Part 9

"Mutta, hyvät herrat", sanoi Bilágoschi hämmennyksissään, "voittehan uskoa kun vakuutan, ett'en tiedä mitään noista tupakan-lehdistä. En ole polttanut tupakkaa koko elinaikanani".

Herra Saituri nauroi vielä kovemmin.

"Herra Konyecz, kirjoittakaa: 163. Herrani, te olette tietääkseni 163:s, joka omistaa tupakkaa ja vakuuttaa ett'ei hän polta".

"Mutta minä vakuutan teille kunniani kautta, että -- -- --"

"No, no, no, hyvä herra, parin guldenin tähden ei maksa vaivaa panna kunniaansa alttiiksi. Teidän pitäisi hävetä! Näettekös, semmoiset ne ovat".

"Minä tulen hulluksi, minä en voi muuta kuin tulla hulluksi", änkytti Bilágoschi ja koetti jäähdyttää kuumaa otsaansa ikkunan ruutua vasten.

"No, kyllä me saatamme teidät paremmille ajatuksille, herrani. Jolle minä kerran olen antanut läksyn, se ei tahdo sitä kerrotuksi uudelleen. Teidän luvallanne annan nyt käskyjäni kyökissä päivällisestä. Ehkä te jo olette syöneet. No, se ei haittaa, joku jäsen perheestänne kyllä tehnee meille seuraa pöydässä. Ei kohteliaisuudesta, ei suinkaan, vaan ainoastaan sentähden, ett'ei meidän tee mieli tulla myrkytetyksi joltakin pahanilkiseltä ihmiseltä. Pyydän tuhannesti anteeksi, herrani, vaan toisin ei käy laatuun -- te syötte meidän kanssamme tai rouva puolisonne, tai neiti tyttärenne. Siitä ei tule mikään _casus belli_. Jos joku pakoitetaan syömään kaksi päivällistä yhdessä päivässä, niin ei se ole ikävämpää kuin että sen voi kärsiä. Hahaha!"

Herra Konyecz auttoi esimiestänsä nauramisessa.

"Ja nyt katsokaamme mitä sotamiehemme toimittavat".

Molemmat herrat menivät pihalle. Kaikki kuusitoista miestä seisoivat kaivon ympärillä. Siinä isäntärenki kertoi heille niin että hiukset pystyyn nousivat, ett'ei tästä talosta kahden viikon kuluessa oltu yhtään vedenpisaraa saatu, vaan että oli ollut pakko tuoda vettä Berettyolta puolen tunnin matkan päästä. Siellä oli kaivettu kolme kaivoa virran juovaan, ja yhdestä saataisiin kentiesi vielä vettä aamusin.

"No, kuinka laitanne on, pojat?" sanoi herra Saituri, astuessaan joukkoon. "Oletteko jo syöneet päivällistä ja saaneet viiniä? Heiniä ja kauroja hevosille? Pehmoset sänkyvaatteet itsellenne? Ne teidän pitää saada, herrasväen huoneet ovat nyt teitä varten. Aamiaiseksi kahvia sokurin ja korppujen kanssa; useita ruokalajia päivälliseksi, kolme illaksi. Joka päivä neljä maljallista viintä ja niin monta ryyppyä kuin tahdotte. Salon herra on velvollinen antamaan teille sen. Jos ei hän anna, niin pitää teidän kuitenkin uhalla sitä vaatia. Teidän ei ole tyytyminen mihinkään, vaikka teille kuinka paljon annettaisiin. Nyt te olette herroja talossa. Tehkää vaan vuoteenne illoin maalattuihin huoneisin. Maatkaa sohvissa. Satulat ja ohjakset voitte ripustaa tauluille; jos taulun naula ei kannata, niin lyökää omat naulanne seinään. Jos taulu on tiellä, niin lyökää naula sen läpi. Älkää olko millännekään. Eläkää niinkuin vihollisen maassa. Heisa! veitikat! nyt olette joutuneet hyvään paikkaan. Talossa on kaunis tyttö ja rouvakin paikkansa pitää. Arvaanpa mitä leikkiä te tulette pitämään täällä päiväkaudet, te vekkulit! Kuinka vaimoväki teitä pelkää! Ja kuinka vapisevat teidän edessänne! Ottakaa nyt eteenne! Nyt teille velliä jakaa. Muistakaa, minä kerron sen, älkää tyytykö mihinkään".

