Part 3

Ihanana, punaisena laski päivä Tohmajärven selkävesien taa kun saavuimme määräpaikkaan, rannalle. Saaret ja rannat riiputtelivat järven tyyneen siniveteen upotettuja kuvaisiansa ja järven taustalla nousi hienoinen sumu kietoen Janne Voutilaisen talon salaperäiseen yön sumuharsoon.

"Katsokaa!... Eikö ole ihana!" innostuin paikalle tultua. Petteri katseli hetken ja myönsi:

"On tämä kaunis paikka... Tuo tyyni järvi ja kylä sen takana ja tuolla rannalla nuo lehmät... Mikä kylä se on tuolla toisella rannalla?" käänsi hän puhetta.

"Se on Jouhkola."

Yön silmät raottuivat jo metsiköissä. Perhoset nukkuivat. Rantavedessä ui myöhästynyt sorsa viime uintiansa ja järvelle ilmestyi jo yön salaperäinen henki. Minä koetin sulautua siihen luonnon mielialaan: koetin olla haaveileva, runollinen ja virkoin:

"Miten ihana on Pohjolan kesä."

Petterikin tuli runolliseksi. Hän puhui, järven tyyneyttä ihaillen:

"Nyt siellä olisi hyvä laskea selkärihmaa... Ei tuuli häiritseisi ja vene näyttäisi täältä katsoen ikäänkuin olevan vedestä irti."

"Niin... Miten ihanaa se olisi", sulin minä edelleen. Syntyi äänettömyys. Petteri ujosteli yhä enemmän. Tunteellisena, kuin muun puheen puutteessa kysyi hän nyt:

"Pidättekö, neiti Lassila, kalastuksesta?" "Pidän!" valehdella heläytin minä avoimesti, nopeasti, häntä miellyttääkseni ja Petteri ilmoitti:

"Pidän minäkin. Minä pidän kaikesta mikä vain on luontoa."

"Niin ... tehän olette suuri luonnon harrastaja!" lähenin minä häntä taas. Petteri siitä jo innostui ja kysyi:

"Kummasta kalastuksesta te enemmän pidätte: verkkopyynnistä, vaiko selkärihmakalastuksesta?"

"Selkärihma", heläytin minä umpimähkään, mutta varmasti ja häikäilemättä, silmät suurina, avoimina ja Petteri alkoi jo kehua:

"Selkärihmalla minäkin kalastan enimmäkseen."

Ja hän kertoi minulle kalastuksistansa ja harrastuksistansa ja me olimme onnellisia. Kertomuksensa hän lopetti ilmoittamalla:

"Siinä Nenosen lammissa, kun onkin oikein mustia kyrmyniskoja ahvenia, niin ne sitten vasta ovat hakkia syötille! Ei tarvitse muuta kuin viskaa vain veteen koukun, jossa on täky niin paikalla ne tarraavat siihen. Neidin pitäisi tulla kerran sinne kalastamaan."

"Ai, miten hauskaa!... Kun saisi ihminen kerran oikein ... oikein rauhassa harrastaa kalastusta ... ja kaikkea ... kaikkea, mikä vain on hyvää ja kaunista!" tekeydyin minä jo aivan kademieliseksi.

* * * * *

Niin jatkui keskustelumme ja me lähenimme toisiamme. Häntä pehmittääkseni minä nyt jo tietäen että hän on idealisti, äkkiä kysyä höläytin:

"Mutta mitä te pidätte realistisesta suunnasta?... Eikö idealismi ole sitä korkeampi kanta?"

Petterin kasvoille levisi omituinen, voitokas hymy ja hän todisti verkkaan, omituisesti:

"Oo-on se toki ... idealismi!... Minä en voi koskaan nauttia realistisesta kirjallisuudesta, mutta aivan toista on idealismi."

Minusta tuntui, että olin voittanut ja näyttelin kiehtovaa osaani niin että itsekin jo uskoin puhuvani totta, kun vakuutin aivan nyreissäni:

"Niin minäkin: Minä en voi kärsiä realistista suuntaa."

