Part 2

-- Voipi se olla Piipariskankin... mistäs sinä olet näin hyvää viinaa saanut?

Ratilainen ei kuitenkaan halunnut selitellä poliisille, vaikka olikin hyvä tuttava.

-- Ainahan sitä sattuu saamaan, kun pitää varansa.

Tuomas Kontkanen nukkui yön talossa. Aamulla toi talon tytär Iita vieraalle kahvia kamariin.

-- Missäs se isäntä on, kun ei tule yhdessä juomaan kahvia? kysyi Tuomas Kontkanen, joka juuri oli pukeutunut. -- Tuli tässä nukutuksi vähän herroiksi... se eilinen kova löylykö lienee nukuttanut...

-- Isä joi jo kahvit... taitaa olla nyt tallissa. Ottaisit siitä sitä rinkelin kakeroakin, kun ei ole parempia vehnäsiä.

Poliisi hörppi kahvia.

-- Tuletkos sinä pyhänä sinne nuorisoseuran iltamaan? kysyi hän.

Iita silitteli esiliinaansa kämmenellä.

-- Eihän tuota tiedä vielä... piiatkin taitavat mennä rippikirkkoon.

-- Kyllä ne sieltä siksi jo ovat takaisin, sanoi Kontkanen.

Iita kaasi toisen kupin.

Sitten hän kainosteli:

-- Mitäpäs siellä tämmöiset salon tötteröt... onhan siellä parempiakin.

-- Niinkö ketä?

-- No vaikkapa se tuusniemeläinen kiertokoulun opettajatar... taikka joku muu... arveli Iita Ratilainen.

Poliisi Kontkanen tiesi olevansa viaton tuusniemeläiseen kiertokoulunopettajaan nähden, joten hän vastasi:

-- Kukapahan tuosta nyt... liikkaava kötys koko tuusniemeläinen.

-- Kuuluupa osaavan silti tanssia, niin ettei liikkaamista yhtään huomaa, kertoi Iita.

-- Ka en tiedä... en ole häntä tanssittanut, sanoi Tuomas Kontkanen.

Iita Ratilainen tunsi punastuvansa sanoessaan:

-- Mutta se Piiroisen Annastiina ei liikkaa enempää tanssiessaan kuin kävellessäänkään.

Poliisi Kontkanen ei vastannut ihan heti. Hän vilkaisi ulos ikkunasta pihalle, oliko se loisen poika vielä ikkunan kohdalla olevilla tikapuilla, joka siellä äsken rimpuili.

Sitten hän sanoi:

-- Vähättelen minä koko Piiroisen Annastiinaan...

Iita pisti väliin:

-- Etpäs kuulu vielä äsken vähätelleen!

-- Vaikka keikkuisi kuin enkeli! takasi Kontkanen.

Ja karkoittaakseen kaikki epäluulot jatkoi hän:

-- En minä ole mennyt ennenkään toisen huttuvatiin lusikkaani pistämään. Sillä kun kerran Annastiinalla jo on valittunsa, niin antaapa heidän olla häiringittä.

Iita katsoi vähän kysyvästi, niin poliisi selitti:

-- Tuolla se on ollut Hukansalolla taas sen Iivo Mutasen kanssa pelehtimässä... Itsensä on pitänyt taas Annastiinan lähteä salolta lampaita hakemaan, ja sitten on muka Mutasen Iivon kanssa otettu pässiä kiinni... vaan arvaat sen kiinniottamisen, kun kuuluu pässi vieläkin olevan metsässä... tuskin olivat kerjenneet sinne Lappalaisen mökin palollekaan, vaikka ihan melkein äärellään oli öyhynnyt.

Nyt täytyi jo Iita Ratilaisenkin uskoa, ettei Tuomas Kontkasella ja Annastiina Piiroisella ainakaan enää mitään välejä ollut... jos lienee tosissaan ollutkaan.

Niin että kun Iita yritti ottaa kahvitarjotinta pöydältä ja poliisi silloin koppasi häntä vyötäreistä, ei hän erikoisemmin vastustellutkaan, mutta sanoi kuitenkin:

-- Älähän nyt... pudotat vielä tuon rikan.