Tämän puheen aikana oli ratsumestari Föhnwald kiinnittänyt sapelin vyöhönsä ja kun komisarius oli lopettanut lorunsa, lisäsi hän rappusilta aivan lyhyesti:

"Mutta minä sanon että joka tekee muuta kuin mitä minä olen käskenyt, joka rohkenee olla hävytön talon asukkaita vastaan, hänen selkäänsä annan minä luetella 50 lyöntiä, kunnes on tyytyväinen".

Tällä lupaavalla vakuutuksella jätti Föhnwald porstuvan ja meni saliin. Hän arvasi että kohta oli tuleva ottelu, jossa miehistö ja palvelusväki olivat liikana.

Etuhuoneessa tapasi hän Bilágoschin, joka ikkunan läpi oli kuullut keskustelun pihalla. Hän tuli kyynelsilmin Föhnwaldia vastaan, kiittäen häntä hänen loppulauseestansa.

"Ei, jättäkää minut rauhaan", huusi upseri ja otti suuttuneena kätensä toisen kädestä. "Minä vihaan teitäkin. Miksi ette maksa? Miksi saatatte meitä tähän pirulliseen asemaan? Miksi ette hanki noita joutavia rahoja?"

"Kuulkaa minua, herra ratsumestari. Tahdon puhua suoraan teille. Nahat, joilla voisin veron maksaa, löytyvät talossani, vaan minä en voi antaa niitä pois. Minulla on kaksinkertainen syy sanoa ett'eivät ne ole minun, sillä ne ovat vaimoni morsiuslahja ja kokoon säästetyt rahoista, joita hän on saanut nimipäivinänsä. Ja toiseksi nämä rahat vastaavat juuri sitä summaa, mitä olen velkaa talon omistajalle. Minulle ne ovat vieraita rahoja, joita ei saa koskea. Te tunnette sananlaskun: ruokarahat -- hätärahat -- kunniarahat. -- Ensimmäiset eli ruokarahat on aikoja sitten syöty. Samaten hätärahat. Ja kunniarahat ovat vaimollani. Ainoastaan väkivalta voi ne häneltä ottaa. Sen tahdon teille sanoa, herrani".

Näin sanoen meni hän kamariin vaimonsa luo. Hän seisahtui ovessa ja sanoi: "tämä on vaimoni huone".

Ratsumestari Föhnwald ei ehtinyt miettiä mitä hänelle oli lausuttu, sillä hänen takanansa tuli ylpeänä komisarius ja hänen kilvenkantajansa.

"Mutta, herra ratsumestari, mitä te uskallatte?" sanot komisarius äreällä hallitsijan-äänellä upserille.

"Minä olen tehnyt mitä jo aikoja olisi ollut tehtävä", sanoi Föhnwald. "Minä pidän mieskuria voimassa".

"Päin vastoin olette itse antaneet esimerkin laimeudesta työnne toimittamisessa. Käskyssänne sanotaan, että te ja teidän miehenne ovat minun käskyni alaiset. Se on käsky, minkä saitte esimieheltänne".

"Ja minä noudatan sitä myöskin. Minä menen sinne, mihinkä minut lähetetään, siihen olen tottunut. Custozza'ssa minut vietiin kartessi-tuleen; minä menin sinne. Olin sen vannonut lipulleni. Nyt olen lähetetty likalätäkköön, jossa saan käydä li'assa leukaan asti joka päivä. Siihen valani ei minua sido. Minä olen tullut tänne sotamiehenä, vaan en polisimiehenä. Minä johdan sotamiehiä, vaan en rosvoja".

