Part 4

-- No on sillä Simo Piiroisella nyt näistä puolin tuota rahaa enemmän kuin jollakin toisella muuta paperia, aloitti Pekka Turunen äkkiä.

-- On! äyskäisi Aapeli Kasurinen heti. -- Sitävartenko sinä sitä Annastiinaa oletkin muille toimittanut ja minulle vain Mönkkösen leskeä tyrkyttänyt?

-- Ka...! ällisteli Pekka Turunen keksimättä heti vastausta tähän hyökkäykseen.

Mutta Aapeli Kasurinen, vihasta tuhisten, hyökkäsi edelleen:

-- Vai itsellesikö sinä sitä, akallinen mies? Taidat luulla, että kun sinulla on Konsta Piiroisen äpäräpoika elättinä, niin sinäkin siltä tiimalta pääset miljuneeriksi!

-- Ka... aloitti Pekka Turunen taas, mutta Aapeli Kasurinen ärjäisi:

-- Kakata, mitä kakatat... sinun syytäsi tämä on, koko soppa!

-- Älähän nyt... itsehän sinä...

-- Älä valehtele, sinäpäs sitä tyrkytit ja tyrkytit sitä Mönkkösen leskeä!

-- Niin, mutta itsehän sinä sen päätit ottaa... ei suinkaan sinua, aikuista miestä, väkisin saa naitetuksi...

-- Mutta sinä _tyrkytit_, p--le! karjaisi Aapeli Kasurinen niin, että kaiku honkametsästä vastaan rähähti. -- Sinä tyrkytit ja sanoit, että mitäs siitä Annastiinasta, _köyhästä_, siinä on Mönkkösen leski, _rikas_, ja tyrkytit ja tyrkytit ja puhemieheksi telläännyit, tyrkytit saakeli minulle sitä silmäpuoltasi... sanoit, ettei se ole silmäpuoli... näkee muka toisellakin silmällä melkein yhtä hyvin... ei se sillä mitään näe, silmäpuoli se piru on ei siitä mihinkään pääse, riiteli sulhasmies Kasurinen katkerasti, ääni kiukusta vapisten.

-- No vaikkapa ei nyt sentään sanoisi ihan silmäpuoleksikaan... koetti hämilleen joutunut puhemies lieventää asiaa.

Mutta Aapeli Kasurinen ärjyi:

-- Soppasilmä sillä on... luuletko sinä, että minä en sitä ole nähnyt!

Ja ajatellessaan, millaisen rikkauden perijättäreksi Annastiina nyt joutuu, etoi hänen sydäntään niin, että melkein itketti.

-- Voi vaivattu sentään... ja kun minä olen sitä Annastiinaa jo kauan katsellut ja aikonut.

Mitä enemmän hän nyt muisteli Annastiinaa, sitä katkerammalta tuntui hänen menetyksensä.

-- Siinä olisi ollut niin siisti ja sopuluontoinen ihminen Piippuvaaraan emännäksi, ja sydämestään niin hellä, että oikein...

Puhemiehenkin täytyi myöntää:

-- Onhan se kyllä niinkuin sydämen puolesta... mutta mitä tähän Mönkkösen leskeen tulee, niin kyllähän...

-- Suusi kiinni koko akasta! ähisi Aapeli Kasurinen.

Puhemies Pekka Turunen oli ymmärtäväinen mies, ja hänen täytyi myöntää, kun asiaa puolueettomasti ajatteli, että Aapeli Kasurisella oli syytä suuttumukseensa. Kaikesta päättäen olisi Annastiina hänelle tullut, kun Aapeli Kasurisella oli vankka talo, eikä ollut vielä lopen vanha mieskään. Olihan tämä Aapelikin tosin jonkinverran rokonrikkoma, mutta eihän sillä tarvinnutkaan nyt varakkaalla isäntämiehellä olla posket kuin maitovauvalla.

-- Tässä kyllä vielä, alkoi Pekka Turunen jonkin ajan kuluttua... tässä kyllä vielä keino keksitään.