-- Tätä hyvää sitä ei kun puristelee, sanoi poliisi hellästi.

Samassa kuului askeleita porstuasta.

Iita riuhtaisihe ja suhahti:

-- Päästä irti... älyävät!

Tuomas Kontkanen päästikin irti, mutta askeleet eivät tulleetkaan kamariin vaan häipyivät kuistille.

-- No tuletkos sinä sitten iltamaan? kysyi poliisi, katsoi kelloaan ja sanoi:

-- Kyllä minun nyt pitää lähteä laputtamaan suden ravia.

-- Pitänee tuota yrittää tulla... jos isä laskee, lupasi Iita.

-- Kyllä se laskee isä, oli poliisi Tuomas Kontkanen varma asiasta.

* * * * *

Poliisi Kontkanen, joka ei ollut päässyt lähtemään talosta, ennenkuin oli syönyt uunipaistia ja niitä eilen paistettuja piiraita, käveli hyvällä tuulella Tutjunpohjaan vievää metsätietä pitkin. Ilma oli kuulakka ja raikas, niinkuin se oli enimmäkseen tänä syksynä ollut, rapakoitakaan ei täällä kuivalla, kumisevalla kangastiellä ollut, ja mehukas uunipaisti tuntui lämmittävästi soutelevan suonissa. Aamullinen pieni päänkivistyskin haihtui pian. Se vain vähän harmitti, kun oli pitänyt käydä siellä Hukansalon perukalla asti, Mutasessa. Olisihan hän voinut saman tiedon saada, vaikka olisi pysähtynyt Mustankankaan Ratilaiseenkin. Hiidestäkö se nimismies olisi tiennyt, missä asti hän on käynyt.

Petronlahden Kiimalaiseen kääntyvän jalkapolun lähellä poliisi Kontkanen huomasi jonkun miehen poikkeavan tieltä metsään. Ei hän olisi sitä sen enempää ajatellutkaan, mutta sitten tuntui mies laukkuineen selkäpuolelta tutulta.

-- Heikki Piiparisen pirulainenhan se on! äsähti poliisi.

Kontkanen harmistui uudelleen Heikkiin, joka oli hänelle joutavat jalkajuonet tuottanut.

-- Sattuipas pakana kohdalle!

Poliisi pyörsi tieltä metsään. Se oli tällä kohdalla harvaa petäjikköä, niin että hän näki hyvästi, miten Piiparinen puikki pakoon puiden välitse kumartuen pari kertaa ottamaan maasta lakkinsa, jonka oksat olivat pyyhkäisseet päästä.

-- Kuule, älä juokse, turjake! huusi poliisi vihaisesti, mutta Heikki Piiparinen ei ollut kuulevinaankaan.

Poliisi oli kuitenkin parempi juoksija. Viiden minuutin kuluttua tavoitti hän Heikki Piiparisen pienellä aukeamalla, josta oli hakattu halkoja. Piiparinen istui kaikessa rauhassa muutamalla tasaisella kivellä ja tervehti Kontkasta:

-- Ka, poliisi Kontkanenhan se on... minä jo tuolla metsässä arvelinkin, että juosseeko kuka perässä, kun oli kuin olisi risujen räiskettä kuulunut takaapäin.

-- Etkös sinä kuullut, kun minä huusin? kysyi poliisi äkäisesti.

-- En kuullut, kielsi Piiparinen vilpittömästi, mutta poliisi sanoi:

-- Älä valehtele.

-- Ei, en minä kuullut... tai kyllä minusta kuulosti jotain hoihkausta ilmassa, mutta se tuntui kuuluvan niinkuin tuolta Petronlahdesta päin.

-- Älä siinä kärsääsi rässää... kyllä minä sinut tunnen! ärähti poliisi vihoissaan.

