Part 5

-- Saatiinhan me se pässi kyllä poliisi Kontkasen kanssa kiinni ja pistettiin sinne Lappalaisen saunaan, paksu halko vielä pöngäksi ovelle, mutta kun minä tulen Jussi Variksen hevosella saunalle, niin ovi on auki ja pässistä ei näy saparoakaan... kukahan pirulainen sen sitten lienee ennättänyt sillä aikaa varastaa?

-- Jospa se on saanut pusketuksi jotenkuten auki sen oven ja karannut taas salolle, arveli Roivas.

-- Ei se olisi saanut sitä ovea millään pelillä auki... ja sitäpaitsi siinä oli tuoreet kärrynjäljet ja kasa lämpimiä hevosenkakaroita ihan saunan oven edessä, ilmoitti Heikki Piiparinen.

VIII

Annastiina Piiroisen ja poliisi Tuomas Kontkasen lähestyessä sitä Korpivaaran Hirvolanniemen Pekka Turusen taloa oli sille Pekka Turusen vaimon Riitta Tolvasen viisivuotiaalle pojalle Kustille, sille samalle, jonka sen Tutjunpohjan Simo Piiroisen poika Konsta Piiroinen -- elikkä nyt niinkuin tämän Annastiinan veli -- oli tehnyt Riitta Tolvaselle vähää ennen kuin hävisi maasta, juuri tapahtunut rötös.

Se oli se Kusti seisonut uunin edessä ja viskellyt lattialla olevia roskia ja lastuja palavaan pätsiin, kun se rötös oli tapahtunut. Se oli Kusti jäänyt seisomaan uunin eteen, silmät naljallaan ja jalat vähän harallaan eikä ollut niinä miehinäkään, mutta vanhaemäntä, Pekka Turusen äiti, joka oli navetanpuolimaisen ikkunan ääressä soudattamassa sitä Riitta Tolvasen nuorempaa lasta, minkä miniänsä oli tehnyt tälle Pekka Turuselle itselleen, oli kuullut äänestä ja nähnyt Kustin muistakin meiningeistä, että niin se vain taas kävi.

Vaikka se vanhaemäntä olikin ollut poikansa naimiskauppaa vastaan, kun se otti Riitta Tolvasen välittämättä siitä, että tämä oli "palkinnon juossut" tyttö, niin ei se kuitenkaan kohdellut pahasti Kustia. Oli pikemminkin ottanut sen ikäänkuin omaksi nimikokseen ja pesi aina sen housutkin, milloin vahinko tuli, mikä muuten pyrki tulemaan harva se päivä.

Mutta nyt vanhaemäntä suuttui.

Vast'ikään päivällä oli hän pessyt Kustin toiset pöksyt, jotka paraikaa riippuivat uunin kupeella kuivamassa, ja silloin oli hän taas uhannut, niinkuin oli uhannut lukemattomia kertoja ennenkin, että annahan olla, jos sinä vakainen poika vielä kerran tämän teet, niin kylmässä vedessä, tuolla räystään alla olevassa korvossa minä sinun kinttusi pesen, pesen koko pojan, niin että muistat yhden kerran kylpeneesi.

-- Vai jo sinä pakanan eväs ryvetit ne paremmatkin housusi, vaikka on sinulle seitsemänkymmentätuhatta kertaa sanottu, että jollet sinä herkeä siitä tavasta, niin kummat tulee! Annan minä sinulle rapakintulle semmoisen kylvetyksen... meneppäs ja ryvetä toiset pöksyt samana päivänä, ikäänkuin ei tässä minulla olisi muuta tekemistä kuin sinun pöksyjäsi ja rötöksiäsi pestä -- vaikka saa tässä tehdä puskuta aamusta iltaan työtä, niin että väkkärämylly pyllyn edessä pyörisi...

Eikä se vanhaemäntä nyt tyhjää uhkaillutkaan. Kesken saarnaansa törmäsi hän ylös kätkyen äärestä ja kaapaisi vihaisesti Kustia kohti.

