Part 8

Näissä kirjeissä ei ollut ainoatakaan kirjoitettua sanaa, ei lähettäjän nimeäkään, ainoastaan pieniä paketteja täynnä kukkassiemeniä, vieraiden etelämaiden kukkien siemeniä, joita ei täällä tunnettu nimeksikään. Näitä Ilonka istutti ruukkuihin ja kukkas-tarhaan, kasteli, hoiti ja kasvatti niitä. Niistä nousi outoja, loistavia kukkia, joiden nimiä ei kukaan tuntenut; eikä kukaan kysynyt keltä olivat tulleet tai mistä, vaan hän, joka niin uskollisesti niitä hoiti, hän olisi voinut sanoa: tämä on Florensista, tämä Neapelistä, tämä Palermosta ja jokaisesta kukkasesta hän olisi voinut kertoa, mitä istuttaja ajatteli siitä asti kun punertava taimi nousi maasta ja kunnes salakähmäiset ummut näkyivät lehtien välistä ja ummusta kukkanen puhkesi, levittäen lehtiänsä.

Hänen vallassaan oli selittää kukkain ajatukset.

Joka näitä siemeniä lähettää vierailta mailta, hän antaa Ilonkalle vaan arvoituksia.

* * * * *

Ensimmäinen vuosi oli lopussa.

Mitään erinomaisia seurauksia siitä ei ollut. Töin tuskin tultiin toimeen.

Noloja ihmisiä oli, jotka sanoivat että oli ollut niin huono vuosi, ett'ei sen huonompaa voinut olla.

Sallimus otti väittääkseen tätä valheeksi.

Oi mikä kurja olento sinä olet, tomun lapsi, kaikessa ylpeydessäsi.

Saattaakseen sinut häpeään taivas ei tarvitse muuta, kuin kieltää sinulta sadetta kuuden kuukauden aikana.

Me unkarilaiset olemme kokeneet tämmöiset kuusi kuukautta, jotka saattoivat meidät apua huutamaan langenneiltakin enkeleiltä.

Niin talvi alkoi ja kesä päättyi. Edellinenkin vuosi oli ollut niukka. Me valitimme silloin kuivuutta ikäänkuin tietämättöminä siitä, mitä tämä sana merkitsi kaikessa pirullisessa mahtavuudessaan.

Lyhyen talven kuluttua oli syys-sato huono, toukoviljaa ei näkynytkään.

Maaliskuulla tulivat ihmiset vielä kokoon valtiollisia asioita keskustelemaan, mutta jokainen kokous ja jokaiset tanssipidot loppuivat aina valituksella: ei vieläkään sadetta! No, ehkä ensi vuonna sataa.

Huhtikuulla tämä keskustelu-aine jo oli yleinen, mutta meidän lohdutuksenamme oli silloinkin vielä ensi viikko; viimein jäivät sekä valtiolliset keskustelut että rakkauden lorut sillensä. Ei kukaan enää puhunut muusta kuin tuosta kamalan kirkkaasta sinisestä taivaasta ja sen armottomista säteistä; ja niin kävi yhä edelleen aina tomuseen toivottomuuteen asti.

Ilonkan etelämaiset kukkaset hohtivat vielä pienessä tarhassaan. Jokainen tiesi kuinka suuresti hän näitä kukkia rakasti. Eivät vallattomat lapsetkaan ainoatakaan niistä varastaneet. Kaikki täällä kuuntelivat hänen käskyjänsä ja tottelivat niitä sekä rakastivat niitä sydämellisesti.

Ilonka kasteli itse kukkiansa kahdesti päivässä. Eräänä aamuna, kun hän meni kaivolle kannu käsivarrella, sanoi isäntärenki hänelle:

"Neiti! Te ette saa ottaa enempää vettä kukillenne!"

Ilonka katseli häntä kummastellen.

"Mitä sanotte, Andrasch?"