Mutta Heikki Piiparinen jatkoi yhtä lauhkeasti kuin ennenkin:

-- Joo... onhan me tämän poliisi Kontkasen kanssa jo siksi kauan toisiamme haisteltu, että kyllä me tunnetaan toisemme... tuli niin kehnon lämmin tuossa juostessa, jotta tuo hikikin näet valuu kuin mustilaisen lapsesta kylvettäessä.

-- Kukas sinun käski lähteä juoksemaan? Mikä paha omatunto sinulla on, kun alat metsään juosta, kun poliisi tiellä vastaan tulee?

-- He he... enhän minä poliisia... mitäpäs minä siitä, hymähteli Heikki Piiparinen ja kuivaili hikeä kasvoiltaan takinhihaansa.

-- No senkös täytinen sinua juoksutti?

Poliisi Kontkanen oli jo menettää lopunkin kärsivällisyydestään.

Heikki Piiparinen leperteli:

-- Se kun näet joskus lapsettaa aikuista miestäkin... niinkuin nyt tätä minuakin... mikä lienee ollut mehtikana tuolla tien varressa kanervikossa, niin tämäkös nimittäin lähtee juoksemaan pakoon, ja toinen siipi rupsottaa niin vaivaisesti, että minä luulin sen vialliseksi. Arvelin, että jos lienee vaikka Kiimalaisen Iisakki sitä ampunut, ja se on siltä vaivaisena häipynyt metsään... minä läksin perästä juoksemaan... arvelin, että saahan tuon rääpyksen sulin käsin kiinni... vaan tässä aholla se yhden äkin kohosi siivilleen ja läksi lentää louhottamaan... pettihän perkule, hehe! Tottapa sillä oli ollut poikue siinä tienvieressä.

-- Älä valehtele! Missäs se sinun laukkusi on? Heikki Piiparinen vähän kuin ihmeissään katsoi poliisiin, että mitä se puhuu.

-- Mikä laukku?

-- Se laukku, mikä sinulla oli selässäsi. Kyllä minä sen näin.

Heikki Piiparinen tapasi ihan vaistomaisesti selkäänsä. Ei siellä ollut laukkua.

-- No niinpähän on pudonnut kehveli... niin on tipahtanut kuin linnun tipaus lennossa... mistä sen nyt enää löytää täällä korvessa.

-- Se on löytäminen!

Poliisi Kontkanen sanoi sen ihan jyrkästi.

Heikki Piiparinen se taas, toimessaan:

-- Pitäisihän sen löytyä... se oli hyvä laukku vielä... no kaikkiaan, kun on luiskahtanut laukku harteilta, niin etten huomannutkaan. Vaan kun se oli tyhjä laukku, niin eihän siinä kiireessä sitä tuntenut.

-- Tyhjä!

Poliisi murahti halveksivasti.

Sitten hän julmistui.

-- Kuule, Heikki Piiparinen, älä sinä ronklaa...!

Ja petäjikkö näet kajahti, kun hän ärjäisi:

-- Älä sinä ronklaa! Kuuletko, Heikki Piiparinen! Hae käsiin se laukku!

Nyt jo pöyhistäytyi Heikki Piiparinenkin:

-- Älä karju, kuullaan tässä vähemmälläkin!

Mutta poliisi siitä sydäntyi vielä enemmän.

-- Karjunpas! Ala kömpiä siitä ylös, vai pitääkö sinut nostaa!

Heikki Piiparinen sanoi:

-- Pääsen minä tästä nostamattasikin... vaikka senkö helvetin kentraali sinä luulet olevasi minua komentamaan!

-- Olen minä! äyhkäisi poliisi.

Miehet seisoivat punoittaen ja uhkaavina vastakkain kuin kaksi tappelunhaluista kukkoa. Eikä ollut muita näkijöitä kuin orava, joka viekkaan näköisenä kurkisti läheisen petäjän oksalta. Poliisi oli niin kiihtynyt, ettei huomannut nenänsä päässä kiiluvaa kirkasta vesitippaa.

-- Niistäisit edes tuon nenäsi ja kohentaisit pöksyjäsi, kun sinulla on kerran miehen äänikin, tuhahti Heikki Piiparinen ilkeästi.