Herra Saituri vastasi tähän ystävällisimmällä hymyllä. Joka ei ymmärtänyt hänen sanojansa, hän olisi voinut luulla hänen laskevan leikkiä kaptenin kanssa.

"Tuosta kaikesta, hyvä herra, saatte sopia sotaministerin kanssa. Jos tämä paikka ei ole teille mieleen, niin saatte jättää sen; mutta tämä on nyt juuri tämän päivän tehtävä. Nytkin me seisomme vihollisen edessä, vihollisen auttaminen on nytkin kavaltamista".

"Minä en auta ketään. Mitä huolin minä näistä ihmisistä? Jos he ovat valtiolle velkaa eivätkä tahdo maksaa, niin te mätätte vaunuihin kaikki mitä voidaan irti saada ja viette sen pois. Mitä se minuun koskee? Jos vedätte saappaat isännän jaloista, en tuhlaa minä sanaakaan siihen. Mutta kun joku minun läsnä ollessani loukkaa naissiveyttä, niin loukkaa hän minuakin, enkä ai'o sitä sallia. Jos joku minun sotamiehistäni uskaltaa jotakin siihen suuntaan tehdä, niin hän saa selkäänsä; jos joku muu sitä uskaltaa, niin kaatuu hän minun ylitseni".

"Ahaa, krinolini siis!"

"Ei mitään krinolinia! En tiedä ovatko naiset tässä talossa kauniita tahi nuoria. En ole niitä katsellutkaan. Tiedän vaan että ovat naisia. Ja vaikkapa olisivat hottentottejakin, jos minun läsnäollessani niitä loukattaisiin, niin se, joka tämän uskaltaisi tehdä, saisi tietää että minä olen mies".

"Mutta herra ratsumestari", sanoi komisarius suloisella äänellä, "teidän sopimaton ritarillisuutenne pilaa koko järjestelmäni. Ja tämä järjestelmä on suoranaisessa yhteydessä valtion politikin kanssa. Tässä ei ainoastaan ole kysymys niin tai noin monesta groschenista. Tässä on kysymys laillisen järjestyksen palauttamisesta".

"Sekä teidän prosentti-rahoistanne!"

Tämä armoton viittaus nosti veren polypin kasvoihin. Hän hymyili nytkin, mutta vihan puna oli hänen kasvoissaan, ja mitä hän nyt sanoi, sen hän sanoi nousten varpailleen. Herra Konyecz astui hänen rinnallensa, säistäen tuimalla katsannollaan esimiestänsä, vakaana oman moittimattomuutensa tunnossa.

"Herra ratsumestari! Teidän seuranne ei ole minulle annettu sitä varten, että teidän pitäisi tarkastaa minun käskyjäni, vaan sitä varten, että teidän pitää niitä noudattaa. Tässä toimessa olen minä määrääjä ja te olette määräyksen toimeenpanija. Jos minä en tee tehtävääni loppuun asti leppymättömällä ankaruudella, niin minä sillä saan nuhteita korkealta esivallalta".

Föhnwald käänsi puoleksi selkänsä heille, sanoen varsin tyynesti:

"Uskokaa pois, herra komisarius, jos te saatte hallitukselta nuhteita, niin saatte pistää ne mihin tahdotte, mutta jos minä sattumalta sivallan korvanne pois, niin en tiedä antaako korkea hallitus teille uuden".

Tämä vastaus tyydytti noita herroja siihen määrään että molemmat yht'äkkiä peräytyivät. Herra Saituri ei jatkanut taistelua ennenkuin oli mennyt suuren tammisen ruokapöydän taakse. Vasta kun tämä mainio kapine oli heidän välillänsä puhutteli hän jälleen ratsumestaria:

"Te suvaitsette ruveta ritarilliseksi ja esiintyä jalomielisenä. Se on teidän vallassanne. Käskekää te sotamiehiänne suutelemaan neidin kättä, minä en heitä tarvitse. Älkää huoliko asiasta; kyllä minä herra Konyecz'in avulla voin pitää asianomaisia lämpiminä, jotta minun järjestelmäni voiton saa".