Ja ryhtyen tekemään tarkemmin selkoa suunnitelmistaan sanoi hän:

-- Mikäs pakko sinun on sitä Mönkkösen leskeä ottaa, kun ei ole vielä kihlatkaan annettu?

Aapeli Kasurinen puri vielä hammasta, mutta vaikeni. Ei enää joka sanaan vastaan noitunut.

-- Ei ole kihlat vielä annettu... eikä ole oikeastaan puhuttukaan kuin sinne päin. Mitäs siitä.

Aapeli Kasurinen vaikeni.

Pekka Turunen hautoi nyt asiaa. Mitä enemmän hän sitä hautoi, sitä selvemmältä hänestä alkoi näyttää, ettei Mönkkösen lesken kosiminen oikeastaan vaikuttanut asiaan mitään, kun ei ollut vielä kihloja annettu.

-- Se olisi ollut toinen tapaus, jos meillä olisi ollut kihlat mukana ja Mönkkösen leski olisi ottanut ne vastaan... mutta mitkä hiton kihlajaiset nämä nyt muka olivat, kun ei ollut kihloja eikä mitään. Eihän sitä sillä tavalla...

Ja lohduttautuakseen Mönkkösen leskenkin tunteisiin nähden selitti hän:

-- Eikä se tietysti voi Mönkkösenkään leski ottaa asiaa todesta, niinkauan kuin ei ole kihloja annettu... enemmänhän se piti sitä vielä leikkinä... -- niinkuin mekin oltiin leikin haminassa... nauratteli vain Mönkkösen leski ja sanoi, että sittenhän tuon näkee, kunhan ensin kihlatkin näkee...

Aapeli Kasurista alkoi tämä puhe rauhoittaa. Asia ei näyttänyt enää toivottomalta. Päästäkseen sovinnollisen ajatuksenvaihdon alkuun ja samalla kuin pyytääkseen anteeksi äskeisiä pahoja sanojaan huomautti hän murahtaen:

-- Näkyy se nyt tuo rinnustin pysyvän kiinni, kun panit sen paremmin...

-- Kyllä se nyt pysyy, vahvisti Pekka Turunen mielissään siitä, että sopu ja rauha alkoi jälleen rakentua.

Sitten hän lausui lopullisesti ratkaisevan sanan siitä Mönkkösen lesken asiasta:

-- Niin että kun sinä et vie sille kihloja, niin ei hänelläkään siihen enää ole mitään sanomista.

Aapeli Kasurista kuitenkin vielä vähän epäilytti:

-- Vaikka kyllähän se selvästi siltä näytti, että se oli tulemassa, se Mönkkösen leski...

Mutta Pekka Turunen huudahti ihmetellen:

-- Mitenkäs se sinulle tulisi, kun et sinä vain anna hänelle kihloja!

Sitä myöten tuntui asia selvältä.

Aapeli Kasurisesta oli kuin olisi taakka pudonnut hänen hartioiltaan. Syksyiset heleänväriset vaaratkin tuolla Rutakon puolella paistoivat taas niin kauniisti iltapäiväauringossa. Tie oli tasainen ja mäetön täällä laajalla kangasmaalla, ja hevonen juoksi hereästi kotiin päin.

Oli jo päästy niin pitkälle, että neuvoteltiin siitä, miten Annastiinan kosimisessa voitaisiin soveliaimman menetellä.

-- Minä kun olen sitä Simo Piiroista siitä velastaankin hätyytellyt, päivitteli Aapeli Kasurinen tyhmyyttään.

Puhemies kaiveli nenäänsä.

Sitten hän ilmoitti:

-- Se on oikeastaan sen parempi, että olit sitä säikytellyt siitä saatavastasi... niin sinulla on nyt sitä parempi ajaa sinne sanomaan, että se oli vain semmoista leikkiä... jotta näet sait käydä useammin Annastiinaa katsomassa.

Aapeli Kasurisesta tuntui tämmöinen selitys hiukan epäilyttävältä.

-- Jospa se ei usko... se Simo Piiroinen?