Silloin se Kusti älähti ja läksi pinttelemään ovesta ulos, mutta rappusilla sai vanhaemäntä häntä tukkapäästä kiinni, ja sinne räystään alla olevalle vesikorvolle se nyt tuli lähtö.

Ja ihan näet repimällä kiskoi vanhaemäntä paidan ja housut Kustilta ja armotta nosti hänet hyvineen huonoineen kylmään veteen.

Oli siinä rähäkkä.

Kusti kirkui niinkuin olisi sikaa pistetty ja räiskytti hurjasti vettä, ja vanhaemäntä huuhteli häntä vain armotta vesikorvossa ja säksätti:

-- Vai vielä sinä vihollisen kuvainen minutkin kastelet... minä kun sinua oikein läväytän takapuolille, niin tokko herkeät roiskuttamasta... läväytänkö, säväytänkö?!

Annastiina ja Tuomas Kontkanen kuulivat melun lähestyessään kujasia myöten taloa, ja Kontkanen huomautti:

-- Taitavat antaa sille Kustille tasapään taputusta, kun kuuluu tuollainen mökä.

Heidän tultuaan pihaan navetan ja tallin välisestä solasta näkivät he vanhanemännän täydessä taistelussa, kuulivat hänen yhä kovasti riitelevän, ja samassa kuului kämmenenkin läiskähdys paljaaseen paikkaan.

-- Uskotkos, jokos nyt uskot, jokos uskot nyt, häh? Annanko vielä toisen takakakkaran, vai joko alat vähemmällä uskoa?

Annastiina ja Tuomas Kontkanen pysähtyivät sen verran syrjemmälle toimitusta katsomaan, ettei vesi päälle räiskynyt.

Ja vanhaemäntä riiteli:

-- Otanko vielä korvistasi kiinni ja painanko umpisukkulaan, niin että kuplat pinnalle nousevat, vai joko uskot ilman sitä?

Tuomas Kontkanen muisteli:

-- Joka uskoo ja kastetaan...

Sitten kysyi hän:

-- Kotonakos se on Pekka?

Vanhaemäntä ei torailultaan kuullut koko kysymystä taikka ei ollut kuulevinaan, vaan räkätti Kustille:

-- Ja ala nyt pinkaista sukkelaan tupaan ja pane tuo paita päällesi ja kiipeä uunille lämmittelemään, ja muistakin se, että se oli viimeinen kerta... tuolla opotan lähteessä minä sinut vastakerralla uitan, naru kaulassa...

* * * * *

Kusti kollotteli yksitoikkoista itkua uunilla, jonne oli paitasillaan kiivennyt. Hän olikin saanut kylvetyksen, joka kyllä pysyisi mielessä tuotatuonnemmaksi. Vanhaemäntä oli huuhdellut hänen housunsa samassa vedessä kuin Kustin itsensäkin, vääntänyt niistä veden ja ripustanut ne uunin kupeelle toisten housujen viereen kuivamaan.

Sitten huusi hän uunille:

-- Herkeätkö volisemasta... herätät vielä tuon lapsen. Minä kun piiskat haen ja yhdenkerran piiskaan sinut siitä voimastasi...

Kusti jo hiljensikin kollotustaan ja lopetti sen sitten kokonaan löydettyään uunilta ne Ate Kirkisen lapikkaat, jotka Ate oli aamulla tervannut ja nostanut uunille kuivamaan. Kusti nuuhki lapikkaita, jotka haisivat hänestä hyvältä. Terva oli jo melkein kuivanut, ja hän alkoi koetella lapikkaita jalkoihinsa, mutta varret olivat niin pitkät, etteivät jalat ylettyneet pohjaan asti.