Kun herra Konyecz kuuli nimensä mainittavan katsoi hän välttämättömän tarpeelliseksi valaista näitä yleisiä mieli-perusteita tarkasti ilmoittamalla ohjelmansa.

Vaikka herra Konyecz rahan-vartijana ainoastaan oli vältvääpelin arvoinen, oli hän kuitenkin täydellisesti vakuutettu siitä, että hän nykyisen viisaan järjestelmän kautta oli ratsumestarin päällikkö.

"Hohoo! herra Konyecz kyllä ymmärtää kävellä suurissa saappaissa naisten huoneissa ja polttaa pahanhajuista tupakkaa heille makeaksi tuoksuksi, huvitella armollista neitiä puheella, joka on vähän niin ja näin, olla olevinaan juovuksissa ja kauhistuttaa naispalvelijoita, sekä öisin käydä kiroilemassa ja meluamassa lukittujen ovien ulkopuolella. Herra Konyecz on kokenut veitikka senlaisissa toimissa. Herra Konyecz tietää mistä kärpäset tulevat. Ja lopullisesti jos tämä kaikki ei auta, niin hän myöskin tietää missä rahat löytyvät naisten luona kun sanotaan ett'ei niitä ole".

Tämän kaiken lausui herra Konyecz ylpeydestä loistavalla katsannolla, ja puhuen itsestään kolmannessa persoonassa. Puheen kestäessä heilutti Föhnwald ratsuraippaansa ilmassa. Kun puheenvirta lakkasi juoksemasta, pani hän ratsuraipan naisten huoneen kynnyksen eteen.

"Ja minä sanon teille että joka uskaltaa astua minun ratsuraippani yli, sen pääkallon minä murskaksi muserran".

Sitten istui hän tyynesti sen pöydän ääreen, jota äsken huoneesen tullut palvelustyttö rupesi kattamaan herra Saituria ja herra Konyecz'ia varten. Hän voi kattaa ainoastaan toisen puolen pöydästä, sillä herra Föhnwald ei näyttänyt aikovan jättää toista puolta vapaaksi.

Pii'an tulo katkaisi riidan, ja lyhyt rauha syntyi. Mutta niin kuin tämmöisten kyökkipiikain yleensä, niinpä Böschkenkin mieli hehkui näkemään herrat toinen toisensa tukassa. Melusta päättäen, joka kyökkiin saakka oli tunkeunut, hän ymmärsi ett'eivät he juuri olleet leikkiä laskeneet keskenänsä; Böschkellä oli sentähden olevinaan hirveän paljon tekemistä siellä sisällä, hän pyyhki astioita, pani esille veitsiä ja kahveleja, josta herra Saituri, joka mielellään olisi jatkanut riitaa, siitä tuli aivan hermottomaksi.

Hän kuiskasi sill'aikaa kuitenkin jotakin herra Konyecz'in korvaan, ja tämä oli kyllin epäkohtelias vastaamaan ääneensä kuiskutukseen:

"Kuinka, pitääkö minun nyt kohta lähteä matkaan ennenkuin olen saanut mitään lämmintä ruumiiseni?"

Tämä oli juuri sopiva tilaisuus herra Saiturille saada huutaa Böschkelle, joka askarteli joka paikassa:

"Kuules piika, koska ai'ot antaa meille ruokaa?"

Nyt "Aspis" heräsi Böschkessä.

"Mikä piika? Vaikka olenkin piika, niin en ainakaan ole teidän. Luuleeko herra että päivällinen vispataan kokoon yhtä pian kuin rotokolla? Tämä ei ole mikään ravintola eikä täällä ole ruokaluetteloita. Täällä on odottaminen kunnes ruoka valmistuu; kun se on valmis kannan sen pöydälle, ja kun se on syöty, sanon minä: olkoon se terveydeksenne".