Mutta puhemies oli vakuutettu asiastaan:

-- Uskoo se... se on semmoinen tyhmänsekainen mies... semmoinen kopsaan valettu, tämän ymmärryksensä puolesta nimittäin.

Ja samassa kirkastui asia hänelle koko yksinkertaisessa selkeydessään.

-- Kyllä uskoo sitten ainakin, kun sanot, että jätät koko perimisen silleen! huudahti hän riemuiten. -- Se on ollut siitä kovassa kiipelissä, niin että se tieto tulee kuin taivaanpankolta.

Aapeli Kasurinenkin sanoi:

-- Olen minä sitä tässä itsekin ajatellut, että siitä päästä se on hyvä lähteä sitä asiaa juohtamaan...

Puhemies huomautti:

-- On se semmoinen ilosanoma koko Piiroisen väelle... ja kun siihen sitten...

Voimakkaasti ääntään koroittaen ja kämmenellään nahkaiseen polvipeitteeseen läiskyttäen vannoi Pekka Turunen:

-- Siihen kun sitten piruvie sökkäät vielä kultakellot ja silkkihuivit Annastiinan kopraan, niin ei siinä sitten ole puhemiehellä paljon sanomista! Antaa mennä kaikki yhdessä hötäkässä, niin se on sitten lukossa.

-- Pitää sinun kuitenkin laatia vähän niinkuin esipuhetta... jotta tulevat noin niinkuin vastaanottavaisiksi, huomautti Aapeli Kasurinen.

-- No tiettypä se. Pitäähän siinä olla alkulause eli johdatus, asian merkityksen ja tärkeyden mukaan, myönsi puhemies itsestään selvän seikan.

Äkkiä kuitenkin Aapeli Kasurinen säikähti:

-- Mutta jospa ne jo tietävät... siitä perinnöstä! Puhemies rauhoitti:

-- Hiidestäkö ne sen vielä tietäisivät? Ei olisi tietty mekään, jollei olisi kaupungissa käyty.

-- Kunpa oli se Iivo Mutasen pahulainen siellä kaupungissa, synkistyi Kasurinen.

-- Eihän se Iivo käynyt kihlojen ostossa, niin että mistäs hän sen olisi kuullut!

-- Niin, se on kyllä totta... mistäs se sen...

-- Kun aivan sattumalta tuli se kultaseppä meillekin sanoneeksi.

Pekka Turunen punoi juonen lankoja yhä taitavammiksi.

-- Me ei ole kuultu mitään koko perinnöstä, eikä uskota sittenkään, kun milloin kuullaan... kuule, Kasurinen, me ei olla käyty edes koko kaupungissa!

Aapeli Kasurinen nyökäytti päätään osoitukseksi, että hän oli täydellisesti ymmärtänyt.

-- Ja jos vaikka sattuisi se Iivo Mutanen milloin sanomaan, että me oltiin kaupungissa, niin se pitää tehdä valehtelijaksi ja sanoa sen olleen kaupunkimatkallaan niin humalassa, että se on voinut luulla vaikka tuota ukko Kilpeläistä taikka Mustankankaan Ratilaista sinuksi.

Aapeli Kasurisen naama loisti tyytyväisyydestä. Kuinka kaikki kävi selväksi ja mutkattomaksi, kun Pekka Turunen sai järjestellä asiat mielensä mukaan!

-- Mutta mitenkäs minä selitän nämä kihlat...?

-- Jotta ne ovat sinulla?

-- Niin.

-- Mitäs selittämistä siinä on... sinä kun olet niin kauan ajatellut tätä Annastiinaa, niin sinulla on ollut kihlatkin jo vuosikausia valmiiksi ostettuina.

-- Ka niin... mutta jos sattuisi joskus kuulumaan jotain siitä, että me ollaan käyty Mönkkösen lesken puheilla?

Pekka Turunen huitaisi halveksivasti kädellään:

-- Ei toki se Mönkkösen leski niin älytön ole, että siitä kenellekään mitään puhuu, kun näkee, ettet sinä häntä huolinutkaan... ja siksi toiseksi, saammehan me sanoa, että oltiin lehmää ostelemassa, mutta ei tullut kauppoja.