* * * * *

Vasta nyt vanhaemäntä huomasi tai oli huomaavinaan vieraat, jotka olivat käyneet penkille istumaan, ja tervehti heitä. Piiroiset eivät hänestä olleet mieluisia vieraita tuon Kustin tähden, kun ei Simo Piiroinen ollut suostunut maksamaan eläkettä Kustista, vaikka se oli hänen poikansa poika, mutta syytönhän se tämä Annastiina oli oikeastaan siihen, mitä hänen isänsä ja veljensä olivat tehneet, niin ettei myöskään sopinut nurjaa mieltä vieraille näyttää. Vanhaemäntä kyllä mielessään vähän kummeksi tätä vierailua, etenkin kun toisena oli poliisi Kontkanen, mutta ei ruvennut mitään siitä kyselemäänkään. Arvelihan vain, että tottapa puhuvat asiansa itse.

-- Kotonakos se on isäntä? uudisti Tuomas Kontkanen taannoisen kysymyksensä.

-- Ei ole kotona... minne lienee lähtenyt asioille sen Piippuvaaran Kasurisen kanssa, eikä ole vieläkään kotiutunut, vastasi vanhaemäntä ja kysyi sitten Annastiinalta:

-- Terveenäkös teillä siellä Tutjunpohjassa on oltu?

-- Terveinähän siellä on oltu, vastasi Annastiina.

Ja poliisi selitti:

-- Terveinähän siellä ne vanhukset... mutta tämän Annastiinanhan sen näet tuolla salolla lampaidenhakumatkalla tapasi semmoinen tauti, ettei kotiinsa päässyt... miten lienee sisuksensa vikuuttanut niin pahasti, että minä läksin tätä viemään kirkolle tohtoroitavaksi, kun kuuluu tohtorilla huomenna olevan vastaanotto...

Vanhaemäntä alkoi hyssytellä lasta, joka oli ruvennut kitisemään, ja kysyi:

-- Mikäs tälle Annastiinalle sitten oikein mahtoi tulla?

-- Pässiä kiinnitavoitellessa miten lienevät sisussuonet venähtäneet, kertoi poliisi Kontkanen.

-- Vai semmoinen sattui.

-- Semmoinen.

Tuomas Kontkanen vilkaisi salavihkaa Annastiinaan ja jatkoi:

-- Satuin olemaan siellä Hukansalolla -- Jyrki Mutasessa -- kun olin kävellyt sitä Lassi Kettusen viinatehdasta etsimässä, niin tämä Annastiina pyysi, että enkö minä lähtisi saattamaan häntä tohtoriin.

-- Eivätkös ne antaneet Jyrki Mutasesta hevosta? kysäisi vanhaemäntä.

-- Ei toki pyydettykään, kun olivat niin jaloja, etteivät lähteneet edes Annastiinan avuksi pässiä kiinniottamaan... sinne jäi salolle koko pässi, kertoi poliisi.

-- Vai eivät saaneet pässiä kiinni?

-- Eivät... mitäs ne, paljaat naiseläjät, kun tämä Annastiinakin kipeytyi.

Sitten ilmoitti Tuomas Kontkanen asiansa:

-- Sitävartenhan me oikeastaan poikettiin tänne että kysymään, saisiko teiltä hevosta huomiseen, jotta päästäisiin sinne tohtoriin. Vaan eihän sitä taida saada nyt, kun ei sattunut isäntäkään pihaan?

Vanhaemäntä vaikeni kotvasen, mutta ei sentään voinut olla lopuksi sanomatta:

-- Saaneehan tuon hevosen minunkin luvallani, mutta kyytimiestä ei ole antaa, kun se Ate Kirkinenkin minne lienee lähtenyt kylälle.

Siihen poliisi vastasi:

-- Onhan sitä tässä kyytimiestä minussakin Annastiinalle, kun vain neuvotte, mikä hevonen ja kärryt saadaan ottaa.

* * * * *

Jo nousi syysillan kuu, kun Annastiina ja Tuomas Kontkanen läksivät hyvää vauhtia ajamaan Hirvolanniemestä kirkolle päin. Oli lämmin ilta, alavammilla paikoilla vain tuli vastaan kuin viileä ilmajoki, jonka poikki nopeasti sukellettiin. Komeana nousi kuu yli Rutakon metsäisten vaarojen ja hopeoi koko Korpivaaran pitäjän.