"Vesi-ämpäri ottaa jo kaivon pohjaan; vettä on tuskin korttelin korkealla, hevoset tarvitsevat mitä siinä on. Härät ajetaan Berettyo-joelle juomaan. Jos neiti ottaa veden kukkia varten, niin hevoset jäävät ilman".

Ilonka käsitti, että renki oli oikeassa ja kääntyi alakuloisena takaisin kannullaan.

Päivällisellä jätti hän vesilasinsa koskematta; hän pani sen erilleen kukkiansa varren. Illallisestakin varasti hän veden itseltänsä kukilleen, eikä juonut pisaraakaan. Oi! kuinka paljon tytöt voivat kärsiä!

Palvelustyttö huomasi tämän ja siitä hetkestä Ilonkan kukkaset joka aamu olivat kastetut, kun hän tarhaan tuli. Piika toi veden Berettyolta, puolen tunnin matkan päästä.

Vähän ajan kuluttua tallirenki ilmoitti, että kaivo oli aivan kuivunut. Siitä lähin oli jokainen ämpärillinen vettä tuotava Berettyolta.

Viimein Berettyokin oli kuivunut. Se ei juossut. Siellä täällä pohjassa oli lätäköitä, joista ihmiset ja eläimet keskenään veden jakoivat. Viimein lätäkötkin kuivuivat. Virran pohja oli kivikadun kaltainen. Täytyi siihen kaivoja kaivaa.

Ja tämän ajan kuluessa oli ilma päivällä paahtava, yöllä kuiva, ei koskaan sadetta eikä kastetta. Oi, kauhea oli elää siihen aikaan.

Bilágoschi mittasi nyt joka päivä pihaansa askeleillaan. Hän ei antanut Ilonkan mennä talosta. Se ei sovi heikolle tytölle.

Hävitys levisi pykälä pykälältä joka päivä. Kauhea maisemataulu, autio ja toivoton. Ei likellä eikä kaukana ollut yhtään vihriäistä ruohon kortta.

Tuolla, jossa kerran oli niitty ja pelto, oli nyt vaaleankeltainen nälänpeite levitettynä, johon ei ollut jäänyt yhtään ainoata jyvää. Vehnä ei ollut korttelin mittaista, tähkäpäitä se ei tehnyt, eikä mitään toivoa ollut saada siitä satoa. Nälkäinen karja ajettiin vehnäpellolle, ja ett'ei mitään juuria maahan jäänyt, siitä auringon synnyttämät miljardit itikat huolta pitivät; päivällä ne kerinä peittivät maan ja öisin suurissa laumoissa lensivät kattojen yli edemmäksi; vinkuvia joukkoja heinäsirkkoja istui puissa ja pensaissa, -- joista kaikki lehdet olivat poissa, niinkuin talvella, -- täyttäen yön surinallaan ja ikäänkuin vaatien maamieheltä, mitä eivät enää maasta saaneet.

Jos kohtaloa vastaan taisteleva ihminen tahtoi uudestaan alkaa turhaa työtänsä ja laski auran peltoonsa, satoa turhaan odotettuansa siitä, ja kylvi siihen uudestaan, toivoen parempaa menestystä -- silloin tuli, ei kukaan tietänyt mistä tai kenen lähettäminä, legiona hamstereja syömään peltoihin kylvetyt siemenet.

Ei mikään vainoominen auttanut niitä vastaan, niitä oli mahdoton poistaa. Kun olivat yhden pellon tyhjentäneet, muuttivat ne toiseen suurina joukkoina, uiden Theiss-virran yli ja tutustuen Unkariin, joka ei ennen nimeksikään niitä tuntenut.

Ei vieläkään sadetta.

Yhä alakuloisempana Bilágoschi päivä päivältä palasi tiluksien tarkastamisesta. Illallispöydässä hän ei enää puhunut sanaakaan perheellensä, vaan istui tuijoittaen etehensä. Ruoat ja juomat jäivät koskematta ja öisin hän tuntikausia kuljeskeli pihalla, katsellen niitä raskaita pilviä, jotka joka ilta nousivat taivaan rannalta, herättäen maamiehessä toivoa runsaasta sateesta. Vaan armottomina kulkivat pilvet hänen päänsä yli toiselle taivaan rannalle, ja aamulla oli taivas yhtä kirkas kuin ainakin. Ainoastaan kangastus näytti etäällä vähän vettä.