Ennenkuin herra Saituri ehti antaa nuhteita nenäkkäälle tytölle, sanoi ratsumestari:

"Sisar! Näillä herroilla on hirveä nälkä, toisen pitää tehdä erinomaisen tärkeä matka. Jos vielä on jotakin jälellä Gulyasch-lihasta, jota söimme päivälliseksi, niin tuo sitä pöydälle; he eivät parempaa toivo".

"Kyllä sitä vielä on jälellä, kohta tuon sitä pöydälle".

Ymmärsikö Böschke leikinteon vai ei, on epätietoista, mutta varma on että hän kohta tarjosi herroille lopun lihasta, jota oli illaksi säästänyt.

Herra Saituri pärisi vihasta ja käveli edes takaisin laattialla, kädet selässä, pyyhki hien otsaltaan eikä katsellutkaan tuota kummallista Gulyasch-lihaa. Herra Konyecz ei pitänyt samaa mieltä, hän ajatteli itsekseen: Saituri on ystäväni, niinpä ministerikin, mutta vatsani on kuitenkin paras ystäväni. Käskyä odottamatta istui hän pöytään, ja herra Saiturin täytyi, estääkseen ystävän syömästä kaikki, noudattaa hänen esimerkkiänsä ja ryhtyä hänkin tuohon ainoaan ruokalajiin. Tämä oli kyllä hyvä itsessään, vaan sekä etu- että jälkiruokaa puuttui, joka oli paha vika.

Pöydässä oli vielä jotakin, jonka vieraat mielellään olisivat suuhunsa syöneet, jos vaan olisivat tietäneet mistä päästä oli aloittaminen, nimittäin ratsumestari. Tämä oli atrian kestäessä istunut pöydän toisessa päässä selkä vieraita kohti.

Herra Saituri tuskin malttoi mieltänsä siksi kun viimeinen lihapala oli vatsassa. -- "Ota nyt esille kirjoitustarpeet".

Herra Konyecz otti matkalaukusta tarpeelliset kalut.

"Kirjoita niinkuin minä lausun:"

"Herra översti! Ratsumestari Föhnwald, jonka olette määränneet minun käytettäväkseni -- -- --"

"Ei!" sanoi Föhnwald. "Teidän pitää kirjoittaa minun lausumiseni mukaan:"

"'Ratsumestari Föhnwald ei tahdo noudattaa määräyksiäni. Minä pyydän että hän siitä vedetään edesvastaukseen!' Piste. Ei sanaakaan sen enempää".

Herra Konyecz ällistyi aivan. Nyt lausuttiin kahdelta haaralta! se ei käy laatuun.

Julius Caesar lausui yht'aikaa kuudelle hengelle, mutta että kaksi ihmistä lausuu _yhdelle_, sitä ei Caesarkaan kokenut. Herra Konyecz pani sentähden kynän poikkipäin suuhunsa ja katseli milloin toista, milloin toista, mitä tästä tulisi.

"Tahdotteko kirjoittaa mitä olen sanonut?" huusi ratsumestari Föhnwald hänelle, lyöden nyrkkinsä pöytään niin että läkkipullo lensi alas siitä ja herra Konyecz peloissaan ylös tuolilta.

"Kirjoita mitä ratsumestari on sanonut", myönsi herra Saituri. "Loput voitte sanoa suullisesti". Tämän jälkeen raapaisi hän nimensä tuon lyhyisen kirjeen alle, pani sen kuverttiin ja varusti sen sinetillä. Herra Konyecz pani siihen tuon tunnetun päällekirjoituksen ja pisti kirjeen punaseen nahkalaukkuunsa.

Herra Saituri antoi hänelle taskustaan kourallisen matkarahoja. Valtio maksaa kestit.

"Ja nyt, herrani, ehkä asetatte joukkonne taloon kunnes sanansaattaja palajaa".

"Sen teen!"

"No kenties te nyt pääsette tästä ikävästä toimesta, mutta te ette koskaan tule _majuriksi_, sen voin teille vakuuttaa, herra _ratsumestari_!"

"Ei tällä tappelu-tantereella!"