-- Minä panen käteni tänne sinun selkäsi taakse, ettei hakkaa tuonne takalautaan, sanoi Tuomas Kontkanen. Sitten hän heläytti hevoselle:

-- Hei tamma, vai mikä ruuna sinä olet, annappas huhkia!

Ja muistellen kosimista Roivaan mökissä sanoi hän:

-- Oikein se sanoi tuo Roivas, että eukko se on otettava niskaansa huokumaan, ennenkuin vanhenee... lämmin sinulla onkin minun selkäni takana nukkua, Annastiina!

-- Hi hi... naurahti Annastiina kainostellen.

Sitten hän kipristeli vähän ja pyysi:

-- Älä kutkuttele sieltä kainalosta.

-- En minä kutkuttele, lupasi poliisi Kontkanen.

Ja onnensa yltäkylläisyydessä hän huudahti:

-- Sitten on tavara tallella, kuin autuaalla aitassaan!

IX

Simo Piiroisen talo Tutjunpohjassa on aivan sen pitkän Tutjunlahden viimeisessä perukassa. Korpivaaran kirkonkylältä Tutjunpohjaan vievä salolaisten kärrytie kierrättelee melkein samanlaisissa mutkissa ja polvekkeissa halki metsien, poikki alavien, pahaista jussinpartaa kasvavien niittyjen, ahojen kupeitse ja louhikkojen lomitse, kuin tiestä milloin kauempana, milloin lähempänä oleva matalan, tuulisilla säillä vaaleanharmaan Tutjunlahden rantaviivakin.

Tutjunlahden pohjukassa tämä tie kulkee aivan Piiroisen talon riihen sivuitse ja jatkuu sitten korpia kohti, milloin parempana, milloin huonompana Mustankankaan maille ja Hukansalon erämaiseen hiljaisuuteen, häipyen vihdoin Rumpsun perukoilla, missä se vielä on jonkinlaisena karjapolkuna havaittavissa, tykkänään olemattomiin.

On päästy lauantaihin Tutjunpohjassakin, iltapäivään. Simo Piiroinen itse on lähtenyt korjaamaan sitä Rätkylänniityn aitaa, emäntä on ruvennut lois-Henriikan kanssa piirasten tekoon tuvassa. Henriikan lapset ovat kiivenneet lämpiämässä olevalle uunille, leikkivät siellä päreillä ja rytkyillä sekä hokevat:

"Hospoti pokkaa, pojat syövät rokkaa..."

On siihen jatkokin, vähemmän kaunis, mutta sitä ei uskalla nyt hoilottaa, kun emäntä itse on kuulemassa. Palavassa uunissa paukahtelevat kuusipuut, leivinpöydältä kuuluu yhtämittainen taputus ja piiraspaalikkain kalahtelu, kun taikina muokataan ohkaisiksi piiraankuorilettusiksi, ja tuvassa on herttainen lämmin ja kotoinen, leipäinen tuoksu.

* * * * *

Iivo Mutanen oli talonväen huomaamatta ajanut pihaan, pysäyttänyt hevosensa navetan eteen, ja tuli tupaan. Hän riisui villaista kaulahuiviaan, jota hän melkein kesälläkin piti, vähän auki, istuutui penkille oven lähelle, katseli ympärilleen ja huomautti:

-- On taidettu ruveta piiraisten tekoon?

Emäntä, joka oli ollut selin oveen leivinpöydän ääressä, käänsi päätään ja sanoi:

-- Kah, Mutasen Iivohan se on.

Emäntä pyyhkäisi jauhoista kättään esiliinaan ja kävi pistämässä vieraalle kättä.

-- Terveeksi, mitä sinne Hukansalolle kuuluu.

-- Rauha, kiitoksia.

Sitten palasi emäntä jatkamaan työtään ja selitti:

-- Arveltiin tässä Henriikan kanssa pyöräyttää piiraat, kun oli uuni muutenkin lämmitettävä.

Iivo pani tupakaksi, poltteli ja syljeskeli. Vihdoin hän kysyi:

-- Paniko se pakkanen täällä Tutjunpohjassa potatinvarsia?