Kun Bilágoschi luuli olevansa yksinään yöllä ulkona, lankesi hän polvilleen äänetönnä koroittaen kätensä taivasta kohti. Hän luuli, ett'ei kukaan häntä nähnyt. Mutta hänen vaimonsa ja tyttärensä katselivat häntä sykkivin sydämin makuukamarin ikkunasta.

Vaan sadetta ei tullut.

Tukehduttavan kuumaa kesää kesti, ja kuumuus oli usein tropillinen.

Niin kauas kuin silmä kannatti ei muuta näkynyt kuin erämaa, tuhaksi poltettu paratiisi. Tästä tuuli vei mustan tomun mukanansa suurina pylväinä armottomalle taivaalle, jonka alla ei muita lintuja enää lentänyt kuin korppikotka -- kalman vieras.

Taivas oli muuttumaton. Toivoa ei se enää nostanut ihmisten rintaan.

Tuomio oli langennut. Tämä vuosi oli kuollut vuosi. Jokainen pyyhkiköön sen pois elämästään, sillä se ei siihen kuulu.

Mutta mitä on sanottava siitä, jota tämän vuoden aikana menetti henkensä?

Bilágoschin herkkätuntoinen hermoton luonto tuli myrkytetyksi tästä vuodesta. Turha taistelu kohtaloa vastaan, rau'ennut toivo, nälkää kärsivät eläimet, valittava palvelusväki, kerjäläisjoukot, jotka seisoivat ovissa --, tämä kaikki piti hänen mieltänsä alituisessa jännityksessä. Ja edellä kaikkea: kunnia! Millä talon vuokra oli maksettava?

Hänen vaimonsa luki kasvoista hänen ajatuksensa.

Oi, vaimolle miehen kasvot ovat avonainen kirja.

"Älä sure armaani", sanoi hän miehelleen. "Huonon vuoden tuhotyöt hyvä vuosi korvaa. Tärkeimmät rahat -- talon vuokran -- olen minä säästänyt kokoon. Ennen sinä aina syntymäpäivänäni lahjoitit minulle kultarahoja; kosiessa annoit minulle niitä morsiuslahjaksikin. Nämät rahat ovat kaikki säästössä. Minä olen säästänyt ne tämmöisiä huonoja päiviä varten. Ne kyllä riittävät yhden vuoden vuokra-maksuksi. Kunniasi ei ole vaarassa. Jumalan avulla kyllä saamme mitä tarvitsemme muihin tarpeisin."

Muihinko tarpeisin? Jos on kauheata ajatella tätä ajatusta loppuun asti, niin kuinka kauhea tila on siinä maassa, missä kymmenestä ihmisestä yhdeksän kerjää eikä kymmenennellä ole mitään antaa! Ajatellessa tulevaisuutta masentui meidän vuokraajamme mieli aivan maahan asti. Joka ilta kävivät hänen silmänsä kummallisiksi, lasin tapaisiksi ja katsantonsa oli niin hajamielinen, että koski kipeästi sitä katsellessa. Hän unohti joka päivä uudestaan millä arenti oli maksettava. Ja kuitenkin hänen vaimonsa oli luetellut hänelle säästetyt tukaatit, ne riittivät juuri ummelleen. Ne jätettiin Bilágoschin käteen, että hän rauhottuisi.

Se onnistuikin hetkeksi, mutta seuraavana päivänä palasi hänen levottomuutensa jälleen. Hän unohti taas millä vuokra oli maksettava, ja kun hänen vaimonsa muistutti tukaateista, oli se hänestä aivan uutta.

Rouva Bilágoschi sanoi eräänä päivänä murheissaan tyttärelleen:

"Ilonkani, minä pelkään, että isäsi käy heikkomieliseksi".