-- Älä tolita, kuule! huusi Kontkanen. -- Luuletko sinä tästä pullikoimalla pääseväsi!

Torailtiin vielä aikansa. Mutta lopuksi oli Heikki Piiparisen kuitenkin lähdettävä kävelemään Tuomas Kontkasen kanssa samoja jälkiä kuin oli tultukin.

Pianhan se löytyi se laukkukin, kun ei Heikki Piiparisella ollut kiireessään ollut aikaa sitä sen paremmin kätkeä. Muutaman katajapehkon juurelle oli vain saanut sen survaistuksi. Mutta toinen kantoremeli näkyi, ja poliisi Kontkanen vetäisi siitä koko laukun esille.

Laukussa oli viinaa yhdeksän limonaatipullollista.

-- Ähäh! ilkkui; poliisi. -- Mitäs nyt sanot, Heikki Piiparinen!

-- Ka, mitäs tässä... hävettää vain vähän... niinkuin Hartikaista hyvä ruoka, myönsi Piiparinen, joka taas oli muuttunut nöyräksi ja mukavaksi mieheksi.

-- Ei siitä sitten muuta kuin lähdetään tarinoimaan vallesmannin kanssa, ilmoitti poliisi.

-- Sopiihan se, vaikka vallesmanninkin luokse, myöntyi Heikki Piiparinen alttiisti.

Ja katsellen maassa vielä olevaa laukkuaan epäröi hän:

-- Mutta kun tässä on kaksi herraa, niin kumpikos se kontin kantaa?

Poliisi harkitsi asian:

-- Kanna vain sinä, kun olet tottunut sitä ennenkin kantamaan.

-- Joo, no siinä katsannossa... myönsi Piiparinen nostaen laukun selkäänsä.

Mutta mahdollisen karkausyrityksen varalta huomautti poliisi Kontkanen:

-- Jos vielä yrität mehtikanan perässä juoksemaan, niin näit jo itsekin, että kyllä minä sinut kiinni saan.

-- Tokko tuo enää näyttäytynee koko mehtikana, epäili Heikki Piiparinen.

-- Niin, no, minä vain siltä varalta.

Petronlahden Kiimalaiseen poikkeavan jalkapolun risteyksestä on talotonta taivalta Korpivaaran kirkolle päin vielä kolmisen kilometriä.

Sitä väliä nyt poliisi ja pidätetty astua juippasivat. Melkein rinnakkain muutoin, mutta poliisi noin raon verran jäljempänä.

Oltiin ääneti muutama minuutti.

Sitten alkoi Heikki Piiparinen rakentaa kanssapuhetta:

-- Kenenkähän se oli se halkopino siellä metsässä...? aprikoi hän kuin itsekseen.

Poliisi ei vastannut, vai lieneekö oikein tarkoin tajunnutkaan toisen sanoja, omissa ajatuksissaan kun oli.

Sentähden vastasikin Piiparinen itse:

-- Kyllä kai se oli sen Petronlahden Kiimalaisen halkopino, kun oli niin siististi tehtykin... niin oli latjattu halot tasaisesti ja säntilleen kuin nuo tulitikut lootaansa.

Poliisi ei vieläkään puhunut mitään.

Käveltiin.

-- Tuli tuon tupakankin nälkä, alkoi Piiparinen taas. -- En ole polttanutkaan kuin kaksi rossia koko päivässä... vaan ei taida olla lupa...?

Poliisista se oli yhdentekevää:

-- Kukas sinua on kieltänyt, murahti hän.

-- Jos hänen pistäisi savuamaan sitten... vaikka eivät nuo itikat enää hätyytäkään, tuumi Piiparinen.

Piiparinen pysähtyi, kaivoi laatikon taskustaan ja otti tupakan. Poliisi oli myös pysähtynyt ja katsoi kelloaan.

Piiparinen sytytti tupakan ja yritti pistää tupakkalaatikon takaisin taskuunsa, mutta pysähdytti sitten kätensä ja sanoi:

-- Olisin tarjonnut poliisillekin, vaan mahtaneeko passata?