Emäntä ripoitteli vakasta lisää jauhoja pöydälle ja ilmoitti:

-- Eihän se asiaksi asti... taikka kuuluuhan se tuolla Rantalassa vähin näpistelleen, vaan ei siitä tainnut enää suurempaa vahinkoa olla.

-- Meillä siellä Hukansalolla se ei toki käynyt edes senvertaa että takapuoliaan pyyhkeilemässä... halla, kehaisi Iivo.

-- Vai ei ensinkään.

-- Ei.

Tahtomatta kuitenkaan kaunistella vuodentuloa paremmaksi Hukansalollakaan kuin se ansaitsi lisäsi Iivo sitten:

-- Mutta otriin siellä tuli kovasti ruostetta.

-- Kahohhan!

-- Niin tuli... niiltäkin Lappalaisen perillisiltä tärveli koko otrapellon, ja lieneekö tuota meilläkään jäänyt kuvan siemeneksi.

-- No kaikkiaan... minkäslaiset teillä oli kaurat?

-- Onhan ne.

-- Jos pistäisit Henriikka kahvipannun tulelle, sanoi emäntä. -- Minä alan tässä näitä jo ummistella.

Vaiettiin vähäksi aikaa. Henriikka kaatoi korvosta vettä pannuun ja emäntä ummisti piiraita. Henriikan lapset pudottivat pärekimpun uunilta, ja silloin Henriikka kiljaisi:

-- No nyt nuo sikiöt kaatavat koko tuvan nurin... oletteko siivolla siellä, taikka minä kiskaisen kintuista alas, niin että pään pitää kolista.

-- Menisitte lapset vaikka rantaan viemään sen porstuassa olevan putsin likoamaan... mutta pankaa kivi sisään, ettei tuuli vie, neuvoi emäntä.

Lapset läksivät meluten ulos, Iivo Mutanen tupakoi kyynärpäät polvien varassa ja kysyi:

-- Kotonakos se on se Annastiina?

-- Sinne se oli jäänyt Roivaan mökille hierotuttamaan, mutta oli lähettänyt Roivaan mukana sanan, että kyllä hän viimeistään huomenna tulee kotiin, kertoi emäntä.

-- Toin sen teidän pässinne, murahti Iivo.

-- Vai toi se Iivo pässin, ihasteli emäntä. -- Piiroinen itse jo arvelikin, että pitänee lähteä nousviikolla rengin kanssa sitä hakemaan.

-- Tuolla se on kärryillä, ilmoitti Iivo.

-- No se nyt oli hyvä, että saatiin pässikin kotiin. Jos menisit Henriikka ja huutaisit Maikon läävästä ja pistäisitte sen pässin karsinaan, toimitteli emäntä. -- On siitä nyt ollut sinulle vaivaa...

-- Mitäpäs tämä... tämänvertainen, murahti Iivo.

Henriikka meni.

-- Olisi ollut asiaakin vähän sille Annastiinalle, murahti Iivo jäätyään kahden kesken emännän kanssa. Vaan voipihan sen jättää toiseen kertaan, kun ei sattunut pihaan...

-- Sieltäkö sinä tavoitit Rumpsusta sen pässin?

-- Sieltä. Arvelin, että vien hänet yksintein perille asti, niin ei ole Simo Piiroisella siitä vaivoja.

Emäntä oli suosiollinen Iivolle, kun tämä oli tuonut pässin kotiin. Kävi noutamassa oikein vehnästä aitasta.

-- Kävin tuolla kaupungissakin, murahti Iivo.

-- Vai kaupungissa kävit!

-- Kaupungissa.

-- Kuuluuko sinne mitä?

-- Eihän tuota tullut kuulluksi... Aapeli Kasurinenkin siellä näkyi olleen.

-- Vai oli Aapelikin!

-- Oli.

Emäntä pani jauhoja kahvipannuun.

Iivo seurasi alta kulmien kahvipuuhia ja ilmoitti:

-- Sanoi se -- Aapeli Kasurinen -- panevansa sen saamisensa hakuun, jollei Simo Piiroinen toimita huomenna rahoja.