Aapeli Kasurinen tunsi, että asia oli nyt oikealla ja onnellisella tolalla. Kiitollisena hän huudahti:

-- Oli se sentään pirun hyvä asia, että se kultaseppä huomasi mainita siitä Ameriikan perinnöstä!

-- Oli se! murahti Pekka Turunen tyytyväisenä.

VI

Oli se aika mötäkkä Hukansalolla Rumpsun perukalla, kun viinakauppias Heikki Piiparinen ja poliisikonstaapeli Tuomas Kontkanen ottivat kiinni Simo Piiroisen pässiä. Pässin olinpaikka löytyi kyllä helposti, kun Lappalaisen pennut, jotka olivat olleet sienestämässä, sattuivat tulemaan vastaan ja kertoivat nähneensä pässin, mutta kiinniotosta tuli urakka. Heikki Piiparinen kaarsi aina kauempaa ja ajeli pässiä kohti poliisia, joka oli katajapehkojen takana piilossa ja sieltä hyökkäsi pässin lähestyessä, mutta monta yritystä saatiin tehdä, ennenkuin poliisin onnistui päästä pässiin käsiksi. Siinä menivät nurin poliisi jos pässikin, mutta poliisi ennätti saada pässin koivesta kiinni, ja kyllä se sitten pysyi. Pässi kiinnitettiin Heikki Piiparisen nahkaremelillä ja lähdettiin sitä juonittelemisestaan ja vastaanharaamisestaan huolimatta kuljettamaan pois salolta.

Lappalaisen perikunnan mökin raunioilla levähdettiin. Poliisi kuivaili hikeä otsaltaan ja noitui pässiä.

Sitten hän sanoi:

-- Pitää saada hevonen vaikka tuolta Mutasesta, niin viedään pakana hevosella kotiinsa. Käy sinä Heikki Piiparinen pyytämässä hevosta lainaksi ja kuljeta pässi Tutjunpohjaan... minä lähden nyt oikaisemaan sajon poikki Roivaan mökille Annastiinan luo.

-- Mihinkäs tämä pässi siksi aikaa pannaan?

-- Onhan tuolla tuo sauna palamatta. Teilataan paholainen saunaan ja pannaan pönkä ovelle, niin kyllä pysyy.

Pässi työnnettiin sisään saunan matalasta ovesta, jolloin Heikki Piiparinen totesi:

-- Näkyy siellä olevan vanhoja vastojakin... syököön niitä joutessaan, juuttaan riista!

* * * * *

Heikki Piiparisen tullessa Jyrki Mutasen talolle pyllötti Otukka kontillaan kaivon kannella onkien kappaa, joka oli päässyt irti koukustaan ja pudonnut kaivoon. Nähdessään Piiparisen kysyi Otukka:

-- Mistäpäin sinä kävelet?

-- Tuolta minä tulen Sarkkisenlammilta päin, valehteli Heikki Piiparinen välinpitämättömästi.

Otukka arveli käsittävänsä asian, koska tiesi, että Lassi Kettunen oli siirtänyt viinatehtaansa Sarkkisenlammin taakse ja Heikki Piiparinen oli välimmiten toiminut Lassi Kettusen kauppamatkustajana. Mutta kun talossa tällä hetkellä oli tarpeeksi suoraan Lassi Kettuselta ostettua ainetta, ei Otukka halunnut, että Heikki Piiparinen nyt ryhtyisi tarjoilemaan tavaraansa, ja kääntääkseen puheen suuntaa sanoi hän:

-- Se poliisi Kontkanen kuuluu sinua kyselevän... kävi meilläkin.

-- Vai kyselee se poliisi Kontkanen, vastasi Heikki Piiparinen vain. Sitten hän kertoi:

-- Satuin saamaan sen Simo Piiroisen pässin kiinni tuolla Rumpsussa, niin arvelin kysyä, että saisiko teiltä hevosta, jotta veisin yksin tein sen pässin Piiroiseen, kun sattuu olemaan muutenkin asiaa Tutjunpohjaan.