-- Olisihan noita ollut itsellänikin... vaan voihan tuon ottaa, kun tarjotaan, sanoi poliisi ja otti tupakan Piiparisen laatikosta.

Ja sytytettyään sen ja imaistuaan pari savua kysyi hän:

-- Sieltäkö sinä Kettusen puodista olet näitä ostanut?

-- Kaupungista nämä kyllä ovat ostettuja... vaikka onhan niitä samoja Kettusellakin.

Alettiin taas astua remppaista, vaikka hitaammin. Oli kuin olisi muutama riuku pudonnut molempia erottavasta veräjästä.

-- Tuli näet kirkas päivä kumminkin, vaikka oli semmoinen usma aamulla, sanoi Piiparinen.

-- Oli se aika sakea usma, myönsi poliisi. -- Varsinkin noilla alavammilla paikoilla.

Käveltiin.

-- Vari tulee, kun tuo päiväkin paistaa, sanoi Heikki Piiparinen pyyhkäisten kämmenellä otsaansa.

-- Niin se paahtaa kuin kesällä.

-- Minulla se on semmoinen nahka, että kun pääsevät hikireijät kerran auki, niin sitten sitä lorottaa vettä kuin seulasta, selitti Piiparinen. -- Aivan on paitakin tarttunut selkään kiinni.

Ja sitten alkoi hän poliisia imarrellen muistella sitä äskeistä kilpajuoksua:

-- Vaikka eihän tuo ole niin jären ihme, jos hiki tuli siinä juoksun töminässä... kun en piisannut tälle poliisille, vaikka niin pistelin että ikenet irvissä. En minä ollut luullutkaan tätä poliisia semmoiseksi pekunaksi!

Poliisia vähän kainostutti kehuminen:

-- En minä enää ole niin hyvä kintuistani kuin poikasena. Silloin kun sitä jonkun kerran mennä viileteltiin, niin kyllä piti tukan olla suorana.

Heikki Piiparinen jatkoi poliisin kehumista taitavasti, ikäänkuin väkinäisesti, niinkuin olisi hänen ollut pakko vastoin tahtoaankin ihailla Kontkasen vikkelyyttä.

-- Ei se ole ihme, että on tuo valtio tämän Kontkasen poliisiksi asettanut, kun se saa kiinni kenenkä vain tahtoo.

Poliisi tupakoi vaiteliaana, mutta äskeinen närkästys oli kokonaan haihtunut. Häntä melkein jo harmitti, että hänen täytyi viran puolesta viedä Heikki Piiparinen nimismiehen kynsiin. Lopuksi ei hän voinutkaan olla sanomatta:

-- Kehnoko se on sinutkin riivannut viinankauppiaaksi, vaikka sinulla on ollut vakinainen virka siellä Maininki-laivassa?

Heikillä oli jo selitys valmiiksi haudottuna.

-- Eihän tähän olisi pitänyt kietoutua, mutta kun tuolla Pötkänlahden kestikievarissa oli semmoinen tuntematon mustapinta mies, joka narrasi... sanoi, ettei hän uskalla itse tulla kaupittelemaan tänne Korpivaaran puolelle, kun täällä on semmoiset poliisitkin, että näkevät korttelinverran harmaan kiven sisään ja tavoittavat kiinni kovimmankin juoksijan.

Tuomas Kontkasesta tuntui tämä selitys kyllä jossain määrin uskottavaltakin. Hän nimittäin sattumalta tiesi, että siellä Pötkänlahden puolella oli kierrellyt semmoinen mustaverinen mies, joka oli myyskennellyt viinoja ja jota epäiltiin pienistä varkauksistakin.

-- Pakkokos sitä on antaa kaikenlaisten kulkijain narrata itseään pahuuden tekoon, nuhteli poliisi Heikki Piiparista, joka myönnytteli:

-- Eihän se pakko... mutta kun se on tuo liha heikko.

Ja osoittaakseen, ettei hän ollut läpeensä turmeltunut, jatkoi hän:

-- Mutta se tuo tämä henki se kyllä olisi altis...

