koko Tohmajärven herrasväen luoksensa Ellin syntymäpäiville. Se oli minulle isku. Mustasukkaisuuden vaivaamana elin minä kuin unessa, juonittelin ja olin ärtyinen. Mikä ihme minua liekin alituiseen suututtanut. Itsekään en sitä tajunnut. Pari päivää suunnittelin miten menetellä. Ensin aioin heittäytyä sairaaksi, olla menemättä juhlaan ja siten vaikuttaa Petteriin. Pian kumminkin luovuin siitä menettelystä, joka olisikin ollut ihan mieletön. Olisihan Elli näet minun poissaollessani voittanut sitä varmemmin ja silloin minä uhkasin itsekseni:

"Uhallakin menen! Vaikka olisin niin sairas, että en enää jaloillani pysyisi, niin sittekin ... vaikka kantaa antaisin itseni sinne."

Ja kun juhla joutui, olinkin minä ensimäisiä sinne saapuneita. Olin suunnitellut sata juonta, joista sitte useita paninkin illan kuluessa toimeen. Elli tuli minua vastaan eteiseen, tekeytyi ystävälliseksi ja huudahteli, muka ihan ilon vallassa ollen:

"Ai kuinka hauskaa, että sinä nyt jo tulit!"

Minä vain muikistelin ja keikistelin, tekeytyen toki ystäväksi ja äännähdin omituisesti:

"Niin ... tulinhan minä... Mitäs sitte?"

Elli alkoi huudahdella:

"Minä sinua niin odotin ... niin odotin että... Kuule", käänsi hän äkkiä puheen: "Tiedätkö että herra Ikonen tulee tänne?"

"No mitä sitte!... Tulkoon vain!" muikistin minä nenäkkäänä, peilautuen, hänestä Ellistä muka mitään välittämättä. Hän löi kämmeniään vastatusten tahdissa kun jatkoi:

"Ja sitte minulla on sinulle vielä niin paljon sanomista niin paljon puhumista jotta... Kuulehan kun minä supatan."

"No... Supata vain!" äännähdin siihen kuivasti, kutrejani korjaillen ja annoin hänen supattaa:

"Kuulehan: Ratisen Oskari hakkailee jo pappilan Sylviä ja tohtorilan Katri on rakastunut Parviaisen Hermanniin."

"No ... olkoot vain!" äänsin taas nenäkkäänä, puistellen hamettani. Mutta samassa kuului rappusilla tulijan ääni:

"Ai!... Se on herra Ikonen!... Äi-ti!... Ikosen herrasväki tulee!" huudahteli Elli, lennellen huoneessa kuin mikäkin harakka. Koko talon joukko nousi jalkeille. Lukkari rouvinensa tuli Ikosia vastaan ottamaan ja Elli riensi sillä aikaa puuteroimaan kasvojansa ja korjailemaan pukuaan ja tukkaansa. Ukko Ikonen tulla könysi eteiseen, Petteri mukanansa, ja puheli:

"On tämä tässäkin näkyy hyvä-mainen kontu... Hyvät savikkopellot on ja viettävät vielä päivän puolelle... Terveeks', terveeks' vain... Ja terveisiä sieltä meidän puolelta!" lopetti hän, tervehtien talon väkeä.

"Vieläkö sitä mitä kuuluu?... vieläkö ... vieläkö sitä kuuluu?" kiirehti lukkari, nopeasti puhua säpättäen ja auttaen palttoot päältä.

"Eipä sitä... Tervehdi nyt, Petterikin, lukkaria", jatkoi ukko. Petteri kumarsi ja tervehti, hymyillen entiseen tapaansa. Minä koetin tekeytyä kylmäksi ja olin jo eteisestä pois lähdössä kun ukko Ikonen ennätti:

"Ka ... täällähän tämä on vallesmanninkin ryökkinä!... Mitä sille ukko-vallesmannille nyt kuuluu ja terveenäkö se muu väki jaksaa?" En ennättänyt vastata, sillä Petteri tuli minua tervehtimään. Tulin siitä hyvilleni. Ukko jatkoi omaansa:

"Meillä siellä, herran kiitos, ovat kaikki terveinä, vaikka tämä Tohmajärvi kuuluu olevan semmoista kivuloista ja tautista paikkakuntaa... Tottapa se ei ole vielä ennättänyt meidän joukkoon tarttua."