-- Vai sait sinä sen pässin kiinni, sanoi Otukka nostaen kappaa kaivosta. -- Taisit saada juosta lämpimiksesi?

-- Eipä tuota erikoisemmin...

Otukka kaatoi veden kapasta kaivon viereen, suinaili kappaa ja sanoi:

-- Se on niin laho koko kappa, että eikö pitäne tehdä uusi.

Heikki Piipariselle hän sitten arveli:

-- Joutaneeko tuota meiltä hevosta, kun Iivokin on kaupungissa, ja tamma taas olisi kengitettävä.

-- Vai kaupunkiin se Iivo taas läksi, kummeksi Heikki Piiparinen. -- Tänäänkö se sieltä takaisin tulee?

-- Eikö tuo tulle tänäpäivänä.

Auttaakseen Heikki Piiparista toisen talon kustannuksella neuvoi Otukka sitten:

-- Vaan tuolta Jussi Variksesta ne kyllä antavat hevosen.

-- Voivathan ne ehkä antaa Variksesta hevosta, toivoi Heikkikin.

Heikki Piiparinen läksi pyytämään hevosta Jussi Variksesta. Mennessään hän kysyi:

-- Ukko Jyrkikö se tähän on tehnyt uuden veräjän?

-- Ukko, vastasi Otukka päätään kääntämättä lähtien viemään kaivonkappaa tupaan. Puolivälissä pihamaata hän kuitenkin muisti, ettei Heikki Piiparisella ollutkaan pässiä matkassaan, ja huusi:

-- Missäs sinulla on se pässi?

-- Sinne minä sen salpasin Lappalaisen mökin saunaan, vastasi Heikki Piiparinen riihen luota.

Vähää myöhemmin ajoi Iivo Mutanen hyvää vauhtia vajan eteen ja alkoi riisua hevosta. Mutta saatuaan hevosen pois ajokärryjen edestä työnsi hän sen yhtä kyytiä lavakärryjen aisoihin, kahmaisi jostakin sylyyksen heiniä kärryjen pohjalle ja kiljaisi sitten:

-- Petukka!

Otukka oli tullut rappusille seisomaan ja ihmettelemään, että mitä se tuosta konista uudelleen valjastaa. Hän sanoi:

-- Missä lie Petukka... mitä sinä sillä?

-- Sen on Petukan virkailematta lähdettävä minun kanssa ottamaan kiinni sitä Simo Piiroisen pässiä.

Ukko Jyrkikin oli tullut tuvasta huudon kuullessaan ja seisoi alushoususillaan portailla Otukan vieressä. Nähdessään Iivon hommat ei hän voinut olla Otukalta kysymättä:

-- Onkohan se humalassa, tuo Iivo!

Otukka katseli Iivoa, joka juuri kantoi liiteristä pitkää nuoraa lavakärryihin, ja arveli sitten:

-- Ei se oikein humalaiselta näytä.

Sitten hän huusi velimiehelle:

-- Mitäs sinä siitä pässistä?

-- Ei se sinuun kuulu... nyt on kiire. Pirussako se on se Petukka?

-- Se on kiinni jo, se pässi, ilmoitti Otukka.

-- Häh?

-- Heikki Piiparinen oli tässä justiinsa ja sanoi ottaneensa pässin kiinni ja läksi pyytämään Jussi Variksesta hevosta.

Iivo kuunteli suu auki.

Sitten hän kirosi:

-- Perr...

Ja huusi sitten:

-- Oliko sillä se pässi matkassaan?

-- Kuuluu pistäneen sen sinne Lappalaisen saunaan.

Iivo hyppäsi hajareisin seisomaan lavakärryihin, huitaisi hevosta ohjasperillä ja huusi:

-- Hyvästi!

-- P--a evääksi! toivotti veli Otukka.

Ukko Jyrille lausui hän arvelunaan:

-- Taisi se sittenkin olla humalassa.

VII

Suutari Roivaan palatessa mökilleen istuivat Annastiina ja Piipariska pöydän ääressä kahvia juoden.