Sillävälin oli Heikki Piiparinen ahkerasti punonut mielessään pelastusköyttä. Nyt oli aika ruveta tunnustelemaan, tokko se kestäisi.

-- Siellä minä samalla reissulla, siellä Pötkänlahden kievarissa, satuin kuulemaan vähän kummempia uutisia...

Poliisi odotteli, että mitähän nuo olisivat, eikä siis vastannut.

Piiparinen toivoi, että poliisi kysyisi, mitä hän oli kuullut, mutta kun ei poliisi sitä tehnyt, niin jatkoi hän tuokion kuluttua:

-- Kuulinpa saakeli vie semmoisia asioita, että jos minä ne tässä laulaisin, niin taitaisi tämä poliisi Kontkanenkin antaa minulle pienen palkinnon.

-- Ohoh! sanoi poliisi puoleksi ivallisesti, puoleksi epäluuloisesti. Ja yllyttääkseen toista paljastamaan salaisuutensa tuumi hän kuin välinpitämättömästi:

-- Taidat sinä tietää kaksi asiaa, mutta minä tiedän kolmannenkin.

-- Sattuupa olemaan tietämättä semmoinen asia, joka voisi tehdä vaikka tästä poliisi Kontkasesta iankaikkisen pohatan, jos vain saisi sen aikanaan tietoonsa.

Poliisi silmäili syrjäkariin Heikkiä. Saattoi olla, että Piiparinen vain tyhjää purpatti, mutta sen äänessä oli kuitenkin jotain, joka teki poliisin vähän epävarmaksi.

Heikki Piiparinen näki, että poliisi jo oli kahdenvaiheilla. Päättäen takoa raudan kuumana ollessa pysähtyi hän, katsoi poliisia suoraan silmiin ja sanoi rutosti:

-- Jos sinusta muutamassa viikossa tulee koko Korpivaaran... eikö juutas, koko läänin, koko tämän tavattoman Kuopion läänin rikkaimman miehen vävypoika, niin onko se niin, että tämä viinajuttu jää silleen ja minä saan markan joka sadasta, mikä sinulle tulee?

Poliisi Kontkanen katsoa töllötti tyhmistyneen näköisenä Heikki Piipariseen. Heikin riemuitseva ääni ja voitonvarma katse hämmensi hänet.

Mutta hän epäili kuitenkin jotain ansaa. Jos se vielä narraa hänet ja sitten kertoo nimismiehelle ja muille, että Tuomas Kontkanen olisi antanut lahjoa itsensä. Saattaa se senkin tehdä, kostoksi.

Mitä enemmän poliisi sitä ajatteli, sitä todennäköisemmältä se tuntui. Tämä on kavala ja kiero mies, tämä, Piiparinen.

-- Noh? kysyi Heikki Piiparinen.

-- Jos sinä luulit olevasi viisain Piipariskan lapsista, niin vielä se oli viisaampi, joka räkätiinuun hukkui, vastasi poliisi.

-- Olkoon sitten, sanoi Heikki lisäten melkein uhkaavasti:

-- Älä sitten syytä minua, muutamien päivien perästä, kun asia tulee muidenkin tietoon... vaan silloin sinä jo saat pyyhkiä p--si.

Käveltiin eteenpäin. Vaikeneminen oli melkein synkkä.

-- Ei muuten, mutta vain lystinpäiten, sanoi poliisi tarjoten Heikki Piipariselle tupakan siellä Kakkulanmäen päällä heidän istuuduttuaan lepäämään tien vieressä olevalle leveälle, tasaiselle kivelle, jolla pakanat kuuluivat ennen uhranneen. -- Olisihan tuo mukava kuulla, minkä arvoinen se sinun uutisesi on.

-- Onko se niin, että tämä viina-asia sikseen, ja markka sadasta, jos minä olen puhunut totta? tiukkasi Piiparinen.

-- Jospa sinä petät? epäili poliisi.

-- Pirunkos hyöty minulla siitä olisi? kysyi toinen.