Ja minä aivan innostuin, vilkastuin ja jatkoin tankaten:

"Ajatelkaa, herra Ikonen, että se ei kohota ... ei kirkasta ... ei nosta ihmistä jokapäiväisyyttä ylemmä, vaan jauhaa vain aina sitä samaa ja samaa arkipäiväisyyttä!"

Ja niin syvennyimme me uusiin, kirjallisiin kysymyksiin. Mutta jo oli illallisen aika. Hellä, leuto iltayö kietoi meidät pehmoisiin hämyihinsä, kun me palasimme toisten seuraan. Minä olin iloinen ja onnellinen. Nyt toivoin minä varmaan että olin voittava, ainakin ajan kanssa Ellin. Aloin jo huolehtia asian jatkosta: Rakastettavaksi, herttaiseksi tekeytyen puhelin minä ukko Ikoselle:

"Kuulkaahan herra Ikonen: Teidän pitää kerran kutsua tohmajärveläiset kalastusretkelle Nenosen lammille."

Ukolla oli suu ruokaa täynnä, kun hän vastata mukelsi:

"Ka olisihan"--hän pureksi välillä--"olisihan siinä"--nyt hän nielasi palan--"olisihan siinä lammissa ahventa kun olisi vain pyytäjää."

Rakastettavana, iloisena perhosena, kietouduin minä nyt häneen, koittaen kiertoteitä saada hänet tajuamaan, että hänen pitäisi panna toimeen kalastusretki. Tietysti oli tehtäväni vaikea. Miten päinhän minä puhuinkin, niin kehui ukko vain lampiansa:

"Kala- ... kalarikas lampihan se on se Nenosen lampi!"

d) ENSI KEHITTELY.

Juhlat olivat ohi. Hiljaisina, ikävinä kuluivat taas päivät. Elämässäni oli tapahtunut suuri muutos. Minä olin tullut entistä laiskemmaksi. Pieninkin työ minua kiusasi. Päivät minä luin idealistisia kirjoja ja kiukuttelin palvelijoille ja illat minä laulelin ja haaveilin. Ja aina vain välkkyi sielussani Petterin koruton kuva. Se oli painunut sinne hymyilevänä, ihanana ja rauhallisena kuten rantojen kuvaimet uppoavat järven tyyneen syvyyteen, sulattaen maiden ja vetten kauneuden yhdeksi ainoaksi levolliseksi ihanuudeksi.

Ja miten kuumeisena minä odotin uutta kohtausta! Toivoin että ukko Ikonen todellakin kutsuisi kalastusretkelle ja opettelin jo sitä varten kalastusta minkä voin: Renki Matti neuvoi panemaan syötin koukkuun ja opetti yhtä ja toista muutakin. Kärsimättömänä odotin minä nyt kutsua kalastusretkelle, ja kun sitä ei kuulunut, hermostuin minä, tulin kärsimättömäksi ja juonittelin milloin yhdelle, milloin toiselle. Kerrankin nukkui isä päivällisen jälkeen sohvalla syrjällään. Minua se kiukutti ja minä äsysin:

"Mitä tuo, isä, nyt on tuommoinen alituinen makaaminen!... Ei koko talossa enää tehdä muuta kun syödään ja maataan."

Isä raotti silmiänsä laiskasti ja katsoi minuun silmät soikeina rakoina.

"No, isä!" ärryin minä ja isä kääntyi silloin toiselle kupeellensa, selin minuun ja alkoi kuorsata. Suuttuneena keikautin minä silloin päätäni ja lähdin huoneesta, äkäillen, kuin itsekseni halveksivasti:

"Kaikenlaisia unikekoja sitä pitää ollakin maailmassa!"

Isä ei ollut kuulevinaankaan, vaan alkoi kohta rauhallisesti kuorsata.