Ratsumestari astui nyt alas pöydältä ja käski palvelijansa leikata hänelle ratsuraippaa jostakin pajun-oksasta, sillä hänen piiskansa toimitti nyt toista virkaa. Sitten ratsasti hän ulos arolle ja palasi vasta myöhään illalla.

Kun astui maahan kohtasi hän hetkeksi Bilágoschin. Tämä lausui hänelle ainoastaan tuon ainoan sanan: "kauheata!"

Bilágoschi oli matkapuvussa.

"Herra kapteni", sanoi hän Föhnwald'ille, "teidän jalon käytöksenne johdosta olen tehnyt päätöksen, johon ei mikään olisi voinut minua saattaa. Minä lähden pikimältä kaupunkiin, tunnen nimeksi erään koronkiskojan siellä, joka lainaa rahoja 100 prosenttia vastaan. Hänelle annan minä pantiksi ruumiini ja sieluni ynnä tulevan vuoden sadon. Lainaan rahoja millä ehdoilla hyvänsä, vaikka joudunkin rappiolle joksikuksi ajaksi; mutta maksaa minun pitää. Kunnes palajan jätän vaimoni ja lapseni teidän suojaanne".

"Hyvä! kunniasanani: ei kukaan ole uskaltava heitä vahingoittaa".

Bilágoschi lähti myöhään yöllä,

Föhnwald piti sanansa. Kahden päivän kuluessa oli tuleva rauha. Sotamiesten läsnäolo tuskin huomattiinkaan, heidän käytöksensä palvelusväkeä kohtaan oli siivo ja he olivat avullisna veden kantamisessa kaukaisesta kaivosta. Sotilaat säästivät muonatavavoita, niinhyvin ihmisten kuin elukoidenkin.

Föhnwald ei kohdannut naisia ainoatakaan kertaa, hän vältti heitä.

Herra Saiturikin pysyi siivosti vierashuoneessa eikä häirinnyt ketään hävyttömyyksillään.

Kolmantena päivänä odotti jokainen tuskallisena Bilágoschin palaamista. Tänään hän varmaankin palajaa kaupungista.

Föhnwald ratsasti itse kaksi kertaa päivässä tilusten rajalle katsomaan eikö herra Bilágoschia vielä kuulunut.

Viimeinkin eräänä iltapäivänä kuului vaunujen ratina pihalta. Naiset riensivät ikkunoiden luo, Föhnwald portaille.

Mikä katkera erehdys!

Bilágoschi ei tullutkaan, vaan rahan-vartija. Hänen kanssansa istui vaunuissa kaksi santarmia pajonetit taivasta kohti.

Herra Konyecz oli ylpeästi pistänyt suuren kirjeen rintataskuunsa, ja nousten vaunuista sanoi hän esimiehen käskevällä äänellä santarmeille, että hekin saivat astua alas ja portailla odottaa uusia käskyjä.

Nyt meni hän juhlallisesti, jalkojansa laahaten, eteenpäin. Föhnwald seurasi häntä.

Herra Saiturikin riensi piilopaikastaan. Molemmat heimolais-sielut loistivat niin suloisesti toinen toistansa vastaan.

Herra Konyecz veti esilie tuon suuren kirjeen rintataskustansa ja ojensi sen voittosaaliina herra Saiturille.

Föhnwald nojautui käsivarret ristissä pöydän syrjään ja odotti hyvää uutista.

Herra Saituri avasi kirjeen, katseli sitä ja astui sitten ylpeästi herra Föhnwald'in eteen seisomaan.

"Herra ratsumestari, minä olen valtuutettu lukemaan teille tämän kirjeen."

"Minä kuuntelen".

"Herra översti kirjoittaa minulle:

"Jalosukuinen herra ylikomisarius. Minä valtuutan teitä selittämään ratsumestari Föhnwald'ille, että hänen kaikissa on noudattaminen teidän määräyksiänne. Jos hän ei ole siihen suostuvainen, tulee hänen heti järjestää yksityiset asiansa parhaimman käsityksensä mukaan" j.n.e.

"Olen ymmärtänyt", sanoi Föhnwald. "Kuinka määräyksenne siis kuuluvat?"

"Että te, herra ratsumestari, olette estämättä ryöstöä tässä talossa."

"Sitä olen jo noudattanut. Yksi sananen minulta talon herralle on aikaansaanut enemmän kuin väkivalta. Hän on lähtenyt kaupunkiin lainaamaan rahoja. Hän on pian saapuva kotia maksamaan".

"Sillä hän vaan peijasi teitä! Lähti pakoon ett'ei talossa olisi miestä, johonka voitaisiin puuttua. Luuli tietysti että säälisimme naisia. Mutta siinäpä hän pettyy kun pettyykin. Kyllä me ymmärrämme mitenkä naistenkin kanssa menetellään. Kaksi päivää olemme täällä maanneet toimettomina, ja kolmantena on meillä oikeus ryhtyä toimeen. Me aloitamme naisista".

"Minä olen luvannut, että naiset saavat olla häiritsemättä kunnes hän palajaa".

"Tämä tietää siis: ett'ette noudata käskyäni".

"Aivan niin".

"Siinä tapauksessa kysyn teiltä oletteko ymmärtäneet toisen osan esimiehenne kirjeestä?"

"Sen olen ymmärtänyt", sanoi Föhnwald, ja riisuttuansa miekan vyöltänsä, heitti hän sen pöydälle. "Minua voidaan pakoittaa olemaan tästälähin vetämättä miekkaani, vaan minua ei voida pakoittaa syömään sanaani".

"Hyvä, herra Föhnwald, siitä hetkestä kun te riisutte miekan vyöltänne, ette minusta enää ole olemassa".

Näin sanoen kääntyi hän herra Konyecz'in puoleen ja osoitti ovea naisten huoneesen.

"Tuo ovi on avattava!"

Tämä ovi oli sama, jonka edessä Föhnwald'in ratsuraippa makasi.

Herra Konyecz riensi ovelle, mutta Föhnwald ehti sinne ennen, otti ylös ratsuraippansa ja sanoi:

"Olkoon ett'ei ratsumestari enää ole olemassa; mutta 'herra Föhnwald' on kuitenkin olemassa, ja vaikka tuo miekka olisi la'annut olemasta minun, niin tässä vielä on ratsuraippani, ja mitä ratsumestari Föhnwald lupasi kolme päivää sitten, sen on herra Föhnwald pitävä; hän on musertava sen pääkallon, joka pyrkii astumaan tämän kynnyksen yli".

"Ah! Tämähän on suoraa kapinaa! Santarmit tänne!" ärjäsi herra Saituri vimmoissaan. Hänen huudostaan syöksivät santarmit sisään pajonetit tanassa, ja herra Konyecz veti sapelinsa hänkin ja juoksi pöydän luo, jolla Föhnwald'in miekka makasi, peläten että Föhnwald tarttuisi aseesen tehdäkseen vastarintaa. Vaan Föhnwald seisoi kylmäkiskoisena ja tyynenä oven edessä käsivarret ristissä ja ratsuraippa kainalossa.

"Herra Föhnwald!" huusi nyt herra Saituri hänelle, "menkää kohta pois oven edestä!"

"Koettakaapas vaan liikuttaa minua paikasta!"

"Herra Föhnwald! Minä annan ampua teidät!"

"Tehkää niin!"

Samassa ovi aukesi ja Ilonka juoksi ulos. Hän meni suoraan komisariuksen luo.

"Herrani, väkivaltaa ei tarvita. Me maksamme".

Avonaisen oven kautta nähtiin kuinka rouva Bilágoschi, pää pöytään kallistuneena, itki. Hänellä ei ollut voimaa tehdä sitä, mihin hänen tyttärensä nyt ryhtyi.

"No, se on toinen asia", vastasi herra Saituri. "Olkaa niin hyvä ja puhukaa, neitini!"