Niin hän jatkoi. Lukkari kumarteli ja pyysi:

"Ollaanpas ... ollaanpas ... ollaanpas nyt ensin hyvä ja astutaan tänne peremmäksi... Täällä on jo tätä rouvasväkeä... Ja nuori herra Ikonen kanssa. Astutaanpas tänne talon karsinapuolelle!"

Nyt seurasi ovella pitkä kumartelu:

"Olkaa hyvä!" kumarsi lukkari.

"Olkaa ... olkaa hyvä!" kumarrella nyökytti ukko Ikonen.

"Ei ... ei ... vieraat ensin... Olkaa ... olkaa hyvä... Ja nuori herra Ikonen: Olkaa hyvä!"

"Olkaa hyvä", kumarsi Petteri.

"Olkaa ... olkaa vain hyvä!" pysyi lukkari omassaan ja niin saatiin kaikki järjestyksessä ovesta huoneeseen pujotetuiksi. Kohta lennähti sinne Ellikin. Hän syöksyi kuin suin päin Petteriä tervehtimään, hymyili ja pyörähteli ja koetti olla kuin mikä lintu.

* * * * *

Miten raskaalta tuntuikaan nyt minun elämäni. Minä olin näissä lemmen asioissa silloin vielä vasta-alkaja, ensikertalainen. Minä en jaksanut pysyä tyynenä, kuten nyt, kun minulla on jo niissä niin paljon kokemusta. Kätkeydyin yksin nurkkaani, en huomannut enää muiden riemua, vaan seurasin tuska sydämessä Ellin toimia ja Petterin suhtautumista niihin. Elli kieppui alituiseen hänen ympärillänsä, nauroi ja teeskenteli. Ja kun minä näin kuinka Petteri vastasi hänelle samalla avonaisella, avosuisella hymyllänsä, mitä oli minullekin osottanut, oli sydämeni kutistua tuskasta kokoon ja kurkkuuni nousi, kuin joku hyvin karvas pala, katkera ajatus.

Mutta palaamme asian ulkonaiseen menoon. Salissa iloitseva ihmisjoukko näytti minut kokonaan unohtaneen. Minä kärsin tietysti aivan kuvaamattomia tuskia. Tunsin sydämeni veristyvän. Tämmöisissä asioissa on leikki pois. Sen tietää jokainen, joka on kokenut mitä on onneton lempi.

Onneksi sattui toki tapaus, joka erotti Ellin Petteristä: Lukkari itse oli joutunut veisuusta väittelemään opettaja A.B. Minkkisen kanssa. Kysymyksessä oli virsi "Koko maailm' iloit mahtaa!"--tai oliko se joku muu, sitä en muista. Mutta samapa se. Virsi kuin virsi. Eräästä kohdasta väitti lukkari, että siinä pitää veisata his.

"Hii-iis!" veisasi hän. Minkkinen vältti, että siinä on h, ja veisasi:

"Hooo-oo ... hoo-oo!"

Syntyi väittely. Lukkari haki kanteleensa, pani silmälasit päähänsä, ja veisasi kanteleen säestyksellä pitkään, toistellen:

"Hii-iiiis... Hiiiiiis... Hiii-iiiis!"

"Hooo-oo!... Ho-oooo!... Hoo-oooo!" väitti Minkkinen, veisata hojottaen, löi äänirautansa pöytään, kuunteli maha kellellään ja taas veisasi voitokkaana:

"Laa-laa-laa-laa: c ... e ... g ... a ... hoooo!... Ho-hoooo!"