"Älkäämme heittäytykö epätoivoon, äitini. Vielä Herra taivaassa hallitsee".

"Se on totta!"

Hän antaa meidän odottaa emmekä tunne hänen teitänsä.

"Kun hätä on suurin, on apu lähellä", sanoo sananlasku.

Mutta ne, jotka hallitsevat maailmassa, arvelevat:

Kun hätä on suurin -- on veron ryöstö lähellä.

8 Luku.

Mannermaa-polypi.

Oclopius Schmerlingianus. Mannermaa-polypi. Medusa officialis. Gorgoe bureaucraticus. Hidra executor.

Miksi emme sekoittaisi vähän luonnonhistoriaa tähän kertomukseen?

Cuvier, Lamarque, Mense ja muut luonnontutkijat kuvaavat polypia eli vedessä olevaa kasvi-eläintä seuraavalla tavalla:

Sen haarat ovat pitkät ja jokainen haara on aivan täynnä imu-nystermiä. Näitä haaroja se käyttää uidessaan ja ryömiessään sekä saalista saavuttaakseen. Mihin se kerran on kiinni iskenyt -- sanoo Cuvier -- sitä ei se päästä ennen kuin on siitä viimeisen veripisaran imenyt. S. F. Voigt'in tutkimuksien mukaan on toteen näytetty, että tämä eläin-kasvi muuttaa väriänsä mustankeltaisesta punaseksi ilman muutosten mukaan. Jokapäiväisessä puheessa sitä nimitetään "Läkkikalaksi" (tavallinen Läkkikala).

Aina Herodotuksen päivistä Cuvier'n päiviin asti ei tunnettu muita, kuin vedessä elävät polypit. Vasta meidän aikakautemme on ollut niin onnellinen, että on keksinyt niitä, jotka elävät mannermaalla, erään lajin, joka keksijän kunniaksi, ritari von Schmerling'in (1863 Itävallan ministeri presidentti lauselmalla: "me voimme odottaa"), on tämän nimellä otettu luonnonhistorian Cephalopodien joukkoon.

* * * * *

Bilágoschi oli juuri maksanut viimeiset sataguldenit karjan ruo'asta. Hänen oma varastonsa oli lopussa, mutta naapurilta saatiin vielä ostaa vähän kalliista hinnasta. Tarpeelliset rahat oli hän saanut siten, että eräs ystävällinen nahkakauppias osti häneltä nahkoja, joka tänä vuonna oli monen unkarilaisen maamiehen ainoa myöntitavara. Kun nimittäin nuo hyvät koti-eläimet tulivat siihen päätökseen, ett'ei enää löytynyt mitään syötävää, niin puolet niistä kilvan antoivat viimeisen, jolla jotakin arvoa oli -- nahkansa. Nahasta saadut rahat maamies sitten käytti karjan ruo'an ostamiseen jälelle jääneille elukoille. Näin toinen toistansa auttoivat. Naapuri, joka oli heinänsä myynyt, sai antaa katto-oljet karjalleen. Hän oli pakoitettu myömään seinänsä syystä että viikko sitten kuusitoista miestä ratsuväkeä oli majoitettuna hänen luonansa veronryöstöä toimittamaan, ja ensi viikoksi hänelle luvattiin kolmekymmentäkaksi. Nämä kuluttavat heinätkin ja rahoja ei ole.

Niin pian kuin naapuri oli heinänsä myynyt, ryöstön toimittaja tietysti seurasi heiniä ja muutti pääkortterinsa sinne, mihin heinät olivat joutuneet.

Samana päivänä kun Bilágoschi oli pielestänyt kalliit heinänsä, ratsasti hänen pihaansa kuusitoista kyrassieria erään ratsumestarin johdossa.

Tällä herralla oli kyllä enemmän väkeä, mutta he olivat kaikki eri haaroilla yhtäläisissä sotatoimissa.

Ratsumestarin tunnemme samaksi mieheksi, joka niin odottamattomasti oli myöhästynyt kun komitati-kokous erkani ja silloin jätti tien vapaaksi hymninlaulajille.