Roivas ripusti hattunsa naulaan ja sanoi:

-- Terveisiä Tutjunpohjasta... johan tämä Annastiina pääsee taas omilla jaloillaan kävelemään.

-- Tuleehan tästä vielä kävelijä, Annastiinasta, sanoi Piipariska. -- Mikäs siinä... parhaillaan olevasta tytöstä.

Piipariska pani kupit pöydälle Roivastakin varten ja kehoitti:

-- Tule pois Roivaskin juomaan omia kahviasi.

-- Vieläköhän tuota menisi, esteli Roivas näön vuoksi. -- Poikkesin tullessa tuolla Mertasen mökillä, niin siellä Mertasen akka keitti kahvit.

-- Niissäkö se on se ukko Mertanen yhä entisissä voimissaan? tiedusteli Piipariska kaataessaan pienestä mustasta pannusta kahvia Roivaan kuppiin.

Roivas hörppi kahvia ja vastasi vähän ajan perästä:

-- Niissähän se vain tahtoo olla... ei kuole eikä parane.

Ja tuokion kuluttua ilmoitti hän:

-- Sillä on ruvennut laskeutumaan veri jalkoihin... eikö liene pahentunutta verta, kun niin pöhöttää. Suonetkin ovat kaikki turvoksissa.

-- Sillä on jo pitkät ajat tahtonut pysähtyä ruoka sydämeen, sillä ukko Mertasella, selitti Piipariska. -- Eikö tuo liene siitä alkuisin koko vaiva.

-- Voipihan se olla siitäkin, myönsi Roivas.

Piipariska kaasi toista kuppia mökin isännälle ja sanoi:

-- Älä sinä Roivas suutu, vaikka me olemme täällä juoneet sinun kahviasi... Annastiina on luvannut toimittaa papuja sijaan.

-- Ainahan niistä... alkoi Roivas, mutta Annastiina keskeytti:

-- Älysivätkö ne siellä meillä antaa edes kahvia tälle Roivaalle?

Roivas todisti:

-- Jo toki... antoivat ne kahvit jos muutkin ruoat...

-- Sitähän minä, ettei se Piiroisen emäntä ole ennenkään vieraita kahvittelematta jättänyt, pisti Piipariska väliin.

Annastiina kysyi:

-- Mitäs se isä sanoi, kun ei pässiä ollut?

Roivas ryästeli ja myönsi:

-- Olihan se äkäinen aluksi, mutta kun minä sanoin, että mitenkäs se kipeä ihminen -- tämä Annastiina -- kykenee semmoiseen, niinkuin nyt villin pässin kiinniottoon, niin eihän se sitten siitä sen enempää.

Ja käytyään sylkäisemässä uunin eteen ilmoitti Roivas:

-- Nousviikolla sanoi Piiroinen itse lähtevänsä rengin kanssa ottamaan kiinni sitä pässiä... lupasi ottaa vaikka ampumalla... sanoi tapattavansa sen kumminkin, kun siitä on jokavuotinen mieliharmi.

Silloin kertoi Piipariska, että poliisi Kontkanen ja Heikki Piiparinen ovat jo pässin kiinniotossa, ja lisäsi:

-- Sitä minä olen tässä toimittanut tälle Annastiinalle, että saat sinä siitä Tuomas Kontkasesta semmoisen miehen, ettei siitä enää parane. Mutasenkaan pojat eivät viitsineet yrittääkään, vaikka olivat ihan äärellään, mutta tämä poliisi kun sattui kuulemaan asiasta, niin paikalla oli valmis. Etkös usko Roivaskin, ettei tämä Annastiina mistään parempaa miestä saisi?

Roivas kun tiesi, että se poliisi Kontkanen oikeastaan katseli Mustankankaan Ratilaisen Iitaa, ei oikein osannut vastata. Sentähden ei hän ollut kuulevinaan koko kysymystä, vaan arveli:

-- Olisiko ruveta saunan lämmitykseen... vaan jos pitänee kantaa retuuttaa purolta asti vettä, kun on niin vähissä kaivosta.