Mutta poikkeamme hetkiseksi Petterin elämään:

Kun hän meiltä lähdettyänsä ajoi isänsä kanssa Lahden perän kautta kotiinsa, oli hän tavallista herkempi luonnon vaikutuksille. Hänkin oli jo näet sulanut. Hevonen juosta lötkötteli laiskasti. Korpimaan luonto oli kääriytynyt kesäyön hienoon salaperäisyyteen. Aidan seipäihin kuivamaan pistetyt heinävihkot ja pajunkuori- ja leppätullot näyttivät pehmeiltä, satumaisilta, naavakuuset niin tumman salaperäisiltä, koivut hiljaisilta ja metsän ja yön henget näyttivät hiiviksivän puiden tummissa varjoissa kun Petteri nenä pystyssä, suu elottoman näköisessä, koruttomassa hymyssä istua kökötti rattailla, napinlävessä minun antamani kukkanen. Marjamäen mökkien kohdalla huomasi isäkin sen ja kysyi:

"Mistä se on tuo kukka sinun nutun ryntäisi tarttunut?"

"Se on neiti Lassilan antama", havahtui nyt Petterikin. Isä räpsäytti hevosta ohjaksien perillä ja kysyi:

"Jokos sinä aloit sitä tahkota?... Sitä Lassilan tyttöä?" Lisäsi hän hetken kuluttua, kun Petteri ei vastannut. Tämä ei vastannut. Isä mietti asiaa ja järkeili hetken kuluttua minusta:

"Onhan sillä näkyy hienot kintut ... kun se nostaa hameensa niin jotta nilkka näkyy."

Mutta silloin oli hevonen kompastua. Ukko siitä hätäytyi ja pidätteli:

"Prtut ... prtut!... Hevosen pahuukselta on etujalan kenkästä kulunut hokki, niin se kompastelee... Pitää käydä seppä Kärkkäisellä panetuttamassa uusi kenkä."

Kauvan ajoivat he nyt ääneti. Mietteisiinsä vaipuneena ajatteli Petteri minua, muisteli silmieni tenhoa, ääneni sointua. Minun ihana kuvani upposi yhä syvemmälle hänen sieluunsa. Hän unohti jo yön salaperäisen hämyn, ei huomannut metsän tummaa pehmeyttä, ei yksinäisen yölinnun ääntä. Vihdoin lausui hän isällensä:

"Isä... Meidän pitäisi panna toimeen kalastusretki."

"Ka onpa niitä vielä entisiä suolakaloja kuukauden päiviksi... Ja kapakaloja voi ostaa Sortavalan markkinoilta", epäsi isä, tajuamatta vieläkään asiaa. Petterin täytyi selitellä:

"Niin ... mutta semmoinen kalastusretki johon kutsuttaisi koko Tohmajärven herrasväki. Keitettäisi kahvia rannalla ja laskettaisi selkäsiimaa."

Nyt alkoi ukko saada hämärää käsitystä asiasta. Kun Petteri vielä jatkoi selitystä, myönteli isä jo:

"Kunhan nyt tulee sateisempia aikoja, jotta ei vie poutaisia työpäiviä, niin sitte panee hänet toimeen... Kalakin syö koukkua paremmin sateilla, kuin pouta-aikana."

Petteri sai alkaa uuden selityksen. Ylioppilaslakkiansa tarkastellen puheli hän pitkään, kuin itsekseen:

"Ee-ei se sateella sovi... Se pitää olla poutailma, jotta ei kastu neitienkään vaatteet."

Syntyi uusi keskustelu. Vihdoin sai ukko selvän, että kysymys oli oikeastaan muusta, eikä kaloista ja puheli:

"Ka mistäs minä sen arvasin, jotta sinä sitä vallesmannin tyttöä kalastelisit!"

Ja hän alkoi taipua. Ensin hän tietysti ehdotteli, että pidettäisi heinäntekotalkoot niin niistä olisi samalla hyötyäkin. Mutta Petteri vastusti sitä, sanoi etten minä pidä niittämisestä, enkä haravoimisesta ja silloin taipui jo isä, nykäsi hevosen juoksuun ja ilmotti:

"No laita sitte se retkesi... Tottapahan joku ahvenkin sattuu samalla koukkuun tarttumaan."