Upseri oli pitkä, harteva mies. Arpi kaunisti hänen päivettyneitä kasvojansa, hänen hiuksensa olivat hyvin vaaleaväriset, samoin viikset, kulmakarvat ja ripset. Vaan tämä ei tehnyt hänen äreitä kasvojansa paljon lempeämmiksi.

"Oletteko talon herra?" sanoi hän astuen alas hevosen selästä Bilágoschille, joka tuli vastaan.

"Mitä te tahdotte?" kysyi Bilágoschi hämmästyneenä.

"Herraseni, minä olen ratsumestari Föhnwald ja olen majoitettu tänne kuudentoista miehen kanssa. Piakkoin toinen tulee jälessäni, joka on sanova teille mistä syystä olen täällä ja kuinka kauan".

"Minä arvaan, maksamattomasta verosta".

"Se ei koske minuun. Siitä saatte sopia keskenänne".

"Herraseni", sanoi Bilágoschi lyhyesti, "te näette, ett'ei täällä tänä vuonna ole kasvanut mitään, millä voisi veroja maksaa".

"Minä en näe mitään muuta kuin päivä-käskyni".

"Ottakaa siinä tapauksessa huoneeni haltuunne; vaimoni, lapseni ja minä sillä aikaa muutamme toiseen rakennukseen. Eläimet annan ajaa ulos tallista. Olkaa hyvä ja pankaa hevosenne sinne. Ruokakamarin avaimen annan teille, että saatte ottaa tarpeenne siitä -- minä en kiellä mitään".

"Herraseni!" sanoi upseri raa'alla ylpeällä äänellä, "minä en ai'o pistää sotomiehiäni teidän huoneisinne, enkä minäkään puolestani tahdo karkoittaa pois rouvaanne eikä lapsianne. Jos teillä on joku nurkka minulle, missä voi levätä kirottuna yö-aikana, niin näyttäkää missä se on, muussa tapauksessa makaan porstuassa. Teidän ei tarvitse ajaa hevosianne tallista, me voimme puun-oksista laittaa meidän hevosille väli-aikaisia talleja. Sotamiehet makaavat hevosten luona. Päivälliseksi pitää jokaisen miehen saaman puoli naulaa leipää ja neljännes lihaa; minä syön miesten kanssa. Tähän sopimukseen heidän täytyy tyytyä. Jättäkää minut nyt rauhaan, sillä sen lisäksi, mitä nyt olen puhunut, en ai'o enää vaihtaa sanoja kanssanne, vaikkapa saisin maata täällä koko vuoden".

Nämä sanat kummastuttivat Bilágoschia. Niissä ilmauntui samalla sotilaan äreys, joka asemaansa kiroo, jalo, hyvä sydän, yksinkertaiset tavat ja suuri ylpeys.

Upseri jakeli sitten käskyjänsä väelle.

Sill'aikaa käski Bilágoschi naispalvelijainsa toimittaa päivällistä, ja kun kumpasenkin käskyt olivat noudatetut, käski talon herra kohteliaasti ratsumestarin päivälliselle.

"Tahdotteko olla hyvä ja astua sisään?"

"En!"

Ratsumestari istui lehmus-puiselle pallille, joka seisoi porstuan edustalla, ja otti esille sikarrin.

"Miksi ei?"

"Minä tahdon polttaa".

"Sitä voitte sisälläkin tehdä".

Vastaukseksi tähän teki hän vaon äreän liikunnon päällänsä.

Bilágoschi meni sisään, mutta tuli hetken perästä ulos taas.

"Vaimoni toivoo saavansa nähdä teitä päivällisellä".

"Kiitoksia! Sanokaa terveisiä armolliselle rouvalle, ett'en tahdo tulla hänen vieraakseen. Niin pian kuin sotamiesten ruoka on valmis, istun minä pöytään".