Piiparinen ei tosiaankaan näyttänyt huomanneen asian sitä puolta. Eikä poliisi pitänyt tarpeellisena sitä selvittää.

-- Muuten vain... jotta saisit sotkea jälkesi.

-- Onhan sinulla minun laukkuni täysineen panttina. -- Saat pitää sen, jollet muuten usko... ennätäthän sinä minua sillä sitten jälkeenkinpäin.

Jauhettiin sopimusta. Vielä se oli poliisi Kontkasen puolelta leikkiä olevinaan, mutta lopuksi hän sanoi:

-- No anna paukahtaa sitten, niin nähdään...

Heikki Piiparisella ei nyt ollut erityistä kiirettä. Hiljalleen vain tupakoi ja huomautti:

-- On sitä tälläkin kivellä tainnut istua ukkoa jos akkaakin jalkojaan lepuuttamassa... maailman alusta lukien. Ei näet ole päässyt koko kiven pinta yhtään sammalta kasvamaan.

Poliisi Kontkanen synkistyi. Jokohan tuo Piiparisen piru sittenkin piti häntä narrinaan?

-- Tuota... vieläkö sinulla on ollut mitä välitystä sen Piiroisen Annastiinan suhteen? kysyi Piiparinen.

-- Mitäs se tähän kuuluu?

-- No kuuluupahan vain.

Poliisi sanoi:

-- Ei ole... jos lie ollut ennenkään.

Heikki Piiparinen tupakoi.

Sitten hän sanoi harvakseen:

-- Kun olisi ollut, niin ei sinun nyt tarvitsisi pitkään enää poliisina olla...

IV

Poliisi Kontkanen oli kuullut sen Heikki Piiparisen suuren uutisen, ja suurihan se olikin. Oli hän sen lopuksi uskonutkin, kun toinen oli vannonut ja vakuuttanut ja kertonut asian perusteellisesti.

-- Nyt kun osaat viisaasti ahvierata ja ornierata ja kiehität asian umpeen, ennenkuin sana leviää Tutjunpohjaan, niin jopa on kehno, ettet sinä tässä...

-- Vaan jospa ne sen jo tietävät? tuskaili poliisi. Ja itsekseen hän juonitteli:

-- Senkö hitto minut sotki siihen Mustankankaan Ratilaisen tyttöön... eto känttyrään!

-- Mistä ne sen tietävät... kun se oli "Savo-Karjalassa" se kirjoitus, ja kun ei koko Tutjunpohjaan tule kuin muutama Turun Lehti ja Vipunen. Mutta saavathan ne sen kuulla kaupungissa ja kukaties kirkonkylälläkin käydessään, kun vielä joku päivä tulee. Ja eikös ne lähetä vallesmannillekin kirjettä sieltä lääninkansselista? Mutta nyt ei sitä vielä täällä saloperukoilla tiedä muut kuin sinä ja minä.

-- Missähän se on Annastiina... olisiko kotonaan, vai jos lienee lähtenyt takaisin Hukansalolle sitä pässiä kiinniottamaan, oppaili poliisi.

-- Olisit nyt ottanut sen pässin yksintein kiinni, kun kerran olit siellä Jyrki Mutasessa asti Hukansalolla, niin siinä olisi sinulla ollut semmoiset viemiset Annastiinalle, että olisit päässyt langanpäästä kiinni, sanoi Heikki Piiparinen.

-- Voipihan sen ottaa vieläkin kiinni, arveli poliisi.

-- Voipihan sen... ja kiinni se on otettava, vahvisti Heikki Piiparinen.

Ja katsoen asian lopullisesti päätetyksi ilmoitti hän toisenkin uutisensa:

-- Se on nyt siellä Roivaan mökillä hierotuttamassa itseään sillä Piipariskalla... tällä nimittäin minun äidilläni, se Annastiina. Niin oli kovasti ruvennut selkää repimään ja vasenta jalkaa kolottamaan siellä salolla juostessa, että ei enää kunnolla kävelemään päässyt. Eikö liene mitä reumatistia... sanoi olleen jalkojensa märkinä koko ajan.