* * * * *

Väliltä tästä nyt oikeastaan jää pois yhtä ja toista, mutta kun se on vähemmän tärkeää, niin olkoon kertomatta. Jo tästä kertomuksesta muutenkin yksi kirja venyy. Hyppään siis suorastaan kalastusretkeen.

Vihdoinkin valkeni se ikävöity päivä. Ikosen renki tuli sanotulle retkelle kutsumaan. Isäni ajoi partaansa, paitahihasillansa, leuka saippuassa. Äiti tulla pyörittäytyi silloin huoneeseen ja sanoi:

"Se Ikosen renki on keittiössä... Kalastusretkelle on kutsumassa."

Minä olin ilon vallassa. Isä avasi silmiänsä hieman suuremmiksi, katsoen äitiin, mutta ei keskeyttänyt työtään. Minua se pisteli. Äiti odotti ja tiedusti:

"Mitä minä sille sanon?"

Isä vain kaaputteli leukaansa, alahuuli hammasten välissä.

"Isä!... Ettekö te nyt jo kuule!" äsähdin minä jo silloin.

"Tuletko sinä ... sinne retkelle?" jatkoi äiti.

"Missäs se kalastaa?" tokasi siihen isä vihdoinkin työnsä lomassa.

"Nenosen lammissa", ehätin minä kiukkuisella äänellä. Välinpitämättömän näköisenä oudosteli isä nyt uudella saippualla leukaansa voitaen:

"Mikä pahuuksen kalastusta se semmoinen on ... kun nyt ihan talkoot pitää?"

"Ats!" pääsi minulta jo äänekäs kiukku. Äiti koetti selittää, että se on tavallansa huviretki. Nyt älysi isäkin ja äänsi, ryhtyen työtään jatkamaan:

"Ka voihan tuolla pistäytyä... Sano sille rengille jotta tullaan", lopetti hän pistäen taas huulensa hampaitten väliin, että olisi mukavampi ajaa. Iloni oli tietysti kuvaamaton. Isä lopetti työnsä ja rupesi sohvalle virumaan, lukien samalla sanomalehteä. Kotvasen kuluttua, kun äiti taas palasi, vääntäytyi hän istumaan ja puheli unisena, haukotellen, kuin itsekseen:

"Saa nähdä, saako tämä Iittiläisen Elli sen Ikosen pojan verkkoonsa... Se ukko Iittiläinen jo kyselee sen ukon rikkauksia."

Siis isäkin jo puhui siitä. Silloin täytyi asian olla varma. Hän haukotteli nyt pitkään ja jatkoi kita auki, haukottelun seasta:

"Ja onhan se--taas hän haukotteli--onhan se rikas ukko, se Ikonen!"

Hän oli saanut jo haukottelun loppuun, raaputti vasenta kämmenselkäänsä ja puheli lisää kuin itseksensä:

"Sanovat sillä olevan parisen sataa tuhatta ihan puhdasta kontanttia."

Kaikki ajatukseni ja tunteeni sekottuivat. Raivostuin Ellille. Niin herkkä ja vaikutuksille altis oli minun sieluni. Jotain mutisten poistuin minä kammariini. Vihoissani etsin minä Ellin valokuvan albumistani, viskasin sen uuniin ja mutisin:

"Mokomakin ... kiemailija!"

Niin sekaantui taas ilooni katkeria tunteita. Tietysti minä taas itkin ja surin, mutta ei se vain sieluntilani siitä sen paremmaksi tullut.

* * * * *

Mutta nyt oli vihdoinkin toivoni täytetty: Nyt oli kalastusretki. Koko Tohmajärven herrasväki oli koolla Ikosen talossa. Itse asiassa oli koko retki Tohmajärvellä uutta. Monet olivat käsittäneet sen kalastustalkooksi. Istuttiin ennen retkelle lähtöä Ikosen salissa ja juotiin kahvia. Tukkiurakoitsija K.P. Halinen alkoi puhua asiasta, kysyen:

"Onko tämä Nenosen lampi hyvin kalainen?"