Näin sanoen pani hän pitkäkseen puuvuoteelleen ja asetti sapelinsa nurkkaan. Mutta tämä kaatui kun kaatuikin. Bilágoschi aikoi nostaa sitä.

"Älkää vaivatko itseänne; se makaa varsin hyvin missä makaa".

Ratsumestari ei todellakaan liikahtanut paikasta, ennenkuin sotamiesten päivällinen oli valmis. Emäntä ja nuori neiti eivät voineet parhaimmallakaan tahdollansa joskus olla menemättä porstuan kautta. Upseri ei heitä katsellut, ei tervehtinytkään ja käänsi pois päänsä niin pian kuin kuuli heidän askeleitansa.

Kun höyryävä "Gulyasch-liha" oli valmis, jota väki oli valmistanut sotamiehille, tuli upseri pöydän luo, joka oli myllynkivestä tehty; siihen iso vati pantiin, ja nyt hän söi hyvällä ruokahalulla kunnes oli ravittu. Viimein käski hän palvelijansa ottaa esille kenttäpullon, otti siitä hyvän kulauksen ja oli nyt lopettanut atriansa.

Sitten istuutui hän taas portaille leposijalleen, sytytti uuden sikarrin, laski päänsä käden nojaan ja katsoa töllisteli seutua.

Sotamiehet olivat juuri tyhjentämässä vadin sisällystä pohjaa myöten suuhunsa, kun vaunuin ratina kuului ulkona ja viiden hevosen vetämät vaunut ajoivat pihalle. -- Vaunuissa varmaankin tuo "toinen" istui.

Mannermaan polypi!

Oi, tämä ei suinkaan ollut mikään inhoittava luonnonilmiö, niinkuin se, joka meressä oleskelee! Läkkikala mannermaalla on hieno herra, ranskalaisen muodin mukaan puettu, timanttinappeja paidassa ja kiiltonahkaiset saappaat jalassa. Hänen sikarinsa haisi hienoimmalta Havannan tupakalta eli Kuba-Flor'ilta. Hän ei myöskään ole mikään irvikuva. Jos Lavaterin lausetta hänen pää-rakennuksestaan olisi pyydetty, olisi se arvattavasti kuulunut näin: hän on ansioistaan ylpeä kansalainen, jonka suorassa katsannossa inhimillinen hyväntahtoisuus kuvautuu ja joka kantaa sen omantunnon-tunnustuksen huulillaan, että kaikki, jotka häntä tuntevat, siunaavat häntä. Hänen avosydämiset siniset silmänsä katselevat tuttavia ja tuntemattomia yhtä ystävällisesti.

Niin todellakin! Ystävällisyys ja hyvänsävyisyys loistaa läkkikalan kasvoista!

Mutta Sokrates sanoi kerran eräälle pääkallon-tutkijalle: "sinä olet oikeassa, minä olisin todellakin nyt semmoinen konna, joksi sinä luulet minulla olevan taipumusta kasvojeni ja pääkalloni muodosta päättäen, jos ei kasvatus olisi tehnyt minua konnan vastakohdaksi". -- -- On olemassa vastakohtainenkin sokratismi. Tässäpä todistus siitä.

Ajurin vieressä istuu hänen saattajansa, rahan-vartija.

No, häntä on luonto ainakin siunannut ulkomuodolla, joka vastaa hänen arvoansa.

Hän katsoo ristiin silmillään, voidaksensa tarkastaa kahta henkilöä yht'aikaa, ja voidaksensa tarkastaa kahden henkilön käsiä kenenkään tietämättä minne hän oikeastaan katsoo. Hänen nenällänsä on sama oiva ominaisuus kuin tapirin, nimittäin notkeus. Se on verraton nenä, kaikenlaisilla täydellisyyksillä varustettu, tupakan tuntemisesta ihmistuntemiseen asti. Hänen avonainen kitansa, kahdella hammasrivillä varustettu, suuri kuin metsäsian, ilmoittaa jo edeltäkäsin sille onnettomalle, jolla on hänen kanssansa tekemistä, että hän heti paikalla aikoo hänet niellä, ja että on paras jättää maailmalle hyvästi.

Koska nämä herrat eivät tarvinneet mitään erityistä esittelemistä, sillä heidän kohteliaisuutensa esineenä eivät suinkaan talon isäntä eikä hänen emäntänsä olleet, niin tahdomme me -- päästäksemme nimittämästä heitä luonnonopillisilla nimillä: vesi-kyyksi ja hai-kalaksi -- hakea heidän tavalliset nimensä matrikkelista. Vesi-kyyn nimi on "Saituri" ja hai-kalan "Konyecz", suomeksi roisto.

Kun mainitut herrat olivat astuneet vaunuista, menivät he suoraa tietä taloon.

Herra Saituri huomasi sikarria polttavan ratsumestarin portailla ja tervehti häntä ystävällisesti ja kovalla äänellä:

"No hyvää päivää, hyvää päivää, herra ratsumestari!"

Ratsumestari löi vaan kannukset yhteen ja oli olevinaan kuuro. Juuri sentähden tahtoi herra Saituri näyttää, että hän oli mies saamaan hänen puhumaan.

"Oletteko jo täällä? Aina tulette ennen meitä ja me olemme kuitenkin kiirehtineet niin paljon kuin mahdollista!"

Ratsumestari Föhnwald loi häneen silmäyksen, ja nuo vaaleat kulmakarvat sanoivat herra Saiturille: "sinäkö uskaltaisit astua sisälle siellä, missä emme me ole edeltäkäsin!"

"No, miltä täällä talossa näyttää?"

Vastauksen sijasta puhalti ratsumestari savupilven suustansa.

"Onko täällä hienot huonekalut, tarpeetonta komeutta? Vai onko kaikki jo poiskätketty?"

"En tiedä, en ole ollut huoneissa".

"Kuinka? Siis ette vielä ole syönyt päivällistä?"

"Varsin oivallisen päivällisen. Sotamiesten kanssa".

"Oo!"

Ivallisesti hymyillen katseli komisarius ratsumestaria. Alkaako hän nyt taas tuolla tavalla!

"Onko naista talossa? Nuoria tyttöjä? Hienoja naisia? Hermottomia hupakoita?"

"Luulenpa että täällä on rouva ja tytär talossa."

"Hyvä; astukaamme sisään!"

Tehdäkseen sisään-astumisensa vielä siistimmäksi, otti hän sikarrin esille, puri siitä pään poikki ja kääntyi tuttavasti ratsumestarin puoleen.

"Saanko pyytää tulta!"

"Minun sikarrini on sammunut".

"Vast'ikään se paloi".

"Se sammui juuri nyt!" vastasi Föhnwald ja heitti pois koko sikarrin.

Konyecz riensi tulta ottamaan, hän oli iloissaan kun taisi esimiestänsä palvella. Hän viritti tulta ja piti tulitikkua taitavasti käden suojassa, ett'ei se sammuisi, ja sai sillä lailla tulta sikarriin.

Tirkistellen esimiestään, teki hän liikunnon kädellänsä rintaa kohti; ehkä aikoi ottaa esille noita kirotuita tupakan-oksia, joita korkea verotuomari antoi valmistaa sitä pyhää tarkoitusta varten, että herra Konyecz, missä oli itsepäisiä veronalaisia, _con amore_ suitsuttaisi rouvan sänkykamaria semmoisilla sikarreilla, pitkänänsä ollessaan silkkipäällyksessä varastetulla sohvalla.

Herra Saituri pudisti päätään. "Myöhemmin!"

Konyecz ymmärsi viittauksen ja pisti sikarrikotelon takaisin rinta-taskuunsa. Sen jälkeen menivät he kyökkiin ja sitten saliin.

Bilágoschi otti heitä vastaan.

Hän, kuten tiedämme, ei ollut äkäinen, vaan hyvin hyvänluontoinen ihminen. Hän kysyi armollisilta herroilta mikä syynä oli siihen, että he kunnioittivat häntä käynnillänsä.