Syntyi veisuväittely. Vihdoin kysyi isäni:

"No mikä erotus sillä on jos on, his, tai h?"

"Tjaa... Sillä on kirkkoveisuussa suuri erotus: His on ylä- ja h. alaään!", selitteli lukkari. Asiaan tarttui nyt Halinen, kysyen:

"No mikäs erotus sillä ylä- ja alaäänellä sitten on?"

"Tjaa ... tjaa!" säpätti lukkari ja selitti:

"Alaääni on aina kurkulle helpompi veisata, mutta korkeampi ... korkeampi ... korkeampi, eli ylä-ääni on vaikeampi."

"No sitte pitäisikin aina veisata paljaita alaääniä!" tarttui nyt kauppias Kotonen. Syntyi asian johdosta keskustelu. Ikonen silloin huomautti:

"Kysyisittepäs tältä meidän Petteriltä, se tietäisi selittää... Sillä oli lyseossa ollessaan laulussa hyvä numero... Petteri!... Tuleppas selitä tämä asia!" huusi hän lopuksi Petterille. Tämä erosi nyt Ellistä ja kysyi:

"Mikä?"

"Niin kun tämä Kotonen sanoo, jotta pitäisi kirkossa veisatessa aina laulaa paljaita alaääniä... Niin jotta kävisikö se laatuun?" selitti ukko Ikonen.

"Eihän se miten kävisi... Siinä menisi virsi sekaisin", hölmistyi Petteri moisesta asiasta. Lukkari yhtyi häneen ja lisäsi:

"Juu ... juu ... juu ... juu! Siitä menisivät kaikki nuotit sekaisin, jos paljaita alaääniä laulaisi, eikä seurakunta enää tuntisi säveltä."

Kotonen oli sekaisin. Puhuttiin edelleen. Lukkari selitti:

"Nuotissa ja virressä pitää olla aina järjestys... Ylä- ja alaäänet jos eivät ole paikallansa, niin virsi menee pilalle."

Kotonen oli ymmällä. Hän koki toki vielä pitää puoliansa, väittäen uhkamielisenä:

"En minä usko, jotta se siitä sotkeutuisi tässä Tohmajärven kirkossa... Kun häntä sitä virren paholaista oikein kurkun täydeltä lukkari veteleisi, niin jotta akkojen korvat menisivät lumpeen, niin ei siitä saisi selvää ylä- vaiko alaääniä siinä on... Kunhan on vain ääntä."

* * * * *

Tämä keskustelu oli minulle pieni lohdutus koska se toki erotti Ellin Petteristä. Minä sain toivoa ja rohkeutta. Itsekseni päätin nyt käyttää juonta, sillä mikäpäs siinä enää muu auttoi: päätin pyytää Petterin ajoissa joka ainoaan naisten tanssiin ensimäiseksi minun kanssani. Odotin vain sopivaa tilaisuutta saada tehdä tuo pyyntöni.

Tanssi olikin jo alkanut. Petteri kumarsi minulle. Kiepsahdin hänen rinnallensa aivan ilosta hypähtäen, kuin lintunen ja koetin tanssiessa olla kepeä kuin höyhen, tai olisikohan sopivampi sanoa kuin keijukainen. Olin niin onnellinen taas hetkisen. Uinaillen kätkin pääni hänen olkapäähänsä ja olisin tahtonut siihen onneen nukahtaa ijäksi. Tuskin kuulin soittoa. Poskeni hehkuivat ja olin sulkenut jo silmänikin.

Ja kun tanssi oli lopussa ja hän vei minut paikoilleni ja kumarsi kömpelösti, kuiskasin minä hänelle kainostellen:

"Herra Ikonen! Saanko minä pyytää teidät täksi illaksi kaikkiin naisten tansseihin ensimäiseks?"

Odotin myöntävää vastausta. Petteri ensin hölmistyi, sitte hymyili taas kuin anteeksi pyytäen ja virkkoi katuvan äänellä:

"Minutpa on jo tilannut neiti Iittiläinen... Ja minä olen luvannut."