Emäntä vähän kuin hätkähti. Kotvaseen ei hän sanonut mitään, selvitteli vain kahviaan. Iivo pani kuitenkin merkille, että emäntä pyyhki pari kertaa silmiään.

Iivo ei pitänyt kiirettä, vaan antoi asian vaikuttaa.

-- Mistähän se Piiroinen siihen rahat ottaa? huokaili emäntä viimein. On niin huono aika, maamiehelle. Joko pitänee vanhoilla päivillään joutua mierolle...

Ja pannessaan kuppeja pöydälle jatkoi hän:

-- On sillä nyt kiire niillä rahoillaan... Aapeli Kasurisella. Luulisi hänellä olevan tuota rahaa liikenemäänkin.

-- Ahne se on, järäytti Iivo.

Ja jatkoi sitten:

-- Eikö liene se Mönkkösen leskikin sitä yllyttänyt, kun se aikoo ottaa sen akakseen, se Aapeli.

-- Vai sitä se Aapeli...

-- Sitä.

Emäntä oli kaatanut kahvia ja leikannut neljä paksua vehnäspalasta. Hän kehoitti vierasta:

-- Ottaisit nyt Iivo kahvia... ei tässä tiedä, pitkäänkö saakaan enää omassa tuvassaan kahvia keittää.

-- Olisipa tässä välttänyt kahvittakin, sanoi Iivo astuessaan pöydän ääreen.

Juotuaan ensimmäisen kupin oikaisi hän vähän selkäänsä, nosti vasemman jalkansa oikealle polvelle ja jyräytti:

-- Arvelin tässä... kun sattuu olemaan vähän rahapennilöitä... että jos toisin huomenna sen kahdeksansataa Simo Piiroiselle ja sanoisin, että työnnä se Aapeli Kasurisen kulkkuun, kun se tulee velkomaan...

Piiroisen emäntä ei ollut uskoa korviaan.

Kun hän vihdoin käsitti, että Iivo puhui tosissaan, sanoi hän:

-- Ei sitä tiedä, mistä se Herra kulloinkin avun lähettää.

-- Lähettäähän se... milloin mistäkin, jurahti Iivo.

Piiroisen emäntä oli niin hyvillä mielin, ettei tiennyt, mihin oikein ryhtyä. Ummisti pari piirasta, kaatoi Iivolle kahvia jo kolmannen kupin ja leikkasi lisää vehnästä.

-- Iivossa... Iivossa lähetti Herra avun Simo Piiroiselle, vakuutteli hän hartaasti ja kiitollisena.

-- Pitää tässä lähteä ajelemaan, että ennättää yöksi kotiinsa, sanoi Iivo juotuaan kolmannen kupin.

-- Onko sinulla niin kiire? päivitteli emäntä. -- Tässä meillä olisi kohta piiraatkin joutuneet... kun sattui tulemaan kerran meillekin tämmöinen vieras kuin tämä Iivo... eikö tuo alkane Simo Piiroinenkin pian vetäytyä sieltä pihaan.

-- Onhan tässä jo tullut istutuksi... tulenpahan huomenna uudestaan, niin tuon ne rahat, murahteli Iivo Mutanen alkaen tehdä lähtöä.

-- No voi sitä Iivoa... hykerteli emäntä hyvillä mielin.

Mutta noustuaan seisomaan ja pantuaan jo hatun päähänsä sanoi Iivo Mutanen verkalleen:

-- Semmoistahan minulla olisi ollut asiaa sille Annastiinalle -- vaan ei sattunut kotosalle -- että olisiko tuo välittänyt tämmöisistä kaupunkituliaisista?

Näin sanottuaan kaivoi hän taskustaan pienen rasian ja pani sen pöydännurkalle jääden sitten seisomaan keskelle lattiaa.

Emäntä katseli rasiaa ja sanoi:

-- Onpas siinä korea loota... mitä hänessä mahtanee olla?