Annastiina kainosteli:

-- Mitäs se tämä Piipariska tyhjiä... tokko tuo Tuomas Kontkanen minusta huolisikaan...

-- Tuossapa tuo näkyy tulevan itse, ilmoitti Piipariska. -- Niin että kysytään häneltä...

-- Ei saa joutavaa...! huudahti Annastiina hätäissään. -- Luulee vielä että...

Samassa astui poliisi Kontkanen sisään ja sanoi:

-- Jopahan näkyy tämä Roivaskin ennättäneen takaisin.

* * * * *

Piipariska oli äkkiä keittää pyöräyttänyt uudet kahvit poliisia varten. Niitä nyt juotiin.

-- Vai puuttui pässi kiinni? kysyi Roivas.

-- Puuttui... mutta osasi se juoksuttaa, eto elävä! Vaan kun minä lopuksi suutuin ja laskettelin perässä oikein täyttä väkeä, niin eivät siinä pässinkään kintut riittäneet.

-- Olisi sitä kelvannut katsoa, kun se pässi ja tämä poliisi... ihasteli Piipariska. -- Vai Mutasesta se Heikki läksi hevosta hakemaan... antanevatko nuo Mutaset edes hevostakaan, epäili hän sitten.

-- Jolleivät anna, niin antaa ainakin Jussi Varis, arveli poliisi.

Roivaskin myönsi:

-- Antaahan se Jussi.

Vaiettiin.

Sitten sanoi Piipariska:

-- Onhan se toimen mies, tämä poliisi Kontkanen, mutta eipähän ole vielä saanut hankituksi itselleen sitä emäntää.

Annastiina oli hämillään.

Poliisi Kontkanen laski kahvikupin pöydälle, pyyhki suutaan kädenselkään ja sanoi:

-- Eihän tuota ole vielä ennättänyt hankkia.

-- Vaikka johan se olisi aika... ehkä, myönsi hän sitten, ja Piipariska kiiruhti vakuuttamaan:

-- Olisipa hyvinkin... eikös se ole tämä poliisi jo kolmissakymmenissä?

-- Niissä main, myönsi Tuomas Kontkanen.

Roivaskin silloin huomautti:

-- Jopa tuo olisi sitten aika ottaa poliisinkin eukko... niskaansa huokumaan.

-- Kun olisi kuka, joka huolisi, arveli poliisi katsellen kenkiensä kärkiä.

-- On niitä, on niitä! vakuutti Piipariska innokkaasti silmäten salavihkaa Annastiinaan, joka oli tullut tulipunaiseksi ja tuijotti lattialla olevaan russakkaan, joka uteliaana ja vikkelänä oli uskaltanut esille raostaan ja heilutteli tuntosarviaan.

-- Onhan sitä yhteiskunnassa... tätä vaimoa, vakuutti Roivas, ja Piipariska riensi täydentämään:

-- On sitä... ei se kesken lopu, jos vain tyytyy tavalliseen oikeaan ihmiseen, eikä tavoittele semmoisia ylettömiä, joita ei ole olemassakaan.

Roivas sylkäisi ja selitti:

-- Kuuluu pirukin ennen etsineen metsästä sellaisia puita, jotka eivät olleet suoria eivätkä vääriä, vaan ei kuulu löytäneen.

Poliisi Kontkanen arveli:

-- Eihän ne ole suuret valikoimiset meikäläisellä... kun vain yhdyttäisi jonkun, joka huolisi.

Silloin katsoi Piipariska hetken tulleen tehdä jyrkkä ratkaisu:

-- No tässä on tämä Annastiina Piiroinen... kysy nyt vaikka häneltä, huolisiko hän.

Poliisi koputteli kengänpohjillaan lattiaan, katsahti sitten Annastiinaan ja kysyi:

-- Mitä sanonee sitten tämä Annastiina... huolineeko tästä minusta?

Oli pitkä äänettömyys. Kaikki katselivat lattiaan.

Vihdoin sanoi Annastiina hiljaa:

-- Tietäähän tämä Tuomas, että huolinhan minä...