-- No jopa sattui hyvästi, iloitsi poliisi. -- Ihan se vetää kuin meidän puolta!

-- Vetää se... lähdetään nyt sukkelaan sinne Roivaan mökille.

Kiireesti läksivät miehet salopolkuja oikasemaan Roivaan mökille.

-- Osaatkohan sinä nyt oikein hyvästi järjestellä...? kysyi Heikki Piiparinen.

-- Kyllä minä osaan... ja kun sanon oikein, niinkuin se on, niin kyllä se Annastiina on minulle aina ollut suosiollinen... olisin minä sen jo ennenkin saanut.

Ja tahtoen kohentaa arvoaan Heikki Piiparisen silmissä sanoi poliisi:

-- Ja Annastiinan minä olisin lopuksi muutenkin ottanut... se oli niin sottailtu.

-- Hyh... vai olisit sinä ottanut Annastiinan muutenkin... no sittenhän se sopii niinkuin suutarin näppi sinne...

Poliisi Kontkanen vilkaisi Heikkiin, että puhuukohan se taas pilkalla. Mutta Heikki joudutti askeleitaan ja käveli edellä, niin ettei siitä saanut oikein selvää.

* * * * *

Suutari Roivaan mökki on ummelleen neljä vanhaa virstaa Hukansalolle päin sen tien varressa, joka Hukansalolta vie kaupunkiin päin yhtyen valtamaantiehen. Ei siellä olekaan muita kuin se Roivaan mökki. Jos olisi kulkenut ajotietä pitkin, niin olisi pitänyt kiertää Mustankankaan Ratilaisen kautta, mutta miehet oikaisivat metsäpolkuja, niin että matka lyheni puolella.

Kun Heikki Piiparinen tuli takaisin Roivaan mökille, josta aamulla oli lähtenyt, hieroi Piipariska taas Annastiinaa, joka ähkyen ja välistä valitellen makasi Roivaan sängyssä.

-- Joko sinä ennätit käydä Hukansalon Mutasessa asti? ihmetteli Piipariska.

-- Johan minä, sanoi Heikki. -- Pistelin noita oikoteitä, niin pääsin pikemmin.

-- Joko ne... ohhoh kun viileksii pahasti... joko ne olivat saaneet sen pässin kiinni, ne Mutasen pojat? tiedusteli Annastiina.

-- Eivät kuulu perustavan Piiroisen pässeistä enempää kuin lampaistakaan, murahti Heikki Piiparinen.

Ja ikäänkuin synkistyen Mutasen poikien kelvottomuutta hän jatkoi:

-- Ei ne siellä kuin istuivat hännällään tuvan penkillä ja irvottivat, niin että tupakkasylki leualle valui... siinä on sitten jonninjoutavia miehiä, ne Mutasen veljekset. Ei ne kuin nauraa irvottivat sillekin, kun minä kerroin tämän Annastiinan niin kipeytyneen siellä salolla telkutessaan, ettei kotiinsa asti päässyt.

Piipariska paineli jotakin kohtaa kipeästä jalasta peukaloillaan.

-- Voi voi voi, valitteli Annastiina. -- Älkää hyvä Piipariska...

-- Koskeeko siihen vielä? kysyi hieroja.

-- Koskee siihen... se on niin hellänä jotta oikein.

-- Siinä on näet se taudin solmu, selitti Piipariska. -- Antaahan kun minä hellävaroen nyplöttelen tuosta ympäriltä.

Heikki Piiparinen pani tupakaksi.

Annastiina huokaili sängyssä Piipariskan kynsissä.

Vihdoin hän valittavalla äänellä sanoi:

-- En olisi uskonut noita Mutasen poikia niin... ottivat ne viime vuonnakin kiinni saman pässin, itse tarjoutuivat avuksi, eivätkä huolineet rahastakaan, vaikka minä olisin heidän vaivansa maksanut.

Heikki Piiparinen tupakoi äänettömänä.

-- Olisi edes lähtenyt se Iivo... kun ollaan rippikoulutovereitakin... eihän se ennen ollut niin piittaamaton.