-- Saa sitä katsoa, lupasi Iivo seisoen hattu päässä. Emäntä pyyhkäisi käsiään, otti kotelon varovaisesti hyppysiinsä ja kopeloi sitä.

-- Kyllä on korea... kultapuustaimet kannessa ja kaikki...

-- Kun painaa sitä syrjässä olevaa napukkaa, niin se tulee auki, selitti Iivo.

-- Hyvä isä... kello! huudahti emäntä. -- Taitaa olla ihan kultakello...

-- Kultakellona se kultaseppä sen minulle möi... murahti Iivo katsellen tuvan peräseinällä olevan seinäkellon mustunutta, savuttunutta taulua.

-- Mutta mitäs... mitenkäs... eihän tämä... tapaili emäntä tuntien olevansa sekaisin päästään. -- Että ihan kultakello... mitenkäs sitä... että Annastiina...

Iivo katsoa muljautti emäntään viisaan näköisenä. Sitten naulitsi hän taas katseensa seinäkellon tauluun, jonka lasilla varustetusta ala-aukosta näki, miten messinkinen heiluri lekkasi harvakantaan edestakaisin.

-- Se on siinä suhteessa... sanoi Iivo. -- Siinä suhteessa... että jos Annastiinan tekee mieli ottaa kultakello...

Emäntä alkoi nyt käsittää asian:

-- Olisikos tämä... niinkuin että suoraan sanoen -- kihloiksi...?

-- Sitähän se taitaisi olla tarkoittavinaan... huolineeko sitten Annastiina näistä salolaisten kelloista? arveli Iivo.

Emäntä oli pannut rasian pöydälle jättäen kuitenkin kannen auki, ja mennyt penkille istumaan, kädet sylissä.

Vallitsi joltisenkin pitkä äänettömyys. Iivo seisoi entisellä paikallaan keskellä lattiaa, hattu valmiiksi päässä.

Vihdoin emäntä sanoi:

-- Omahan se on asiansa... Annastiinan... kukas häntä voi pakottaa vasten mieltään... mutta minkä minä häntä tunnen niin kyllä hän ottaa kihlat... Iivolta.

Ja kun ei Iivo siihen vielä mitään virkkanut, jatkoi emäntä:

-- Ei sitä Annastiina etsimälläkään parempaa miestä löytäisi.

Iivo näytti tuumiskelevan ja kysyi sitten:

-- Saaneeko jäädä sillä puheella tuo kello sitten tänne huomiseen, vai vienenkö vielä pois?

-- Saat sen jättää sillä puheella, lupasi emäntä. Mitäs sitä kahtakäteen kuljettelemaan, jos se kerran on tänne jääpä. Minä pistän sen piirongin ylälootaan, niin annan sen huomenna Annastiinalle, kun tulee kotiin... tai annat itse, jos tulet huomenna.

-- Samahan se on, kuka sen antaa, sanoi Iivo.

Hän oli jo menossa, kun emäntä kysyi:

-- Saapiko tästä jo kertoa itselleen Simo Piiroiselle, vai jätetäänkö siihen asti, kun Annastiinakin on tullut kotiin?

Iivo pysähtyi ovella, veti suutaan vähän nauruun ja sanoi:

-- Kerkeäähän se kuulla sen huomennakin... niinkuin niistä rahoistakin.

Emäntä nauraa hekautti:

-- No olkoon sitten salassa Simoltakin huomiseen... se on aina semmoinen tuppisuu murjake itsekin, niin kostetaan nyt...

Ajellessaan Hukansalolle päin tiesi Iivo asiansa nyt varmaksi ja ajatteli:

-- Kelpasipas kultakello emännälle... kelpaa se silloin Annastiinalle itselleenkin.

X

Kun Simo Piiroinen lauantai-iltana aidanpanosta saavuttuaan oli kuullut, että pässi oli jo kotona ja että Iivo Mutanen oli sen tuonut, sanoi hän vain:

-- Vai jo on pässi kotona.

Sitten hän enempää puhumatta otti teurastuspuukkonsa ja meni ja tappoi pässin. Paloiteltuaan sen toi hän pari lihakappaletta emännälle ja sanoi:

-- Laita hänestä vaikka uunipaistia aamuksi.

Sitten läksi Simo Piiroinen saunaan.

Illalla maata mennessään ja poltettuaan viimeisen piipullisen kopisteli hän porot sängyn vieressä lattialla olevaan pieneen, rytkyläiseltä ostettuun savikuppiin ja arveli:

-- Ei se pässi juoksuta enää ketään Hukansalolla.

Näin sanottuaan kääntyi hän seinään päin, kohensi tyynyä päänsä alla ja nukkui.

Oli sunnuntai, puolenpäivän aika.

Aamiainen oli syöty jo aikaisin, tupa oli siistitty ja havuja pantu uunin eteen. Vallitsi pyhäinen rauha. Isäntä Simo Piiroinen istui pöydän päässä ja selaili almanakkaa, lois-Henriikka kampasi karsinapenkillä lastensa päitä. Emäntä oli taloustoimissaan toisessa tuvassa. Silloin ajoivat pihaan Aapeli Kasurinen Piippuvaarasta ja hänen puhemiehensä Pekka Turunen.

Simo Piiroinen katsoi ulos ikkunasta ja tunsi tulijat. Otaksuen Kasurisen tulevan nyt oikein vieraanmiehen kanssa puhumaan siitä saamisestaan olisi hän mieluimmin pujahtanut piiloon... mennyt vaikka riiheen tai saunaan nukkumaan siihen asti kunnes epämieluiset vieraat olisivat lähteneet, mutta se ei käynyt enää päinsä. Kun ei muutakaan ollut tehtävissä, jäi Simo Piiroinen istumaan paikoilleen ja arveli, että tulkoot sitten, mitäpäs tässä.

Vieraat astuivatkin jo tupaan. Emäntäkin oli juuri ennättänyt tulla toisesta tuvasta, ja Pekka Turunen tervehti, että:

-- Täällähän se on emäntäkin.

-- Mihinkäs se uuni tuvasta pääsee, arveli emäntä, kätteli ja käski istumaan. Simo Piiroinenkin nousi tervehtimään.

Vieraat istuivat ja katselivat ympärilleen. Henriikka kampasi nuorimpaansa, ja Aapeli Kasurinen tiedusteli:

-- Löytyykö mitä?

-- Ainahan sitä vähin, sanoi Henriikka, ja Pekka Turunen kysyi:

-- Paljonko sillä tällä Henriikalla on niitä pentuja?

-- Viisihän näitä vasta, ilmoitti Henriikka.

Aapeli Kasurinen katseli lapsia koettaen arvostella mielessään heidän ikäänsä ja arveli sitten:

-- Taitaa tehdä tämä Henriikka lapsen joka otrille?

Emäntä myönsi, että:

-- Osapuilleen... ja naurahti vähän. Pekka Turunen totesi:

-- Onhan sillä lasta kuin urkupilliä, tällä Henriikalla... toinen toistaan matalampia.

-- Hyvätkö siellä tuli Hirvolanniemellä kasvut? kysyi Simo Piiroinen jotain sanoakseen, ja Pekka Turunen ilmoitti:

-- Tulihan ne... kasvullisuuden puolesta... mutta nyt kun on ollut syksyllä tämmöisiä lämpimiä sateettomia päiviä, niin noihin juurikasveihin pyrki sikiämään tuota lehtimatoa... paikoin oli sitä niin jumalattomasti, että söivät hienommat lehtiosat pois nauriista ja lantuista... ja noista turnipsistakin... ihan panivat raasuiksi, kehnot, niin ettei jäänyt kuin ruodit jäljelle.

-- Vai söivät niin tarkkaan.

-- Söivät.

-- Tokkos kaalit säilyivät?

-- Saatiinhan nuo sentään kaalit tarkalla vahdinpidolla varjelluiksi.

Aapeli Kasurinen sitten kysyi Simo Piiroiselta:

-- Hyväkös se tuli sinulle vuosi?