Herra Saituri katseli epäillen milloin omaa apujoukkoansa, milloin hra Föhnwald'ia ja milloin miekkaa pöydällä. -- Tässä on miettimistä. -- Ajatteles jos herra Föhnwald yht'äkkiä tarttuu aseesen ja hakkaa mäsäksi kaiken sivililihan?

Ilonka arvasi syyn epäilykseen. Hän otti miekan pöydältä ennenkuin kukaan ehti estää tuota rohkeutta, ja kantoi sen Föhnwald'ille.

"Herrani, tehkää hyvin ja pankaa miekka vyöllenne. Meidän onnettomuutemme kukkuraksi ette te saa panna omaanne. Me tyydytämme komisariuksen, eikä teidän tarvitse kärsiä meidän tähtemme. Minä rukoilen teitä!"

Nyt Föhnwald ei voinut olla katsomatta Ilonkaan, ja kun tuo nuori tyttö hehkuvin poskin ja kirkkaalla tyynellä katsannolla katsahti häneen, tunsi Föhnwald sydämessään että oli tehnyt oikein puolustaessaan ja suojellessaan ventovierasta henkilöä.

"Kiitän teitä, neitini, hyvästä neuvostanne, mutta jos minä otankin miekkani takaisin tänään, niin minut huomenna pannaan toiseen taloon, jossa taas saan riisua sen vyöltäni; sillä minä olen _saanut tarpeeksi_ tästä palveluksesta".

"Herra ratsumestari", sanoi herra Saituri, "tehkää nyt mitä pikku neiti niin kauniisti pyytää. Överstin kirjeessä on vielä lisäys, jossa hän minulle ilmoittaa että, kun tämä ryöstö on lopetettu, niin te ja teidän ratsujoukkonne siirretään seutuun, joka on ryöstöistä vapaa, ja että minä saan uutta raitista väkeä käytettäväkseni".

Föhnwald hengitti helpommin kuullessansa nämät sanat.

"Siinä tapauksessa otan miekkani takaisin. Minä kiitän teitä, neitini".

"Me olemme teille hyvin kiitolliset".

Ilonka kumarsi kohteliaasti upserille ja kääntyi taas komisariuksen puoleen. Herra Saituri viittasi santarmeille poistumaan; sitten antoi hän herra Konyecz'in vetää asiakirjat esille ja levitti ne pöydälle.

"Onko neitillä tarpeelliset rahat käsillä?"

"On", vastasi Ilonka ja veti taskustaan kudotun kukkaron, jonka silkki-lankojen välistä kiilsi äidin säästämät tukatit -- muistoja niin monesta onnellisesta päivästä.

"Ehkä jätämme tilinteon siksi kun isänne tulee kotia!"

"Ei hetkenkään viivytystä, herra!"

"Neiti on oikeassa. Hänkin tahtoo mielellään päästä meistä. Se on luonnollista. Mutta tässä laskussa tarvitaan kuitenkin vähän asian-tuntemusta".

"Ei haittaa. Minä olen varoillani".

"No, minulle on yhdentekevä".

Sitten alkoi hän Ilonkalle selittää laskun perusteet -- maa- ja henki-verosta, kuinka suuri sotaveron-lisäys siihen tulee rauhan aikana, kuinka korkealle palkka yleisistä töistä nousee, kuinka isännän tulee maksaa veroa palvelijainkin puolesta ja kuinka hän sitten puolestaan saa ottaa sen summan heidän palkoistaan, kuinka pitkästä ajasta korkoa on maksettava, kuinka suuret ryöstökustannukset ovat, jotka tulevat tämän kaiken lisäksi, ja kuinka suuri summa sitten on kokonaisuudessaan. Ilonka ymmärsi tämän kaiken hyvin helposti ja hänen laskunsa olivat herra Saiturin laskujen mukaiset.

Nyt kaasi hän kukkaron sisällyksen pöydälle ja luki tukatit. Sitten laski hän eroituksen metalli- ja paperirahan välillä. Vaihto-palkkiosta oli vähäinen kiista herra Saiturin kanssa ja se määrättiin viimeisten pörssi-sanomien mukaan.