Ja taas vaiettiin.

* * * * *

-- Jos lähtisit Piipariska minun avukseni kantamaan vettä purolta, kun on tuo kaivokin ehtynyt, niin panisi vaikka tuon saunarötiskön lämmitä, jotta saisi muuttaa pyhäksi puhtaan paidan, esitti Roivas.

Annastiinan ja Tuomas Kontkasen jäätyä kahdenkesken sanoi Kontkanen:

-- Mitäs sinä siihen sanot, jos nyt yksin tein lähdetään suoraan kirkolle panemaan kuulutuksiin?

-- Kuulutuksiinko? hämmästyi Annastiina. -- Mitenkäs sitä näin äkiksestään...?

-- Mitäs se enää pitkittämisestä paranee... onhan me jo toisiamme katseltu niin pitkään, ettei se enää siitään muutu.

-- Niin, mutta olisi pitänyt sanoa kotona... arveli Annastiina epätietoisena.

-- Minkätähden? Aikainen ihminenhän sinä olet, saat tehdä tässä asiassa mitä tahdot, houkutteli poliisi.

-- Senpuolesta... mutta tuntuu vähän oudolta, kun näin rutosti...

Poliisi katsoi ulos ikkunasta, ja nähdessään Piipariskan ja Roivaan mennä lynkkäisevän alas purolle kantaen korennosta olkapäillään vesikorvoa, siirtyi hän Annastiinan viereen penkille ja kietaisi kätensä hänen vyötäisilleen.

* * * * *

Suostuihan se toki, Annastiina. Näin alkoi asia oikeastaan hänestäkin tuntua hauskemmalta. Hän tiesi, että ihmiset olivat häntä selän takana ivanneet ja säälineet, että poliisi Kontkanen muka ei ole hänestä huolinutkaan.

Saavat nyt nähdä!

Hyvämieli ihan hykähdytti Annastiinaa.

-- No lähdetään sitten vain kuulutukselle, koska sinä Tuomas tahdot.

-- Lähdetään. Otetaan Pekka Turusesta hevonen ja ajetaan niin, että rapa roiskuu lepästä leppään! huusi poliisi Tuomas Kontkanen riemuissaan.

* * * * *

-- No minnekkäs ne nyt läksivät! huusi Piipariska ihmeissään saunan ovelta.

-- Minä lähden viemään tätä Annastiinaa kotiinsa, selitti Kontkanen. -- Pitää ottaa hevonen, ei se vielä jaksa niin pitkää matkaa kävellä.

-- Älkäähän nyt... minnekkä teillä semmoinen kiire... hätäili Piipariska, joka olisi toivonut, että Annastiina olisi jäänyt huomisaamuun, päästäkseen sitten hänen kanssaan Tutjunpohjaan.

Mutta Annastiina sanoi:

-- Kyllä minun nyt pitää joutua pihaan, kun olen niin kauan täällä viipynyt. Piipariskan pitää tulla sitten huomenna meille!

-- Ja saapi käskeä Heikki Piiparisen tulla mukaan, jollei ole jäänyt pässiä viedessään jo sinne Tutjunpohjaan yöksi, lisäsi poliisi Kontkanen.

Onnellinen pari läksi kiireenvilkkaa kävelemään Hirvolanniemeen päin.

Sattui toki olemaan kirkkaan kuutamon aika, niin ettei tehnyt mitään, vaikka menisi myöhäisempäänkin, ennenkuin kirkonkylälle ehtisi.

-- Sitten vielä ennättää aamulla käydä pappilassa, sanoi Tuomas Kontkanen, joka oli ottanut Annastiinan vasemman käden omaan oikeaansa, heidän siinä kävellessä jykevän hongikon halki kulkevaa tietä, joka menee Hirvolanniemelle.

Poliisi Kontkanen heilutteli leikillisesti Annastiinan kättä, ja Annastiinan kasvot säteilivät.

* * * * *

Roivas oli jo kylpenyt, ja Piipariska oli par'aikaa saunassa, kun Heikki Piiparinen ilmestyi Roivaan mökille ja kertoi: