Part 3

-- Iivoko? rykäisi Heikki Piiparinen, joka taas sai langan päästä kiinni. -- Vai Iivo... toisti hän kuin säälien Annastiinan sokeutta.

Ja avatakseen toisen silmät jatkoi hän ääntään koroittaen, harvakseltaan:

-- Se on niin, niinkuin nyt esimerkiksi tämä Iivo, esimerkiksi nyt tämä Iivo Mutanen, niin eihän siinä ole muuta mieheksi sanottavaa kuin suuret luut, eikä ne paljon maksa -- luut, meinaan. Neljin pennin kilolta kuuluvat maksavan kaupungissa Vainikaisen makasiinimiehet... luista. Niin ettei siinä vielä paljon Iivonkaan kokoisesta maksettaisi. Nousisiko markkaan koko mies?

Piipariska höristeli korviaan. Hänestä alkoi tuntua, että tässä oli jotain takana, mutta ei päässyt vielä selville, mitä.

Hänen poikansa sillä välin jatkoi, nyt jo kuin saarnaten:

-- Luita, luita on Iivossa... ja siinä nahka päällä, jota kylvettää, milloin elävät enemmän kiusaavat. Ei siitä maksa puhuakaan. Kun minä kuulin; että Iivolla ja tällä Annastiinalla silloin yhteen aikaan oli vähän niinkuin... niinkuin sympaattisia asioita, niin minä jo arvelin, että kun varjelisi vakainen luoja Annastiinan siitä talosta.

-- Mitäs se nyt tämä Heikki... häpeili Annastiina. -- Eihän meillä Iivon kanssa mitä...

Mutta Heikki ei ollut kuulevinaan. Hän paasasi ankarasti:

-- Jo pääsi itku tältä äitimuoriltakin, kun kuuli mieron hölynä, että sinä katsahdat Iivon puoleen... itku pääsi Piipariskalta, vaikka ei ole itkenyt minun muistini aikana, ja sen sanoi minullekin, että soisi hän ennen Annastiinan kuolevan kuin semmoiseen onnettomuuteen joutuvan...

Piipariska tiesi ja muisti varmasti, ettei hän ollut milloinkaan semmoisen asian tähden itkenyt eikä sinnepäin puhunutkaan -- olisi päinvastoin ollut hyvinkin innostunut toimittamaan Iivo Mutasta ja Annastiina Piiroista toisilleen, jos olisi hänen apuaan puolelta taikka toiselta pyydetty -- mutta kun hän nyt alkoi hämärästi aavistaa, että Heikki-pojan paasauksella oli jokin tietty ja tarkka päämaalinsa, jota hänen ei ollut vielä sallittu nähdä, niin alkoi hän melkein kiihtyneesti selittää:

-- Niin minä itkin... niin itketti että silmiä kirveli. Kun tämä Annastiina on aina tuntunut minusta kuin omalta lapselta -- voi hyvä isä tokiinsa kun minä olen sinua pienenä monta kertaa sylissäni pitänyt -- niin oikein rintaan pisti, kun ajattelin...

Heikki ei kuitenkaan antanut hänen jatkaa, koska pelkäsi, että äitimuori asioista tietämättömänä voisi puhua sitä kuin ei pitäisikään. Sentähden hän ylensi äänensä ja keskeytti:

-- Ei sitä ole siihen taloon miniäksi menemistä. Huoneetkin ovat ihan seisontasonnalla. Ja köyhyys siitä lopuksi tulee, kun eivät aikuiset miehet muuta tee kuin syövät ja makaavat...

Ja juovat viinaa, ajatteli hän vielä sanoa, mutta jätti sen kuitenkin sanomatta. Sensijaan hän jatkoi:

-- Ne ovat nyt taas rahoissaan, kun saivat virmalta neljättätuhatta siitä metsäpalstastaan, mutta annahan, kun Iivo ja Otukka muutamia kaupunkireissuja tekevät ja elävät yhtä rentonaan kuin viime kerrallakin, niin katsotaanhan, miten pitkälle nekään rahat riittävät.

-- Kaksi lasia kuuluvat särkeneen seurahuoneenkin lasiovesta, ja seitsemättäkymmentä olivat saaneet maksaa, tiesi Piipariska.

-- Niin, ja vielä kaksikymmentä markkaa sille ovenvartijalle, jottei se poliisia hakisi, lisäsi Heikki. -- Tiesinhän minä sen, kun olin silloin laivamiehenä, ja satuttiin olemaan kaupungin rannassa.

Tuli pieni keskeytys sen johdosta, että Annastiinan oli käännyttävä vatsalleen, missä puuhassa Piipariska häntä avusti. Mutasen pojat alkoivatkin jo olla valmiiksi haukutut.

-- Ei, ei se huoli Annastiina Iivo Mutasesta, vakuutti Piipariska sellaisella äänellä, jolla pieniä lapsia hyvitellään. -- Vai huolitko, Annastiina?

-- Enkä huoli! kuului tyynyn sisältä, jolla Annastiinan pää oli.

Heikki Piiparinen lepäsi tyytyväisenä. Asia oli sitämyöten selvä. Nyt ei ollut jäljellä kuin se Piippuvaaran Aapeli Kasurinen -- kaiken varalta pitää haukkua sekin pois tieltä, mutta se oli helppo tehtävä, semminkin kun melkein varmalta näytti, että se aikoi sitä Mönkkösen rikasta leskeä.

-- Mitenkäs se jaksaa se Simo Piiroinen itse? kysyi Heikki Piiparinen Annastiinalta.

-- Jaksaahan se... isä. Terveenä on ollut, vastasi Annastiina, käännettyään päätään sen verran sivulle, että voi puhua selvästi.

-- Se on semmoinen terveverinen mies, selitti Heikki Piiparinen. -- Eikös se ole jo yli kuudenkymmenen?

-- Onhan se.

-- Sitähän minäkin muistelin, että yli kuudenkymmenen sen jo pitäisi olla, kun se on vähän vanhempi sitä Petronlahden ukko Kiimalaista, joka toissa talvena täytti kuusikymmentä.

Ja siirtyen asiaan kysyi Heikki Piiparinen:

-- Joko se on ruvennut velkomaan se Kasurisen Aapeli sitä saatavaansa?

Annastiinan ei olisi tehnyt mieli puhua tästä ikävästä asiasta, mutta kun ei voinut näin suoraan kysymykseen vastaamattakaan olla, niin sanoi hän:

-- Kuuluuhan se ruvenneen.

Äidilleen, Piipariskalle, muka selitellen haasteli Heikki:

-- Se aikoo ottaa akakseen sen Mönkkösen lesken, kuuluu, ja nyt se kiristää pois joka rahapennin, mikä sillä on saamisia. Jumalinen on hänkin olevinaan, mutta...

Heikki Piiparisella olisi ollut Aapeli Kasurisesta paljonkin sanottavaa, mutta samassa aukeni ovi, ja poliisi Kontkanen astui mökkiin, kumartaen päätään, ettei löisi otsaansa kamanaan.

-- Päiviä, sanoi poliisi.

Piipariska oli niin hätäytynyt, että häneltä kädet hervahtivat. Mistä se tuo poliisi putosi... ne ovat ne Heikin pullotkin ihan näköisällä siellä porstuakonttorin lattialla, ja mihin lienee sen laukkunsakin heittänyt? Vaikka olisi aivan tuossa ovenpielessä.

Mutta vilkaistessaan poikansa kasvoihin ja nähtyään, ettei Heikki ollut milläänkään, tuli Piipariska levollisemmaksi. Kyllä se tuo Heikki tietää...

-- Täällähän se on tämä Heikki Piiparinenkin, sanoi poliisi, pisti kättä Heikille ja istahti hänen viereensä.

-- Täällähän minä, murahti Heikki.

-- Kuka se on? suhahti Annastiina.

-- Poliisi Kontkanen, supatti Piipariska hänen korvaansa. Uunin nurkka tuli näet eteen, niin ettei Annastiina voinut vierasta nähdä.

-- Pitäisi nostaa peitettä ylemmäksi, kuiskasi Annastiina häpeillen alastomuuttaan. Heikki Piiparisesta ei hän ollut niin välittänyt, kun se Heikki oli heillä renkinäkin ollut.

-- Onko se matka minnekä? kysyi Heikki Piiparinen.

-- Eipähän etemmäksi kuin tuonne Hukansalon perukoille, selitti poliisi ennakolta sovitun suunnitelman mukaan. -- Pitäisi käydä ottamassa selvää, vieläkö se Lassi Kettunen on siellä Rumpsussa, kun se kuuluu siellä keitelleen.

-- Vai Lassi Kettusta...

-- Lassi.

Vaiettiin. Ei jaksanut Piipariskakaan mitään sanoa.

-- Ei taida ollakaan suutari Roivas kotosalla? kysyi poliisi.

-- Eihän se... se meni sen Piiroisen piian apuna viemään lampaita, kun tuli tämä Annastiina kipeäksi, selitti Heikki.

-- Missäs se on, se Annastiina? kysyi poliisi ja ryästeli vähän.

-- Ka tuollahan se äitivanha hieroo sitä Roivaan sängyssä.

-- Ähää, vai sattui se Annastiinakin tänne! ihmetteli poliisi Kontkanen.

Ja koroittaen ääntään sanoi hän:

-- Päivää, Annastiina!

-- Päivää, vastasi Annastiina häveliäästi, nykäisten peitettä ylemmäksi.

Mutta kun hän jalan raapaisusta kuuli, että Tuomas Kontkanen aikoi tulla häntä kädestä tervehtimään, huudahti hän hätäisesti:

-- Ei saa tulla, minua hierotaan.

Heikki Piiparinen rauhoitti:

-- Ei se tulekaan... uskoohan tämä poliisi Kontkanen, kun kuulee Annastiinan äänenkin.

Poliisikin vakuutti:

-- Uskonhan minä... toki minä Annastiinan äänen tunnen.

Heikki Piiparinen ilmoitti:

-- Tuntee toki tämä poliisi Annastiinan äänen uunin takaakin...

Auttaakseen asiaa vähän eteenpäin jatkoi hän:

-- Mutta jos olisi ollut Iivo Mutanen, niin ei se olisi tuntenut äänestä Annastiinaa... puhumattakaan vaikka tuosta Aapeli Kasurisesta... se on vähän huonokuuloinenkin vasemmalta korvaltaan, koko köntys.

Poliisista oli tämä vähän liiaksi kiirehtimistä. Palauttaakseen asian säännölliselle ladulleen kysyi hän:

-- Mikäs sille Annastiinalle tuli, kun piti kesken matkan ruveta hierotuttamaan?

Piipariskasta oli mieleen, että puhe oli kääntynyt Lassi Kettusen viinankeitosta ja muista arkaluontoisista asioista Annastiinaan. Hän alkoi kerkeästi selittää:

-- Minkä lienee tähän leinin ampunut siellä salolla, kun sai kintut märkinä juoksennella päiväkaudet... lampaita ajelemassa. Mutta kyllä tästä taas terve tulee, kun minä oikein hieron ja koplottelen ja sitten annan hyvät löylyt hauteiden kanssa tuolla ukko Roivaan saunakuopassa.

-- Tuleehan siitä terve Annastiina, myönsi poliisikin.

Ja päästäkseen takaisin ladulle kysyi hän:

-- Hyvinkö ne antautuivat, ne lampaat?

Annastiina kuuli kysymyksen olevan hänelle osoitetun:

-- Antautuivathan ne lampaat... mutta se iso pässi jäi taas saamatta kiinni, kun ei jaksettu piian kanssa juosta sitä uuvuksiin.

-- Ähäh... vai jäi se iso pässi taas kiinnisaamatta, kummasteli poliisi. -- Sekö, joka viime syksynäkin?

-- Se sama.

-- Vai taas se rietas... se pyrkii tuo vanha pässi metsistymään, kun saa olla koko kesän valtoinaan salolla, selitti Tuomas Kontkanen. Sitten hän jatkoi:

-- Olisit pyytänyt Mutasesta miehiä avuksi.

-- Vai jo ne läksivät miehet Mutasesta! rähähti Piipariska. -- Kun eivät näet sorkkaansa liikauttaneet, vaikka olisi Annastiina polvillaan rukoillut.

Seurasi pieni vaikeneminen ratkaisun edellä.

Sitten poliisi:

-- No jopa ovat miehiä...

Ja Heikki Piiparinen:

-- Niinhän ne ovat Mutasessa... mutta olisipa sattunut vaikka tämä poliisi Kontkanen silloin sinne salolle, niin jo olisi pitänyt pässin antautua.

Vahvistukseksi hän lisäsi:

-- Kuuluu olevan hyvä juoksemaan, tämä Kontkanen. Eikö liene ottanut juoksemalla kiinni joskus noita viinankauppiaitakin?

Poliisi ja Heikki Piiparinen iskivät tälle puheelle silmää hyvässä yhteisymmärryksessä ja vetivät suutaan salaiseen nauruun.

Piipariska oli lopullisesti huomannut, ettei tässä ollut mitään vaaraa. Hän sanoi:

-- Kun uskaltaisi keittää höyräyttää kahvit noista ukko Roivaan kahvijauhoista, koska sattui poliisikin vieraaksi... antaahan se sitten Annastiina Roivaalle kahvipapuja sijaan.

-- Annan minä... keitetään vain kahvit, lupasi Annastiina.

-- Antaahan se Annastiina papuja... ja ottaahan se tämä poliisi pässin kiinni, kun kerran on sinne salolle menossa, sanoi Heikki Piiparinen.

-- Otan minä sen, jos vaan saan toisen miehen kiertämään sitä pässiä, lupasi Tuomas Kontkanen.

-- Siinä sen nyt kuulet, Annastiina! riemuitsi Heikki Piiparinen. -- Tämä poliisi lupaa ottaa sen pässin kiinni.

-- Hyväinen aika... eihän sitä nyt tarvitse... kyllähän isä lähettää miehet... sanoi Annastiina.

Mutta Heikki Piiparinen julisti:

-- Anna sinä Annastiina tämän poliisi Tuomas Kontkasen ottaa se pässi kiinni, niin se on sitten kerrankin kiinni.

-- Kun saisi jostain vielä toisen miehen, niin saisi pikemmin ajetuksi pässin umpikujaan, aprikoi Kontkanen.

Johon Heikki Piiparinen rennosti laukaisi:

-- Ka onhan tässä tämä minä... kyllä minä joudan.

-- No sitten on asia sitä myöten selvä, päätti poliisi.

Ja Heikki Piiparinen löi kämmenellä lapikkaansa varteen, läiskäytti, ja huudahti:

-- No sattui tulemaan toki oikea mies oikeaan aikaan, minkä tälle Annastiinallekin pässin kiinniottaja!

Piipariska jo hommasi lieden ääressä ukko Roivaan mustakylkisen kahvipannun kanssa. Kuullessaan Heikin viime sanat vilkaisi hän salavihkaa poikaansa kuin ohjeita pyytäen, ja Heikki vastasi hänelle salaisella, melkein vihaisella päännyökkäyksellä, joka tuntui sanovan:

-- No etkö sinä vieläkään älyä!

Alkoihan se Piipariska vähitellen älytä, vaikka vielä hämärästi, kun asia oli hänelle niin outoa ja yhtäkkistä.

Niin että kun Heikki Piiparinen ylisti poliisia Annastiinalle:

-- Siinä sen näet, Annastiina, että on se tämä Tuomas Kontkanen toista kuin joku Mutasen poika...

Niin oli Piipariska jo valmis astumaan harppauksen pitemmälle:

-- Saisi tästä poliisi Kontkasesta kunnollisen pässinkiinniottajan, jos tämä kehen suostuisi.

-- Jaa, mutta ei se olekaan kenenkä tahansa otettavissa, tokaisi Heikki Piiparinen. -- On sitä koettanut tuo Mustankankaan Ratilainenkin kiehittää sille tyttärelleen, mutta eipäs ole ollut tietääkseenkään Tuomas Kontkanen.

Annastiina alkoi aavistaa jotain, vaikka ei vielä kaikkea ymmärtänytkään. Hän punastui ja kuunteli jännittyneenä.

-- Sianpakana telläytyy veräjästä sisään! huusi Heikki Piiparinen ja törmäsi ulos. Hänen kantapäillään pyörähti Piipariskakin porstuaan.

Poliisi Tuomas Kontkanen astui ukko Roivaan vuoteen ääreen ja sanoi Annastiinalle:

-- Eihän me ole vielä kättäkään annettu.

Annastiinan paljas käsivarsi pistäytyi kainostellen esiin peiton alta, jonka hän oli kohottanut leukaansa asti. Poliisi pisti kättä ja kysyi:

-- Vieläkö sinua kolottaa?

-- Kolottaahan se vähän... vastasi Annastiina miltei kuiskaamalla.

-- Voipas tokiinsa, päivitteli poliisi osaaottavasti ja silitteli hellästi Annastiinan tukkaa. Annastiinalle ihan vedet silmiin herahtivat. Eihän se ollut ennen ollut näin, tämä Tuomas...

-- Kyllä minä otan pässin kiinni, vakuutti Tuomas Kontkanen.

Hän kerrassaan julmistui ja uhkasi:

-- Vaikka juoskoon petolainen Mikkelin lääniin, niin aina minä olen hännässä!

-- Kiitos! kuiskasi Annastiina. -- Mutta sinulle tuli siitä nyt paljon vaivaa...

-- Vaivaako... mitäs niistä. Juoksisin minä sinun lampaasikin kiinni, vaikka olisi koko katras karannut hiiteen!

Tämähän jo oli melkein kuin suora rakkaudentunnustus. Annastiina tunsi olevansa syvästi järkkynyt eikä osannut sanoa mitään.

Samassa tuli Piipariska sisään ja kerkesi parahiksi nostaa pannun tulelta, kun se rupesi kuohumaan.

Piipariska tiesi nyt niin paljon kuin hänen tarvitsikin tietää. Perinnöstä ei sentään Heikki Piiparinen äidilleenkään vielä mitään ilmoittanut.

-- Pysy siellä vain sängyssä, sanoi Piipariska, kun Annastiina pyysi hamettaan ja röijyään. -- Kyllä minä tuon sinulle sänkyyn.

-- Onhan tässä passareita, vaikka olisi rinsessa, sanoi Heikki Piiparinen, joka myöskin oli tullut jo sisään.

Ja Annastiinalle silmää iskien lisäsi hän:

-- Jos olisi kenellä semmoinen ukko kuin vaikkapa tämä Tuomas Kontkanen, niin se joka aamu kantaisi akalleen kahvit sänkyyn.

Annastiina ei ollut ymmärtävinään, mutta nauraa hekahti kuitenkin onnellisena.

-- Niitä onkin vähemmäkseen niin sopuluontoisia miehiä kuin tämä Kontkanen, jatkoi Heikki Piiparinen kehumistaan, ja Piipariska huokasi melkein haikeasti:

-- Harvassa... harvassa niitä on, niin hyviä miehiä. Pässinkin ottaa kiinni...

-- Ottaa! jyrähdytti Heikki Piiparinen jyrkästi.

-- Otettavahan se on, pässi, ettei jää talveksi metsään, sanoi poliisi Kontkanen vaatimattomasti.

Yleisen tyytyväisyyden vallitessa juotiin Piipariskan keittämät väkevät kahvit.

Kun miehet olivat työntyneet taipaleelle, sanoi Piipariska:

-- No nyt sinä saat iloita, Annastiina, kun Tuomas Kontkanen läksi meidän Heikin kanssa ottamaan pässiä kiinni!

V

Piippuvaaran Aapeli Kasurisella oli ollut se Hirvolanniemen Pekka Turunen puhemiehenä, kun he olivat käyneet kosimassa sitä Mönkkösen leskeä. Ja hyvinhän se asia luonnisti, reten!

Mikäs siinä!

Ei tarvinnut Aapeli Kasurisen paljon suutaankaan avata, kun Pekka Turunen oikein lasketteli, päästi sekaisin totta ja leikkiä, niin että morsianta vuoroin itketti ja vuoroin nauratti. Niin lasketteli, päästi sekaisin totta ja leikkiä, taisipa päästää sekaisin totta ja vähän valhettakin. Ei kuitenkaan kovin paljon sitä viimemainittua, noin vain puheen koristukseksi, niinkuin sitä pääsee, lörähtelee, kaikenlaisiin muihinkin, vähemmänkin tärkeisiin puheisiin aina ja kaikkialla avarassa maakunnassa.

Hyvin luonnisti. Läksi ihan lemmessä se Mönkkösen leski.

Nyt he, sulhasmies ja puhemies, ajaa köröttelivät kohti kaupunkia kihlojen ostoon. Eihän sitä nyt olisi siinä sulhasta ja puhemiestä yhdessä tarvittu, virallisesti. Olisi se osannut Aapeli Kasurinen ostaa kihlat omin päinkin, mutta pyysihän kumminkin Pekka Turusta seurakseen. Oli huvempi ajaa pitkä matka, ja turvallisempikin, jos sattuisi takaisintulo pimeäksi ajaksi. Niissä Honkalammin pahamaineisissa mäkilöissä on ainakin ennen matkustavaisia ryövätty.

Oli maisteltukin matkalla, ei kuitenkaan paljoa... vain sen verran, että puhe luisti.

-- Kultakello ja hopiaperät! hihkaisi joskus Aapeli Kasurinen.

-- Ja silkkihuivi, lisäsi Pekka Turunen.

-- Eikö siinä ole arvolliset lahjat vaikka Mönkkösen leskelle? tiukkasi sulhanen.

-- No jo toki. Ei ole ollutkaan ennen Mönkkösen leskellä kultakelloa, miellytteli puhemies.

-- Eikä hopiaperiä... sitä minäkin! Mutta nyt se saa ne. Perhanan hyvästi sinä ne asiat maalasit, kuule Pekka Turunen!

-- No, mitäs siitä... naurahteli puhemies mielissään.

-- Pappihan sinusta kehnosta olisi pitänyt tulla! Poiketaanko me tuohon Pötkänlahden kievariin?

-- Minusta nähden.

-- Ja eikä poiketakaan. Kiire se on naimahommissa. Kyllä tämä ruuna jaksaa vetää loppuun asti, päätti Kasurinen.

Aapeli Kasurinen huimasi ruunaa ohjasperillä ja huilautti pitkäveteisen:

-- Hevo-neee...eee!

Ruuna olisi totuttuun tapaan poikennut väkisinkin kievariin, mutta Aapeli Kasurinen pakotti sen takaisin maantielle ja antoi piiskasta.

-- Sinäkö tässä vai minä, senkin koni! Alatko ravata, taikka...!

Valjakan mäki on viimeinen suurempi mäki ennen kaupunkia. Ruunan junnatessa kuormaansa ylös mäkeä, huudahti Aapeli Kasurinen taas:

-- No kohta saa sitten Mönkkösen leski semmoiset kihlat, että jo pitää koko huoneen välkkyä, kultakellon ja hopiaperät... hei, ruuna, vieläkö sinä olet aisoissa!

-- Onnea vain ja lykkyä! kuului ivallinen ääni takaapäin.

-- Kuka se huusi? kysyi Kasurinen.

Sulhanen ja puhemies kääntyivät katsomaan taakseen. Pekka Turunen sanoi:

-- Se on Hukansalon Iivo Mutanen, ukko Jyrki Mutasen poika. Millä pahuuksen ajalla se on tuonne taakse ilmestynyt?

Iivo Mutanen se kyllä olikin. Oli lähtenyt asioilleen kaupunkiin ja ajella nytkytellyt jo parisen kilometriä aivan heidän perässään, kuullen melkein kaiken mitä he kovaäänisesti olivat puhelleet.

Nyt se siellä kökötteli irvistellen kärryissään hattureuhka silmillä. Ja kun näki, että hänet oli huomattu, huusi taas:

-- No minnekäs sinä sen Piiroisen Annastiinan hylkäsit? Vai eikö se huolinutkaan sinusta?

-- Sano syötävälle, että jätit sen hänelle itselleen, neuvoi aulis puhemies.

-- Minä jätin sen sinulle, Annastiinan... eivät ne ole muille kuin Mutasille ennenkään toisten tähteet kelvanneet! huusi Aapeli Kasurinen kiukusta punoittaen.

Se oli letkaus Iivon omasta äidistä, Kaisa Romppas-vainajasta, jolla oli ollut yksinäinen lapsi, ennenkuin se meni Jyrki Mutaselle, vaikka se lapsi oli kyllä kuollut jo ennen äidin naimisiinmenoa.

Kun Mutasen poikiin eivät kuitenkaan vähät pysty, niin vastasi Iivo Mutanen vain yhä irvoitellen:

-- Kiitos vain, kelpaahan ne köyhälle rikkaan tähteetkin... jollet vain silmiä ole vienyt!

Se oli siitä Mönkkösen leskestä! Eihän se nyt tosin aivan silmäpuoli ole, mutta kieltämättä on hänen toinen silmänsä aika himmeä.

-- P--leen rutjake! kirosi jo Aapeli Kasurinen, vaikka häntä pidettiinkin jonkinverran jumalisuuteen taipuvana.

Sitten hän kiljaisi:

-- Saat kuin saatkin Annastiinan, ei siitä näy enää huolivan muutkaan... mutta varaa kanssa appiukollesi ylihuomiseksi kahdeksansataa markkaa... jos meinaat saada Piiroisen talorötiskössä kotivävynä asua.

Hevonen oli nyt päässyt mäen päälle. Vihastunut Kasurinen sivalteli piiskalla ruunaansa ja ajoi täyttä lentoa kaupunkiin asti jättäen irvistelevän Iivo Mutasen huononpäiväisine hevosineen kauas jäljellepäin.

-- Muistaa se vielä nuo puheensa, Iivo Mutanen! uhkasi Aapeli Kasurinen äkeissään ajaessaan tulliportista sisään.

Iivo Mutanen toimitteli kaupungissa asioitaan ja yritti Seurahuoneellakin pistäytyä, mutta ovenvartija tunsi hänet siitä entisestä asiasta, jolloin Iivo oli humalapäissään rähjännyt ja särkenyt kaksi ruutua Seurahuoneen ovesta, niin ettei Iivo päässytkään sinne "Roistolan" puolelle 75 pennin tuutingeita juomaan.

Sitten muisti hän käydä "Savo-Karjalan" konttorissa viemässä sen Sinkkosen lesken ilmoituksen, jonka Sinkkosen leski oli Pötkänlahden kievarissa jättänyt hänen toimitettavakseen.

-- Oletteko te Pötkänlahdesta? kysyi ilmoitusta vastaanottava konttorineiti, jolla oli vanha täti Pötkänlahdessa.

-- Eikä... minä kyllä olen sieltä Korpivaarasta, selitti Iivo Mutanen.

-- Korpivaarasta... mitenkäs... kuulkaas, faktori! huusi neiti viereiseen huoneeseen.

-- Jahah! kuului sieltä miehen ääni.

-- Eikös se suuri miljoonaperintö tullut juuri Korpivaaraan?

-- Sinnehän se tuli, vastasi faktori mennen sitten leveitä paperiarkkeja kädessään kirjapainon puolelle.

-- Miljoonaperintö... kenellekäs se? ällisteli Iivo Mutanen ja jäi suu auki seisomaan.

-- En minä muista nimeä, mutta äskenhän se oli lehdessä... minäpä katson, sanoi neiti hyväntahtoisesti.

Neiti selaili lehtiä. Iivo seisoi suu yhä auki. Hattukin oli, reuhkana, pudonnut kädestä lattialle.

-- Niin, tässä se on, sanoi neiti.

Sitten lukaisi hän uutisen läpi ja selitti:

-- Se on tullut yhdelle Simo Piiroiselle Korpivaaran Tutjunpohjasta. Siltä on kuollut Amerikassa sukulainen jolta on jäänyt miljoonan suuruinen perintö...

Iivo ei ollut jälkeenpäin oikein selvillä siitä, mitenkä hän oli tullut alas kirjapainon ahtaista ja jyrkistä portaista.

Annastiina oli siis miljoonamiehen perillinen. Eikä sitä tiennyt vielä Korpivaarassa kukaan, ei edes Annastiina itsekään.

Neljännestunnin käveli hän kuin pienessä humalassa yhtä epätasaista, hyvin erikokoisilla mukulakivillä laskettua katua ylös, toista alas.

Sitten poikkesi hän kultasepän liikkeeseen.

Sieltä tullessaan oli hänellä taskussaan naisten kultakello sirossa paperiin käärityssä kotelossa.

Ja sitten tuli Iivo Mutaselle kiire kotiinsa.

Aapeli Kasurinen ja Pekka Turunen olivat vieneet väsyneen, yltäpäältä vaahdossa olevan ruunansa majataloon, antaneet sille syömistä ja juomista ja syöneet itsekin vankan päivällisen Hiltusen ruokalassa. Olivat käyneet katsomassa laivoja rannassa ja junaa asemalla, ja läksivät vihdoin kihlojen ostoon.

Kun kultaseppä teki pientä pakettiaan, kysyi hän näpelöidessään sitä kiinni:

-- Mistäspäin isännät ovat kotoisin?

-- Tuoltapa vain Korpivaarasta.

-- No sinnehän tuli Amerikasta oikein julma perintö...

* * * * *

Ylimalkaan lähtee hyvin harvoin kaksi samoilla mattisenlahtelaisilla kärryillä kulkevaa isäntämiestä kaupungista niin vähäpuheisina kuin Aapeli Kasurinen ja Pekka Turunen.

Äänettöminä kävelivät he kultasepästä majataloon, kävelivät peräkkäin, Aapeli Kasurinen vähän edellä.

Vaiteliaina valjastivat he hevosen kartellen katsahtamasta toistensa silmiin.

Kerran vain, kun hevonen ei tahtonut ottaa suitsia suuhunsa, karjahti Kasurinen kiroten:

-- Mitäs siinä luimistelet, s--nan kahmu, ja päätäsi kääntelet!

Sitten lähdettiin yhtä tuppisuina ajamaan kohti kotimaata, Korpivaaran Tutjunpohjaa.

Pekka Turusella oli hyvin vaivattu olo. Hän tunsi vaistomaisesti, että Aapeli Kasurinen pitää häntä ikäänkuin jollain tavoin syypäänä tapahtuneeseen, ja olisi mielellään halunnut puolustautua, mutta ei tiennyt, miten aloittaisi. Eikä Pekka Turunen väärässä ollutkaan. Tällä hetkellä kantoi Aapeli Kasurinen katkeraa vihaa hänen päällensä. Mutta hän murjotti ääneti, uhallakin. Hän oli päättänyt, että antaa nyt Pekka Turusen aloittaa, kehvelin. Kyllä hän, Aapeli Kasurinen, sitten sanoo.

Kolmisen kilometriä kaupungista ajettua aukesi rinnustin.

-- Ptruu, rinnustin aukesi! huusi Pekka Turunen.

Hevonen pysähtyi.

-- Kehnoakos sinä sitä sitten niin huonosti kiinnitit! tuhahti Aapeli Kasurinen ihan vihassa. Pätö asiasta!

Pekka Turunen tiesi sitoneensa rinnustimen aivan niinkuin se oli sidottavakin, mutta saattaahan se silti aueta, kun niikseen sattuu. Hän ei kuitenkaan viitsinyt ruveta riitelemään moisesta vähäpätöisyydestä, vaan hyppäsi alas kärryiltä, kiinnitti rinnustimen uudelleen, tällä kertaa niin tiukkaan, että tiesi varmasti sen kestävän vaikka Kuopioon asti, ja nousi sitten taas kärryille.

Ajettiin. Äänettömyys kävi yhä painostavammaksi. Se kävi ihan sietämättömäksi.