"Onhan siinä ahventa ja särkeä... Ja eikö liene joku kiiskikin joukossa", myönsi isäntä ja varmistuakseen asiasta huusi hän Petterille:

"Petteri!... Onko tässä Nenosen lammissa kiiskiä?"

"Ei", kielsi Petteri. Isä puolustautui silloin:

"Eipä niistä ole väliäkään ... niin ruotaisista kaloista. Kalakukossa nuo vielä menevät, mutta soppa- ja suolakalaksi ei ole hylyistä ollenkaan."

Vieraat olivat jo vaikenemisellaan myöntää asian niin olevan. Mutta nyt tarttuikin Petteri keskusteluun ja oikasi topakkana:

"Nyt isä erehtyy: Soppakaloista on juuri kiiski kaikkein arvokkain, vaikka sen liha on ruotaista. Siitä tulee kaikesta paras liemi."

Tästä aiheesta sukeutui keskustelu. Useimmat rouvat asettuivat tietysti heti Petterin puolelle asiantuntijoina. Petteri teki selkoa kalasuvuista luonnontieteen kannalta katsoen ja kysyi minulta:

"Vai mitä neiti Lassilakin ajattelee: eikö kiiski ole paras liemikala?"

"On... Minä pidän hyvin paljon kiiskistä", valehtelin minä nopeasti ja ikäänkuin nostin nenääni Elliä halveksiakseni, sillä tunsin olevani samaa puolta Petterin kanssa. Niin pienetkin asiat vaikuttivat sieluuni voimallisesti. Eikö ihme. Jokainen rakastunut tyttö sen kyllä ymmärtää. Isä tarttui nyt asiaan: lasiaan lusikalla hämmennellen puhui hän:

"Lohihan se olisi hyvälihainen ja rasvainen kala, mutta ei tuo pakana elä tässä Tohmajärvessä!"

Kauppias A. Kotinenkin oli ottanut keskusteluun osaa silmälasit päässä. Nyt nousi hän, kävi sylkäsemässä akkunasta ja väitti:

"Mutta on se hyvä Onkaman mujekin syötävä kala, kun sen ihan verekseltään voissa paistaa, tahi keittää sopan ja lisää siihen voita. Ei se anna lohikeitollekaan suurestikaan perään."

"On... Hyvä ruokakalahan se on Onkaman muje... Vaikka osaavat nuo Onkamolaiset siitä hintaakin nylkeä, jotta on jo kohta sianläskin hinnoissa ... eto kala!" myönnytteli nyt jo ukko Ikonen ja niin jatkui keskustelu läpi kaiken, mikä kalastukseen kuuluu.

* * * * *

Vihdoinkin vaelsimme toki Nenosen lampea kohti. Olin pukeutunut parhaaseen pukuuni ja kammannut kauniin tukkani hyvin aistikkaaksi. Kulimme metsätietä myöten. Luonnollisesti minä koetin pysytellä Petterin rinnalla, ettei vain Elli pääsisi väliin sotkemaan. Kaikki naiselliset puolustautumisvaistoni heräsivät. Petteri puhui tien varrelle osuneista kukista, ilmoittaen niiden nimet ja kysellen pidänkö minä siitä ja siitä kukasta. Silloin minä aina koetin ensin saada tietää hänen makunsa, kysyen:

"Entäs Te?"

Jos hän vastasi kieltävästi, nyrpistin minä nenääni ja yhdyin esimerkiksi näin:

"En minäkään... Semmoinen epähieno tuoksu ja jokapäiväiset värit."

Jos hän taas sanoi pitävänsä, aloin minä huudahdella ihastuksesta ja kehua kukkaa. Niin että oli minulla siis konstit! Petteri hymyili, tuli avomielisemmäksi, tuttavallisemmaksi ja välit lähenivät. Olimme jo ystäviä. Toisetkin kulkivat parittain. Petteri oli varustanut jokaiselle ongen ja kun koko pitäjän herrasväki kulki nyt onkivavat pystyssä olalla, oli näky miltei sotainen. Semmoiset joukot olin siis jo pannut liikkeelle rakkauteni tähden. Kauppias Kotonen jo järkeilikin:

"On tässä nyt kokonainen vapametsä liikkeellä!... Paholaisestako heille kaikille vain kaloja riittänee!"

Jospa he olisivat tienneet että tämä kaikki oli minun ansiostani, minun päähänpistostani johtunutta! Mutta mistäs he sen tiesivät. Me saavuimme rantaan. Petteri oli jo edellisenä päivänä laskenut verkot ja selkäsiiman ja täyttänyt rannat merroilla ja rysillä, Nyt piti vain ne tarkastaa, onkia, vetää nuotta, keittää rantakala, syödä ja juoda raittiissa luonnossa. Minä aloin touhuta saadakseni Ellin jäämään rannalle, että saisin olla Petterin kanssa vesillä rauhassa häneltä. Teeskennellyllä ilolla huudahtelin minä liehakoiden:

"Elli!... Kuule Elli!... Sinähän se osaat keittää kaikista parasta kahvia..."

Elliä se miellytti. Minä jatkoin, järjestellen:

"No sinä saat sitten jäädä rannalle... Minä menen Oskarin ja Helmin ja herra Ikosen kanssa selälle kalastamaan... Eikö niin, herra Ikonen?" joudutin minä ratkaisua.

Ja niin järjestyikin asia. Vanhempi herrasväki jäi rannalle onkimaan. Rouvat istuivat polvet pystyssä, tai kykyllänsä, onki vedessä, vapa kädessä ja kielittelivät siinä, ongistaan rahtuakaan välittämättä, koko pitäjän asiat Huhkosen tytön naimisista Kaikkosen lesken asiaan asti. Isä viskasi onkensa veteen, sen koommin siihen katsahtamatta, heittäytyi kylellensä ja kysyi kappalaiselta:

"Onkohan se tuo iso petäjikkö ja niitä pappilan maita?"

Kappalainen tuherti sättää onkeensa ja myönsi niin olevan. Ikonen arveli siihen:

"Lähtisi sitä semmoisella petäjiköllä rahaa, kun olisi urakkasummassa myödä tälle ruukin puulaakille!"

"Paljonkohan tuo ruukki maksaisi kannolta?" mietiksi jo kauppias Kotonenkin, heittäytyen hänkin virumaan vapansa eteen. Halinen selitti etujaan valvoen:

"Se on niin huonolla uittomatkalla, jotta ei siitä kannata täyttä hintaa maksaa... Hevosveto tulee aina niin kalliiksi, jotta puille ei jää paljon mitään."

Niin jatkui keskustelu. Me soutelimme lammin selällä. Oli tyyni. Jylhät korpirannat kuvastuivat kaislaiseen rantaan. Keittosavu kohosi pystysuorana, huipeten ja haihtuen ilman sineen. Ranta oli täynnä kyköttäviä rouvia ja lojuvia miehiä. Turmeltumattoman maaelämän rauhallinen, idyllimäinen kuva oli täydellinen. Minäkin jo taas sulin.

Ja nyt alkoi kalastus. Petteri laski koukkua kaloille, minä Petterille. Tunteellisena kysyin minä häneltä:

"Eikö tämä retki ole ihana?"

"On tämä", hymyili Petteri kömpelösti. Minä aloin tavalliset rakastuneen kujeet: sulin silmäni ja haaveilin:

"Kun voisi ihminen kuolla tämmöiseen rauhan ihanuuteen!"

Siihen tapaan jatkui keskustelu. Petteri rupesi lappamaan selkäsiimaa vedestä. Oskari souti. Minä haaveilin taas. Mutta äkkiä keskeytti sen Petteri, huudahtaen:

"Ahven!"

Kuului molskahdus. Petteriltä pääsi harmittelu:

"Nyt se piru meni!"

"Putosiko se?" otin minä osaa vahinkoon. Hän vastasi koukkua tarkastaen:

"Pääsihän tuo häjy koukusta!... Kitusesta vain oli tarttunut kiinni ja se on revennyt... Tuommoinen pala kitusta vain jäi", näytti hän minulle. Minä huudahdin muun puutteessa:

"Ai miten punainen kitunen..."

"Iso, hyvästi puolen kilon ahven oli, mutta eipäs ollut onni saada!" jatkoi Petteri harmitteluaan. Koetin keksiä jotain lohduttavaa. Niin jatkui työmme noin tunnin ajan. Saimme kaikkiaan kahdeksan ahventa ja viisi särkeä. Iloisina, reippaina sousimme rantaan. Ukko Ikonen tarkasti siellä saaliimme ja lausui:

"Eihän näistä tään vertaisista mitä soppaa tule näin isolle joukolle... Ota Anni sieltä pehkosta se lihavasu ja keittää järkiään lihasopan!"

Isäkin oli siitä hyvillään sillä hän oli jo monesti kaivannut verestä lihaa.

* * * * *

Sopan kiehumisaikana halusi Petteri saada minut johonkin kävelylle, voidaksensa nauttia seurastani ja valloittaa minua. Mutta hän ujosteli, eikä löytänyt sopivaa ehdotusta. Vetäännyin silloin joukosta hieman loitomma, toivoen hänen älyävän tulla sinne. Hän oivalsikin, tuli ja kysyi:

"Onko neiti koskaan käynyt tämän Kytkytmäen kukkulalla?"

"En."

"Sieltä on hyvin kaunis näköala: Näkyy Petravaara, Kivenvaara ja koko Lempaan puoli", kehitti Petteri sinne lähtöä. Olisin ollut hölmö, jos en olisi nyt älynnyt käyttää asiaa hyväkseni. Petteriä auttaakseni pahottelin minä sen vuoksi, katuvalla äänellä, valitellen:

"Mikä vahinko, etten minä ole nähnyt!"

Niin kiertelimme me kauvan. Kun Petteri yhä ujosteli pyytää minua sinne, täytyi minun tarttua asiaan suoraan ja minä sanoinkin ilman mitään turhia kiertelyjä:

"Eikö mennä katsomaan, herra Ikonen."

"Juu... Mennään!" riemastui siitä Petteri ja me lähdimme, kohosimme jyrkkää metsäistä rinnettä myöten mäelle ja koetimme olla toisillemme mieliksi.

Ja miten rauhaista oli täällä ikimetsän pimennoissa! Pehmeä sammalikko tuntui jalkaan sametilta. Ikikuuset olivat kuin hymyileviä vanhuksia. Sieniaika oli alussa. Ensimäiset pienet karvalaukut punottivat yksinäisinä, kainoina. Siellä täällä nousi jo vahveroinen ja rousku, jopa maitosienikin. Petterin teki tämä metsän juhlallisuus ja tämä runollinen kahden kesken olo entistä ujommaksi. Turhaan etsi hän puheen aihetta. Vihdoin löysi hän sen aiheen sienistä, sillä onneksi sattui tiellemme komea kärpäissieni ja Petteri lausui sen latinalaisen nimen, sanoen lyhyesti:

"_Agaricus muscarius_".

Olin hyvilläni että hän sai toki puhuttavan päästä kiinni, sillä ainahan sitä siitä voi sitte jatkaa. Nyt hän jo huomasi pienen karvalaukunkin ja ihmetteli, minulle puhuaksensa:

"Ja miten kaunis karvalaukkukin on tuossa!"

"Ai-jai!... Niin puhdas ja ujo, kun yksinäinen lapsi!" aloin minä jo runoilla. Taas joutui Petteri hämillensä. Siitä selviytyäksensä virkkoi hän:

"Pohjanmaalla se ei kansa kuulu vielä ymmärtävän syödä sieniä."

"Ihanko totta!" olin minä hämmästyvinäni, aivan silmät suurina. Petteri vakuutti:

"Ei siellä syödä... Vaikka sienissä on oikeastaan paljon ravintoainetta ja tiede suosittelee niitä hyvin terveellisenä ruokana!"

Puhuimme siitä omituisesta ilmiöstä. Koetin yhä enemmän hämmästyä ja ihmettelin:

"Mutta sepä kumma, että Pohjanmaan kansa, joka on muuten niin älykästä ja miehekästä, ei älyä pitää arvossa niin tärkeää ravintoainetta!"

"On se kumma juttu!" myönsi siihen Petterikin, ja niin jatkui. Mutta nyt jouduin jo minäkin puhelun puutteeseen. Siitä pelastuakseni kysyä heläytin:

"Kummatko teistä ovat ravitsevampia: karvalaukutko vaiko rouskut?"

Iloisuuteni ja ystävällisyyteni oli rohkaissut Petteriä. Hän koki nyt olla jo tärkeä ja selitteli:

"Siinä ei ole vielä varmaa tieteellisen tutkimuksen tulosta olemassa... Kyllähän karvalaukutkin ovat hyviä keitto- ja suolasieniä, mutta hyviä ovat etikassa suolatut rouskutkin."

"Niin minustakin!" pistin minä sopivalla äänenpainolla. Olimme jo päässeet Kytkytmäen päälle, ihailimme näköaloja ja innostuimme, minkä jaksoimme sitä innostusta teeskennellä. Minä teeskentelin jo aivan kuin tosissani ja niin kietoonnuimme me jo yhä läheisimmiksi.

Mutta äkkiä kuului lammilta huhuileminen ja sitte Ikosen huuto:

"Petteri hoi!... Tule syömään. Soppa on jo kypsi!"

"Syömään huutavat!" ilmoitti Petteri ja me lähdimme laskeutumaan toisten joukkoon.

e) ENSI OKAITA.

Yö oli jo puolessa, kun palasimme kotiin. Joku lauhduttava, lohdullinen onnentunne täytti koko sieluni. Sillä mitäs suremista siinä olisi ollutkaan, kun asia kerran näytti menevän näin hyvästi. Minä olin jo varma hänen rakkaudestansa. Avasin akkunani, pukeuduin yöpukuun ja istuin kauvan akkunan ääressä, antaen ajatusten ja katseeni harhailla yön lempeässä, äänettömässä hämyssä. Kaikki oli hiljaa. Silloin tällöin äänsi vain ruisrääkkä laihossa. Oli kuin olisin elänyt henkien maailmassa, jossa avautuvat rauhalliset, salaperäiset onnen ja lemmen ulapat.

Ja tämä lohdullinen sieluntila ei jäänyt tämäniltaiseksi. Se jatkui seuraavina päivinä. Minä tunsin olevani kuin uusi ihminen. Ennen, nuorempana, en ollut viitsinyt lukea juuri mitään, mutta nyt minä luin aivan ahmimalla Välskärin kertomukset ja kaikki missä vain oli aiheena rakkauselämä huolinensa, kauneuksinensa ja onninensa.

Ja hieman samanlainen muutos oli tapahtunut Petterissäkin. Hän uneksi minusta. Hän unohti jo luonnon, kalastuksen, polkupyöräilyn ja muun. Hänkin muuttui laiskaksi: unohti työn ja eli unelmiensa maailmassa, harjoitellen lemmen kirjeiden kirjoittamista, ja kaikkea muuta, joka kuuluu siihen asiaan, jota tässä kirjassa käsitellään. Isä huomasi sen. Eräänä poutapäivänä, kun heinätyö oli kiireimmillänsä ja Petteriä ei saatu työhön, vaikka sade uhkasi kastella heinät, sanoi jo ukko hieman tyytymättömänä:

"Saisit nyt heittää sen tytön tahkoamisen syksymmäksi, kun tulee joutilaampia, sateisia aikoja ja autella näin kiireenä aikana heinäväkeä!"