Veri syöksi kasvoihini. Korvissani humisi. Minä pelkäsin pyörtyväni. Anteeksi pyytäen lisäsi Petteri:

"Mutta sitte toiseen tanssiin... Jos minä saan luvan pyytää!"

Tietysti minä olin nyt surun, tuskan ja häpeän raatelema, enkä voinut muuta kun nyökäyttää päätäni ja lähteä pois koko huoneesta. Menin puutarhaan, vilvottelin kuumia ohimoitani ja halusin kätkeytyä jonnekin, pois vain koko maailmasta, sillä kaikki tunteeni olivat nyt maahan lyödyt. En voinut itkeäkään, vaikka kuinka koetin. Yksin, hylättynä ja onnettomana istahdin puiston penkille, puiden suojaan.

Mutta Petteri oli huomannut poistumiseni, sillä hän piti minua silmällä. Nyt hän tuli luokseni, istahti viereeni ja kysyi:

"Minkä tähden neiti Lassila on täällä?"

"Muuten vain!" venyttelin minä, koettaen herättää hänessä säälin ja osanoton tunteita. Hän jatkoi:

"Eikös teille tule kylmä?... Näin tanssin välillä, kun on hionnut, voi vilustuminen olla vaarallinen."

En vastannut. Vilvoittelin vain kasvojani nenäliinalla ja huokasin, kuin itsekseni. Petteri, joka istui jalat hajalla, käänsi kenkiensä käret yhteen ja koputteli niitä hiljaa vastatusten, tarkasti niiden muodostamaa kulmaa ja puhui muun puutteessa:

"Herra Ratinen voi kääntää varpaansa niin yhteen, että jalkaterät muodostavat oikokulman..."

Hän pysähtyi, yritti taivuttaa kulmaa suuremmaksi ja lisäsi:

"Minäkin olen sitä harjoitellut, mutta en saa paljon yli suoran kulman."

Minä tietysti en siitä asiasta välittänyt mitään, vaan haudoin omaani. Huokasin taas raskaasti. Petteri oli nyt saanut jalkateristänsä, niiden taivutuksesta, puheenaiheen päästä kiinni ja kysyi:

"Pidättekö yleensä urheilusta?"

"Pidän", uinailin minä suruisesti. Petteri jatkoi:

"Pidän minäkin. Meillä oli lyseossa niin hyvä voimistelun opettaja, jotta se osasi saada pojat innostumaan vaikka mihin ruumiillisiin harjoituksiin, niin jotta pojat kehittyivätkin aivan miltei ammatti-urheilijoiksi!"

Istua nökötin kuin pikku tyttö ja kuuntelin hartaasti, mieli mustana. Hän jatkoi:

"Varsinkin se meidän luokka oli pituushypyssä ja kolmiloikkauksessa aivan voittamaton ... oikea Herkulesluokka."

Hänen avomielinen, ystävällinen puheensa alkoi jo minua rauhottaa. Hän kehitti asiaa edelleen, arvellen omaan tapaansa:

"Kun olisi tännekin Tohmajärvelle perustaa urheiluseura ja hommata urheilujuhla. Heräisi tämä kansa silloin vähä käsittämään urheilun suurta merkitystä kansojen elämässä!"

"Niin", kuiskasin minä kuin itsekseni, kuin haaveillen. Petteri tiedusti toki:

"Pidättekö te ammattiurheilusta?" "Pidän", myönsin minä vienosti, alkaen taas turvautua naisellisiin lumousvoimiini.

* * * * *

Ja me olisimmekin ehkä kohta ymmärtäneet toisemme, ja olisivat jääneet tulematta ne tämän enemmät surut, ja tuskat ja tämä kertomus olisi tullut paljon lyhempi, jos ei olisi lennättänyt Elliä siihen väliin. Mutta eikös tuo harakka ilmestyä riehahda kuin paha henki ja alkoi rämpättää, huudahdellen:

"Herra Ikonen!... Täälläkö te! Ja Maiju!... Kuinka sinä nyt Maiju kulta!... Kuinka sinä nyt, kun on jo kello kohta yksitoista!... Saanko minä luvan istua", lopetti hän äkkiä.

"Olkaa hyvä!" longottautui Petteri hieman loitomma, päästäen Ellin väliimme.

Kuka voi arvata minun harmini. Että olisi edes Petterin toiselle puolelle joutunut! Ensin aioin tyrkätä häntä kyynäspäälläni kupeeseen, mutta maltoin toki mieleni, sillä sehän olisi vain pilannut asian. Siirryin mieltä osottavasti kauvemmas, aivan penkin päähän. Elli ei ollut sitä huomaavinansakaan, tai ei huomannut, vaan jatkoi puhetulvaansa:

"Meillä oli siellä sisällä nyt äsken niin hauskaa ... niin äärettömän ... äärettömän hauskaa, kun me tanssimme piiritanssia ja vanhat herrat ... herra Ikonen ja isä ja kaikki ... kaikki ... kaikki tulivat yhtäkkiä mukaan... Ja me nyt nauroimme silloin ... me nauroimme niin kovasti ... niin hirveän kovasti, jotta rouvatkin sanoivat ihan mahansa tulleen kipeäksi... Pidättekö te, herra Ikonen, piirileikistä?"

"Pidän minä... Varsinkin jos on hyviä laulajia", kehasi Petteri.

Elli alkoi yhä innokkaammin selitellä ja kiemaili ja oli olevinansa. Millä mielellä minä silloin olin, sitä en enää ihan tarkasti muistakaan. Niin masentunut silloin olin.

Tietysti olin harmista haleta. Elli olisi jatkanut puhettansa vaikka läpi yön mutta sattui keskeytys: Sisällä lauloi opettaja Minkkinen lukkarin kanssa, molemmilla kädet housuntaskuissa, mahat pönäkkinä, kellellään, laulua "Yksi ruusu oli kasvanut laaksossa". Elli kuunteli sitä, tekeytyen musikaaliseksi ja yhtyi itsekin, laulaen innostuneesti:

"Yksi kulkija poika on nähnyt sen, Eikä voi sitä unohtaa"

Ja äkkiä kysyi hän silloin:

"Pidättekö, herra Ikonen musiikista?"

Nyt en enää voinut hillitä itseäni, vaan vastasin Petterin puolesta nenäkkäästi:

"No johan tuon herra Ikosen isäkin sanoi että herra Ikosella on hyvä numero laulussa... Ei suinkaan hän silloin voi epämusikaalinen olla."

"Ai niin, todellakin!... Johan sen vanhempi herra Ikonen sanoi!" hölötti Elli ja alkoi kehua itseänsä:

"Minä pidän musiikista ja kaikista musikaalisista ihmisistä... Ne semmoiset ihmiset ovat niin hienoja ... ja niin tunteellisia ... ja niin ... mitenkä minä sanoisin ... niin intelligenttejä ... ja... Mistä musiikista te enemmän pidätte laulu-, vaiko soittomusiikista?"

"Minä pidän molemmista", hymyili Petteri leveästi. Elli ehätti siihen.

"Niin minäkin... Minä pidän kunhan vain on musiikkia, olipa hän sitte vaikka mitä..."

Niin jatkoi hän kauvan. Minä mietin nyt jo kotona suunnittelemiani juonia, hoksasin yhden sopivaksi ja silloin minä kostin: ojensin Ellille nenäliinani ja sanoin hyvin ystävällisellä, viattomalla äänellä ilkeästi:

"Elli... Tässä on nenäliina... Sinun tämän puoliseen poskeesi on jäänyt liika paljon puuteria ... vai onko se maalia?"

Tietäähän sen minkä vaikutuksen tämä odottamaton isku teki Ellin ilosta huokuvaan sieluun.

* * * * *

Viime sanoillani minä oikeastaan olin myrkyttänyt koko juhlan. Tiesin vallan hyvin, että Elli oli nyt minun veriviholliseni, mutta mitäs minä siitä välitin. Niin ne olisivat muutkin naiset minun sijassani tehneet. Nautin voitostani. Luonnollisesti minä tekeydyin aivan viattomaksi, ikäänkuin ilkkuen, kuin en olisi mitään pahaa ajatellutkaan ja teeskentelin Ellille mitä herttaisinta ystävyyttä. Sisälle mentyämme huudahtelin hänelle:

"Kuulehan, Elli! Sinä et usko miten paljon minä pidän sinun uudesta puvustasi!... Sinä olet siinä niin ihmeen miellyttävä, että sinä et usko!"

Elli ei vastannut, vaan keikautti nenäänsä ja huudahteli harmiaan salatakseen rouva Kotoselle:

"Tiedättekö, rouva Kotonen mitä?"

"No mitä?"

Riemuisaksi tekeytyen huudahteli Elli:

"Kunhan te teette sienen keruumatkan, niin teidän pitää kutsua koko pitäjään herrasväki ... herra Ikoset ... ja Haliset ... ja rovastit ja ukko tohtori ... ja kaikki ... kaikki ... kaikki ... Kutsuttehan, rouva Kotonen?"

"No voi, voi sitä Elliä, kun se hulluttelee", lupasi rouva Kotonen hymyilyllänsä. Minä arvasin Ellin juonen ja olin taas kuin maahan lyöty ja semmoista menoa se sitten jatkui aika.

Ja kun juhla oli lopussa ja minä ajoin isän ja äidin kanssa kotiin, en minä jaksanut enää huomata yön pehmeää runoutta, en kuusien hymyilyä, en yölinnun kehräämistä. Istuin takaistuimella kuin raskas paino hartioilla. Isä istui äidin kanssa edessä. Eräässä ylämäessä käveli hevonen laiskasti. Isäni puhui silloin yhtä veltosti:

"Se on semmoinen rähjääjä, se ukko Ikonen... Nytkin kaatoi lukkarin eukon hameelle täyden piimälasin... Pahuustako he hänestä kutsunevatkin juhliin!" lisäsi hän lopuksi hiljemmin.

"Hyi!" äänsi äitikin. Minä en välittänyt mistään. Hevonen oli juntannut kuorman mäen päälle. Isä rapsautti sitä ohjaksilla. Hevonen alkoi juosta lötköttää ja isä jatkoi:

"Vaikka voihan se Ikonenkin vielä vähän oppia, kun saa enemmän olla herrasväen joukossa"

Hän mietti sitä asiaa laiskasti ja kummeksi sitten:

"Kumma kun ei se oma poikansa älyä sitä opettaa heittämään pois kaikesta pahimpia jätkämäisyyksiä ... niin kuin nyt kukka-astioihin ja huonekalujen taakse syleksimistä ja jotta ei sormellaan silittäisi voita voileivälle!"

Mutta olimme jo perillä. Masentuneena kätkeydyin minä huoneeseeni. En jaksanut, en halunnutkaan riisuutuakaan. Vaate-päällä heittäydyin vuoteeseeni ja itkin katkerasti.

Mutta lukijakin voi jo nyt minun kohtalostani aavistaa mitä tuskia tuo ihmispoveen onneton rakkaus. Siinä on juuri pahinta se, että ei mitään tiedä. Jos minäkin olisin tiennyt Petterin tunteet, niin tämähän olisi ollut ihan selvä asia, mutta siinäpä se juuri on se paha pulma, että minä en tiennyt niistä mitään ... en tään taivaallista.

f) MYÖHEMPI ASTE.

Mutta viivähdämme vielä hetkisen lukkari Iittiläisen talossa.

Vieraat olivat sieltä jo lähteneet. Leuto yösydän kääri jo sumuihinsa kukkuloita. Huoneisiin tulvi jo juhlan jälkeinen tyhjyys. Ilojen maailmasta oli siirrytty jokapäiväisyyden yksitoikkoisiin, runottomiin huoliin.

Lukkari kituutteli vielä kanneltansa, pöydän ääressä seisten, lasit otsalla. Ikäänkuin opettaja A.B. Minkkisen uhalla kiskoi hän täydellä kurkkuäänellä:

"Hii-iis!... Hii-iis!"

Hän korotti äänensä yhä kimakammaksi ja pinkasi jo täyttä voimaa:

"Hi-iiiiiis!"

"Yhäkö sinä laulat!" tarttui silloin hänen rouvansa, järjestellen tuoleja paikoillensa. Lukkari selitti:

"Minä vain koettelen tuossa, onko se h vaiko his... Ja kyllä, kyllä, kyllä se on his... Se on his, vaikka se opettaja Minkkinen ... se Minkkinen, se Minkkinen."

Hän pudisteli päätänsä Minkkisen tietämättömyydelle.

"Mitäs se Minkkinen sanoi?" tuli rouva uteliaaksi. Lukkari selitti.

"Se vain väittää, että se ... että ... että se on h."

"Hooo!... Ho-hoo... His!... Hoo ... his!" varmistui hän vielä. Elli ilmestyi silloin ovelle ja pyysi, äskeisen onnettomuuden johdosta kärsimättömänä, aivan riitelemällä:

"Heittäkää nyt isä jo se kiskominen!... Kuka tuota ulinaa nyt jaksaa koko yön kuunnella!"

Lukkari tottelikin, vei kanteleen paikoillensa ja ihmetteli vaimollensa Ellin ärtyisyyttä. Rouva selitteli siihen:

"Eikö tuo liene se vallesmannin Maiju siihen väliin tullut!... Sekin näkyy sille Ikosen pojalle jo hököttävän."

Lukkari harmistui, raapi korvallistansa ja ähähti:

"Äs!"

Ja hetken perästä hän kysyi minulta:

"Eikös se jo keväällä hionut sitä Ratisen Oskaria?"

"Eipä se tainnut päästä vielä alkuun... Tämähän se Halisen rouva tietäisi sen", arveli rouva hieman masentuneena. Lukkari jo harmistui minulle niin että ähähti:

"Äs sitä häikälettä!... Siitä on vastusta koko Tohmajärvelle!"

Rouva huokasi. Taloon oli tuulahtanut jotain painostavaa. Elämän suurkysymys, rakkaus, ulotti vaikeaa, raskasta ristiriitaansa yhä laajemmalle.

Ja samaan aikaan kärsi Elli huoneessansa onnistuneen ilkeyteni johdosta. Hän muisti loukkauksen, raivostui minulle ja äsähti itseksensä:

"Mokomakin!... Sitä kippuranenäänsäkin keikuttaa kuin mitäkin vaatekoukkua ... näin ... näin!"

Hän matki minun nenän nostamistani, mutta se tietysti vain pahensi hänen sielunsa tilaa, yllytti vihaa. Hän jatkoi minun maalaamistaan.

"Ja sitte kun astua kikattaakin, niin mennä ryöhöttää huoneen läpi selkä pitkänä kuin siipirikko kana... Näin ... näin!"

Ja taas hän matki, nyt käyntiäni, mennä kyyhättäen huoneen läpi kuin pakeneva hanhi ja kiukutteli:

"Luuleeko hän että muut eivät osaisi koketeerata ja kiemailla jos tahtoisivat!"

Sydän verisintä tuskaa ja harmia täynnä tarkasti hän lopulta peilin edessä poskensa ja huudahti:

"Siinä ei ollut ei yhtä ainoaa puuderin jauhoa, koko poskessa... Kun minä ihan pyyhinliinan kanssa sen pyyhin."

Hän kastoi sormensa suussansa, pyyhkäsi sillä varmuuden vuoksi poskeansa ja vahvisti voitokkaana:

"Näkee sen nyt!... Ei yhtä jauhon hiventä ole!"

Pakostakin käsitti hän nyt ilkeyteni koko kauheuden. Harmissansa viskasi hän sohvatyynyänsä ja ähähti sille:

"Tuokin vielä tuossa!"

Ja uudestaan ja yhä uudestaan katkeroitui hänen mielensä. Hän vihasi jo minua kuin vihollistaan ainakin. Rakkauden suuri kysymys katkoi jo ystävyyden siteitä, osottaen siten voimansa kaiken muun yli. Elli tajusi jo mistä on kysymys. Mustasukkaisuuden voimakas tuli alkoi kyteä. Alussa hän koetti olla ynseä. Hän ähähti:

"Pitäköön Ikosensa!... Mokomankin avosuun!"

Ja ihme kyllä, hän uskoi jo voittavansa itsensä ja lisäsi ynseänä, minua halveksien:

"Ihan omansa onkin mokoma Ikonen hänelle ... harakalle!"

Semmoisia me tytöt olemme kun olemme rakastuneet. Niin oikukas ja omituinen on silloin meidän sieluelämämme, että se kuvattuna aivan häiritsee ja särkee kirjan eheyden.

Ja turhaan koki Ellikin nyt selviytyä asiasta tekeytymällä välinpitämättömäksi Petteristä. Rakkaus oli hänessäkin saanut jo semmoisen voiman, ettei siitä enää päästy niin vähällä kuin sanomalla vain ynseästi minua tarkottaen jotta: "pitäköön Ikosensa!" Hän ei jaksanut itseänsä, tunteitansa voittaa. Entistä katkerammaksi kävi mieli, veristävämmäksi sydän. Viimein ei hän jaksanut enää mitään. Sortuneena kätki hän kasvonsa käsiinsä ja itki katkerasti.

Mutta myöhemmin, kun hän oli tyyntynyt ja saanut voimansa takaisin, vannoi hän kostavansa minulle ja vievänsä minulta Petterin millä keinoilla hyvänsä.

Ilmi taistelu oli siten sukeutunut välillemme. Vasta neljännes yli kolme tyyntyi Elli sen verran, että sai unen päästä kiinni ja heräsi sitten vasta puoli kaksitoista, haukotteli, venyttelihe ja nousi sitten ompelemaan uusia hikilappuja puseronsa kainaluksiin, sillä entiset olivat eilisissä tanssiaisissa hikeytyneet jo pilalle.

* * * * *

Mutta palatkaamme taaskin hetkiseksi Petterin elämään.

Hänkin oli palannut kotiinsa ajatukset hajanaisina, sillä ihme kyllä, ei hän ollut huomannut tunteitani, eikä siis ollut varma minun rakkaudestani, enemmän kuin minä hänen. Hänkin oli näet kokematon, ensi-kertalainen, kuten minäkin, ja siksi hän arkaili ja osaksi siitäkin johtuivat ne epätietoisuuden aiheuttamat tuskat ja kärsimykset, joita saimme niin viljalti kokea ja kärsiä.

Siksipä ei hänkään kotiin palattuansa voinut nukkua, sillä ketäpä semmoisissa oloissa nukuttaisi, jos hän ei ole ihan pölkky. Vaikka oli jo yli puoliyön, lähti hän polkupyöräilemään, jäähdyttääksensä tunteitansa yksinäisen luonnon suuressa rauhassa. Pari tuntia sai hän pyöräillä autioilla saloteillä ennen kun rauhottui siksi paljon, että voi päästä unen alkuun. Mutta kerta sen alkuun päästyään nukkui hän verrattain rauhallisesti, eikä herännyt vaikka häntä kärpäsetkin vaivasivat niin kamalasti, että hän niihin tuskastuneena unissaan potki jo peitteensäkin pois koko vuoteelta.