"Näyttää siltä kuin olisitte unhoittaneet, että olette rästiluettelossa kolmesta maksamattomasta vuosineljänneksestä".

"Sitä en ole unhoittanut, herraseni! Tähän asti olen aina säännöllisesti maksanut. Tiedän mitä olen velvollinen valtiolle ja kuinka paljon on maksamatta. Niin pian kuin voin olen heti maksava, mutta nyt minulla ei ole millä maksaa. Olittehan tänne tullessanne tilaisuudessa näkemään ett'ei näillä seuduilla tule mitään satoa tänä vuonna".

"Siitä saatte sopia Herra Jumalan kanssa! Valtiokone ei saa seisattua huonon vuoden tähden. Teidän asianne on keksiä keino millä maksaa. Teidän olisi pitänyt säästää mitä viime vuodelta jäi".

"Anteeksi, mutta minä olen uusi vuokraaja. Aloitin viime vuonna ja sekin oli huono".

"Se on ikävä seikka, mutta me emme voi mitään poikkeuksia tehdä. Kaikista velvollisuuksista ovat velvollisuudet valtiota kohtaan ensimmäiset. Jos herrat pitäisivät vähemmän pitoja eivätkä panisi niin paljon nyöri-koristuksia dolmoihinsa eivätkä tuhlaisi rahoja kirjoihin, eikä sanomalehtiin, ei hevosiin eikä vintti-koiriin, niin eivät herrat koskaan olisi rahoista ahdingossa! Valtio vaatii mitä valtiolle tulee, ja me olemme täällä valtion puolesta sitä vaatimassa. Teidän velkanne tekee yhteensä 500 guldenia".

"Herraseni, tässä ovat avaimet minun kätköihini. Tutkikaa joka paikkaa talossani, ja jos jossakin löydätte rahoja taikka niiden arvoista -- niin ottakaa se".

Kuullessaan nämä sanat purskahti läkkikala nauruun.

"Oho, ystäväni! tuota virttä tunnemme: tässä ovat avaimet, saatte, hyvä herra, itse hakea rahat. Kiitoksia siitä armosta. Me emme aio leikkiä 'sana ja haukka' leikkiä rahojenne kanssa. Kyllä te saatte etsiä ne meille itse!"

"Puhun teille täyttä totta, herrani, minulla ei ole äyriäkään".

"Tuon osaan minä ulkoa. Olkaa varmat siitä, ett'en voi mitään uutta oppia siihen suuntaan. Tämmöiset herrat ovat muuallakin minulle sanoneet: Minulla ei ole äyriäkään. Tosi kyllä, sillä rahat olivat he jättäneet rouvilleen ja tyttärilleen; siihen suuntaan se käy. He arvelevat, että vaikkapa heidän personaansa tarkastellaankin, ei heidän luonansa kumminkaan rahoja löydy. Mutta minä vakuutan ettei semmoinen leikinteko auta minun suhteeni. Minä tiedän keinot, millä voidaan saattaa salatut aarteet ilmi. Ja jos minun kärsivällisyyteni loppuu ennenkuin herrojen uppiniskaisuus, niin en aio ujostella, vaan annan tarkastaa naiset paljaasen ruumiisen asti. Sen sanon teille edeltäpäin. Sillä tavalla on ennenkin paljon rahoja tullut ilmi".

Bilágoschi painoi kädet päätänsä vasten ja änkytti epätoivoissaan: "minä tulen hulluksi, minun täytyy tulla hulluksi".

"Kas! kas! mitä tämä on?" sanoi herra Konyecz, ottaen kolme tupakan-lehteä sohvan päällyksen alta. "Onhan täällä tupakkaa kätkettynä".

Hämmästyneenä arveli Bilágoschi: "Ne on vaimoni varmaankin sinne pannut, poistaakseen koita".

Molemmat herrat purskahtivat nauruun.

"Pane tämä pöytäkirjaan", sanoi herra Saituri ylevästi rahan-vartijalle. Tämä istui heti ja pani sen seikan paperille.